KAIKKEUDEN KUORO

AVARUUKSIEN LAULU.

Olemuksemme yö iankaikkinen on,
ikipakkasien lepo liikkumaton.
Valo aurinkoparvien harva ja hento,
elo ainoa jättiläismaailmain lento.

Ylt’ympäri ainainen äänettömyys,
suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys.
Pisaroina vain auringot helmaamme putoo,
iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.

Ei alkua meillä, ei loppua lie,
sylissämme käy elämän iäinen tie,
säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää,
tulikirjansa yön ikihelmahan piirtää.

Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö
taas toisensa, jatkuvi luomisen työ,
edest’ estehet murtuvat, särkyvi sulku.
Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!

Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois
kulunut kuin hetki vain kiitävä ois.
Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu,
runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.

AURINKOJEN KUORO.

Yön läpi ennämme
tyhjyyden teitä.
Lieskoina lennämme,
vuosmyriaadit
ei heikennä meitä.
Kuin valomerinä
myrskyten vierimme,
pois tulikerinä
kauaksi kierimme,
pauhaten tuulen ja ukkosen lailla
liidämme yön ikivarjojen mailla.

Maailmain säihkyvät, siintävät sarjat
seuraavat meitä.
Kultaiset karjat
koskaan ei heitä
lieskamme rataa.
Kuin pisaroina
helmaamme sataa
huurujen hehkuvat polttavat pilvet,
lyö salamoina
yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.

Saatamme sankarin
suurien töiden
suorittajaksi.
Voimamme ankarin
käy ajan öiden
kautta vain
valkeammaksi.
Annamme auttavain,
armahtavaisten
valtojen valvoa.
Pois yli maisten
myrskyjen nostamme
hiljaisten, lempiväin
valkeain naisten
siunaavat silmät.
Murramme, kostamme
karsaiden, empiväin
katsehet kylmät.

Kuin tulivirtoina
vyörymme yössä,
ah ikipirtoina
raiumme työssä
luomisen suuren.
Alkunsa juuren
kaikelle annamme,
elohon tuomme
ja hautahan kannamme.
Meistä on kaikki, me jällehen juomme
maljan, mi hehkumme hetteistä juoksi,
etsimme eksyneet lähteiden luoksi
iäisen elon.
Laulamme voittoa kuoleman pelon,
kutsumme lapsemme lepohon syvään,
yön läpi tähtihin päin ylentyvään.

KIERTOTÄHTIEN KUORO.

Äänettä kuin vene liukuva pinnalla tumman
välkkyvän virran, liidämme iäistä rataa.
Kuin kevyt, siintävä autere yllemme sataa
valkeus valtavan tähden, niin kaukaisen, kumman.

Kuin tomuhiukkaset tanssimme kenttiä taivaan,
yllä ja ympäri tähtien säihkyvä saatto.
Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto,
ain’ yhä riennämme luomisen riemuun ja vaivaan.

Kuin utuvalkea seppele kierrämme unten
aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon,
tähtinä tuikimme keskellä kuoleman pelon,
kukkia kantaen kylmässä jäiden ja lunten.

Kierrämme lailla uhrien suitsuvan sauhun
ääristä äärihin maailmain mahtavan piirin,
nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin
keskelle pakkasen, yön sekä tyhjyyden kauhun.

Synnymme, siinnämme, vaihdumme uutehen valoon,
ain’ yhä uusia taivaita tahdomme kiitää,
siunaten sammua sitten, ja jäisinä liitää
jällehen auringon, ainaisen alkumme paloon.

KOMEETTA.

Yksin yössä, yksin jäässä,
kylmässä ja itsekkäässä

kierrossa, miss’ elo turtuu,
kaikki kaunis katoo, murtuu,

lennän rataa, jot’en tunne
itsekään. En tiedä kunne

vie mua tahto oudon vallan
halki hyyn ja ikihallan

yksin, ilman seuralaista.
Kuu ei kierrä, päivä paista,

missä kuljen, kunne kiidän.
Salamana yössä liidän,

yöstä tulen, katoon yöhön,
säkenöivään tähtivyöhön.

Mutta tieltäin kaikki sammuu,
kalman kylmät karjat ammuu.

Katselevat mua kammoin
kaikki, katselleet jo ammoin

ovat erakkoa taivaan,
joka syöksee surmaan, vaivaan

maisen rodun. Niin ma kuljen
tietäni, ja jäähän suljen

olemuksen oudon sadun.
Kulkija oon laajan ladun,

aluttoman, loputtoman,
kylmän, yksinäisen, oman.

Teen, mit’eivät toiset tehneet,
näen, mit’ei toiset nähneet.

9.11.1914.