SISÄLLYS:

Iisakin rumaani.
Kumisevanmäen mökki.
Pappilassa.
Yleinen suru.
Vierasmies.
Herrasmies.
Yöllä.
Uneni jouluyönä.
Vaimon kuoltua.
Miksi Jaakko muutti?
Matkalla.
Hävytön teko.
Pielinen:
I. Syksyllä.
II. Keväällä.

IISAKIN ROMAANI.

”Taivas se on sininen,
Ja lintuiset on pienet;
Nepä ne oksilla laulelevat —.”

Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina
tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi
silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä
numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo
ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. —
Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu
maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa
rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.

Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta.
Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka
se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja
tahtoi suututtaa oikein.

”Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä
suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei
ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä
talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät
sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui.”

”Poissa on armas, ja siksi
Puhkee kaihoni kyyneliksi;
Siitä hiukan on toki hoivaa —”

kuului taas tuo surullinen ääni korviin.

”Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku
kaupunkeja! Kaupunkeja — hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata
päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon keralla — mut mitähän nyt jo
kello lienee?

”Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan
ihan selvästi sen tikittäminen ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään
raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse
luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella
kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta
pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen
autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.

”Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen
rauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin,
vai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven
ulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö
ymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen
verran — ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin.
Lienee tuo ollutkin, jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen,
jotta — —

”No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. —
Onkohan tuo olevinaan virttä, vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee?
Kirottua, kun rupesi taas ynisemään! — Nyt kävi ovi. Hyvä — ne ajavat
sen pois nyt — siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta
nähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin
suuressa avun tarpeessa ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin
yhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä
annetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos
omamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan
ravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: ’ulos, ulos!’ Jos
toinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä
kuulla että tuntea ’kuka käski.’

”Kiitoksen, Herra, sinull’
Täll’ huomenhetkellä,
Tuon iloisella veisull’ —”

”Tuo vaan”, ajatteli Iisakki, ”mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun
minulle virren säästit. Samapa se.”

”Tule sisään!” huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.

Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuutte-Ievan lukkoa kotveroineen, mutta
ei saatu auki.

”Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta”, tuumaili
Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti
peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun
siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla
askeleella ovelle.

Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta
tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut
olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät
korkeintaan kaksitoista vuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään
kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä
kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin
puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä — nehän olivat siksi liian
elottomat, milt’ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas.
Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin
tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot, Mikähän lienee
ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään
ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen
himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja
niin omituisen sulouden.

Kuta kauemman Iisakki katseli outoa hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta,
sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän ja yht’äkkiä pudotti hän
peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan itku
näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat omituisen,
kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki, tempasi tytön
syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja tulisilla suudelmilla
peitti hänen kasvojansa.

Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja
väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.

”Älä itke, älä rakas lapsi — — en minä sinulle mitään pahaa tee,”
sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta
otti setelirahan. ”Kas tässä tyttöseni, mutta älä — —”

Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan
nieli tuota tuntematonta tyttöä.

Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät
Iisakin lumouksesta ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän
kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien, puikahti siitä ulos.
Silmänräpähdyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte
vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen
hän sitte odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut
kuulua tuo värähtelevä vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa
tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului
selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.

Sitte kuului jotain räminää ulkoa ja jo vähitellen alkoi taas kellon
käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin
alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään
selvästi ajattelemaan.

Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä
puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys
vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle.
Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin
siltä, kun sen antaminen olisi ollut samaa, kuin häväistys tytölle.
Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä ja sehän nyt toki lienee
häväistystä, jos mikään. — Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se
vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta,
vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa.
Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin
pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän
noustessa.

Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi
samaa puhtautta ja rauhaa! Tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee
itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka
aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko
lahjan! Ha ha ha — — — pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan
häntä lihota.

Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on
hermostoni jollakin tavoin vialla. — Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai
valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan
puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja.
Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!

Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä
lasipyydyksessä ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin
kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä ja katse alkoi
harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin
pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli
kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Äläs
huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta
minkä? ”Capparis rapparis.”.. Kiusasi vähän, kun ei jaksanut muistaa
lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi ja kukista
muodostuivat ensiksi silmät; suuret, harmaat ihmissilmät — tyynet,
kuin umpilammin pinta kesäisenä iltana.

Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot;
ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat
Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi
vaan silmiänsä siinä kohden pitää ja pahalta olisi tuntunut, jos ne
olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt
kerran aikuinenkin mies.

Tornikello löi harvakseen jossakin päin. ”Yks — kaks — kolme —.”
Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. — Siis
neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä
käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin
takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.

Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä.
Lapsellista, narrimaista, — — mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi!
Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra
— — ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se
sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan
käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin — — — ei,
kuka sitä sitte uskoisi ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni
sanoa. ”Hullu taikka hävytön”, se on tietysti päätös ja jotakin
hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan
säännölliset aivot, mutta kenelläpä ne oikeastaan lienevätkään. Parasta
on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden laiva
lähtee.

Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin
huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä olevaa kellon nastaa ja
heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle.

”Kahvia, olkaa hyvä.”

”Paikalla, hyvä herra.”

Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa ja siinä näkyi olevan
tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen
ja kohta aukeni taas ovi.

”Hyvää. huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?” lausui
teeskentelevä nainen imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta
pöydälle.

”Jo, niinkuin näette”, vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä, näin
päivänäöllä, inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä
ollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen
ilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.

”Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?”

”Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja
se on kerrassaan fiini laiva.”

”Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?” kysäsi Iisakki.

”Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12 päivällä
.”

”Vai ette te olekaan rouva”, lausui Iisakki. ”Olisihan minun pitänyt se
huomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi.”

Ovi paiskattiin kiini vihaisesti ja Iisakki hymähti itsekseen. ”Toista
oli tuon lapsen käytös”, ajatteli hän sitte. ”Niin pehmeää, niin kainoa
ja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi
kävelemään kaupungille.”

Iisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin
edessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon
päällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan
kierretyn, silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta.
Oli, näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta ja mielessään
täytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin
merkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia.
Eihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.

Tuolla se näkyi kirkon torni tököttävän kellotauluineen ja sen kullatut
numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä kuitenkaan
voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin kipeästi
silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki käveli
kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yhtä äkkiä hän kumminkin muunti
matkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot
näyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut
erään vaatepussia kantavan naisen ja kulkukin hidastui taas.
Umpimähkään hän sitte kulki kutuja piikin ja tarkkaan tähysteli
jokaisia hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes
luoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui.
Kun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin
kiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui, se taas ja silmät
ilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta. Viimein
päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi elämä, kuin
muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli kiivaasti tuossa
lihamiehen pöydän edessä ja äänetön, unisen näköinen poliisimies oli
vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi nainen tinki voin
hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen talonpojan kanssa,
huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää kehloa kantava piikansa
sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin kehottaakseen häntä
pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti repaleihin puettu työmiehen
vaimo uskotella eräälle kaloja kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen
kalansa olivat liian kalliita ja ”varmaankin jo viikkokauden vanhoja.”

”Ovat ne vanhempiakin”, myönsi mies tyynesti. ”Ainakin tuo hauki, joka
tuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee.”

Ympärillä olevat remahtivat äänekkääsen nauruun ja eukko sanoi
ottavansa noita pienempiä viisi naulaa, jos mies panisi kahteentoista
penniin.

”Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita
itse pormestarikin polttaa”, sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.

”Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi”, mutisi Iisakki jatkaen
matkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka
selvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: ”vaan
onpas siinä kerrassaan pulska poika!”

”Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupuntilaisia, jos ei
liene se Wahlmannin uusi konttoristi”, sanoi toinen. Iisakki ei ollut
niitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa.
Perunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan
ravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen
vihellys.

Laivasillalla oli ”koko kaupunki” katsomassa Aallottaren lähtöä, jota
ei saanut nähdäkään, kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin
enää niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.

”Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan
katsottavaa”, ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte
peräkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään
tuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö
— — — Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.

Koppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan ja iloista,
sekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin
reunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia
muistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen
joulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti,
mutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja
olivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää
väkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua,
tuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja
pincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään
hykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.

Tuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari
valkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa ja näyttivät tuntijan
silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa
sukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen,
jonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin
katonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi
tutunomaisesti.

Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon ja vastasi
tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin väkijoukossa
yhdestä toiseen.

”Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?”

”Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy
mennä, ennenkuin muut ennättävät.”

”Niin — maisterihan onkin medisiinari”, sanoi ylioppilas.

”Niinhän minä olen”, myönsi Iisakki.

Pikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin
aikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein
kulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että
”oikein nyt onkin kaunis matka-ilma.”

”Kaunishan nyt ilma on”, vastasi Iisakki yksikantaan.

Ylioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva
viimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi
puhelemaan kumppaniensa kanssa.

Hiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa
Iisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut,
mutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat
silmät aivan lähelle sen laitaa ja siinähän, lyhtytolpan vieressä, se
seisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia
katsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä ja hieno punerrus
peitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois
hatun päästään ja hänestä näytti siltä, kuin olisi tyttökin nyykistänyt
vastaukseksi ja punehtunut kovemmin.

Iisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä
tytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän
kuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan
tyttöä. — Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä
etenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät
lyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa
innokkaasti ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.

”Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, —
ja aika koirahammas”, sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen. ”Näettekö,
miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin hupsut
rouvasihmiset tuolla komentotäkillä toisilleen ja jääville nakkelevat?”

”Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman’ia, sillä minusta näytti hän
suoraan Maikkiin katsovan silloin”, sanoi toinen ylioppilas. ”Maikki se
onkin niin olevinaan uudessa hatussaan.”

”Mieleen kai se Maikista olisi ollut”, lausui Iisakin tuttu, ”mutta
minulle se veitikka muiskun heitti.”

Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan
istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja
katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva
parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien
lomitse ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle
luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka
hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja
murheelliselta.

Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisiinsä
vajonneena. Hän näki, kuni unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen
ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja
muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan
alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin toveria. Hän ei kuitenkaan
huomannut niitä enämpää, kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa
laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat
toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean,
pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen
lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.

Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja
pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään
hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin
tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi
oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella,
että ne eivät toteutuisikaan koskaan.

Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun
olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä
yhtä ja samaa aina ajatellessaan.

Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. — Tuo niistä on
mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt
eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan?
Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on
iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.

Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja
keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, ”minun
tyttöni” näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi
tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa? Soma olisi nähdä
rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun
valahtavan takaraivolle, että ei olisi tiellä suudellessa ja
hyväillessä.

Ei, ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta. —
Tämä se nyt mahtaa olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus puhutaan.
Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota setä-ukko
uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan, vaikka ei
sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut nyt se jo
saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri — suora narri.

Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä
vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä
samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. — Iisakki tottuikin kuvaan
eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi
vuodelta mielistyi hän yhä enämmän tyttöönsä. — Toiset toverit menivät
naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen ”oman
tyttönsä” kanssa, eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen
tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi
kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja
kiusasivat miehiään. Iisakin ”tyttö” siihen sijaan oli aina niin
iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu
sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan
valittavan piioista, eikä palvelioista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea
naisen perikuva ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen kanssaan.
— Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas oli
sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut
ikipäiviksi rikkaantua ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin rikkoa
välinsä ”tyttönsä” kanssa, — mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä
erota.

Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin
salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä,
että ”tyttö”, se oikea laulava tyttö, oli suostunut koko iäkseen
rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana
sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan samaan paikkaan,
jossa ”tyttökin” asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti
kuvaili ”millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi
tehnyt.”

Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta
toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa?
Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen
tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen
ja sitte entäs se ääni!

Muut juoksivat oopperoissa ja Laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista,
mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria
niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille.
Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia
nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön
lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä.
Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä
aina, eikä koskaan muita. — Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli
niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa, kuin potkaista onnensa soppeen,
mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.

Kumisevanmäen mökki.

”Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyit ja minä jo olen
astunut kolme virstaa edestakaisin — Kulmalan kauppamiehestä kahvin
ostossa?”

Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan
ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan
haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen
lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi
kahvinkeittämispuuhiin.

Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen,
jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta,
seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka
soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi
tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja ja ne panivat noesta mustuneet
katon alaiset paikoitellen oikein kiiltelemään. Ikäänkuin pikkuisen
suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies
laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se
taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikiöiksi sekin, ja
säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja
laipion välillä.

Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään.
Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti
häärii. — Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa ja kekseliäs
se on, kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa,
vaikka koko talossa ei ole niin penniä rahan tapaista. Pulska se
on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi
pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se
kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä
semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä ja
hampaat ovat terveet niin, jotta saavat selvän kovastakin kannikasta.
Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja
vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin
kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.

”Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä
kahvia hakemaan?”

”Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, juttu eivät
kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi”, vastasi
Maija Liisa.

”No, antoiko se Kulmalainen mielellään?”

”Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin
puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin.”

”Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?”

”Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi
soutamaan hänen viinavenettään Kurkiniemestä.”

”Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa.”

”Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän
sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit.”

”Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis
levottomalta ja hellältä tällä kertaa”, sanoi mies.

”Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän
sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se
henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?”

”Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde”,
tuumaili mies. ”Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin
saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin
suotta.”

”Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää”, vastasi vaimo. ”Tee muutoin,
niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin, kuin Kulmalainen siitä
puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin — — ja ehkä neuvottelisit
jonkun ankkurin itsellesikin.”

”Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina
olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt.”

”Niin ja, kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan
sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn
lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, vaan
tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi.”

Ensimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: ”miltäs maistui?”

”Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä.”

”Sitähän minäkin”, jatkoi vaimo puhetta, ”mutta olisi taitanut olla
vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan
—.”

Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sen
tähden jatkoi vaimo: ”kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin,
jolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin,
kun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan ja
tietäähän sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa
ihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan
valittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!”

”Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty”, örähti mies. ”Vai
luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin
talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii.
Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina päivän taas huutokauppa kappamiesten
rästeistä, vaikka mies raataa yön kanssa niin, jotta tuskin on
jouten joulunakaan.”

”Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit,
kanttorit ja senkin seitsemät sästyt”, myönsi vaimo. ”Mutta surkealta
se äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa
niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa.
Ei ole, sen minä sanon. — Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken
ja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen
täytyy linnaan lähteä siitä, jos on joskus lähimmäistään auttanut, kun
siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa
kestiä käyvät, eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään.”

”Mitäs kun ei saada toteen”, selitti mies keskeyttäen.

”Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin”, tuumaili
vaimo. ”Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut —”

”Muuta kuin sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä
leipää popsimassa”, pisti mies taas väliin.

”En kies’avita olisi käynytkään!” penäsi vaimo vastaan.

