LONKEROVEEN PAPIN PAHAKURISET POEJJAT.

Eihää sitä pitäes lähimäesestä pahhoo puhuva. Mut kun tarkotuksena ei
ookkaa parjoomine eikä veäräen toestusten antamine, voan aenuvastaa
pikkuse rupatella Lonkeroveen papin pahakurisista poejjista, uskaltaa
luulla, ettei siinä niittää moetittavvoo maha olla. Olokoonnii
rupatuksista kaukana loukkoomine ja parjaus!

Varmaannii olj näehe poekaen äejjin ja isän syvämmestä monta kertoo
nousta vivunna samallaene raskas huokaus ku Nummisuutarilta kanttoorin
kansa keskusteluva pittäessä:

— Rangaestukseks ja kuritukseks hyö on meille annettu.

Ne poekavintiöt olj ihkasen hillittömiä kakaroeta jo het kapalosta
peästyväe ja lienöö ne kapaloessae potkinna. Jonkinmoene rauha tok
pappilaa soatii, kun poejjat suuremmiks kasvettuvvaa vietii kaupuntii
kouluu. Mut se olj voan tyyntä myrskyn eillä. Sillä kottii rupes
kuulumaa kyvin pahoja jopinposteja ja mitä usseemp vuos kulu, sitä
harmillisempia postia tulj. Luvut taesii pojilta jeähä syrjäseikoks,
mut sitä ennemmä hyö ahkeroe reähkyyksissä sekä koulussa että
ulukopuolella kouluva. Että poejjat — n’ei ollunna kaksoset, vaekka
jotamitennii yhenkokoset — pysy samalla luokallaa vuoskausia, se
on selevä ku rautatie. Heijjä koulunkäyntisä vet syvväennii rivvii
immeisten huohmiota siks paljo puoleesa, että tuntematon runoniekka olj
siitä oekee laulun sepittämiä, jonka jok’ikkiine värssy peätty sanoella:

Ei se tok
Hic, haec, hoc
Pysty niihe peähä.

Ja kun poejjat pysy koulussa paekallaa, ku navat ikkääsä, peätti äet
ja isä, että heijjät on otettava kottii olemaa, niin voe paremmi
silimällä pittee ja ies sen verran huolehtia, etteivät unneuta
sisälukuvaa. Mut siihe sijjaa, ettei kaupunnista joka päevä pahoja
postia soapunna, rupes niitä kotona tulemaa sekä iltasilla että
oamusilla ja vällii keskellä päeveekii. Jonniimoese rauhan soahaksee
ost isä pittää periltä syvänmoatalon ja siirs poekasa sinne. Ne oljii
jo suuria aekamiesvolokkia ja kylliks vahvoja vaekka niitä työtä
tehä pullistammaa. Ja jottaehaan ne lienöö tehneettii, etteivät
liikkumattomuuvven vuoks ruppeis happanemmaa. Kun sieltä syvänmoan
perukoelta harvon immeisiä liikku eikä siis pahoja tietojakkaa
herkiimätä soapunna, alako papissa ja hänen rouvvassaa ellee toevo,
että pahakuriset poejjat ruppee jo aesossa pysymää.

Sattu sitte muutaman vuoen kuluttuva tulemaan vuoro pittee kinkerluku
papin poekaen talossa ja ite kirkherra olj kinkeriä pitämässä, eikä
hänelle oltuna mittää moetittavvoo poejjista maenittu, niin että ukon
lihava noamataulu paesto tyytyväesyyvestä ku muhhoeleva täyskuu.
Peästyvää lähelle lopputoemitusta kysäes kirkherra:

— Onkos kellää mittää muestuttamista ja valittamista kinkerkunnan
elämee ja tapoja vastaa?

Tulj semmone eänettömmyys, ku sillon syntyy, jollonka outetaan, että
ies jokkuu avvoes suusa. Viimme muuvvan vanaha harmoopeä isäntä
topakast tuummas:

— No, saeskos sitä muestuttoo ja valittoo?

— Sitä varte minä tässä tievustin. Olokee hyvä ja puhukoo, jos on
sanomista.

— Eihää tuota muuta, voan on nueta isättömiä lapsia ruvenna syntymää
liijjan paljo teällä meijjän seuvvuella, puhel se vanaha harmoopäene.

Kirkherra nytkäht, hään kun hoksas, miltä kohalta kenkä nyt ruppee
puristammaa. Keksijäksee keinon pulasta pelastuvaksee pist hään
kätesä selekäsä taa ja alako astuva loappaella väkjoukon eissä. Siinä
kulukiissaa hään puol’eäneesä hoastel enemmä itellee ku muelle:

— Vae on isättömiä lapsia ruvenna syntymää liijjan paljo, isättömiä
lapsia liijjan paljo, liijjan paljo...

Yhtäkkiä kirkherra pysähty sen harmoopäesen ettee, kahto tätä suoraa
silimii ja sano tiukampuoleisest:

— Työ sanotta liijjan paljo. No, sanokeepas nyt, mikä on se oekee
meärä, mikä niitä saes syntyvä? Mikä se meärä on?

Harmoopäene vanhus häpsäht ku oes pelästynnä. Hään rupes tuppaulummaa
toesten miesten taa ja höpötti männessäu:

— Misteepä minä ne meärät tiijjän...

Samalla alako muuttii eissä seisovat tunkeutuva takapuolelle. Kirkherra
toas puolestaa män entiselle paekallee ja noamataulu sae vähitelle
äsköse muhhoelevan sävysä. Sitte hään ”siunatuks lopuks”, kuten sanasa
kuulu, pit hartaan loppurukkoukse.

Ja nii se isättömmäe oekee meärä jäe tuntemattomaks —pahakuristen
poekaen selevitettäväks...