Pielinen.
I
Syksyllä.
Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän
Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,
tuoksuineen ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois
luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on
tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä
reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä
silloin tuo vakava, alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.
Oneilta tuntuvat syksyin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman
harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät
monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.
Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat
vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen
edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.
Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä
tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin
kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen
ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista
katoamista.
Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni
ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa.
Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja
kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,
uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista
tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat ja
valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,
myöhästyneen ”kalahaaskan” särmikäs kirkuna.
Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta
toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä; jos
kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän
ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi.
Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että
yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.
Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen
kulkea viesti: ”mujeet kutevat.” Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa
taikavoima luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille
ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon
sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin
päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja
poikkeilevan tarmokkaiden käsien ohjaamina pitkien niemenhuiskaleiden
kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisin. Noin satasylinen
tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen
istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,
eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.
Maataviljelevä, salskea Karjalainen on muuntunut kalastajaksi
muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä
täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta
on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,
eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä
Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin
aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen
viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,
joita ei ole kukaan tehnyt vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan
syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.
Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla
aina, kuin naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan
niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin:
Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta
Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,
kummitusjuttuja ja ”ollaan arvoituksilla.”
Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä
hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa, kuin ”airokas”,
parhaillaan oleva nuori nainen, keittää illalliseksi kaloja
hiiloksella tahi ”koukussa”, kalasaunan ulkopuolella. — Somalta
näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen ja
hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa aavemaisesti
kumarrellen ja kyykkien matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi
pilkistelevät kiiltelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa
pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä
rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja
juomuilevia valeviivoja.
Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen
heitäksen perimies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen.
Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti
kupit ja lusikat, ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa
sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle
kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu
köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin
katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta
köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei
oikein uskalla. Hän on näet jo, kädet ristissä, lukenut: ”valvo Herran”
ja ”lsä meitänsä”, eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella
vielä siunattuaankin.
Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta
rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti
se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta
pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys
todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään
uneen.
Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan
tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy
pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä
taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen
vesien takaa; ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella
puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata
valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.
Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon
kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin
kuollutta eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti
veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet
vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta
mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää
ilmaa. — Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.
Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä
kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Viekin vuorien yläpuolelle.
Alkaa kuulua kaukaista huminaa, ja puiden oksat käyvät levottomiksi.
Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.
Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat
äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.
Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa
vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia taas uusia
pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja
hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle
taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät
ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä
ja kuolemaa kaikille.
Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen
harjoilta, savun tavoin, tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin
kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät
tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee
kuin kiehuen valtavasti vyöjyvien vesivuorten huipulla, kääntyy
torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisin, jotka ovat
antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat
aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden
välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä
lentävää vetistä utua ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.
Ei näe eteensäpäin, kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti
hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään
ilmavirtoja. Eteenpäin — eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen
tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva
pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,
syöksähtää taas alas aallokkoon ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se
äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä
muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden
hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin
edelle.
Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn
torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä
soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja
kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa; ja
veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.
Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet
purkavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien
pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä
paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden
lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin
tähtikirkas yö; ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille
salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta
vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä
aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,
vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi
käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin
yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna on
viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä —
Pielinen on masennettu, voitettu!
Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria
sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja
leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta, — yhtä äkkiä
kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien
perustuksetkin vapisevat silloin ja valittavaa voivotusta kuuluu
Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.
Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos
ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se
kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas
vapaana lainehtii. He on pitkä, liikkumaton, sininen joki, tuo railo,
mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy
kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää ja talvi on täydellä todella
tullut, — pitkä ja ikävä talvi.
II
Keväällä.
Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo
käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution
saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä,
että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä
ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan
esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle
ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä.
Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo
lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi
kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät
valittavasti aarniometsän valtavat aihkit ja tykässä oleva kuusikko
karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen
naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka, ja
ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.
Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean
näköinen aurinko hiukan kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta
itse päivän terää ei kuitenkaan näy.
”Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli”, murahtaa kelsiturkkinen
talonisäntä kuormansa päältä, toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua
pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.
”No onkinhan tuo vielä”, arvelee poika, ”mutta ei minusta reen jalas
enää ruikuta niin surkeasti, kuin tänä aamuna menomatkalla.”
Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän
taas: ”eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken.”
Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta
käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas
ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina,
litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti
jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiivin peitteen, pehmoisen
kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi
räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi
tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin vitivalkoinen ja puhdas
pinta. Tuuli on kääntynyt ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä
etelätuulessa pullearintaisen Kekisaaren lakkapäinen petäjikkö.
Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet
kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän
härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen.
Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti
hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja
vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat
limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua
hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei
auta muu, kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi ääntä kohden. Vanhus
varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe niin pitkälle kuin
silmä kantaa mitään muuta, kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa
hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista
ja sileää, vaan niinkuin sanotaan lumi jo lainehtii. Päivä on näet
hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan
ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita
ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heiastavat takaisin niihin sattuvia
säteitä.
Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana railon reunalle
kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti.
Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta
värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.
”Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi”, sanoo ukko.
”Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme
peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana”, selittää
rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.
”Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on
virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin”, neuvoo vanhus kuorman
kulettajaa ja eroaa hänestä.
Siitä pitäen ilmestyy yhä enämmän pälviä jylhien vaarojen vietteille
ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskosmaidon kaltevilla
riutoilla. Yhä enämmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan
luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka
keskellä, siellä täällä vaan, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen
riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla ja kevätvedet,
iloisesti solisten, huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä
esiintyy silmälle rantahuhtien, talvisten hankien alla uinunut oras.
Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri
kotiin saapunut kiuru ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.
Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren
auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset.
Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti.
Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla
kirmaillen, syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja
Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen,
yli äyräittensä paisunut puro. ”Yhteen, yhteen!” pauhaavat laineet.
Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa
vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen.
Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat
vanhat ja vakavat naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan,
kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat
vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan
kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun
niistä mukaansakin ja kauas, kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa
vilkasten purojen pauhu.
Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita
juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä
värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden
kalttaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee
se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi ja tuolla
jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle
taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta
siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita
sinisiä vuokon-silmiäkin.
Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht’äkkiä vetääntyykin Huhtikuun
taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi
uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut
kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä ja kylmänä aamuna on keli mitä
parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista
kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.
Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä, taipumattomasta
vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat
sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran
itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen
ratkeilevatkin ne nyt Toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat
erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä
ne tuskissaan ajelehtivat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin:
lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle
pistävien niemien neniin.
Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien,
murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte
mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa
hartioille ja innokkaasti pauhaavat aallot vimmoissaan tyrskien,
paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia
kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki.
Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin
rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet
ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat,
voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä
jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat
ja sotkevat alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.
Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen
lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset
toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää
siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja
kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa
vastaan tölmäisevät.
Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään
harjaan ja tuulen suojassa koko ranta ylösalaisin kääntyneenä näkyy
veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja
tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo pesiinsä aineita etsien
pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva
västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa
rantasipiä samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa
kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi myös
käyvät jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen
pelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja
liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo
kuitenkin ilmi maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.
”Ähä kutti!” sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. ”Täytyypäs
kirren sieltä maan kengästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää.”
”Johan tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän
kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä kuni keskikesällä
ihan”, tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.
Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: ”laiva!
Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!”
Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa
todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu
raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa.
”Vähäpä onkin nyt ’Valiossa’ lastia, kun noin vilahtelee punaista
laineiden lomista”, lausuu vitkaan mökin vaimo.
”Mitäpäs siinä näin keväällä”, myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän
jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä
ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona
autereena, mutta tuolta synkkäsaloisen Porosaaren sylistä nousee ylös
sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle.
— Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti
kevättuulien kuivaamaan metsään vai kruunun maitako siellä päin taas
lystikseen poltellevat?
Piippu on jo palanut, mutta juontuu mieleen, että olisi tässä illan
suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan
ohrapalonsa Tuomipurolla. — — Hyvästihän se on palanut, koska on
ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikkokytö.
Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta
ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies
pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon
toiveista.
Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa
kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin
pirteäsilmäinen piika-Anni. — Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä
valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyeen hameen alta vilahtaa esiin
täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia
joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen
kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran
liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän
kaukainen kaiku.
Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa
isäntää vastaan ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret tuolla
etäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen
rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä sinisillä vesillä
rusoreunaiset pilvenhattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän.
— Yli selän Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti
kulkee rasvatyyni juova ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien,
narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin
tuntuu siltä, kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja
kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. —
Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy
viipymistään taivaanrannalla tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä.
Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin ja
ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden
kaukaisessa perukassa.
Parin hetken kuluttua kumminkin ruskoittaa jo taas kuulakka taivas idän
puolelta uuden päivän enteenä — enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen
päivän.