”Ethän vain”, lausui mies epäillen, ”mikäpäs siinä olisi auttanut muu
kuin totuus.”

”Sepähän sitte olisi nähty. Minä, kun olisin Pertun opettanut viinaa
antamaan, hän minkä selvän olisivat ottaneet.”

”Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin, jotta
ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan”, väitti mies
vastaan.

”Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa
rahan pojalle ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä
juoksevinaan”, intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin
äänettömäksi käynyttä miestään.

Pannu oli sillä välin juotu kuiviin ja mies lähti, aamiaisen syötyä,
työlleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli
kotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän
levottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta
puukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: ”minäkin olen nyt
asiaa aprikoinut ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille
vanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa
olla. Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla
kuitenkin liene siellä ikäväkin — — vieraissa.”

Mies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen
mietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään
kysynytkään. Vasta, nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan, kysäsi
vaimo: ”hankinko minä putelia yksin tein?”

”Jospa heitä hankit joitakuita”, puhui mies puoliääneen, ”vaikka kyllä
minua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat
eivät ole kaikki tallella.”

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle
päin katsellen alkoi kertoa: ”kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan
emäntä. Sanoi tän’aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset
Kulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei
sanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, pian taitaisi olla se
Kulmalaisen kauppamiehen ’vulumahti’ ruununmiesten käsissä.”

                                                  ⸻

Yhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien tekeytyä vieraita
Kumisevanmäen mökissä pistelehtiä vieraita. Eivätkä ne vieraat siellä
tavallisesti kaukaa viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet
itsellensä kahvia ja pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen
”eväitään” maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse
mökin mieskin silloin aina ”vierasten eväistä” joko ”pikku paukun
poskeensa” tahi ”pienen silmänkääntäjän.” Toiset, taas ystävällisesti
tarjosivat hänelle ”kylmästä tultua” taikka ”kello kuutta” tahi
”kahvinaukun” ja jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein
pakoittamalla pakoittivat isännän ottamaan ”kirppuryypynkin.” Sen
päälle kuului niin makeasti nukkuvan.

Maija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi
pelkäävänsä hänen ”ruvenneen juomaan näinä viime aikoina.” Mies väitti
kuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan
ollut jaksanut niin hyvin, kuin ”juuri näinä viime aikoina”, jos kohta
syönti ei tahtonut oikein käydä.

Arvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä
erittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä.
Mökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua
oli siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu
maksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä
ja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.

Kumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan
nuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo
vanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti
taikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin
istuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja
käsityöläisiä kammarissa talliperän puolella pirttiä, tukkilaisia,
loisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu
mökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus
vallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina
asunutkaan, eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta.

Tupakan savu lepäsi aina iltaisin pilvenä, parin kyynärän korkeudessa
lattialta ja varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin
tienoilla, jona pirtti oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet
nuoret miehet toimittaneet tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä
paloi silloin rätisten pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle
”pelimannin” viereen. Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta
tai sylestä ja pöytä huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei
varmaankaan ollut vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin
tuolla täällä remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri
viulun äänen mukaan keskellä huonetta toisiaan survien ja kaikki olivat
mitä herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.

Kun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin
kajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota,
jossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan
joukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli, varovaisuuden vuoksi,
nostettu nukkumaan uunille ”pelimannin” taakse ja sen kuultuaan
nauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten
jalkoihin tipahtelivat.

Holkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa,
sattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää
Perttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan
lattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi
julmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä
iskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai
kolahduksen päähänsä ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten
jalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden.
Useita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin,
kirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin ja viimein sammuivat
molemmat kynttilätkin.

Silmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja ”pelimanni”
käytti tilaisuutta huutaakseen: ”olkaa toki rakkaat kristityt vähän
siivommalla!” Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti
”pelimannin” sanojen vaikutuksen ja vasta paikalle haettu nimismies sai
järjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljan.

Maija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin,
vaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen
käsivarteensa; ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa,
sillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.

Huomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen
entinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi:
”vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin
viisas!”

Pappilassa.

”Hohhoijaa!” huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan
kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. ”Kyllä se ottaa
vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. Ja mitä siitä
sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista,
mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikähän noiden
neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin
ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. — — Eikös totta
toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä.
Hm! Niin se on, kuin sanotaankin; lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä
rovastinkin lapsi.”

Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti
pystyyn, kun kuuli kärryjenjyrinää maantieltä päin. Hän varjosti
silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän
tulijoita. Yht’äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti:
”Fanny! — — Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!”

Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin
kukkaiskimppua sitoen.

”Mitä siellä niin erittäin katsottavaa on?” kysyi neiti huolettomasti.

”Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä
ja Kokon Kalle?” tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla
äänellä.

”Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa”,
arveli neiti.

”Varmaan”, toisti Heta-muori painolla. ”No varmaankin tulivat ottamaan
kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se
ole synti ja surkeus?”

”Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?” kuului
samassa iloinen ääni ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien
vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori
kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt
tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan:
”pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!”

”Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä
rovastille kieliä”, sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään
leikistä.

”Sitä ennen sanokaa kuitenkin, — sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta
oli niin surkean äsken?” uteli Hannaksi puhuteltu neiti.

”Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän
isäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon.”

”Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin
saada emäntä”, puheli Hanna. ”Onhan teillä itsellännekin aikoinaan
ollut mies.”

”Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se
minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa
liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee
ollutkaan, ihan tuntematon, — ja köyhältäkin tuo näytti.”

”En minäkään sitä tuntenut”, selitti Hanna. ”Riikaksi ne sitä
puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin
päivettynyt.”

”Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai
semmoisen miehen — — — ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä
ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä”, jahkaili Heta-muori. ”Sanon
vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!”

”Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?” kysäsi Fanny.

”Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! — Voi, voi sitä
Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!” päivitteli Heta-muori
edelleen.

”Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa
Karliinaa”, pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.

”Neuvoako? Väliäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi
kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. — — — ’Ei
antanut luonto myöten’, vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää”,
lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.

Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin
puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta
Heta-muoriakin virkahuoneesensa ”vieraaksi mieheksi.” — ”Täällä on
nimittäin pariskunta taas tekeillä”, ilmoitti rovasti Hetalle.

Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua
kepittämään rovastin huoneesen. Siellä istui rovasti keinutuolissaan
puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän
— ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin
morsiamellakin oli ”vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus
mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn”, — alkoi pitää puhetta
kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti
noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka
avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on
Herran taimitarha.

Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon
tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo multaiseen
esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta
äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.

Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä
oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet.
Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli
istunut ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. — ”Mitäs isännällä
olisi ollut lisättävää?” tiedusti rovasti kesken puheensa.

”Sitähän minä vaan”, lausui Kivelän isäntä, ”jotta ei herra rovastin
millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana.
Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen
tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin
Jämsän markkinoilla niin, että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla
rakkautta olevan, tässä pelissä.”

Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö
puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella
jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan
lyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä,
ja varoittavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan
kappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille
ja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhaista morsiamineen.

Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka
äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon, ja jota
pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.

”Hyvää päivää nuori herrastuomari!” tervehti rovasti tulijaa ja pyysi
hänen ”painamaan puuta” sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa, sisään
kahvia.

Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä
lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan,
mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi
kysellä kuulumisia vieraaltansa.

”Kiitosta vaan”, vastasi lautamies. ”Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista
ikävää.”

”Vai niin”, mumisi rovasti. ”Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen,
kun vanhan isänne pää kallistui?”

”Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt
meille kiusan heitti”, sanoi vieras vähän katkerasti.

”Kuinka niin ristin?” uteli rovasti. ”Olivathan ne rippikoulussa
siivoja tyttöjä.”

”Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei
lähdekään Mantan kanssa vihille. — Eikä taas Annikaan ota mennäkseen
Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan
torppaan — nälkää näkemään.”

”No, no!” huomautti rovasti, ”eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää
nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies.”

”Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole
kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi
ainoa tupapahanen — — ja sauna ja riihi”, sanoi vieras naurahtaen
ylönkatseellisesti. ”Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin
teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa
Toppolaan menemään?”

Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: ”äiti sanoi, jotta
ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi,
kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli
äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli
oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että ’selekääs tarvihteisit’,
niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi
vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies
sukuun tulisi — varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä,
vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään.”

”Vaikea sitä on pakoittaa”, sanoi rovasti, ”varsinkin, kun
Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin.”

”Vaikeatahan se on”, myönsi vieras. ”Kyllä sitä on koetettu parastamme
mekin — minä ja äiti — mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä
ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa
on niin suuri kartanokin.”

”Onhan siinä isot rakennukset”, tiesi rovastikin, ”mutta eihän niitä
tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin.”

”Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan”, tuumaili lautamies, ”vaan
kovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata,
hyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta
Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?”

”Mistäpäs minä sen”, arveli rovasti, ”ehkä sanoi rakastavansa — —
tahi tuota — — mieltyneensä Pekkaan?”

”Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta ’vaikka
ei olisi tupaakaan’, — — aatelkaas — — ’vaikka ei olisi tupaakaan’,
sanoi.”

”Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?” kysyi
rovasti. ”Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen —
ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin.”

”Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun
Miina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että
ihminenhän se on tääkin.”

”Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.
Minusta — — —”

”Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla.”

”Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?”

”Tuollahan se on Hämeen puolelta”, vastasi lautamies.

”Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?”

”Kymmeneen tuhanteen se nyt meni”, sanoi vieras.

”Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin
tuhatta”, ihmetteli rovasti.

”Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä
kaupassa”, selitti lautamies. ”Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen,
kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon.”

”Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?” kysyi rovasti hymyillen.

”Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta
yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin
arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vain taloon pääsee.
Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli.”

”Hm, hm!” mutisi rovasti ja neuvoi sitte: ”kyllä se on parasta,
että annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa
ketään väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä
tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme.”

”Niin kai siitä lienee”, tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi
yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja
eperoiden kysäisi: ”ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään
siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?”

”Jaa, se on tykkönään toinen asia”, arveli rovasti. ”Hän on jo Mandan
kanssa täysissä kuulutuksissa ja johan se Manda on taitanut asuakin
Kaarelassa?”

”Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. — — Montako viikkoa
siitä jo tulleekaan”, sanoi lautamies.

”Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen
vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta,
pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan”, selitti rovasti. ”Minä
kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta.”

”Täällä se Hermanni jo onkin, — tuolla tuvan puolella”, ilmoitti
lautamies. ”Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani,
että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein — ja Manta lähti
kanssa mukaan siinä toivossa.”

”Kutsukaa heidät sitte tänne”, käski rovasti. ”Minä sillä aikaa hankin
vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni.”

Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen oli
siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin
asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin
edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa, kuin Hanna taas
auttoi papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi
ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.

”Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolen ja
Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin, kuin teidän
pitää polvillenne laskeutua”, selitti rovasti.

”Jottako vihille?” tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.

”Niin tietysti, kun rovasti käskee”, kiehitti Manda vastaukseksi ja
alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.

”Ei herra rovasti”, ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan
pois Mandan käsistä. ”Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen
kanssa.”

”Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin
pitkälle”, lausui rovasti pontevasti.

”Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko
asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet
minua pitkin matkaa.”

”Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?”
tiuskasi lautamies kärsimättömästi.

Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: ”nämä
lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani ja setäkin sen tähden
rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa
toiselle.”

”Mutta hyvä ihminen!” huudahti rovasti. ”Onhan sinulla jo hyvä talo
ennestäänkin.”

”Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään, tässä tuonoin, luvannut
ottaakin sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi — —”

”Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa”, sanoi rovasti.

”Niin vanhalla Matilla, vaan poika-Matinhan se isä oli luvannutkin
vävykseen ottaa sitte, kuin se mieheksi kasvaa”, tuumaili Hermanni. ”Ja
montakos siihen enää meneekään.”

”Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli,
vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä”, väitti Manda.

”Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella ja niillä onkin talo joka
tytöllä”, sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: ”ei tästä
Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava.”

”Huusava — mitä se on?” kysyi rovasti tyttäriltään.

”Tuhlari”, vastasi Hanna ja juoksi ulos.

”Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi — —
ethän sinä olisi Manda?” sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.

”Enhän minä sitte enää olisi”, vakuutti Manda syvään nyykistäen.

”No nyt sen kuulit Hermanni”, puhui rovasti. ”Tottahan nyt toki tulet
vihille?”

”Ei herra rovasti, ennen minä menen, vaikka Venäjälle.”

”No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä — —
mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin
Kotila on”, puhui rovasti kehoittavasti.

”En minä voi — — se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se
tunnu käyvän minun verilleni”, penäsi Hermanni.

”Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy”, rukoili Manda.

”No, koska ei hyvä sana auta”, lausui rovasti, ”niin tiedätkös
mies, mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat
ensin tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin
tutkittavaksi ja juosta käräjillä — ja lopuksi menee sinulta talot ja
tavarat kulutuksista ja palkkioista.”

”Menköön sitte, jos niikseen tulee”, päätti Hermanni, mutta silloin
julmistui rovasti.

”Vai niin”, puhkesi hän tuimasti lausumaan. ”Vai niin, että sinä turhan
päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron
tielle. Ett’es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä
sakoittaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja
sitte et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta
etsisit. Se on varma se.”

”Sakotetaankos sitä siitäkin?” kysyi Hermanni pelästyneenä.

Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen.
Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: ”antaisitkos sinä
lisäksi sen teidän mustan ruunan?”

”Lupaa, lupaa”, kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi
vaiti. — Viimein löysi rovasti, mitä haki ja luki ääneen muutamia
pykälöitä lakikirjasta.

”Tuletkos nyt vihille?” kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.

”No yks’kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee
entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan”, sanoi Hermanni.

”Voipihan tuon juuri antaakin”, sanoi lautamies harvakseen.

Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä
juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt
kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä,
yksituumaisesti, räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään
herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän
tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui
vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli
Heta-muori sanoja: ”Vihollinen karkoit’ kauas; Suo meidän myös olla
rauhass’.”

Yleinen suru.

Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt
ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä
olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä.
Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli
vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten
nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin ja maalaisten
vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja
routaantuneella kadulla.

”Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on
sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän”, mutisi itsekseen
Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon
keittiössä. ”Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian
hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle
sanonut. — — Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin
kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee.
Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta
entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä
illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin
viinimarjain mehu!”

Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti
sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa
perästä ja jatkoi yksinpuhettaan.

”Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle
hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon ja valkeiden viinimarjojen
mehu on ihan lopussa! — Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin
konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi,
kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni,
mutta — hm! — Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä kristityn
ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä kai ne
alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun kaupungin
rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä ja
juomassa. — — Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat.
Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat
markkinoilta Iammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi
laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan
suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka
hänessä olisi vielä kylmempi, kuin onkaan ja saisivat ihmisten ruoat
olla rauhassa ja kunnia tallella.”

”Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!” kuului silloin vinkuva ääni
jostakin sisähuoneesta.

”Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa?” tuumaili
Anna-Maija ja kiirehti sisähuoneisin.

Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli
huoneessaan polvillaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli
sohvalla olevaa pientä rakkikoiraa.

”Anna-Maija! Juokse Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja
sano — kuuletko sinä — sano minulta terveisiä, että — — että
— — ihan siinä on henki kysymyksessä; — — ja että hän on niin
huono; ja että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. — Kuuletko
sinä Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä
Anna-Maija?”

”Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar — —”

”Juoksehan nyt Anna-Maija kulta”, keskeytti emäntä.

Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään:
”tokihan minä tok’ juoksen ainoan sisareni tähden ja kyllä hän
todellakin on kovin huono.”

Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki,
eikä ollut näkevinäänkään ”Malinskaa” ja ”Häyryskää”, vaikka ne
kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi
”silmänräpäykseksi” seisahtua, kuin Silénin matami sattui kadulla ”ihan
palliksi vastaan.”

”Huomenta!” sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle,
seiniviereen.

”Huomenta, huomenta”, toisti Anna-Maija. ”Minulla on kovaksi onneksi
hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten
teillä jaksetaan. En jouda nyt edes — — — mutta, ette te hyvä
matami usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on
pohjaltaan.”

”No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä
nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään — —”

”Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa
tohtoriin ja kauppaneuvoksetar käskikin oikein juoksujalassa
menemäänkin.”

”Herranen aika!” huudahti Silénin matami. ”Onko hän sitte niin sairas?
Ihanko se on vuoteen omana?”

”Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee.”

”No, kyllä teillä Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa — huolta
ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän, että
Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista tänä aamuna
?”

”Annako?” kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. ”Ja minkä tähden?”

”Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän’ meillä
toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta,
oli hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut
talo vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että
olivat herrat neuvomatta ulos osanneet ja nyt on Anna pantu pois”,
selitti Sirénin matami.

”Mutta mitäs viskaali oli sanonut?” uteli Anna-Maija.

”Viskaali? — Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan
se kaikki päättää ja viskaali saa kiittää, että ei — — mutta tuolla
menee torille jo heinäkuormia niin, että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija!
Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kuin ihan verta sylkee, niinkuin
sisarennekin.”

”Niinkuin sisarenne”, mietti Anna-Maija. ”Mitähän se sillä tarkoitti.
Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko matami.
Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä tyttö ja
minun oma opettamani; ja osaa sekä keittää että paistaa. Ei kuuna
päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta. Mutta
kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun.”

Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla
kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet
ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana.
Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut
sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu
tultu ennen hakemaan.

”Milläpä varoilla sitä köyhä — —”, mutisi sairaan mies, mutta tohtori
ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.

Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: ”joisit sinäkin vähemmän,
niin ei eukkosi kuolisi nälkään.”

”Täti, täti”, kuului, nurkasta itkevä ääni, ”eihän isä nyt enää moneen vuoteen
olo ryyppinyt.”

”Ole vaiti”, sanoi Anna-Maija, ”kun ei olisi juonut, niin olisi versta
miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut viskaalin
— —. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et häpeä vielä
näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos minut kadulle
potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin enää milloinkaan.”

”Täti, — — eihän se, kun totivettä, mutta se rouva kun on ihan
hurja”, nyyhki Anna, ”ja niin luulevainen.”

Sairaan valitus kiinnytti kaikkien huomion ja Anna-Maija ei joutanut
ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo
alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa,
että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti
omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan
kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi,
kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.

”Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi,
— jos se kuolee”, lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman
halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.

”Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?”
tiuskisi Anna-Maija sisarensa pojalle.

”Antakaa hänen olla”, käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan
sanoi hän: ”eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat
portista.”

”Kyllä minä tiedän”, sanoi poika, ”siinähän se asuu konitohtorikin.”

Poika lähti ja vanhukset jäivät kahden kesken.

Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa
oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut
vielä hengen olevan kysymyksessä — ”eikähän koiralla henkeä ole.”

”Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä”, sanoi
kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos.

Ei auttanut siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä
keittiöön ja kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa.
Polly vikisi surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli
lopuksi aivan hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun
eläinlääkäri tuli ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti
itkeä. — Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar
oli kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan
luo neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar
oli aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut.
Aluksi ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen, kuin siihen, että,
pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi
olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.

Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan,
tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: ”kauppaneuvoksetar on
kuollut.”

Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: ”nyt tässä kohta
saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut.
Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä.”

”No, mutta eihän sillä puotia ollut”, vastasi Häyryskä.

”Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin
kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille
omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta, kun hän saapi
velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä
köyhällekin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin ja niin se käypikin.”

”Saisi paistaakin”, myönsi Häyryskä. ”Toisella viikolla kävin minäkin
pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli
kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä ei
ole.”

”Semmoinenhan se oli aina köyhille”, tiesi Malinskakin, ”vaan nyt saa
hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on; taita isoovalle leipäs.”

Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan ja
postimestari kuului ehdoittavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä
päivänä ”mustareunaisena, yleisen surun merkiksi.”

Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla.
Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta,
jota hän sai osakseen ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta.
Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu
kuolleen. Se oli hänestä hirveintä, mitä ihminen ajatella taisi ja hän
lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi ”kuka tuon huhun oli alkuun
pannut.” Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin
rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli
sanonut kauppaneuvoksettaren olevan ”ihan henkitoreissa.” — ”Ajatteles
Selma kulta sanoa ’henkitoreissa’ ja vielä omasta emännästään! Paljo
minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi
semmoista omalta palvelijaltani ja kuka sen tietää, mitä niillä,
vanhalla Erling’illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta
aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane.”

Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli
vielä, että ”Selma kulta” saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti
hänen henkensä. ”En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta
vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri, kuin Polly olisi kuollut
luonnollisen kuoleman”, sanoi hän.

Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisi-miehen kanssa
eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta ja ompeluseuran hämmästykseksi
tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar
ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa
”nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan”, vaan lähetti
palkankin viskaalin kautta.

Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevoisen ja yhdessä he
sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että
Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle,
vaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta
asuntoa.

”Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu”, ajatteli Tikkasen Anna
auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei
kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin
tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.

Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena ja sen toimittaja istui
hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään.
Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei
sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja
sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin
äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme, neljä herraa ja
neuvosmies Hulldén pyysi ”nöyrimmästi” saada tietää: ”minkä tähden
herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla,
jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?”

”Kyllä minä sen sanon”, vastasi sanomalehden toimittaja painolla,
”kun te, neuvosmies Hulldén ja muut, ensin ilmoitatte, minkä vuoksi
teidän rouvanne tänään, aamupäivällä, kävelivät surupuvussa ja te itse
kirjoittelitte konkurssianomuksia? — — Vai tapahtuiko tuo kaikki
rouva Erling’in sylikoiran kuoleman tahdon?”

Toimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.

”Kuulitteko sitä hävytöntä!” huudahti neuvosmies Hulldén.

”Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selko vaimojemme puvuistakin”,
säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa
ja viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta
kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, ”sillä
Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan.”

Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa
pääkirjoitusta ”poroporvarillisuudesta”, mutta häntä häiritsi kadulla
teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta
yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli
nyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään
kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.

Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti,
onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli
nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi
noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika
sihtasi kauan ja nyt — —. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi
pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis
lopussa ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.

Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun
poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin
leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: ”mitä sinä itket
Tikkasen poika?”

”Kun se oli”, nyyhkytti poika, ”kun se oli viimeinen nappi — oikea
tinanappi ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen saan?”

Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa
vieressä ja ajatteli sanoja: ”mistä minä toisen saan.” Niin kauan
hän niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän
pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta
huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi
itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, että ei hänellä ole
rahaa lähettää ostamaan.

Vierasmies.

Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella,
oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja
huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti
rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään
taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan,
hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka
aina Juhannuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin.
Vaaran lehtoisilla rinteillä olikin karjanlaidun ihan mainio.
Senpätähden ei mökin oma, kirjavakylkinen ”Kyyttökään” tahtonut koskaan
malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi
kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen ”rantahaasta.”

Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso
paimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan
välttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty
koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita
pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo
toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään
hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo
huomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois
porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen
seuraansa. Porsas kyllästyi viimein ”rantahakaan” pyrkimiseenkin; ja
lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään
pienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo
nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne
ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti
vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs
sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo
karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut
huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella
lehmiä hakemaan.

Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin
edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin
oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa
kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa
olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa
livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan ”leikkisille”,
vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan
peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta
yhtään enempää kuin ihmisetkään.

Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se
oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan
maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon
kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta
löytämästään nuppineulasta ongenkin — oikein väkä-ongen ja sitte
täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan
kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se
näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti
kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun ”äiti
kerrankin lupasi.”

Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi
tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita
ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös
näkyi.

”Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa”, sanoi
Anna-Maija poikaan kääntyen. ”Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori
kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan.”

”Minnekäs sinä menet?” kysäsi Niilo.

”Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat
joutuneet.”

”Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen”,
selitti Niilo. ”Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse
kulettiin.”

”Näinhän minä nuo, mutta ’Viikuna’ ja ’Lauvikki’ olivat taas pois”,
sanoi Anna-Maija.

”Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla.”

”Eipähän ollut, kuin Heluna”, väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota
yhä ylemmäksi.

Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen
ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä
tulee hyvä vapa tuosta, — ajatteli hän — ja on niin sitkeätäkin,
että ei tahdo poikki saada. Ei se katkea vaikka sattuisi suurempikin
kala tarttumaan ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että
— — Ja äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla ja sitte
minä vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita
vei.

Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut.
Mitähän, jos se ei tulekaan? — Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin
osannutkaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa
ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä ”huhhahheitä”
huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta.
Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan,
mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta ei vielä
eksy.

Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään, Oikein
tahtoi hengästyttää tuo kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän
matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan
siellä toinenkin ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan — ja nyt
painavat nenänsä yhteen, ja taas — — ja vieläkin.

”Anna-Maija, tule jo pois!” huusi Niilo.

Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös ja Anna-Maija alkoi
kiireesti juosta alamäkeen.

”Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin”, tuumaili Niilo itsekseen,
katsellen, miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.

”Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa”, sanoi
Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.

”Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä”, tuumaili Niilo ja
ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää
vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään
kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin
kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa,
että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä
päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki
mukaan kirkolle ja äiti hipasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja isä
laskisi.

Risto lupasi ottaa ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä
tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana
voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun
kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan
tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen
”enkeliska” onkiakin kauppamiehestä.

”Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue”, sanoi isä rannalle jäädessään,
”ja Niilo istuu keskellä kuin puhemies ainakin.”

Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven
kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juuruskosken kaukainen
kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston
meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää venettä koskea kohden ja
Niiloa rupesi pikkusen pelottamaan.

Silloin kuului Riston ääni perästä: ”Anna-Maija! Äläpäs souda.”
Tyttö taukosi soutamasta ja Risto jatkoi: ”jos et sinä tule minulle,
niin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.
Ymmärrätkö, — minulla on tosi mielessä — ihan tosi?”

Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin
rukoili: ”älä, älä Jumalan luoma kaada!”

Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti
taas puheen ja lupasi, kirkolta tultua, käydä sopimassa asiasta
Anna-Maijan isän kanssa, ”sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan
muutoinkaan kaukaa salassa pysy.”

”Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle
ennen mitään sanonut ja minä luulin sinun vain narrailevan”, tyrski
Anna-Maija. ”Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut”!

”Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?” sanoi Risto.

”Niin, vaan — — kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille.”

”Mitäs semmoisista luvista”, arveli Risto taas, ”mokomalle miehelle!”

”Vaan mepä jo suudeltiinkin”, selitti Anna-Maija. ”Ei heittänyt eikä
sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies se Matti.”

Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: ”no eihän sitä sitte
enää miten.”

”Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen”, myönsi Anna-Maijakin,
”vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoa ennenkin.”

Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä
sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla
kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle
puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden
Kuittis-Tahvo, huoneesen tultua, tiuskasi Matille: ”nyt sen näet,
niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi
penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi.”

”Kyllähän minä sen varmana pidinkin”, tuumaili Matti korvallistansa
raapien. ”Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin ja me jo suudeltiinkin sen
päälle tässä tuonnoisella viikolla.”

”Älä valehtele”, sanoi Kuittis-Tahvo, ”totta kai se sitte lähtisi,
sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi.”

”Suutelivat ne”, äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut
pikku-Niilo. ”Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta
hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain.”

Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin.
Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö
muistavansa sitä — ”ei ollenkaan.”

”Mutta minäpä muistan”, selitti pikku-Niilo. ”Minä näin, miten te
Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain ja sanoithan sinä itsekin
Ristolle venheessä, jotta me jo suudeltiinkin, kun ei Matti muuten
uskonut.”

”Hyi, Anna-Maija”, lausui Tahvo vakavasti silloin. ”Mitäs teeren peliä
sinä pelaat — — — vai kutsutaanko Ristokin sisään?”

”Ei tarvitse”, sanoi Anna-Maija, ”kyllä minä lähden, vaikka lupasihan
se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko
maailma sen jo tietää.”

”Parasta onkin, että lähdet”, sanoi Kuittis-Tahvo, ”sillä isäsi
on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut
monihyväiseksi.”

Vihaisesti silmäsi Anna-Maija Niiloa pikku rantaan astuessaan, mutta
äiti sanoi Niilosta tulevan ”suoran miehen”, ja hänen silmänsä oikein
kiilsivät sitä sanoessaan.

Anna-Maija Matti siihen sijaan ylpeästi mutisi: ”mokomakin vierasmies”, vaan
Riitalan sanoi Niiloa hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi
tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.

Herrasmies.

Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko
näytti hyvin nuivealta ja savikko oli kovettunut aika tavalla helteen
tähden. Kärpäset, linnut ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät
sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan, oloonsa
tyytyväisiä. Muut sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo
kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna,
jolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon
nääntyvää maata.

Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein
aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa,
istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä; ja kumma kyllä, lämpimästä
huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti
makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa
seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi
nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen
välissä.

Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi ja sieltä kuului sipsuttavia
askelia, kun väliovi oli raollaan; ja jotain kilinää kuului sieltä myös.

”Lottako se?” kysäsi nimismies.

”Niin on.”

”Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?”

”Ei ollut seltteriä”, vastasi naisen ääni. ”Herrat kuuluivat yöllä
juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia — — ja kauppamiehestä
ostin puolitusinaa olutta.”

”Onko se edes kylmää?” uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen,
”kuivaa suuta niin vietävästi.”

