Iltapakina.

Anaskilla ei ollut tapana tuppautua toisten keskinäisiä puheita
sotkemaan, josta syystä harvemmin nähneet luulivat häntä
huonokuuloiseksi. Niinpä hän toista päivää Aisamäessä majaillessaan
kuuli keskustelun, josta joku olisi kysynyt kunniansa perään, vaan
Anaski sille vain salaisesti nauraa hymähti. Talon miehellä oli näet
ulkotöille lähtö ja kun hän tapasi tuvan edessä emäntänsä, sanoi hän
sille:

— Ota sinä pois avain ruokahuoneen ovelta. Tuo Anaski saattaa siepata
sieltä leivän konttiinsa.

— Mitä joutavaa, kuului emäntä sanovan. — Ei ulvova susi pahaa tee...
Suuri valehtelija koko ukko.

Tämä se Anaskin sai hymähtämään.

Toisessa yöpaikassa ei tullut enää kukaan pyytämään ”pelimannikseen”,
vaikka hän iltahämärissä omaksi ja talon lasten huviksi kitkuttelikin
vähän aikaa ”oikein hupsua” ja ”tie uunille”.

Vanhemman väen kokoonnuttua kääntyi puhe vakavampiin asioihin, Isäntä
sattui kysymään, mistä asti Anaski on matkustellut, jolloin tarjoutui
sopiva tilaisuus antaa aisamäkeläisten ymmärtää mikä mies hän on.

— Tulihan sitä ennen aikaan liikutuksi melkein ympäri Suomen, sanoi
Anaski. Ihmiset olivat vielä siihen aikaan tuhmempia ja pahempinäköisiä
ja minuakin tarvittiin. Pitipä käydä kerran Pietarissakin.

— Vai Pietarissa asti. Näinkö vain talo talolta, jalkapatikassa?

— En minä joutanut silloin näin hitaasti matkustelemaan. Minä olin
niinä aikoina paremmassa varressa, partakin niin muhkea ja musta, ettei
kellään koko tässä läänissä ollut sellaista partaa. Ja sen parran
vuoksi minut Pietariinkin lähetettiin, vieläpä itsensä keisarin hoviin.

— Sitäkö muhkeata partaa näyttämään? epäilivät kuulijat.

— Ei partaa näyttämään, vaan toimittamaan tärkeätä asiata, oikasi
Anaski. Keisari oli käskenyt ostaa itselleen täältä Kuopion
markkinoilta kaksi kiiltomustaa oritta vaunupariksi. Helpostihan se oli
herroilta suoritettu, kun eivät niin varakkaalle miehelle ostaissaan
tarvinneet hinnallakaan tinkiä. Vaan sitten niille tuli paha pula
löytää mies, jonka julkeaisi lähettää viemään. Ne kävelivät puolen päivää
ympäri kaupunkia löytääkseen mieleistään miestä ja jopa viimein
huomasivat minut torilta, jossa olin jänisnahkoja myömässä. Ne heti
tulivat puhumaan asiastaan. Minä siinä estelin, kun oli toinen
nahkakuorma myömättä ja tuumittelin, että jospa joku entisistä hevosten
omistajista veisi mielellään perillekin. ”Ei niistä ole”, sanoivat
herrat. ”Ne ovat parrattomia ja muultakin muodoltaan kovin
kaituraisia.”

No mikäpä siinä. Minä jätin herrat myömään jänisnahkoja ja läksin itse
ajaa karauttelemaan Pietariin. Ja niinpä luulen, ettei ole ennen eikä
jälkeen niin komeasti ajettuna Kuopion ja Pietarin väliä. Kaksi
korskuvata, kiiltomustaa oritta aisoissa ja ohjaksissa tuskanpunakka
mies, parta musta ja leveä kuin kummankin oriin häntä yhteensä. Muut
tietä kulkevat hökeltäytyivät jo paria viittaväliä ennen tiepuoleen ja
jäivät siihen avossa suin katsomaan. Sakeinveriset seisoivat vielä
minun palatessanikin samalla paikalla ja kysyivät, että mikähän oli se
punakka, mustapartainen suuri herra, joka tästä ajoi silkiltä
välähtelevillä hevosilla?

Se nyt ei ollut mikään kumma, jos nämä typerät maalaiset jäivät
töllistelemään, vaan mille kadulle lienen Pietarissakin kääntänyt
hevoseni, niin heti oli tie auki ja miehillä hatut kourassa. Kesken
syöntinsä juoksi keisarikin kartanolle, kun oli nähnyt minun tulevan,
ja vei suoraan omaan kammariinsa. Siellä heti sikaritupakat palamaan ja
puhelemaan markkina-asioista. Kohta toi piika korppukahvit, eikä
ennättänyt sikari palaa loppuun kun jo käskettiin syömään, oikein
tuukkipöydälle, johon oli vierasta varten täräytetty sianlihapaistia.
Sitä oli oikein näköjään, niin ettei tarvinnut suutaan narrata. Keisari
vielä kivotti syömään kovasti, kun on tehnyt pitkän matkan.

