Matkalla.
Olisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, — synkkä ja
pimeä yö. — Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen
niin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane
katsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta.
Ei se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa
vesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen
mukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin — mistä asti
tulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte
kärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi
laittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta,
kaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha
otsapuolelta vettymistään vettyy.
”Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä —
kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden,
hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin
kaivettuina.”
Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan.
Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi
ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on
vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.
Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista
mieltä. — ”Mikä nyt”, äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään
havahtuen.
”Käännytään kievarin tielle”, vastaa kyytipoika.
Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja
suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien
kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä
sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee — tärähdyksistä ja
kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.
”Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi”, tuumii kyytipoika ja lisää: ”johan on
tämäkin joulun aikaa.”
”On tosiaan — — kun tuli kesä keskellä talvea.”
Saavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.
”Tuota — tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin
rämpsyinen ilma”, kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.
”En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua — —.”
Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut
sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: ”minun
täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren.”
Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle.
Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa,
jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat
liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään
täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin
näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut
häntä elämään, mutta kohta oli toisin.
”Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään”, mutisi hän. Silmät olivat
harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse
kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä
kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan
huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi
paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.
”Ole huoletta, isä”, sanoi poika. ”Kyllä minusta mies tulee ja
Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin
kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. — Ole vaan huoletta! Minä
rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi
ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla
onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen
varsan ja sitte vielä — sitte vielä — —”
Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan,
vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku taas piti lorikoiden
puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja
ojennellen tulta kohden kätösiänsä.
Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos
tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. — Johan siitäkin oli vuotta,
kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla
kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä
oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta,
kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. —
Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi.
— No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on
siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.
”Haa — aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin”, äännähti matkustaja
luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri
kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä,
se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta — niiltä ajoilta, joina
valtioneuvos ”mielenhäiriössä” laski luodin otsaansa, ja leski sitte
tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.
Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen
ullakkohuoneessa, jossa sai ”ilmaiseksi” asua, kunhan vaan koulutöiden
lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien
koviin päihin. — Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin
kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi,
että ”kotona oli kaikki hyvin.” Matti kuului kyllä käyvän hiukan
kalpeaksi, ”kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta
tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva
hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka
heidän koiransa tässä viime viikolla repi — hyvä rouva se on — ja
Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. — — Elä sinä meistä murehdi,
ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä
kerran kirkastuu.”
”Hiuu — uuii — uu”, vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina
silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa,
Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. — — Mitähän Aliise
niistä oloista sanoisi? Mutta ei — en koskaan kerro niistä hänelle.
Hän häpeäisi minua — aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka,
joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan vielä, muudan
ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani
syleillä.
”Hevonen on valjaissa, herra”, kuului järeä ääni ovelta. — Taas
seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja
apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset
talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle,
niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. — Jo toki
ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita,
koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai
rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, — taitaahan
tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet
ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita
taivaallakin.
Ei, silmät ne vaan valehtelivat — kyllä se on vielä koko taivas yhtä
synkkänä ja pilvessä. — Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta
vasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! — se on
sulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan
vuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa
täällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos
olisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte
Aliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.
Miksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin
hornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä.
Tullaan sillalle. — Ei — eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.
”Onko tässä myllyä, tässä koskessa?”
”Onhan siinä mylly ja valssi.”
”Minkälainen valssi se on?”,
”Ka, se nyt on vain semmoinen valssi.”
Hetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: ”mitä siinä valssissa
tehdään?”
”Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää — —
niin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän.”
Hevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä
näkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia
pitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet
lähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen
selville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä
ollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä.
Nyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat
käsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea
hevosen ja miehet, maantien ja taivaan — kaikki, kaikki. Oikein
pöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.
Matkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa
tuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy
avata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo
eteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas
näyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.
Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden
latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen
korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä.
Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät
tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet,
ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen
kuisketta.
Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka
iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat,
kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään
välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo
valo aikaa sitte sammunut. — ”Haa — huu — haa — hahaa”, kuuluu
humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja
ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, — huokaus niin pitkä, harras
ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta
kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen
ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy
matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden
sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun
ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.
Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa,
jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan
poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän
olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa,
sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy
hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo
olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi
Aliiseksi. — Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä
lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi.
Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä,
jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken.
Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä
pikemmin perille.
”Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?”
”Koht’ sillään päästään”, vastaa ajomies verkalleen, — ”ensimmäisen
tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se
juna vielä heti tule.”
Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä
sydänmaan asemalla.
”Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin”,
tiedustaa ajomies?
”Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä
tavaravaunuihin.”
Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa,
pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen
tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut.
Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä
parhaillaan tuo sisään.
”Mitä siinä ähkäilet, — eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan
”, sanoo asemamies tuntijan tavoin.
”Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni
miehelle.”
”Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?”