”Kellarista hakivat”, sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa
korjaamaan. ”Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en
muistanut sitä äsken antaa teille.”

Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun
kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon
avaaminen ja oluen pulputusta.

Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: ”h. v.! suntio Ukkelin kertoi
sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että
Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa ja jo
kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin
siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä
Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin
hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa
toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta
langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti
tuissimus: J. Ellonen.”

Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä
mutisemaan: ”nyt ne ovat raittiushulluina kaikki — Kososet, Elloset
ja muut! Mutta kiitoksia paljo hyvät herrat! — — Vai pitäisi minun
tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti — — 3
edestakaisin! — — ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja
Pöllön jalka on kipeänä ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on
ihan sulaa. Menköön rovasti itse jos tahtoo.”

Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan
kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli
jotensakin kelteisillään; ja katse synkistyi synkistymistään.
Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan
alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään
puhunut. — Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt
pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään
lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi
hiljaa itsekseen puhella.

”Niinpä minä teenkin — teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten
raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta
tekemistä, kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä
sanon ’stopp’ ja se pitää — — se stopp. — — Mutta kummanko minä
panen ilmiantajaksi rovastinko vai suntion?” — —

”Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä,
mutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs, jos
Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?”

Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi:
”mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen
vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, — — — kyllähän se sen
tekeekin — — ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!”

Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään
tultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo
ja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. ”On näet,
Lotta-kulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan
siihen kahdenkin miehen päätä”, selitti nimismies, kun Lotta näytti
vastahakoiselta tottelemaan käskyä.

”On niillä nuo oluet selvitettävänä”, supisi Lotta kärtyisesti
mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.

Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla ja heti sen perästä ilmestyi
rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, syvään jo ovessa
tullessaan kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan
lavitsalle ja sanoi: ”huomenta, huomenta Raukkelin!”

”Kiitoksia paljo, herra nimismies”, sanoi Raukkelin, istahtaen
ovensuuhun ja katsellen halukkaasti olutpulloja, pyöritteli hattua
käsissään.

Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin ja sitte ojensi nimismies
rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen
lävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle
nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.

”Mitäs Raukkelin siitä sanoo?” kysäsi nimismies lempeästi.

Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta:
”mitäpäs minä siitä.”

”Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?” tiedusti nimismies.

”Jaa mitenhän olisi paras”, tuumaili rättäri.

”Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin
voi rovasti panna pahakseen”, tiesi nimismies.

”Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies.”

”Ja jos ei löydetäkään viinoja”, sanoi nimismies.

”Ei siitä ole pelkoa”, pisti rättäri vastaukseksi. ”Kyllä sillä
Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se
äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa.”

”Niin — voipihan sillä ollakin, jos se suuttuu ja tekee meille vielä
kostoksi”, sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.

”Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi
kruunun voimaa vastaan”, lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.

”Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin
raaka mies.”

”Raakahan se mies on”, tiesi rättärikin, ”mutta näinköhän tuo
uskaltaisi kuitenkaan.”

”Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne uskaltavat, jos mitä. Uskalsihan tuo
Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja
tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?”

”Ei — en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen
menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin.”

”Vai niin Raukkelin luulee”, sanoi nimismies ivallisesti. ”Päinvastoin
hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja
maantiellä pois; ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies
itse — Tikka-Niku itse näettekös.”

”Ja Tikka-Niku siis voitti asian?” sanoi rättäri epäilevästi.

”Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja
lupasi antaa hevosen, jos voittavat.”

”No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut”, päivitteli Raukkulin nöyrästi.

”Sanokaas muuta”, jatkoi nimismies. ”Sanokaas muuta — — — ja mene
näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaaman.”

”Vaan kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa”, tuumaili rättäri
lasinsa tyhjennettyään. ”Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan
kerran.”

”Sehän se juuri on”, myönsi nimismies, ”mutta minäpä aionkin nyt tehdä
lopun koko ilmi-antamisesta, vaan arvatkaapas miten.”

”Mitenpäs minä, koulun käymätön sitä osaisin arvata.”

”Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin
kirjeen”, selitti nimismies nauraen. ”Minä panen — nähkääs, suntio
Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa; ja jään itse
vain sivusta katsojaksi.”

”Niin, niin — kyllä minä nyt ymmärrän”, puhui rättäri. ”Niin kyllähän
sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edesvastaukseen ja sen kiukku
kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin
teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. —
Ja onhan se teille paljo velassa?”

”Onhan sitä summaa karttunut”, sanoi nimismies, ”mutta minä kutsutinkin
Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne
aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan.”

”Saadaanhan ne muutoinkin tietää”, vastasi rättäri vähän
hämmästyksissään. ”Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin — —
niitä vierasmiehiä?”

”Pitää tietysti”, nauroi nimismies, ”mutta teidän on narrattava nuo
vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, niin ne
eivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä,
että ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet ja tietysti, ne
äimät, sen myöntävät — ja silloin minä yks’ kaks’ teen niistäkin
ilmi-antajia. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä
käräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja —
ilman palkatta.”

”Eivät kaiketi ne rupea”, arveli rättäri Raukkelinkin, ”ja siitä saa
herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa on miestä saamaan
ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa.
Sanovat ne minulle tietonsa toki.”

Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä
rohkaistuneena jatkoi: ”mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan
yhä enemmän rovastin puheilla ja se sitte aina kirjoittaa noita
— — miten sanoisin — — — noita lappujaan niin, jotta tuskin niiltä
sittekään rauhaa saapi.”

”Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan”, kehasi nimismies.

”Mutta”, väitti Raukkelin yhä, ”jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin
täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. — — Ja ilmoittavathan ne,
kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan.”

”He he he!” naurahti nimismies. ”Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei
ota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa
käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa.”

”Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?”

”Paraalle!” huudahti nimismies. ”Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri
ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että
Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa
katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata.”

”Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo”, tuumaili rättäri.
”Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte.”

”Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni”, vatkutti nimismies.
”Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta ’tingsnotariuksena’ ja
kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän
toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä
sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa
selväksi, niin joutaa saada nipsauksen väärästä ilmi-annosta. Minä en
tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei
siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua,
niin koettakoon parastansa.”

Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen, ja kirjoitti hetkisen.
Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta
nimismies arveli: ”kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen
tämän jo välttävän tämän päivän työksi — vai mitä Raukkelin ajattelee?”

Raukkelin ajatteli: ”kyllä kai se jo välttää.”

”Sitähän minäkin”, sanoi nimismies. ”Se olikin niin sekava vyyhti, että
oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan.”

”Rupeaahan se semmoinen”, niinsi rättärikin. ”Minunkin tuntuu pääni
vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia.”

”Rupeaa se”, toisti nimismies, ”eivätkä nuo raittius-hupsut soisi
ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä.
Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen
tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, — stimulusta — kiihoitusta,
ymmärrättekö te Raukkelin?”

”Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän — — pikku hutikkaa, herra
nimismies”, selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan.
”Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan.”

Yöllä.

Ulkona, tuolla öisessä pimeydessä raivoaa syksyinen myrsky. Tuuli ulvoo
valittavasti kierrellessään pitkin pienen kaupungin autioita katuja
ja vimmatusti rapisevat raskaat sadepisarat korkeiden akkunain isoja
ruutuja vasten. Ne ikäänkuin tahtovat vetää puoleensa huoneessaan
yksinänsä istuvan mustapukuisen naisen huomion, mutta turhaan. Hän
pysyy vain värähtämättä asemillaan, pehmoisella istuimella, lämpiävän
uunin edessä ja yhtä mittaa tuijottelee tuleen.

Pienet jalat pistettyinä siroihin, helmillä koristettuihin tohveleihin,
lepäävät mukavasti silkkisellä jakkaralla ristissä toinen toisensa
päällä ja mustakutrinen pää on huolettomasti kenossa korkeakarmisen
tuolin selkänojaa vasten. Uunissa leimuavat liekit luovat huoneesen
omituisen, epätasaisen valaistuksen, jossa upeiden huonekalujen varjot
näyttävät lyövän leikkiä, liikuskellen sekä seinillä että paksulla
matolla peitetyllä permannolla. Hohtokivisestä sormuksesta, naisen
kädessä, singahtaa tuontuostakin tukku säihkyviä säteitä kauniisti
kirjailtua kattoa kohden ja pöytäkello, kuni ääntään hilliten, nappasee
lasisessa kuvussa laatikkokaapin päällä. Muuta liikettä ei huoneessa
nimeksikään kuulu.

Silloin tällöin kiihkeämmin leimahtava liekki näyttää juurikuin
kirkastavan naisen teräväjuonteisia, tavattoman kalpeita kasvoja,
mutta yhtä miettivänä, milt’ei murheellisenakin, hän vain yhä eteenkin
päin silmäilee tultu teräsharmailla silmillään. Jonkunmoista taistelua
ilmenee kuitenkin hänen kasvoillaan, mutta viimeinkin ponnistaa hän
voimiaan vieroittaakseen ajatuksensa pois siltä uralta, jota ne
ovat ottaneet kulkeakseen. Hän koettaa olla ajattelematta mitään ja
onnistuukin siinä silmänräpäyksen ajaksi.

Itsestään siirtyvät kumminkin ajatukset taas heti entiselle ladulleen.
Ei auta taistella niitä vastaan, vaan on paras antautua niiden valtaan,
jos kohta tunteekin vastenmielisyyttä niitä vastaan. On kuin muistot
vallattomasti leikkiväin lasten tavoin pilkistelisivät tuolla liekkien
lomitse ja vienoinen väristys käy niitä katsellessa pitkin naisen
jäseniä, vaikka huoneesen leviääkin yhä enemmän suloisesti raukaisevaa
lämmintä. ”Se on väsymystä”, ajattelee nainen, ”mutta minähän olenkin
niin hermostunut.” Hän käärii tiukemmalle ympärilleen hartioilta,
istuessa, alas soljuneen saalinsa, mutta ei saa sittekään lepoa.

Vähitellen rupeavat liekit uunissa alenemaan. Jo siintyy pesän
reunamilla olevien hiilien hehku ja kummallisia kuvioita alkaa tulessa
muodostua vaaleanharmaista hiilenhelpeistä ja liekkien tuikkavista
latvoista. Siten syntyy kuva toisensa perästä ja niissä kuvissa on joku
lumous semmoinen, että niistä ei voi silmiänsä pois siirtää. Ei —
katsella niitä vaan täytyy, vaikka ne järisyttävätkin sekä sielua että
sydäntä.

Ensin esiintyy tuossa kirkkaana, hymyilevänä lapsuuden koti. Pieni
on se tosin ja köyhä, mutta kuitenkin ihana ja armas — niin armas!
Äkkiä vetääntyy kuitenkin synkkä verho peittämään tuota viehättävän
rauhallista kuvaa ja huokaus kohoaa katselijan rinnasta.

Kaupungin vankilahan on nyt tuossa karkeine seinineen ja hämäröine
käytävineen, joissa kävelijän askeleet niin kamalasti kumajavat.
Itkusta menehtymäisillään oleva, vapiseva äiti seisoo tuossa
kahlehditun isän rinnalla. Isompien siskojenkin vielä äsken niin
iloisista, kirkkaista silmistä virtailevat vuolaat kyynelvirrat, mutta
murtunein kaikista kuitenkin on väärennyksestä vangittu isä. Viskaali
vie hänet pois, äiti vaipuu pyörtyneenä portaille; vanginvartija
sulkee oven ja taluttaa sitte portista ulos murheesta vapisevan äidin
lapsineen. Katukulmassa tuolla kääntyy hevonen ja rautakahleitten
kalina kuuluu sieltä vielä selvästi korviin.

Tuolla kuletetaan väkisin kädestä pientä, itkevää tyttöä. Hän ei
tahtoisi lähteä pois äidin haudalta, johon armottomat miehet heittävät
lapioilla niin paljo raskasta hiekkaa. Täti ei kuitenkaan välitä siitä
ja muuan rouva nuhdellen neuvoo tyttöä menemään koreasti tädin kanssa
ja olemaan kiitollinen, kun hän on ottanut orpoparan kasvatikseen,
vaikka tuskin on sukuakaan. Tuolla onkin jo uusi koti. Se on isompi ja
mukavampi entistä, mutta siellä ei suvaita pienintäkään iloa. Päivät
päästään täytyy vaan istua tädin jalkain juuressa joko lukemassa tahi
käsityössä, eikä ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Jos uskaltaisi
joskus kadulle mennä toveria hakemaan, niin piika Littu juoksisi
paikalla perästä ja sanoisi ”väärentäjän mankaraksi.” Täti olisi
kuitenkin hyvä. Hän toruisi Littua kovasti siitä niin, että Littu
itkisi. Sitte ei enää kukaan kotona eikä koulussakaan uskaltaisi
Helmiä nimittää väärentäjän mankaraksi, mutta kuitenkin lienee häneen
painettu joku häpeän leima. Ei näet koulussakaan ole pikku Helmillä
yhtään oikeaa ystävää. Lakkaavatpa toverit usein leikistäkin, jos
hän tahtoo siihen ottaa osaa. Vieras on ja vieraana pysyy tuo pieni
tyttö vertaistensa seassa. Se näkyy selvästi kaikista noista toisiansa
seuraavista kuvista lapsuuden ajoilta.

Uusia, yhä uusia kuvia esiintyy hiiloksessa. Koulu-aika on vihdoinkin
lopussa ja koko luokka on saanut päästökirjat. Kaikki nuo elinvoimista
uhkuvat, ripeät tytöt ovat iltapuolella kokoontuneet kauniille
Kaiskunniemelle toisilleen jäähyväisiä jättämään ja menneitä aikoja
muistelemaan. Siinä on iloa ja solinaa ja monenmoisia tuumia
tulevaisuudesta. Raikas nauru helähtää tuontuostakin tyttöparvesta, kun
juohtuu jollekin mieleen joku hupainen hetki tahi onnistunut tepponen.
Kerttukin tuolla pensaikossa, tumman kuusikon takana ryhtyy tyttöjen
kanssa kilpaa heleällä äänellä laulaa helkyttelemään, mutta Helmi on
ääneti, sillä hänellä ei ole monta hauskaa muistoa. Nöyrrytyksiä,
kärsimistä, työtä — siinä hänen nuoruutensa muistot. Siksipä hän
enimmäkseen istuskeleekin yksin rannan kivellä, vuoroin katsellen
joko korkealla ilmassa kiitelevän kalahaukan komeita kierroksia, tahi
rantahiekalla lemmen leikkiä kisailevien: kitin ja valkovästäräkin
keveitä hyppelyitä. — Mieli muuntuu siitä niin apeaksi, että kostea
kiilto kohoaa silmiin. — Ei kai nuo iloiset toverit ole häntä
tahallansa karttaneet, mutta vuosien vieriessä on se vain tullut heille
tavaksi. Kentiesi heidän vanhempansa ovat alussa varoittaneetkin
heitä Helmin seurasta — väärentäjän tyttärestä! Niin kentiesi
— — oi, kuinka ihmiset ovat pahoja! Kunpa kerrankaan saisi heille
kostaa, vaikka vaan yhden ainoan kerran ja näyttää, että ihminen se on
väärentäjänkin tytär!