— Söitkö kovasti? kysäsi jo joku kertomuksen lomassa.

— Jo minä söin, vakuutti Anaski. Solauttelinpa silmän kuvaimessa
kymmenkunta suurinta viipaletta liivin povellekin, ettei tarvinnut
paluumatkalla pyytää tienvarsitaloista muuta kuin leipää.

Kertomus alkoi huvittaa kuulijoita yhä enemmän ja joku kysäsi:

— Eiköhän tuolta olisi annettu paluumatkaksi evästä ilman liivin
povelle solauttelematta.

— Kaikkea sinäkin arvelet, ihmetteli Anaski. Olisihan sieltä annettu
vaikka hevoskuormittain, vaan minäkö olisin häväissyt itseni ja oman
läänini ottamalla evästä, tai jotain palkkaa. Ei niin köyhän tavalla
pidä liikkua sellaisessa kaupungissa ja sellaisten miesten asioilla.
Meillä oli tärkeämpääkin keskusteltavaa ja minä selvitin siellä
ollessani yhden niin tuiki tarpeellisen lakipykälän, että jos ne
riivatut nihilistit olisivat antaneet keisarin elää ikänsä loppuun,
niin kuka sen tietäisi kuinka rikas mies minä olisinkaan ja
aisamakeläiset olisivat tänäkin päivänä vapaita kaikista veroista ja
muista maksuista.

— No elähän mitään, ihmettelivät aisamäkeläiset. Minkä lakipykälän
selvitys se yritti sellaisen onnen tuoda?

— Olipahan vaan naimiskauppa-pykälä... Siinä syönnin jälkeen
istuskellessa alkoi keisari kertoa, että hän ostatti nämä mustat
hevoset surun aikana ajellakseen, kun häneltä kuoli vanhin poika,
perintöruhtinas, jolta jäi kihlattu morsiankin. Suru oli ollut
haihtumaisillaan, kun jälelle jäänyt morsian oli ollut mieleinen
seuraavallekin perintöruhtinaalle, mutta silloin huomattiin, että laki
estää sellaisen liiton nuoremman veljen kanssa. Minä rupesin tuota
asiata ihmettelemään ja sanoin ettei laki sellaista kiellä. Niin minun
neuvonantajani selittävät, sanoi keisari. Mitä tolkeroita lienevät,
väitin minä ja aloin kertoa, että siellä meidän pitäjässä. Aisamäessä,
sattui aivan vasta sellainen tapaus, että vanhimmalta veljeltä jäi
kihlattu morsian ja se pääsi nuoremman veljen kanssa naimisiin ilman
mitään esteitä. Sen kuultua riemastui keisari tavattomasti ja sanoi:
olipa onni, että Aisamäessä sattui sellainen tapaus, muuten tässä olisi
surtu tiesi kuinka kauan ja kaikki asiat olisivat menneet päin mäntyyn.
Vieläpä lisäsi, että aisamäkeläisiä on tästä hyvästä muistettava
jollain suurella lahjalla, josta sitten minun kanssa sovitaan, kun
tulen häihin, sillä, vakuutti hän, Anaski on niissä häissä ensimäinen
vieras.

— Vai niin, ihmettelivät aisamäkeläiset. Mikä siinä tuli esteeksi, kun
ei ole mitään kuulunut. Eikö keisari muistanutkaan?

— On hän muistanut, vaan kun ei häidenlaitto-touhussa joutanut kukaan
kutsumaan suullisesti, niin oli lähettänyt virkamiesten mukana
kutsumakirjeen.

— Mihinkä se hävisi? utelivat kuuntelijat.

— Mihinkä... Tuolta löysin löytönäni talvitien suusta rysästä. Se
entinen ylpeä vallesmanni oli tuodessaan lukenut sen kirjeen ja kun
näki, että minulle ja aisamäkeläisille on sellainen kunnia ja onni
tulossa, niin oli viskannut kirjeen jäälle, josta se sulan tultua
osautui minun haukirysääni, vaan mitäpä sillä enää teki, se oli
myöhäistä.

Anaski lopetti juttunsa sen illan osalle, eikä hänen tarvinnut
illallista syömään ruvetessaan katsella omaa konttiansa, talosta
annettiin aivan pyytämättä.