PIRU OPETTAJANA RIPPIKOULUSSA.

Tiina Tursiaes-vaenoo sano poekoosa Pekkoo jäykkäoppiseks. Mut ei
se taenna Tiinan opetuskaa ihan parraenta loatuva olla, eikä oma
lukutaetokaa. Kun pappi häne ihtesä nenä alla pit lukukinkerillä kirjoo
ja pottuuttel lukemaa, tuummas Tiina että:

— Ei se näkis kirkherrakaa lukkee, jos oes toesessa silimässä jeä ja
toesee oes olok riihessä pistännä, niinku mulle poloselle on käynnä.

No, arvoohaa sen, että mitenkä tämmöene äet poekoosa opettaa. Totta
kuetennii on, että hää usseestikkii voat Pekkasa tulemaa vierellee
Oapisesa kansa ja sillon kirjatikulla osotti höyhenen kuvan eissä
olovata puustaenta sekä kysäes:

— Mikä puustaen on ensimäene höyhenessä?

— Höö, vastas poeka varmana.

Sitte äet pist kirjatikkusa kanan kuvan peälle, jossa kana näytti hyvin
vanahalta, ja kysäes:

— Mikäs puustaen on kanassa ensimäene?

— Vanahassa kanassa on kaa, kuulu poejjan miltei miehekäs vastaus.

— Mää tuosta tiehes — sano äet sillo tavallisest — ja rukkoele
Luojoo, että Hää järkes valasoo.

Eikä poekoo tarvinna kahiste käskee.

Mut kun poeka joutu äetisä matkasta moalimalle henkeesä elättämmää,
olj se jäykkäoppisuutesa lisäks muutennii niin jäykistynnä, ettei sitä
mitenkää soatu lukemise oppimista harjoettammaa. Ja sillä tavalla se
sae kasvoo rippikoulu-ikkääsä ast. Rippikouluu lähtiissä män kuetennii
niska niin jäppää, että pit ihan jytyvä jauhoo, ennenku taepu lähtemää.

Siellä ihtesä rovastin vierellä seistessä, kun sisälukutaetoo
tarkastettii, ei passanna sannoo ies ”höötä” eikä ”kania”, voan olj
Pekan oltava mykkänä ja mieltää näyttämätä kuunneltava torumista ja
häpäisemistä — ja likeltä olj pitännä, ettei rovast ruvenna tukkoo
vanuttelemaa. Siks aekoo ku toeste taetoo tarkastettii, pantii Pekka
istumaa ensimäese penkkirivin peähä alttarin vasemmalle puolelle.
Ihteesä rovastia varte olj pien pöytä ja tuol kuortin keskkohalla.

Ku olj tullu hiljaesuutee ja sitä ennen kalakukkoo pistelly liivisä
täytee, rupes Pekkoo paenustammaa ja se alako torkkuva sekä vällii
nukkukii oekee syvvää unnee. Rovastilla olj pikku poekasa matkassaa
ja olj tämä oekee vallaton rasavilli, jolla olj taskussaa aurinko-
eli polttolas. Kun se huohmas Pekan makkoomise, niin se alako isäsä
selä takana seistessää kesäkuun kirkkaast helottavan auringon sätteitä
lasisa lävite johtoo tämän kättee taekka paremmi sannoe peukaloo.
Par kertoo Pekka heräs pyyhkäste äkäsest peukalottaa. Mut sitte se
toas vaepu sikkeesee unnee. Sillon rovastin poeka onnistu suuntoomaa
voemakkaa polton Pekan peukaloon. Kun peukaloo kirpeest poltti, hyppäs
Pekka puolunissaa seisaallee, pyyhkäs peukalottaa ja kovast kiljas:

— Voe tuhanne... kele, kun polttaa, polttaa... Rovast säekäht,
rippikoulupoejjat säikäht ja säekäht se Pekka itekkii — ja luultavaat
hää säekäht kaekista enite huohmattuvvaa missä olj ja mitä olj sanonna.
Rovastin rasavilliä oes naurattanna, mut ei uskaltanna nauroo.

Pekka kututtii rovasti ettee. Ei kaeketi miel’ala autuvaalta tuntunna.
Rovast kahtel’ tutkivast ja viimen kysäs:

— Tiijjätkö sinä, poekaparka, että sin oot nyt Herran huoneessa? Miten
on käsitettävä, että sinä voet tässä paekassa huutoo sielun vihollisen
nimen? Ja mitä varte sinä sen nimen huusit?

— Kun poltti niin saata... sat... sat... sanomattomasti...

— Mikä poltti?

— Misteepä minä sen tiijjän. Mut tuommoseks mustaks palo peukalon
ja vieläe vihloo ku puukolla vuolis... Eikä siinä tätä ennen oo
noarmuakkaa ollunna...

Rovast rupes miettimää. Ja varmaannii hää huohmas, että nyt on
tillaesuus sannoo paenavia sanoja, koskapa hää olj alakanna hoastoo
että:

— Tässä saet, poekaparka, nähä mikä on seuraus, kun et oo opetellunna
lukemaa, voan oot jättäennä pakanaks. Nyt on sielun vihollinen, ite
piru, lyönä merkkisä sinun sormees. Ja jos se soa merkkisä syvämmees
lyyvvä, niin sillon on sielus männyttä, sillä sorm ensin, käs sitten
ja lopuks ruummis ja sielu. Voe, poekaparka, kun jo nuoruuvessa annat
vihollise ottoo sinut valtaasa...

— Neuvvohaa äet, että mun pitäes rukkoella, että Luoja sitte valasoo...

— Vae neuvvo tok äetis niin. Sepä hyvä. Mut mitempä sinä, raukka,
rukkoelet, joka et ossoo lukkeekkaa ja kun oot taenna olla
kovakorvaene, laeska ja hijas?...

Ja sen jäläkee rovast rupes puhumaa — ja ossoohaa pappi puhuva —
vuoroon torumalla ja vuoroon lohuttamalla niin liikuttavasi, että
rippikoululaeste keskuuvesta kuulu semmoesia tirskauksia, ku jos kissa
oes savussa aevastellunna. Mutta se Tiina Tursiaes-vaenoon Pekka itkee
vollotti iha eäneesä...

Sittenku kaekki olj tullunna luvetetueks ja Pekka sekä muutamia toesia
poekia meärätyks lukkarin pitämää laeskankouluu, lopetettii sen päevän
tehtävät. Suoroo peätä paeno Pekka lukkarin luo pyytämää ens opetusta.
Koko viikon se sitte lukkee pahkus, että peä oekee höyrys ja lopulla viikkoo
sae jo ”vaekeistakkii sanoesta” selevän, eikä ahkeruus kesän
aikanakkaa vähennä. Kun syksyllä ripille peästettii, kysy rovast,
kaekilta yhteisest että:

— Mittee varte työ ootte rippikouluu tullunna?

Sillon Pekka vastata navvautti, ennenku muut ennätti, että:

— Myö on tultu kasteenliittoomme uuvvistammaa.

Ja Pekka Tursiaene peäs ripille, niinku mies, ja koko ikäsä usko, että
se vastaus hänet peäst ristillise seurakunnan yhteytee. Mut, kun Pekka
sattu kuulemaa, että immeiset ihmettel, mitenkä hää oppi lukemaa, niin
olj sannoo tokaessunna että:

— Täyty oppia, kun sielun viholline, iha se piru ite, tulj
rippikoulussa opettammaa...