MITENKÄ REÄTÄLMESTÄR JUHANNUSKONJOAKIT SAE.

Sillonku tämä tappaus sattu, ei kieltolak vielä ollunna voemassa
— jos sillä sitä voemoo mahtaa ollakkaa. Ja kun nyt ruvetaa
juhannuskonjoakista rupattelemmaa, niin uskotaa ja lujast luotetaa
siihen, ettei kieltolak’intoelijat ensinnäkkää tykkee pahhoo ja
toeseksee, ettei tämän johosta heissä juomahimo herree. — Olokoon tämä
ikkäänku espuhheeks sanottu, espuhe asjassa kun on yhtä välttämätön, ku
längissä rinnustin.

No niin! — Se reätäl olj peässynnä jo maetopartasena mestäriks
sillä konstilla, että naejja kopsautti mestärvaenoosa leske, joka
olj neljännesvuossattoo häntä ihteesä vanhemp. Pappi ollii mustoo
valakeelle merkitessää kaukaete puhumalla sanonna:

— Tässä nuor oksa ympätää vanahaan kantoon.

Ja se nuor reätäl olj eskuvallisest puolestaa tuummanna:

— Vanaha viljelysmoa kuuluu olovan helepompoo viljellä ku koskematon
korp, aenae näen vasta-alakajalle.

Mut kun liijja nuor mies peäs mestäriks, se nous poekapahasen peähä:
rupes oekee reuhtomalla elämää, varmaannii tällä laella tuumiskellen:

— Syö, juo aekanas — koera oot kuoltuvas.

Sillä pelillä oes kuetennii loppulaht pian perinnä, jos ei nuoren
mestarin vanahana aviosiippana oes ollunna niin toprakka mummo,
että hommas reätälmestärin holohonallaeseks. Se tietystikkii olj
kova kollaus, mut minkäs sille mahto, sillä lak on lak, jota
uskolliste alamaeste on toteltava. (Vaekka kieltolakia ne ei voan
tottele). No, kyllähää sitä tok aena konstia keks, että tuontuostae
pienemmän ja suuremman hutikan omistajaks peäs, mut kitkuttamista
se olj eikä oekeeta repäsevvöö meininkiä. Loaja ja ymmärtäväine
lukijakunta — tämän lukijat onnii kaekki ymmärtäväesiä — arvoo, että
holohouksenallaesuus ja pienemmät sekä suuremmat hutikat ei pereonnen
ihanuutta lisännä, mut se kuetennii on koko kansan tietoon soatettava,
ettei oekee raevopäestä ukkos-ilimoo lie millonkaa sattunna. Jos toas
pientä marmatusta ja rähinätä olj, niin se voan toe tavanmukkaesta
vaehteluva avioelämän ohjelmaan.

Kerran olj juhannus, se suur kesäjuhla, tulossa, niinku se monast
olj ennennii ja sen jäläkeennii tehnä. Kun reätälmestärin nim olj
Jussi — ite se Johannekseks ihteesä kuhtu — ja olj justiisa oma
nimpäevä, askartel mestarin aevokopassa monenmoesia mietteitä, niin
että sieltä melekee semmone jyske kuulu, ku jos oes riihtä puejja
luskutettu. Yritti se jo matamillee esittöö, että vieraehe varalle
hankittaes jottae vähä karkeempatakii, ku voan pelekkee kahvleruva,
mut sae siilon niin hellän silimäyksen, ettei miel tehnä toestamissee
ruveta siitä puhetta pitämää. Siinä vuntieraellessaa ja tuummaellessaa
sattu hoksahtammaa hyllyllä seista töröttämässä tyhjän putelin, jonka
ympärillä olj kappias Hallamoan nimlippu ja siihen olj kullatuella
kirjaemilla räntätty, että putelissa on aekanaa ollunna konjoakkia
— ihan sitä parraenta lajia. Ja nyt tek reätälmestär sukkelan
keksinnön. Pan siihen putelii vettä, johonka sekotti tervoo ja sitte
puestoo juttuutti, että terva muutti veen konjoakin karvaseks. Lisäks
työns putelii muutamia ahvenen poekia, joet olj ollunna suurempaen
kallae joukossa, ja taes par onkmattookii pistee sinne vongertelemaa.
Sen jäläkee lyyvvä loksautti tulupan putelinsuuhu, ja kun sattu
käsillä olemaa putelista taltee otettu tinalevy, keäräs sen tulupan
peälle, niin että putel näytti ihan vastikkääsä ostetulta. Putelin
pistee sutkautti povellee ja läht puoljuoksussa polokemaa Hallamoan
pnotii. Siellä olj väkkee, ku markkina-aekana Soastamose nurkalla,
ja ite Hallamoa touhus, ku oes tuljpalloo ollunna sammuttamassa. Se
ollii semmone kauppias, että se kerkes kymmene kansa tehä kauppoo
samalla kertoo. Parraikoo ku se olj poasoomassa sokerin hyvvyyven
tievustajalle, että tässä kaupassa on sokur niin kovvoo, että
Ryönänkylän emännän pit tulla kaopuntii takasi sokeria hakkuuttammaa,
kun kotona ei soatu säretyks, ja Kehvon miehille, että nykysillä
tästä ostetuella suoloella on voetu kolome er voekirnuusta sualata ja
vielä peällepeätteeks keittee 9 piimävelliä, eikä oo muuta tarvinna,
ku suolat on noppinna voesta ja piimävellistä poes ja panna uuvestaa
käytäntöön, — parraikoo ku se tätä selittöö poasas, astuva ropsuttel
reätälmestär puotii. Keske muun kiireesä olj kauppias valamis kysymää:

