VALKEA MORSIAN

VALKEA MORSIAN.

Koristettuna et kevätkoivujen kerkin
sa luokseni tullut, kun uhkui maa
elinnesteitä, neitsehet mielin herkin
kun sulhojen helmaan kiiruhtaa.
Et saapunut kun ikivalkeus väilyi
yli metsien, maiden ja vetten vyön,
kesän kirkkaus outo kun siunaten säilyi
yli päivän ja illan ja ylhäisen yön.

Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla
yli maan oli henkinyt hyyrrettään.
Tulit yön ikitähtien ylhäisten alla
lumihelmien välkkeessä, helkkeessä jään.
Kiharoillasi hyinen morsiushuntu,
ohimoillasi kirkkaus kummallinen.
Punahuulilla pakkasen polttava tuntu,
säde silmissä taivaiden siintävien.

Tulit luo. Olemuksesi ääretön rauha
kuin unho mun mieleeni laskeutui.
Miten hiljeni maailma! Lempeä, lauha
yö äänettömyyttänsä oudoksui.
Soit kättä, kuin iäinen anteeksi-anto
se sieluuni saakka kosketti.
Iankaikkisuuteen vain silmänkanto.
Ikivalkeat maat mulle aukeni.

Ylistetty, ah syysyön morsiameni,
vilun kukkia unteni haudoille toit.
Jääseppeleen painoit sa kulmilleni,
yli menneen unhoitusta sa loit.
Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää,
tulit luokseni tuikkeessa tähtösien.
En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää,
surun, syysyön morsian valkoinen.

HYVÄ JUMALATAR.

Kiitetty ollos, kun maallisen miehen
matalaan majaan
saavuit sa kerran.
Astuit alle karstaisen hirren,
istuit äärehen pöydän vajaan.
Uskoen eloni öisehen tiehen
puolehen pakkasen, keskelle kirren
lämpöä loit, oi enkeli Herran.

Astuit sa ääriltä öisen taivaan.
Ihmisen vaivaan
lohtua loit, levon soit, joka tarpeen
miehelle oli, min haavoja arpeen
saanut ei aika, ankarin taika.
Uhkasi yöt, ei säästäneet hallat,
välkkyivät vain vilun-tähtien vallat.

Luokseni saavuit. Pois suli kirsi,
helkähti ilmoihin valkea virsi.
Pimeys, pakkanen pirtistä lähti,
syttyi taivaalle lempeä tähti.
Pois kädet valkeat vaivani pyyhki,
rintani oudosta onnesta nyyhki.
Aurinkosilmäsi sieluuni paistoi,
huultesi hurmaa huuleni maistoi.
Pirttini päivän paahteessa kylpein
taivaalle nousi kuin temppeli ylpein,
siirtyivät seinät, ja suureni silta.
Lankesi lauluinen, laupias ilta.

Hiljeni maailma, ilmojen pielet
helkähtivät kuin kanteleen kielet.
Kaikuivat vain sinitaivahan kellot,
häipyivät kauaksi korvet ja pellot.
Yön yli siintivät silmäsi vainen.
Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen
valtiatar, pyhä, valkea nainen!
Kullassa välkkyen, hiuskiharainen,
ohjasit polkumme varjosta valoon,
tiesit tien iki-aamujen paloon.

TÄHTIÄ KOHTI.

Välkkeessä valkeiden taivaiden
luokseni tulit,
hyisiä kenttiä kuin kevyt
henkäys kulit.

Säihkyivät yön ikitähdet sun
suortuvillasi,
helkkyivät kultaiset kanteleet
kulkiessasi.

Läikähti ilmassa kuin pyhä,
laulava laine.
Vaimeni vaistot, ja herkkeni
hengeksi aine.

Saavuit kuin valkea viesti mun
unteni mailta,
siunaus äänetön kentiltä
autuailta.

Laupias lahja, kun lankeaa
elämän ilta!
ah sana, saapuva kunnailta
kirkastuvilta.

Ääretön rauha, mi vaihdu ei
milloinkaan vaivaan.
Ylläni vain näen tyynen ja
ylhäisen taivaan.

Tähtiä kohti käy äänetön,
tuikkiva tiemme.
Lapsia yön iki-auringon
lempeän liemme.

Ah pimenee, tulet maiset jo
toisihin vaihtuu.
Pois avaruuksihin polkumme
hohtava haihtuu.

MENNYT.

Oli suuri ja syvä
sun antaumukses.
Niin hellä ja hyvä
sun tunnustukses.
Ei haastanut suusi,
sulo-silmät vain eli,
valo taivainen, uusi
niist’ tuikahteli.

Valo taivaan, mi loistaa
maan kylmimmän yllä,
vilun, pakkasen poistaa
vain syleilyllä.
Niin rajaton, rikas
olemukses ol’ sulo.
Sinun ollut ei vikas
eron katkeran tulo.

Syy myöskään ei minun.
Kova kohtalon valta
vei luotani sinun.
Yön taivahalta
katos viimeinen tähti,
ja tyhjyys aukes.
Mihin armaani lähti,
laps uupunut raukes?

Menit pois. Palajatko
sa ystäväs luokse?
Ei sallimus katko
ikikahletta, juokse
ei takaisin hiekka,
mi käsistä valuu.
Kohos kuoleman miekka,
on mahdoton paluu!

Elon tappava nuoli
löi rintahasi.
Kaikk’ kauneus kuoli
sun kuollessasi.
Paras jäi anomatta,
min elämä antaa.
Sana jäi sanomatta,
taa Tuonen mi kantaa.

KIRKASTUS.

Ah, kirkkaus ääretön näin
ei kaartunut ylläni koskaan ennen,
syystaivaiden kimmeltäväin
valo loppumaton alas auringon mennen.
Ei varjoa yhtäkään näy,
ikivalkeus väikkyvi päällä pääni.
Kaikk’ äänettömäksi niin käy
kuin vaiennut ois elon viimeinen ääni.

Pois luotani muinainen
on häipynyt ystäväin ylväs piiri.
Oi onnea yksinäisen!
Jo vaipunut on sydänpäiväni viiri.
Ah, iltaan jo kääntyvi tie,
levon sai sydän ahdistettu ja ankee.
Ilot murheet jo kestetyt lie,
säde siunaava polkuni päähän lankee.

On taistelu tauonnut jo,
en mitään ma pyydä, en mitään anna.
Oi laskeva aurinko,
minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna.
Elo väistyvi luotani pois,
on kaatunut kukka ja katkennut juuri.
On niinkuin ilmoissa sois
ikivalkeuden sävel ylhäinen, suuri.

Elämältä ma paljon sain,
enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta.
Päämaalia turhaan hain,
elo yksinäisyyteen vain oli silta.
Tien päähän jo päästy on,
en takaisin kääntyä tahdo, en saata.
Laill’ laskevan auringon
elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.