”Eipähän liikoja erinäisiä”, sanoo Aapeli kättä paiskaten, ”mutta tämä talvihan
se nyt ilveelle rupesi.”
”Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän
mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan.”
Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen,
että ”ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko
suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas.”
Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo
ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo
hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan.
Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu,
mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo.
Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna
kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks’, kaks’, kolme! Asemapäällikkö
tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä.
Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti
hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät
kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä
levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta
kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi
eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen
asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.
Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle
tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin
matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin
savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut,
muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia
ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui
heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi
huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen
tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo
ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin.
Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen
ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.
Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat
yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja
pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä
ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka
kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista
itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin
kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa
sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen
pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.
”Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta
kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät
ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan markkinoilta
Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin
siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin
kauaksi reissata”, puhui matami.
”En sinne taida enää minäkään toiste ’reissata’, vaikka kyllähän tuo
tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne”, virkkoi matamille
vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.
”Matti, ole sinä vaiti”, komensi käskevästi tuon äskeisen äänen
vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin
hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki
ylinnä.
”Herra siunakkoon!” ähkyi matami kauhistuneena. ”Sehän on vanki; —
oikein hengellinen rautavankihan se on!”
”Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin”, vakuutteli äskeinen
ääni ilkkuvasti.
Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin
matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi
uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon
myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; ”mitä pahaa se
onneton on tehnyt?”
”Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä
mitalla te mittaatte, sillä pitää teille — — —”
”Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin”,
tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää
vangin ”hakanneen” isäntänsä niin kypsäksi, että ”tokko siitä enää
tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan.”
”Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa”, vaikeroi
Holmstenska-parka; ”yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!”
Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli
jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. — —
Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra
armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat
eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä
leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. — Mutta kuinka olisi se
mahdollista — minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen
poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä
maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. — Turhia
väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän
hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä
tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.
Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin
olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua
liikuttaa — — — ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä
arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti
olisi sellaisille jälille joutunut — niin, mutta — — —. Olisi se
siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. — — Mitä Aliise sanoisi
siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma — — onneni loppu
se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen
vaimona! Ei — — ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun
voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin
toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä
minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman
onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin
menestyksestäni. Se on synti ja kirous!
Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo
ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää,
seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee
sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka.
Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti.
Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti
pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan.
Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat
toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen,
Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan.
Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy —
täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi
koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki.
Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen.
Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon
ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan
tietää, ei kukaan.
”Äiti, koskee — koskee.”
”Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske
enää, sitte Impi paranee.”
”Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?”
”Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!”
”Äiti, janottaa — Impiä janottaa.”
Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti
unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja
piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa
hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet,
vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta
matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. ”Tuo mies on siis peto; peto,
joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua — hän ei voi olla
veljeni”, ajattelee matkustaja.
”Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja
luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt
hiukan seisonkin.”
Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää
häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä
ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun
yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä
takaisin uhkaa osoittavan katseen.
”Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut,
eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin
meidän Matti?”
Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa
tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä
sitä.
Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa
värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat
kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä
tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte
— —. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.
”Äiti, janottaa! — — Äiti, Impiä janottaa!”
Äiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.
”Äiti, äiti janottaa!”
Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan
huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa.
Matkustajamme katselee tuota, — mutta, missä on nyt uhka vangin
kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein
säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea
loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, — ja onneni, — — onneni on
lopussa!
”Lopussa.” Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta,
tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen
miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös
on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä
teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat
jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: ”ensin on
otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää.”
Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden
lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: ”onko kellään
pilottia tulevalle pysäkille?” — Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle
ja tarttuu laukkuunsa.
”Mutta herra hovineuvos, tämähän on —”
”Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla
Viipuriin.”
”Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo”, sanoi konduktööri kumartaen,
ja ajatteli: — herroilla on aina omat metkunsa.
Juna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja
matkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi,
sade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy
akkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa.
Juna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle
huurteisten puiden väliin.
”Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi
nimitti”, sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija
nyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: ”hyvin se näytti minusta
rauhattomalta.”
”Tuntui mutisevan jotakin veljestään”, sanoi sanomalehden lukija.
”Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta”, myönsi Matti. ”Siitä
on toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja
kumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta
Maija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki
sure.”
”Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen”, sanoi pysäkillä
asemamies radanvaihtajalle.
”Niin meni”, arveli radanvaihtaja.
”Niin meni”, ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan
sivua. ”Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan
kuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö
vai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta
tuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee.”
Sillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle
”hänen ylhäisyydelleen.”
”Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi.
On ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen
onni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta
nyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä
siihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e.”
Asemapäällikkö pudisti päätään. ”Hm! On ilmestynyt asia — hm! Joku
vanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun
kerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. — Entinen
kulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä
takaisin. Ne naiset, ne naiset!”