Jo käy aurinko punaiseksi ja alkaa laskeutua kauas saarien taakse
järven toiselle rannalle. Aika on jo erota, ja vesikiehteisin käyvät
iloisten tyttöjen silmät hyvästiä heittäessä.

”Hyvästi, hyvästi nyt Kelmikin ja kiitos kaikesta!” Niin sanovat tytöt
toinen toisensa perästä kätellessään tuota alakuloista kumppaniaan,
mutta ei suutele heistä kukaan häntä, niinkuin toisia toveria, Jo
tulee Emmikin esiin. Hän ei tiedä eroitusta toverien välillä, hänen
jäähyväisensä ovat yhtä hellät Helmille kuin toisillekin tytöille. Se
tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, että koko olento vavahtaa ilosta,
eikä voi olla oikein kovasti puristamatta Emmiä rintaansa vasten.

”Mihin sinä Helmi kulta nyt aiot ryhtyä?” kysyy Emmi.

”Enpä vielä oikein tiedä. Auttelen kai tätiä kotona, kunnes satun
saamaan jonkun paikan, jolla voin toimeen tulla.”

”Jos siellä meidän puolella sattuisi ilmestymään jotakin sinulle
soveliasta paikkaa, niin minä toimitan sen sinulle. Siitä saat olla
ihan varma”, vakuuttaa Emmi ystävällisesti. ”Mutta kuulepas Helmi! Minä
pyydän äidiltä, että saisit kesäksi tulla meille vähän huvittelemaan,
niin pääsisit pois tästä ikävästä pesästä.”

”Älä pyydäkään”, keskeyttää Emmiä pormestarin koreileva Anni. ”Ei
äitisi kuitenkaan siihen suostu — ei varmaankaan.”

”Mistä sen niin varmaan tiedät”, kysyy Emmi ihmetellen, mutta Anni
kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kelmikin kuulee siitä sanat:
”väärentäjän tytär” ja vaalenee. — Inhosta punastuen lausuu Emmi:
”hyi! kuinka sinä olet ilkeä, Anni! Minun äitini ei ole niin
halpamielinen.” Keskustelu loppuu kuitenkin siihen ja tytöt lähtevät
kukin haaralleen.

Koston aika Helmille on tullut. Hän on kaupungin mahtavin ja rikkain
rouva. Kuka enää uskaltaisi loukata miljoonain omistajan puolisoa,
kauppaneuvoksetarta! Pormestarin Annin täytyy jäädä jälelle joka
paikassa. Nähtävästi harmittaa häntä kovin nähdessään, miten varmasti
Helmi esiintyy emäntänä muhkean loistavissa saleissaan, ja miten
Helmin ihailijain rivit päivä päivältä taajenevat. Oi, kuinka tuntuu
suloiselta, kun vuorostaan saa nöyrryttää noita ilkeitä ihmisiä!

Silmien editse kulkee sitte sarja juhlia, pitoja ja kekkereitä, joiden
kaikkien keskuksena ja helmenä loistaa juuri Helmi itse. Mutta miksi
sittekin, keskellä huvitusten pyörrettä, tuntuu niin oudolta tuolla
rinnan alla? Miksi on aina mielestä, kuin olisi itsensä myynyt,
vaihtanut onnensa johonkin mitättömään? Mutta ehkäpä uudet huvit ja
riemut tukahduttavat tuon oudon tunteen, tai ainakin saattavat sen
hetkeksi unohtumaan.

Pois täytyy huveista kiirehtiä, jollei muutoin, niin maailman tähden,
ja ruveta sairaan vaalijaksi. — — Inhoittavan näköinen on tuo vanha
mies tuossa valkoisten lakanain välissä. ”Hyi, miten laiha-huulinen on
hampaaton suu — ja miten ruma tuo kellertävä, ryppyinen muoto! Mitä
tahtonee hän nyt, koska viittailee noin kädellään?”

”Helmi,”, kuuluu sopertava ääni. ”Sinun isäsi oli viaton —
viaton, Helmi — ja vekseli oli oikea. Mutta minä — — — ja firma
olisi ollut hukassa — — siksi täytyi minun uhrata hänet — — uhrata
hänet, mutta hän ei ole antanut minulle rauhaa kaikkina näinä pitkinä
vuosina. — — Mutta, — — mutta olenhan minä sovittanut kaikki, —
kaikki, enkä kieltänyt sinulta koskaan mitään. Olenhan minä ollut
sinulle hyvä mies!”

”Hyvä mies!” ajattelee tuo nainen. ”Hyvä mies, joka on turmellut
viattoman lapsen nuoruuden, ryöstänyt häneltä kaiken ilon, elämän ja
onnen!” Voi, kuinka hän vihasi tuota miestä! Olisi tahtonut repiä hänet
pieniksi palasiksi, niin vihasi hän tuota kurjaa.

Nainen nostaa kätensä kasvoilleen, sillä hän ei kärsi katsoa nyt
esiintyvää kuvaa, vaan hän näkee sen sittekin. Se on juurtunut kiinni
hänen sieluunsa ja silmiinsä. Kumma, että eivät muutkin näe sitä, mikä
aina on hänellä silmäinsä edessä! Onhan se niin selvä tuo kuva, jossa
korkea-vartaloinen nainen heittää patjan toisensa perästä riutuneen,
kauhistuneen ja armoa anovan vanhuksen päälle ja tukahuttaa hänet —
ainoan lapsensa isän.

Mutta nyt on lapsikin poissa, haudassa. Hänen toivonsa on murtunut
ja elämä kaiken arvonsa kadottanut. ”Kuolema on synnin palkka”,
oli pastori tänään lausunut hänen lapsensa haudalla. Minkä synnin?
Hänenkö syntinsä? Mutta viatonhan oli lapsi kaikkeen. Hänenhän itsensä
olisi pitänyt kuolla. ”Kuolla!” Mikä kauhea sana! Ei ymmärrä sitä
muut kukaan, kuin rakastava äiti. Oi, miten mielellään Helmi olisi
henkensä antanut lapsensa edestä, mutta ei voinut. Ei hän voinut
edes kyyneliäkään vuodattaa, sillä niiden lähde oli jo kuivunut
kauppaneuvoksen kuollessa. Siitä päivin ei hänellä ollut lepoa eikä
kyyneliä; ei rauhallista hetkeä yhtään.

”Huu, mikä se oli?” Tulikipuna se vain tuikahti uunissa ja sitte
sammui. Kaikki oli nyt synkkää, pimeää. Mutta nyt alkaa kuitenkin
väsynyt silmä nähdä varjoja kaikkialla. Niitä nousee esiin nurkista
ja piilopaikoista ja ne hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä kuulumattomin
askelin. Tuossa tulee ensin tuo ryppyinen, keltainen vanhus. Jo tuntuu
sen kylmä henkäys poskea vasten; jo laskee se tahmean kätensä suoraan
Helmin sydämelle ja kouristaa sitä pitkillä, luisilla sormillaan.
Tuskan hiki kohoaa naisen otsalle ja ontolla äänellä parkasee hän:
”armoa, armoa, auttakaa!”

Kaikki kuitenkin nukkuvat talossa, eikä kuule kukaan emäntänsä ääntä.

”Armoa, armoa!” valittelee nainen. ”Olisithan sinä kohta muutoinkin
kuollut.” — — Ääni tyrehtyy kurkkuun ja yhä kovemmin kouristaa
painajainen saaliinsa sydäntä. Istuimelta alas valahtaa tuskissaan
kiemurteleva nainen ja hänen silkkinen hameensa kahisee, kuin kuihtunut
heinä ja mustat varjot tanssivat hillimättömästi, hänen voihkimisensa
mukaan, lattian pehmoisella verholla.

”Jumala armahda minua vaivaista syntistä!” puhkoo viimein ääni
ahdistetusta rinnasta. Alkaa kuulua nyyhkytystä, alussa rajua, sitte
vähitellen hiljempaa ja yhä hiljempaa. Viimein muuntuu se hiljaiseksi,
tasaiseksi huo’unnaksi. Silloin lakkaa pöytäkello käynnistään, että
ei häiritsisi nukkuvata naista. Tuuli kuitenkin ulvoo ulkona yhä
valittavasti; ja sadepisarat rapisevat vielä akkunoita vasten, mutta
idässä kirkastuu jo taivaan ranta uuden päivän nousua ennustaen.

Uneni jouluyönä.

Olin väsynyt, hyvin väsynyt, laskeutuessani levolle aatto-iltana.
Hartaushetken päätyttyä oli täytynyt leikkiä lasten kanssa, kertoa
heille kaikenlaista ja illallisella piti, emännän mieliksi, maistella
kaikkia juhlaherkkuja, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Viimeinkin
päästiin levolle ja luulin vielä olevani valveilla, kuin yht’äkkiä
ilmestyi eteeni minulle erittäin tutun näköinen poika. En tiedä, mistä
hän tuli, enkä sitäkään, mistä hänen tunsin. Tunsin hänet vain ja
olin tietävinäni kaikki hänen kohtalonsa, joihin tunsin ottavani osaa
enemmän, kuin omiini.

Pieni hän oli — tuo orpopoika — hyvin pieni, eikä ainakaan ko’osta
päättäen liene ollut kovin vanhakaan. Aikojen varrella olivat isä
ja äitikin niin tyyten muistista murenneet pois, ett’ei mielessään
osannut olla oikein varma siitä, oliko niitä hänellä koskaan ollutkaan.
Sukulaisia mahtavia ja suuriakin arveltiin kuitenkin tuollakin orvolla
olevan, mutta ne eivät häntä muistaneet, ja missä lienevät asuneetkaan
kaukana tuntemattomissa tienoin.

Vilu, nälkä ja taistelu vihaisia kylän koiria vastaan ja vielä ilkeiden
ihmisten katkerat sanat olivat orvon ainoat, aikaisimmat ja mieleen
juuttuneimmat muistot. Kyynelien kostuttamina olivat ne takertuneet
toisiinsa nuoskeiden lumihiukkojen lailla, ja ikäänkuin raskaana
pallona painuneet orvon sydämen syvyyksiin.

Ne ne olivat, jotka aina saattoivat orvon niin surullisen alakuloiseksi
ja antoivat hänen äänellensäkin niin kainon ja viehkeän soinnun, vaikka
ei orpo itse arvannut sitä enempää kuin muutkaan — vieraat ja orvon
oloja tuntemattomat. Joskus kuitenkin vennon vieraatkin kuuntelivat
orvon ääntä. Toiset, tunteellisimmat ihmisistä, ihailivat orvon
ujoutta ja tuumivat hänen tungettelemattamuutensa syntyvän jostakin
sisällisestä ja salatusta surusta; toiset ivailivat orpo-parkaa,
pitäen häntä kömpelönä käytökseltään; ja muut halveksivat häntä, kun
kärsimyksistä oli kalpeana hänellä kasvot ja sinisissä silmissänsä
asui aina niin kostea kiilto. Ei ollut orvolla yhtään oikeata ystävää
missään, sillä ei ollut hänellä kukkarossa kultaa, jota toiset olisivat
tahtoneet häneltä voittaa, eikä ollut hänellä etuja itselläänkään,
joita toiset olisivat toivoneet häneltä omikseen saada.

Pakkasesta kävivät orvon paljaat jalat ihan sinisiksi kulkiessaan
autioa, kolkkoa taivalta — ihmisjalan ennen astumattomia maita.
Kylmä oli tuo lavea korpi, johon orpo oli joutunut — hirveän kylmä,
niin että taivaalta tippuva lumikin melkein jääksi jäätyi; ja vilusta
väristen ulvoi nälkäinen susi kankaalla, kaukana korven reunassa.
Jäätynyt järvi tuli vastaan. Sen rannalle yöpyi orpo poika, eikä
pimeässä osannut edemmäksi mennä, vaan haaveillen jäi katselemaan
korkealla, melkein päänsä päällä kiiluvata tähteä — pohjantähteä.
Poika heittihe hangelle levähtämään.

Lumessa istuessa siinä väistyi vähitellen korpi ja hyinen halla haihtui
yhdessä hankien kanssa. Orvosta tuntui, kuin hänen hengityksensä
lämpö olisi sulattanut seutua ja yhä paremmin alkoi hän viihtyä
siinä. Yhä innokkaammin hän puuhasi puuhaamistaan, karkoittaakseen
kuolon kolkkoutta kauas korvestaan, eikä uupunut poika työssään,
vaikka haavoitti itsensä teräviä kiviä vasten ja verensä virtoina
punasi maata. Epäilemättä uhkui elinvoimista tuo hintelän näköinen
ruumis; ja sydän siinä sykki sitä voimakkaammin, kuta viljemmin
siitä verta tanterelle vuoti. — Yhä enämmän sitte muunti seutu
muotoansa. Tummien metsien varjoon ilmestyi pieniä, läikkyviä lampia,
joiden pinnalle lehtevät kummut ja kukkulat kuvastuivat. Koivikkoon,
jota ahon ääressä kasvoi, kuului laineiden loiske niin lumoavalta,
ja juhlallisesti humisivat tuulessa huojuvat hongat kallioisella
rinteellä tuolla toisella puolen kuivattua suota. Ylhäällä valoisassa
ilmameressä liiteli leivonen ja kerttu kevein siivin, laulaen
vapaudestaan ja rakkaudestaan. Kirjavasiipiset perhot lentelivät
kukkaisista heloittavalla kedolla. Kauempana kuusikossa kukahteli käki
ihmeen heleästi ja kaiku sinisalon sokkeloista vastasi soinnukkaasti
siihen. Aurinkokin ihan unohti maillehen mennä, pysähtyen taivaan
rannalle tarkastelemaan, miten Ahti aalloilla kanteluansa kaiutteli;
ja kuulemaan, miten Tapion tytärten lemmen kaihoa kuiskivat huokaukset
hiljakseen säestivät laineilta lähtenyttä säveltä.

”Kevät on tullut — kaunis kevät”, riemuitsi orpo poika. ”Nyt kaikki
lämpenee, kaunistuu, kukoistaa! Kaikki on niin valoisaa, lämpöistä ja
tuima itätuulikin on lempeäksi tullut.”

Hän ei iloltansa kyennyt enempää sanomaan, mutta selvästi näkyi, kuinka
kaikki kärsimykset olivat unohtuneet ja toivon puna kirkasti nyt hänen
kasvonsa varsin miellyttäviksi. Huomaamattani vaipuu poika polvillensa
ja kohottaa ristissä olevat kätensä korkeuteen. Kuni kaukainen huokaus,
kuuluu korviini hänen sanansa: ”kiitä Herraa minun sieluni, minä kiitän
Herraa niin kauan, kuin minä elän! Autuas on se, jonka apu Jaakobin Jumala Jumalassansa
on, jonka toivo Herrassa hänen on!”