— Mitä reätälmestärille saes luvan olla?

— Kun huomenna on Johannes Kastajan päovä ja kun min’oon häne
kaemasa, pitäs soaha kasteaenetta minunnii, voejaksen kauloo kastella.
Antakeepa nyt, kauppias, putel oekee hyvvee konjoakkia. Ja tervetulloo
nimpäeville.

— Ei meillä muuta ookkaa, ku hyvvee, justiisa sitä sammoo, jota
soahessaa kaartilaene lausu pahottelusa, ettei immeise kauloo oo luotu
yhtä pitkäks ku kurenkaula on, jotta ryyppy viipys hyvin kauvvan
alasvalluessaa.

Tätä puhhuessaa kapsaht Hallamoa ku orava tikapueta myöte ylähyllyltä
putelia ottamaa ja palattuvvaa yritti sen paperii keärästä. Mut sillon
reätälmestär kopals putelin kätteesä, pist povellee ja sano:

— Kyllä se povellan näen lämpösellä ilimalla iliman peitteetäkkii
tarkenoo.

Sitte hetkisen perästä jatko:

— Kun tässä on rahat männä juhlatarpeihi, niin pistetää tämä putel
rätingin peälle — kyllä pyhän jäläkee tulen maksamaa.

— Ei se vetele. Siilon konjoakki männöö ku Saetan Pekalle taekka
hukalle, eikä maksu millonkaa kättä lämmitä.

— No, eikös kauppias nyt tuon vertoo luota?

— En, en! Rahat taekka putel het tänne! Sillon reätälmestär pist
kätesä povellee, nost sieltä sen kottoosa tuomasa putelin, joka olj
pettäväst yhennäköene hyllyltä otetun kansa, ja kohottel sitä silimäesä
eissä sekä puolkiukkusest virkaht:

— Mittees kanaljasotkuva tämä onkaa? Hyi! No, jopas...

— Mut sillon Hallamoa koppas putelin ja kun huohmas, mille sisus
näytti, hyppäs äsköstä vikkelämmi hyllyllee, josta uuvve putelin kansa
tulj reätälmestärin ettee ja sano:

— On tullunna erreys, surkee erreys. Tass on toene putel ja ihan
ehta-aenetta. Pistä se povustalles — se on nimpäevälahja. Ja jos on
aekoo, tulen nimpäeville. Tervetuloa vastakii kaupantekkoo.

Eikä reätälmestär lähtiissään keähkäellynnäkää, voan ihampa
hölökkäravia laputti kotiaan koht männessää. Sen kuetennii vielä kuul,
kun kauppias huus puotmiehillee:

— Tulukoo jokkaene tänne konttuorii.

Ja kun konttorikammarin akkuna olj auk, kuul reätälmestär vielä lisäks,
että kauppias Hallamoa löe nyrkkiää pöytää ja kiivaasti puhel:

— Enkö oo teille sanonna, ettei Sikolahesta soa ottoo vettä konjoakin
sekkaa, voan se pittää soutoo selältä ast. Ja pankoo nyt mieleenne,
että selältä ast...

Sen enempee ei reätälrnestär kuullunna, kun niin kiireest män —
hyvillää siitä, että soa viettee iloset nimpäevät.

J.K. -- Rupatus ei oes täyvelline, jos en maenihteis, että reätälmestär
makso jonkun aejjan kuluttuva konjoakkiputelit Hallamoalle ihan
rehellisesti.