Hävytön teko.

Simolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen
tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta,
jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista
Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien
lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse
Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa
että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä
Kaapronkaan puheista.

Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja
puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden
juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan
olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu.
Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt’eipäs hirvinnyt mies ottaa
opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut
toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon
ja muonan — Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi
koulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen
kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän
tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin
oikeaa omantakeista juoksijaa. — Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut
hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta
kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että
Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli
mennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen
rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä
tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei
hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä
saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti
ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella
opettamallaan oriilla: pappilan ”Tuimalla”, Sadeniemen ”Hurjalla” ja
Kiprun ”Piijulla.” Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut
toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet
antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista
kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta
ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

”Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan!
Kunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi
— mutta mitenkäpäs sen sai!”

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän
keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta
ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin
ajattelemaan asiaa ”kahdesti päänsä ympäri.” Pekka sanoi siihen: ”jo
minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä.”
Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan,
mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän
niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää
kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin
käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut
vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko
pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,
tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi
ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan
torppaansa hänelle.

”Minä sanon sen nyt sinulle suoraan”, vastasi Pekka vaan siihen
harvakseen, ”jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne
ilmaiseksi antaisit.” Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen
juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.
Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka
mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan
tehnyt, vaan sanoi emännälleen: ”jos sinä ne Koistisen pekunat niin
hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun
ruunani rekeen.”

”Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt”, sanoi
emäntä hymyillen — ja sylkäsi.

”Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun
varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin
Simola on”, lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta
seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että ”kunhan ei vaan
sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin.”

Pekan ”Varsasta” tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse
Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa
häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää
milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin
kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi
silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi.
— — Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan
muilla, ei kerrassaan kellään — ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli
sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan
pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja
lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka
aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja
silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti
ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla
kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli
Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin
ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat
kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän
ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.
Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,
saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse
kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina
talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli
sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli
ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja
purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa
hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili
ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan
hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo
koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät
yhteenlaskettuina tekivät milt’ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle
miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta
tunnetuksi — ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan,
Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan
kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli
lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,
sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä
kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,
oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan
siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei ”kuuna päivänä”
luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen
päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi
hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti
hän, että ”eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle
voipi”; ja hän vastasi tarjoukseen: ”ei rahasta, eikä rakkaudesta.”
Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana,
vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti
olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se
ollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen
iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan
missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä
tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein
täytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa
rohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana
talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei
ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet
epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet ”tekemään parannusta heille”,
mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin
olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä
oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä,
kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.
Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä
lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero — katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi
tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään
olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte
Koistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään,
vaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen
kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin
pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,
joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: ”kyllä kai sinulla
on jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;
minä teen vain, mitä virkani vaatii”, — ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,
että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs
kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan
enää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi
viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se
ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. ”Tottapa hänkin on niin
Varsaan kiintynyt”, ajatteli Pekka, ”ja mikäs kumma se onkaan, vaikka
en minä ole sitä ennen tiennyt.” Teki Pekan itsensäkin vähän mieli
lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän
sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan
pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan
sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi
lähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko
sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.

”Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa
ruoaksi”, selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.

Se oli odottamaton isku ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.
Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä
soperteli: ”se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!”

”Kun ei olisi tehnyt hävittömämpiäkin”, tuumaili emäntä.

Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka
siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko
hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai
oliko hän häkään kuollut.