Jostakin etäältä alkaa nyt kuulua vienoinen sävel. Se paisuu
paisumistaan ja tuntuu vyöryvän voimakkaana esiin kaikkialta sekä
taivaasta että maasta. Jo selvenee sävel sanoiksikin: ”Kunnia olkoon
Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!”
kajahtavat sanat kautta maan.

Etsin silmilläni orpoa, mutta en näe häntä. Viimeinkin keksin hänet
entiseltä asemaltaan, mutta hirmuinen ja luonnottoman iso korppikotka
on iskenyt nyt käyrät kyntensä häneen kiini. Valittamatta kärsii
orpo kotkan kimppuunsa karkauksia, ja minä ihmettelen, miksi hän ei
paremmin torju päältään pois tuota hävytöntä hyökkääjää, vaikka hänellä
on vyöllään välähtelevä miekka, kirkas ja terävä, kuin oikeus itse.
Koettaisin juosta apuun, mutta uuvun jo ensi askeleella ja huomaan
silloin orvon kädet kiedotuiksi kinaisilla, sitkeillä kuiduilla ja
inhoittava hämähäkki koettaa häntä yhä enemmän niihin kietoa. Lihava
hämähäkki tahtoo imeä itseensä orvosta elämää ja kotka raivoaa.

On kuin jokainen kotkan nokkaus kävisi omaan sydämeeni ja tuskan hiki
kohoo otsalleni. Silloin luopi orpo siniset silmänsä minua kohden ja
tunnen hänen tahtovan sanoa: ”ei hätää mitään niin kaukaan, kuin vaan
valveilla pysyn, mutta teidän on suojeltava sydäntäni, että ei hämähäkki
sitä saa sidotuksi.”

Huomaan orvon ympärille ilmestyneen mahtavan joukon valoisia olentoja,
joista kirkas valo leviää muutoin pimeäksi käyneesen luontoon ja
jotka vannovat suojaavansa orvon sydäntä, karkoittavansa sortajat sen
ympäriltä ja uhraavansa elämänsä orvon tähden. Toisia, yhä toisia
valo-olennoita ilmestyy, mutta yhä kiukkuisemmaksi käy kotkan käytös.
Sen kynsissä on kyllä voimaa, mutta samalla, kun se noin riehuu, ei se
huomaakaan, kuinka sen sisuksiin itsestään kasvaa joukko mustia matoja,
jotka lisääntyvät ihmeen nopeasti. Kohta ne täyttävät sen kokonaan,
jollei se kiinnitä itseensä huomiotansa ja rupea puhdistamaan itseänsä
tuonen toukista.

”Minä kiitän Herraa, joka oikeuden saattaa niille, kuin väkivaltaa
kärsivät, joka holhoo orpoja ja leskiä ja jumalattomain tien
hajoittaa”, kuului nyt harpun soitolla säestetyt psalmistin sanat.
— Talven lunta ja kesäisen ulapan sineä muistuttava verho laskeihe
silloin silmäini eteen, enkä saanut nähdä, miten orvolle kävi, mutta
ikäänkuin hiljalleen poistuvan laulukunnan laulamana, kuulin vielä
selvästi sanat: ”kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha;
ihmisille hyvä tahto!” Sininen, toivon väri verhossa kirkastui siitä
ihmeen ihanaksi ja puhtaampana entistään välkkyi sen valkeakin osa.

Heräsin, avasin silmäni ja raollaan olevasta salin ovesta näin, kuinka
piika salissa sytytteli joulukuusen kynttilöitä ja itsekseen hyräili
niitä sanoja, jotka kultakirjaimilla olivat painetut joulukuuseen
kierrettyyn, sinivalkoiseen silkkinauhaan.

Vaimon kuoltua.

”Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin, viimeisetkin
hautajaisvieraat”, sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle.
”Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja
kaikki paikat paikoillaan.”

”Sanos muuta Riikka kulta”, vastasi puhuteltu. ”Sanos muuta, kun kaikki
on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin
kerran saa otsaansa pyyhkäistä, ennenkuin kaikki on ennallaan ja
asemillaan.”

Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti
hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen
puhetta huolista ja tulevista hommista.

”Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?” kuului taas joku
naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.

”Miksikäs se ei ottaisi”, selitti ruotuvaivainen. ”Johan tuota
sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen
kuolee — — ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin.”

Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille ja hänen
silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen
katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni
tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi ”vieraisilla”,
pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat
jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.

Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta
siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi
hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa
jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen
siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä,
milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä
marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen pihlajaan.

Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä
edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä
kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla,
mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa
varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään
lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät
sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä,
kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen,
laajaan avaruuteen.

Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas.
Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut
enää ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui
sangen raa’alta ja siinä päivän ponnistuksista huolimatta vallitsi
jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä
apeiksi tuossa taivasta kolkkoa tähyillessä ja sydän rupesi siinä
tuntumaa niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:

Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä — aikuisen ihmisen
elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja
täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat heille
totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei
näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä,
surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pellolla katsoo
tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä
onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt
vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista
kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan.

Olivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin
näinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen
hänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä?
Eikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin,
milt’ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on
niin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole
puuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät
lohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi
poistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.

Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka
jokainen omalla tavallaan, mutta suru vaan yhä on yltynyt lohdutuksista.

Postimestari tuumaili silmää iskien: ”nyt ei muuta kuin lapset
johonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti.
Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies ja toivotan
tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa.” Se oli
sellaista lohduttamista, se. — Tuomari, joka piti juhlallisen puheen
hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta
keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi
lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti
taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli
ollut onneksi, kun Herra, armossaan, oli hänet päästänyt kärsimyksistä
ja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt
muistoksi kaksi ”niin suloista ja toivehikasta lasta.”

”Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä äläkä anna surun
mieltäsi murtaa”, oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. —
Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset ja naiset taas olivat
vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar-Miila yksin
oli neuvonut olemaan ”ajattelematta koko asiaa” ja vakuuttanut ajan
parantavan kaikki haavat.

Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt ”lasivauvaa”,
joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen
kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki
muutkin ajatella, että lesken suru oli enämmän jotakin ulkonaista
kuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat
ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin
antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta
eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.

Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä
niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?

Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin
päättymään. — Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta
ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sentähden oli tuo kuolema
tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan
sitte, kuin se alkaisi lähestyä ja hän oli luullut kuoleman tulevan
jollakin toisella tavalla kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla?
— Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla;
mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan
varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema
hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi
ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä
vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut.
Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen
ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan
silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne
rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kaivoi. Mutta oliko
hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa?
Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.

Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi
itsensä niin onnelliseksi hää-iltanansa, mutta elämän varrella olivat
sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus
ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti
sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä
nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui
kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta,
teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei
ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin
”lasivauva” tai ”kyynelsalava.” Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä
keuhkotauti. — —

Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni
tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin
elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.

Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta
mitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne,
joka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi nytkin parhaillaan, kun
hän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa — niin miksi nytkin
samalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode
ja nuo tyynet kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta?
Jos niin on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa
tuo vaimonsa salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea.
Miksi aina kuulee korviinsa: ”minusta oi kukaan enään mitään välitä,
eikä edes tule kuolemakaan.” — Hän, mies itsekin, oli usein vuosien
vieriessä toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä
mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt
niin oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei — vaan hän
tunsi itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen
rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten
haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina
näkyi pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla
lapsella. Tuntui siltä, kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan
kiinteästi, kuin varjo häntä seuraamaan.

”Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita”,
päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden
tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla
vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina ja
rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli
tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

”Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin”, ajatteli mies. — Päivä
oli laskeutunut ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi
levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden ja metsä häämöitti
enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin
ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan
suoraan hänen sydämeensäkin ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen,
entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: ”niin se on, niin se on. Minä en
surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko
suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella
vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut
tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin ja ylpeyteni on
saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti
loppuunsa asti — minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle
sanomaan, vaan valehtelin, — valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi,
jalompi, parempi, kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. — Minä inhosin
häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän
olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt
häntä kohtelisin? — Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua
viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä
ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta.
Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien
äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen — — ymmärrän sen liiankin
hyvin.”

Miestä värisytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta
sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen ja sitä kai se lienee
ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken
oudosti vääntyneitä poskia.

Miksi Jaakko muutti?

Vaikka Elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista viikkoa,
ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa, sataa
tuhuuttanut aivan heittelemättä, Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä
sadettakaan; semmoista vesisuhua vaan. Sadepisarat olivat niin pienen
pieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin
sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne
ihan mielensä mukaan.

Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen
sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen
näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi.
Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin
tienoot vallan piloille menneet.

Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan
seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan
ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli
semmoisessa siivossa, jott’ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät
ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi
mädäntyneet ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut
mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin
maata, ikäänkuin aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä
kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella
puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin
tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua
toistensa taakse.

Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli
soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia
paksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle
likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin,
mitä sitte ihmisille; — mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut
ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä
katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää
sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään
mieli kirkkoon tehnyt.

Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella
rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta
piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös
hyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä
pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja
samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.

”Mitähän tuo tuostakin parannee”, mietti Jaakko. ”Kohtahan se kuitenkin
on samanlaisena pörrykkänä taas. — Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten —
ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan.”

Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan
viitsinyt; — ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän
tuota täytyy muidenkin — aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma
semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.

Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.
Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.

Ilma — niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin
uunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee.
Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet,
vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta
ne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt
tänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta
vielä kuukaudenkaan päivät kestää.

Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja
erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin
talkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei
silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä
muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja
pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku
parhaalta maistuu. — Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa,
eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa
nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne
silloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä,
niin heti haukutaan. Kyll’ ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa,
mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.

Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja
ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan
tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on
rahaa, kuin roskaa. — Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän
ole minulla. Ei ole — ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin
tyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä —
ha-haa-auu! — kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.

Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa,
mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. — Kun olisi tuo eukko
silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt
minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään
kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni,
kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja
sain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina
soittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan
hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi
siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. —
Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi
oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä — ja ehkähän ne loppua uskoisivat
velaksikin — ehkä —

Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja
minkä mitäkin niinkuin Mikkokin. — On todemmastaankin sillä Mikolla
oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän
mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä-
kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella
tupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut
ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä
rehmiä, — ei ”pois se”, sanoi Tutjun Tiemu torakalle — kauppamiesten
kanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.

Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui
hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan
päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi
rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri
kitisemään ruvennutta pientä Mattia.

Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa
ja arvostella häntä. — Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo kuin
paistin varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät
nuljottavat päässä kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen naamakin
alkaa kurttuun käydä, vaikk’ei vielä ole kuin viisi vuotta yhdessä
oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen saivat
niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä
eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä
olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä
olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, pois se, sanoi
Tutjun Tiemu —

”Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin
tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi”, lausui Kaisa Jaakolle,
saatuaan Matin nukutetuksi.

”Eikös niitä ole enää pilkotuita — vastahan minä toisna” —

”Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin”, tiuskasi mummo.

Jaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.

”Missähän lienee taas sekin kirves?” kysäsi hän naisilta.

”Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla”, tiesi mummo.

Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain
sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö
löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut
kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä,
mut eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin
omat kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse
seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne
varastaneen.

”Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt”,
tuumaili Kaisa ja lisäsi: ”voithan noita nyt tuon verran paljainkin
käsin pilkkoa.”

”Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin.”

”Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso”, mutisi Kaisa.

”Onhan se, vaan minkäs teet”, vastasi Jaakko.

”Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!” huusi Miina iloisesti.

Siellä oli toinenkin ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle.
Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan,
ja taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta, kuumotti niiden lävitse
aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte
yhä selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät
pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä vaan lähtivät lentelemään.

Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen
vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka
toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.

Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja
niitä ottaessaan huomautti miehellensä: ”kas miten taivas nyt jo on
kuulakkana kuin lasi!”

”Onpa todellakin”, vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä
otsastaan, ”ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä.”

”Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan”, sanoi Kaisa
vielä mennessään.

Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja
ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät
hevosessa ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi.
Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin
korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan,
mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. — Yhä kuului
ääni ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.

”Kyllä se vain on hätähuuto”, jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan
ja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan
päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen
ja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta
särkynyt.

Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta
kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen
käydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella
suurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän
pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä,
kokardi.

”Tuleh — — hyyh! — — hyvä mies auttamaanh — hyyh! Putte ei
yksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan.”

”Hyvää päivää, herra vallesmanni ja Jumala avuksi!”

”Eih — vaan auta sinä minua — — irti tästä kurasta.”

”Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin
huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa”, tuumaili
Jaakko Puttea silmäillen.

”No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin.”

”Kyllä, kunhan tässä keretään.”

”Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?”

”Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä
vasta velliä on.”

”No, eikö se liikahdakaan?”

”Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi —”

”Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä.”

”Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?”

Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin
ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä
ja heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää
pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi
oikein hartiavoimalla nostaa.

”Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa”, tuumaili
Jaakko mielissään.

”Tuntuu nousevan — — älä — Putte ptruu, ptruu — älä — —”

Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin
kuraan.

”Ohoh! Eihän, vaan liene koskenut.”

Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi
kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta
sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. — Arvattavasti enemmistä torista
päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin, sitä parempi toimittaa
nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja
kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.

Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin
Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. — Mökissä säikähtivät naiset,
nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet
pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina
potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta
koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen
kuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella
naisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä
ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin
sateiseen aikaan.

Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun
Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa,
sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui
vallesmannin hevosessa olevan ”vähän juoksijan vikaakin.”

”Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä.”

”En, herra vallesmanni”, selitteli Jaakko katsellen kurppostensa
nokkia, ”en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi
minä näin kauvan viivyin.”

Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien
jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; ”ja katsokootkin sitte itseänsä,
jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa”, sanoi hän.

Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta
takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja
hämmästyen kiljahti hän: ”missä minun lompakkoni, häh?”

”Mikä lompakko?” tohti Kaisa kysäistä.

”Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa.”

”Olisipa semmoinen rahasto minulla!” huudahti Jaakko.

Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei
sitä kuitenkaan löytynyt.

”Mies, sinä olet sen varmaan ottanut”, tiuskasi nimismies Jaakolle.

”Mi-mi-minäkö?” sammalsi Jaakko kalveten.

”Sinä, — se on pudonnut kaatuessa ja sinä sen näit; se on ihan selvä.”

”Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen.”

”Kyllä sinä näit ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, —
tunnusta pois.”

”Tunnusta pois, Jaakko, jos olet ottanut”, kehoitti Kaisakin.

”Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista”,
väitti Jaakko.

”Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?”

”Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa.”

”Nyt olet mies kiini — — eihän sitä minulla silloin vielä ollutkaan.”

Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti
nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää ”närhin näperit.”

Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista
ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen
lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon
seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä
rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä
vaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää
varkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.

Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan,
jotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta
koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui
Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi
heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi
jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.

Jaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta
unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä,
ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään
suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti
kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan
salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat
nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut
niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli
metsiä lukemassa.

Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko
sanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa
kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi syksynä
.

”Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi”, sanoi Kaisa. ”Ole joutavia
lörpöttelemättä — ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin
olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa.”

”Mihinkäs lehmällä pääsee”, tuumaili Jaakko, ”mutta hevosella minä
kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin.”

Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja
muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli
Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin
haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne
kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan
pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.

Oikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain
joukkoa kuulustella. — Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille
koko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä
salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään
valkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta
kun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi,
vaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen
kohtuulliseksi, ”että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla”,
niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli
ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä ”eihän
viattoman polvet vapise”, sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.

Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa
muitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko
tulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava,
”asianomaisen” papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta
valan tärkeydestä ja arvosta.

Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin
vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa
ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän
järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä
järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa; ja kuinka rangaistus
ei vääräin huoneesta lakkaa ja kysyi lopuksi: ”oletkos nyt aikonut
viimeinkin tunnustaa?”

”En”, oli lyhyt ja jäykkä vastaus.

Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken
kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko
siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja
kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista;
sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa
armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.

”En sittekään rupea tunnustamaan”, murisi Jaakko.

Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa
tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun
todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti
miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle
tulisi, mutta se oli samaa, kuin olisi seinälle saarnannut.

Tuomari oi voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että
sieluparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa ja
luki sitte edellä valan kaavan.

Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein
uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta
sanoissa: ”niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja
sielun puolesta” vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin
loppuun. Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos
käräjätuvasta, eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki
kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.

Jonkun kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle
”ystävällisesti” ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi
tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi vuonna
Jaakkoa kirjoissaan pitää.

”Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai
miksi se ei enää käy laatuun?” kysäsi Jaakko.

”Eipä suinkaan”, vastasi Olkkolainen hymyillen ja katsoa vilauttaen
Jaakkoon lisäsi hän: ”enämpi noita sinulla lienee varoja maksaa, kuin
monella muulla.”

Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän
jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä
päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät
suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut,
vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan
emäntää, mutta yhtä turhaan.

Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme
noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa
tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen
äsken äänettömin päin menneen ulos.

”Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies”, arveli mummo.

Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kuin Jaakko saapui
kotiin.

”Mikäs täällä nyt on hätänä?” tiedusteli mies sisään päästyään.

”Mikä — ja sinä vielä kysyt sitä?”

”Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata
muuallakin”, lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä
joulukynttelin, ärähti hän: ”mistäs sinä tuon olet kulettanut?.”

”Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi.”

”Sait ja otit?”

”Miks’en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?”

”Hyvästä sydämestään! — Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen
antoi.”

Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen
väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen
sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä
Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja ”kaikki joutavat hynttyyt”, joista
Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte
käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, ”sillä
huomenna lähdetään tästä Venäjälle.”

”Huomenna? Joulun aattona?” ihmettelivät naiset.

”Niin juuri huomenna, Joulun aattona.”

Siinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä
Jaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen
tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.

Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti
hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet
valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä
katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja
kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta
useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.

Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja
kaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä.
Jaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta
ja niin sitä lähdettiin.

”Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa
niistä nimismiehen rahoista”, tuumaili Hevos-Mikko, ”vaikka minähän
hänelle kultaisenkin hankin.”

”Mitä?” huusi Jaakko taakseen katsoen.

”Eipähän mitään; — onnea vaan matkalle!”

Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan
kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla,
huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas
lumivaippa peitti kaikki vainiotkin ja puiden oksat olivat kuin
valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt
pehmeällä lumikerroksella ja tuolla talon takana levisi metsäisten
harjujen välillä Lummelammiin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki,
tummien kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla
puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman
punertavaksi. Koko luonto näytti valvistautuvan juhlaa vastaan ottamaan
ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista juhlavirttä.

Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään
moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte
sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin
toisella rannalla,.

”Tuolla ne nyt menevät”, puheli emäntä lattiaa pesevälle
palvelustytölle. ”Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat
Joulunsa taipaleella viettää.”

”Mitäpä noista säälii”, mutisi tyttö, ”mitä ihminen kylvää, sitä hän
myös saa niittää.”

Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen
näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin
puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään.
Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä
tähtiä, puuttui hänkin puheisin ja paljoa lempeämmällä äänellä, kuin
pitkiin aikoihin oli käyttänyt, kertoi pikku Miinalle Bethlehemin
tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville
kansoille, ja joka valkeus ei koskaan sammu.

”Niinhän se puhuu, kuin pappi”, ajatteli mummo, hartaasti
kuunnellessaan Jaakon kertomista. Kaisa, taas tunsi sydämmensä
lämpenevän miehensä sanoista ja päätti mielessään: ”ei ikinä — —
ei väärän valan tekijä voisi ikinä hänestä noin puhua.” Hän olisi
kiittänyt miestänsä, jos ei olisi luullut Jaakon pitävän sitä
lapsellisuutena.

                                                  ⸻

Nimismieheltä ei Ylikyläläisten syksyllä tullutkaan jaetuksi,
vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että
Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava
oikeat valtaojat ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli
tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.

Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran
puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahoneiden puupökäleiden
kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sontien viereen
viskasi.

”Mitäs punaista sieltä nousi?” kysäsi eräs ojan kaivajoista.

”Mitä lienee”, vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.

”Ei, älähän — — katsotaanpas”, sanoi toinen ja meni tarkastamaan
tuota punaista esinettä.

”Lompakkohan se on.”

”Kies’avlta! On se lompakko.”

Miehiä kerääntyi nyt enämpikin yhteen ja joku heistä huusi: ”ho hoi
miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?”

”Kyllä ei varmaankaan minulta”, sanoi Kurttilan ruotupoika.

”Eikö liene vain sinulta”, tuumaili nauraen Mattilan Pekka.

”Näytäpäs, — minä olen tuon jossain jo onnenkin nähnyt.”

”Olen minäkin — — maltas! — — se on nimismiehen lompakko”, sanoi
Tuiskulan Juho.

”Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?”

”Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon näköinen.”

”Olkaa hupsimatta”, sanoi Olkkolan isäntä. ”Kyllähän sen Jaakko olisi
sinne heittänyt!”

”Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin.”

”Mies! Älä liikuta löytökalua”, varoitti joku, mutta myöhään, sillä
lompakko oli jo auki.

”Se on ihan täynnä satamarkkaisia.”

”Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee”, arveli eräs, vaan silloin
joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.

Varovasti eroiteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli
kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja
joitakuita kolmimarkkaisia.

”Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön”, epäili Mattilan Pekka.

”Syytön — miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?”

”Ja vielä vannonut sielunsa pahalaiselle”, nauraa honotti Olkkolan
isäntä.

”Syytönhän peto taisi olla”, selitti siltavouti Olkkolaiselle. ”Tuossa
näet eroittaa vielä selvästi K.G.N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa Nöyréniä,
joka on nimismiehen nimi.”

”Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu”, arveli muudan mies
lapioonsa nojaten. ”Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään
viattomaksi.”

”Olisitkos sinä uskonut”, kysyi nenäkäs ruotupoika.

”Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?” tiedusti vieläkin
Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.

”On se”, päätti siltavouti. ”Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt.”

Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei
Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut
kappale, josta oli niin paljo melua ollut.

Pitkin kuulutettiin sitte kirkossa: että jos kuka laukku- tai
muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään
nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan
laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä
vaivatkin.

Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen
puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena.
Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita
itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut
lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaasen, kun ei Jaakon
olinpaikasta ollut selkoa saanut.

Matkalla.

Olisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, — synkkä ja
pimeä yö. — Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen
niin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane
katsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta.
Ei se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa
vesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen
mukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin — mistä asti
tulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte
kärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi
laittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta,
kaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha
otsapuolelta vettymistään vettyy.

”Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä —
kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden,
hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin
kaivettuina.”

Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan.
Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi
ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on
vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.

Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista
mieltä. — ”Mikä nyt”, äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään
havahtuen.

”Käännytään kievarin tielle”, vastaa kyytipoika.

Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja
suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien
kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä
sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee — tärähdyksistä ja
kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.

”Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi”, tuumii kyytipoika ja lisää: ”johan on
tämäkin joulun aikaa.”

”On tosiaan — — kun tuli kesä keskellä talvea.”

Saavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.

”Tuota — tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin
rämpsyinen ilma”, kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.

”En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua — —.”

Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut
sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: ”minun
täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren.”

Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle.
Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa,
jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat
liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään
täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin
näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut
häntä elämään, mutta kohta oli toisin.

”Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään”, mutisi hän. Silmät olivat
harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse
kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä
kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan
huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi
paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.

”Ole huoletta, isä”, sanoi poika. ”Kyllä minusta mies tulee ja
Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin
kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. — Ole vaan huoletta! Minä
rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi
ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla
onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen
varsan ja sitte vielä — sitte vielä — —”

Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan,
vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku taas piti lorikoiden
puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja
ojennellen tulta kohden kätösiänsä.

Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos
tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. — Johan siitäkin oli vuotta,
kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla
kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä
oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta,
kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. —
Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi.
— No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on
siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.

”Haa — aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin”, äännähti matkustaja
luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri
kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä,
se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta — niiltä ajoilta, joina
valtioneuvos ”mielenhäiriössä” laski luodin otsaansa, ja leski sitte
tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.

Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen
ullakkohuoneessa, jossa sai ”ilmaiseksi” asua, kunhan vaan koulutöiden
lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien
koviin päihin. — Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin
kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi,
että ”kotona oli kaikki hyvin.” Matti kuului kyllä käyvän hiukan
kalpeaksi, ”kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta
tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva
hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka
heidän koiransa tässä viime viikolla repi — hyvä rouva se on — ja
Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. — — Elä sinä meistä murehdi,
ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä
kerran kirkastuu.”

”Hiuu — uuii — uu”, vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina
silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa,
Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. — — Mitähän Aliise
niistä oloista sanoisi? Mutta ei — en koskaan kerro niistä hänelle.
Hän häpeäisi minua — aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka,
joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan vielä, muudan
ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani
syleillä.

”Hevonen on valjaissa, herra”, kuului järeä ääni ovelta. — Taas
seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja
apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset
talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle,
niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. — Jo toki
ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita,
koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai
rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, — taitaahan
tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet
ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita
taivaallakin.

Ei, silmät ne vaan valehtelivat — kyllä se on vielä koko taivas yhtä
synkkänä ja pilvessä. — Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta
vasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! — se on
sulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan
vuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa
täällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos
olisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte
Aliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.

Miksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin
hornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä.
Tullaan sillalle. — Ei — eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.

”Onko tässä myllyä, tässä koskessa?”

”Onhan siinä mylly ja valssi.”

”Minkälainen valssi se on?”,

”Ka, se nyt on vain semmoinen valssi.”

Hetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: ”mitä siinä valssissa
tehdään?”

”Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää — —
niin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän.”

Hevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä
näkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia
pitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet
lähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen
selville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä
ollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä.
Nyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat
käsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea
hevosen ja miehet, maantien ja taivaan — kaikki, kaikki. Oikein
pöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.

Matkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa
tuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy
avata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo
eteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas
näyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.

Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden
latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen
korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä.
Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät
tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet,
ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen
kuisketta.

Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka
iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat,
kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään
välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo
valo aikaa sitte sammunut. — ”Haa — huu — haa — hahaa”, kuuluu
humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja
ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, — huokaus niin pitkä, harras
ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta
kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen
ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy
matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden
sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun
ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.

Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa,
jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan
poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän
olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa,
sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy
hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo
olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi
Aliiseksi. — Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä
lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi.
Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä,
jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken.
Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä
pikemmin perille.

”Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?”

”Koht’ sillään päästään”, vastaa ajomies verkalleen, — ”ensimmäisen
tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se
juna vielä heti tule.”

Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä
sydänmaan asemalla.

”Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin”,
tiedustaa ajomies?

”Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä
tavaravaunuihin.”

Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa,
pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen
tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut.
Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä
parhaillaan tuo sisään.

”Mitä siinä ähkäilet, — eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan
”, sanoo asemamies tuntijan tavoin.

”Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni
miehelle.”

”Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?”

”Eipähän liikoja erinäisiä”, sanoo Aapeli kättä paiskaten, ”mutta tämä talvihan
se nyt ilveelle rupesi.”

”Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän
mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan.”

Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen,
että ”ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko
suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas.”

Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo
ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo
hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan.
Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu,
mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo.
Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna
kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks’, kaks’, kolme! Asemapäällikkö
tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä.
Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti
hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät
kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä
levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta
kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi
eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen
asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.

Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle
tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin
matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin
savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut,
muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia
ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui
heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi
huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen
tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo
ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin.
Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen
ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.

Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat
yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja
pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä
ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka
kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista
itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin
kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa
sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen
pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.

”Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta
kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät
ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan markkinoilta
Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin
siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin
kauaksi reissata”, puhui matami.

”En sinne taida enää minäkään toiste ’reissata’, vaikka kyllähän tuo
tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne”, virkkoi matamille
vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.

”Matti, ole sinä vaiti”, komensi käskevästi tuon äskeisen äänen
vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin
hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki
ylinnä.

”Herra siunakkoon!” ähkyi matami kauhistuneena. ”Sehän on vanki; —
oikein hengellinen rautavankihan se on!”

”Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin”, vakuutteli äskeinen
ääni ilkkuvasti.

Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin
matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi
uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon
myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; ”mitä pahaa se
onneton on tehnyt?”

”Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä
mitalla te mittaatte, sillä pitää teille — — —”

”Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin”,
tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää
vangin ”hakanneen” isäntänsä niin kypsäksi, että ”tokko siitä enää
tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan.”

”Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa”, vaikeroi
Holmstenska-parka; ”yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!”

Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli
jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. — —
Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra
armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat
eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä
leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. — Mutta kuinka olisi se
mahdollista — minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen
poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä
maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. — Turhia
väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän
hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä
tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.

Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin
olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua
liikuttaa — — — ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä
arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti
olisi sellaisille jälille joutunut — niin, mutta — — —. Olisi se
siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. — — Mitä Aliise sanoisi
siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma — — onneni loppu
se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen
vaimona! Ei — — ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun
voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin
toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä
minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman
onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin
menestyksestäni. Se on synti ja kirous!

Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo
ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää,
seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee
sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka.
Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti.
Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti
pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan.
Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat
toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen,
Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan.
Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy —
täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi
koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki.
Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen.
Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon
ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan
tietää, ei kukaan.

”Äiti, koskee — koskee.”

”Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske
enää, sitte Impi paranee.”

”Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?”

”Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!”

”Äiti, janottaa — Impiä janottaa.”

Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti
unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja
piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa
hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet,
vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta
matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. ”Tuo mies on siis peto; peto,
joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua — hän ei voi olla
veljeni”, ajattelee matkustaja.

”Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja
luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt
hiukan seisonkin.”

Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää
häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä
ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun
yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä
takaisin uhkaa osoittavan katseen.

”Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut,
eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin
meidän Matti?”

Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa
tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä
sitä.

Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa
värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat
kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä
tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte
— —. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.

”Äiti, janottaa! — — Äiti, Impiä janottaa!”

Äiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.

”Äiti, äiti janottaa!”

Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan
huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa.
Matkustajamme katselee tuota, — mutta, missä on nyt uhka vangin
kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein
säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea
loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, — ja onneni, — — onneni on
lopussa!

”Lopussa.” Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta,
tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen
miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös
on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä
teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat
jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: ”ensin on
otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää.”

Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden
lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: ”onko kellään
pilottia tulevalle pysäkille?” — Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle
ja tarttuu laukkuunsa.

”Mutta herra hovineuvos, tämähän on —”

”Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla
Viipuriin.”

”Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo”, sanoi konduktööri kumartaen,
ja ajatteli: — herroilla on aina omat metkunsa.

Juna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja
matkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi,
sade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy
akkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa.
Juna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle
huurteisten puiden väliin.

”Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi
nimitti”, sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija
nyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: ”hyvin se näytti minusta
rauhattomalta.”

”Tuntui mutisevan jotakin veljestään”, sanoi sanomalehden lukija.

”Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta”, myönsi Matti. ”Siitä
on toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja
kumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta
Maija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki
sure.”

”Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen”, sanoi pysäkillä
asemamies radanvaihtajalle.

”Niin meni”, arveli radanvaihtaja.

”Niin meni”, ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan
sivua. ”Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan
kuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö
vai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta
tuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee.”

Sillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle
”hänen ylhäisyydelleen.”

”Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi.
On ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen
onni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta
nyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä
siihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e.”

Asemapäällikkö pudisti päätään. ”Hm! On ilmestynyt asia — hm! Joku
vanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun
kerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. — Entinen
kulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä
takaisin. Ne naiset, ne naiset!”

Hävytön teko.

Simolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen
tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta,
jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista
Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien
lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse
Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa
että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä
Kaapronkaan puheista.

Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja
puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden
juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan
olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu.
Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt’eipäs hirvinnyt mies ottaa
opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut
toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon
ja muonan — Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi
koulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen
kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän
tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin
oikeaa omantakeista juoksijaa. — Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut
hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta
kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että
Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli
mennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen
rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä
tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei
hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä
saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti
ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella
opettamallaan oriilla: pappilan ”Tuimalla”, Sadeniemen ”Hurjalla” ja
Kiprun ”Piijulla.” Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut
toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet
antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista
kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta
ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

”Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan!
Kunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi
— mutta mitenkäpäs sen sai!”

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän
keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta
ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin
ajattelemaan asiaa ”kahdesti päänsä ympäri.” Pekka sanoi siihen: ”jo
minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä.”
Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan,
mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän
niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää
kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin
käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut
vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko
pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,
tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi
ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan
torppaansa hänelle.

”Minä sanon sen nyt sinulle suoraan”, vastasi Pekka vaan siihen
harvakseen, ”jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne
ilmaiseksi antaisit.” Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen
juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.
Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka
mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan
tehnyt, vaan sanoi emännälleen: ”jos sinä ne Koistisen pekunat niin
hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun
ruunani rekeen.”

”Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt”, sanoi
emäntä hymyillen — ja sylkäsi.

”Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun
varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin
Simola on”, lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta
seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että ”kunhan ei vaan
sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin.”

Pekan ”Varsasta” tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse
Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa
häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää
milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin
kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi
silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi.
— — Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan
muilla, ei kerrassaan kellään — ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli
sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan
pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja
lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka
aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja
silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti
ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla
kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli
Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin
ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat
kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän
ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.
Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,
saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse
kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina
talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli
sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli
ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja
purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa
hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili
ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan
hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo
koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät
yhteenlaskettuina tekivät milt’ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle
miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta
tunnetuksi — ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan,
Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan
kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli
lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,
sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä
kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,
oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan
siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei ”kuuna päivänä”
luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen
päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi
hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti
hän, että ”eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle
voipi”; ja hän vastasi tarjoukseen: ”ei rahasta, eikä rakkaudesta.”
Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana,
vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti
olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se
ollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen
iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan
missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä
tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein
täytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa
rohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana
talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei
ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet
epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet ”tekemään parannusta heille”,
mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin
olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä
oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä,
kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.
Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä
lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero — katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi
tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään
olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte
Koistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään,
vaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen
kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin
pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,
joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: ”kyllä kai sinulla
on jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;
minä teen vain, mitä virkani vaatii”, — ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,
että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs
kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan
enää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi
viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se
ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. ”Tottapa hänkin on niin
Varsaan kiintynyt”, ajatteli Pekka, ”ja mikäs kumma se onkaan, vaikka
en minä ole sitä ennen tiennyt.” Teki Pekan itsensäkin vähän mieli
lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän
sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan
pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan
sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi
lähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko
sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.

”Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa
ruoaksi”, selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.

Se oli odottamaton isku ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.
Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä
soperteli: ”se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!”

”Kun ei olisi tehnyt hävittömämpiäkin”, tuumaili emäntä.

Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka
siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko
hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai
oliko hän häkään kuollut.

Pielinen.

I

Syksyllä.

Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän
Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,
tuoksuineen ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois
luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on
tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä
reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä
silloin tuo vakava, alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.

Oneilta tuntuvat syksyin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman
harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät
monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.
Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat
vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen
edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.

Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä
tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin
kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen
ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista
katoamista.

Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni
ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa.
Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja
kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,
uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista
tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat ja
valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,
myöhästyneen ”kalahaaskan” särmikäs kirkuna.

Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta
toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä; jos
kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän
ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi.
Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että
yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.

Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen
kulkea viesti: ”mujeet kutevat.” Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa
taikavoima luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille
ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon
sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin
päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja
poikkeilevan tarmokkaiden käsien ohjaamina pitkien niemenhuiskaleiden
kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisin. Noin satasylinen
tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen
istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,
eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.

Maataviljelevä, salskea Karjalainen on muuntunut kalastajaksi
muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä
täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta
on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,
eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä
Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin
aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen
viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,
joita ei ole kukaan tehnyt vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan
syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.
Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla
aina, kuin naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan
niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin:
Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta
Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,
kummitusjuttuja ja ”ollaan arvoituksilla.”

Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä
hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa, kuin ”airokas”,
parhaillaan oleva nuori nainen, keittää illalliseksi kaloja
hiiloksella tahi ”koukussa”, kalasaunan ulkopuolella. — Somalta
näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen ja
hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa aavemaisesti
kumarrellen ja kyykkien matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi
pilkistelevät kiiltelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa
pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä
rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja
juomuilevia valeviivoja.

Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen
heitäksen perimies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen.
Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti
kupit ja lusikat, ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa
sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle
kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu
köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin
katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta
köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei
oikein uskalla. Hän on näet jo, kädet ristissä, lukenut: ”valvo Herran”
ja ”lsä meitänsä”, eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella
vielä siunattuaankin.

Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta
rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti
se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta
pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys
todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään
uneen.

Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan
tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy
pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä
taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen
vesien takaa; ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella
puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata
valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.
Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon
kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin
kuollutta eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti
veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet
vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta
mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää
ilmaa. — Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.

Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä
kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Viekin vuorien yläpuolelle.
Alkaa kuulua kaukaista huminaa, ja puiden oksat käyvät levottomiksi.
Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.
Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat
äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.
Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa
vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia taas uusia
pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja
hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle
taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät
ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä
ja kuolemaa kaikille.

Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen
harjoilta, savun tavoin, tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin
kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät
tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee
kuin kiehuen valtavasti vyöjyvien vesivuorten huipulla, kääntyy
torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisin, jotka ovat
antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat
aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden
välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä
lentävää vetistä utua ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.

Ei näe eteensäpäin, kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti
hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään
ilmavirtoja. Eteenpäin — eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen
tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva
pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,
syöksähtää taas alas aallokkoon ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se
äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä
muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden
hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin
edelle.

Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn
torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä
soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja
kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa; ja
veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.

Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet
purkavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien
pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä
paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden
lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin
tähtikirkas yö; ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille
salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta
vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä
aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,
vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi
käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin
yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna on
viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä —
Pielinen on masennettu, voitettu!

Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria
sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja
leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta, — yhtä äkkiä
kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien
perustuksetkin vapisevat silloin ja valittavaa voivotusta kuuluu
Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.

Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos
ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se
kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas
vapaana lainehtii. He on pitkä, liikkumaton, sininen joki, tuo railo,
mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy
kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää ja talvi on täydellä todella
tullut, — pitkä ja ikävä talvi.

II

Keväällä.

Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo
käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution
saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä,
että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä
ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan
esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle
ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä.
Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo
lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi
kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät
valittavasti aarniometsän valtavat aihkit ja tykässä oleva kuusikko
karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen
naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka, ja
ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.

Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean
näköinen aurinko hiukan kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta
itse päivän terää ei kuitenkaan näy.

”Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli”, murahtaa kelsiturkkinen
talonisäntä kuormansa päältä, toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua
pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.

”No onkinhan tuo vielä”, arvelee poika, ”mutta ei minusta reen jalas
enää ruikuta niin surkeasti, kuin tänä aamuna menomatkalla.”

Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän
taas: ”eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken.”

Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta
käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas
ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina,
litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti
jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiivin peitteen, pehmoisen
kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi
räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi
tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin vitivalkoinen ja puhdas
pinta. Tuuli on kääntynyt ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä
etelätuulessa pullearintaisen Kekisaaren lakkapäinen petäjikkö.

Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet
kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän
härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen.
Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti
hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja
vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat
limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua
hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei
auta muu, kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi ääntä kohden. Vanhus
varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe niin pitkälle kuin
silmä kantaa mitään muuta, kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa
hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista
ja sileää, vaan niinkuin sanotaan lumi jo lainehtii. Päivä on näet
hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan
ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita
ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heiastavat takaisin niihin sattuvia
säteitä.

Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana railon reunalle
kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti.
Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta
värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.

”Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi”, sanoo ukko.

”Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme
peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana”, selittää
rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.

”Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on
virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin”, neuvoo vanhus kuorman
kulettajaa ja eroaa hänestä.

Siitä pitäen ilmestyy yhä enämmän pälviä jylhien vaarojen vietteille
ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskosmaidon kaltevilla
riutoilla. Yhä enämmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan
luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka
keskellä, siellä täällä vaan, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen
riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla ja kevätvedet,
iloisesti solisten, huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä
esiintyy silmälle rantahuhtien, talvisten hankien alla uinunut oras.
Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri
kotiin saapunut kiuru ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.

Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren
auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset.
Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti.
Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla
kirmaillen, syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja
Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen,
yli äyräittensä paisunut puro. ”Yhteen, yhteen!” pauhaavat laineet.
Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa
vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen.
Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat
vanhat ja vakavat naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan,
kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat
vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan
kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun
niistä mukaansakin ja kauas, kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa
vilkasten purojen pauhu.

Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita
juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä
värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden
kalttaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee
se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi ja tuolla
jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle
taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta
siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita
sinisiä vuokon-silmiäkin.

Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht’äkkiä vetääntyykin Huhtikuun
taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi
uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut
kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä ja kylmänä aamuna on keli mitä
parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista
kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.

Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä, taipumattomasta
vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat
sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran
itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen
ratkeilevatkin ne nyt Toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat
erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä
ne tuskissaan ajelehtivat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin:
lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle
pistävien niemien neniin.

Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien,
murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte
mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa
hartioille ja innokkaasti pauhaavat aallot vimmoissaan tyrskien,
paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia
kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki.
Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin
rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet
ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat,
voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä
jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat
ja sotkevat alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.

Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen
lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset
toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää
siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja
kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa
vastaan tölmäisevät.

Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään
harjaan ja tuulen suojassa koko ranta ylösalaisin kääntyneenä näkyy
veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja
tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo pesiinsä aineita etsien
pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva
västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa
rantasipiä samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa
kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi myös
käyvät jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen
pelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja
liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo
kuitenkin ilmi maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.

”Ähä kutti!” sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. ”Täytyypäs
kirren sieltä maan kengästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää.”

”Johan tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän
kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä kuni keskikesällä
ihan”, tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.

Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: ”laiva!
Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!”

Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa
todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu
raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa.

”Vähäpä onkin nyt ’Valiossa’ lastia, kun noin vilahtelee punaista
laineiden lomista”, lausuu vitkaan mökin vaimo.

”Mitäpäs siinä näin keväällä”, myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän
jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä
ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona
autereena, mutta tuolta synkkäsaloisen Porosaaren sylistä nousee ylös
sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle.
— Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti
kevättuulien kuivaamaan metsään vai kruunun maitako siellä päin taas
lystikseen poltellevat?

Piippu on jo palanut, mutta juontuu mieleen, että olisi tässä illan
suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan
ohrapalonsa Tuomipurolla. — — Hyvästihän se on palanut, koska on
ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikkokytö.
Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta
ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies
pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon
toiveista.

Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa
kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin
pirteäsilmäinen piika-Anni. — Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä
valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyeen hameen alta vilahtaa esiin
täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia
joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen
kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran
liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän
kaukainen kaiku.

Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa
isäntää vastaan ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret tuolla
etäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen
rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä sinisillä vesillä
rusoreunaiset pilvenhattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän.
— Yli selän Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti
kulkee rasvatyyni juova ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien,
narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin
tuntuu siltä, kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja
kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. —
Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy
viipymistään taivaanrannalla tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä.
Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin ja
ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden
kaukaisessa perukassa.

Parin hetken kuluttua kumminkin ruskoittaa jo taas kuulakka taivas idän
puolelta uuden päivän enteenä — enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen
päivän.