III

Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus Flemingiä
ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin
Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun
tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan.
Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin
joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.

Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä
paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin
öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot
notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo
opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin
surunvoittoinen sävel.

Hiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin
mieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa
ja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän
riennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava
mieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan
tiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon
etumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi
joka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle
raivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat
yritelleet saada alulle.

Varsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja
hilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta
raivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla,
mutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen
pyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen.
Samalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin
henkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan
pyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi,
joka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi
maassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta
vanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista,
ja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin
ymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti
oikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi
painattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli
niiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin
uutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan — juuri
äsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan testamentin
kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää
välittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties
jo karsaastikin...

— Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta
Suomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa
äänettömiin ajatuksiin.

— Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi
Mikael havahtuen. — Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo
ymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi — vilpittömästi
koetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.

— Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee
jotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa
Suomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen,
siksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.

Mestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli
paavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki
niiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot
kruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin,
virkkaen:

— Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten
syynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita
rahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi
soi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa
tietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan...

— Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan
että uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi
Eerikki. — Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat
oppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.

— Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle
vieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti?
— Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan
vilkastumaan:

— Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän
Kustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää
paremmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä
oman luonteensa, oman kielensä pohjalla — voihan lintukin laulaa
vain omaa säveltään... Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt
tällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin
käsittämään...!

Tähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu
keskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti
unohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi
auttavasti heidän keskusteluaan, — peränpitäjäksi asettunut nuori
Klaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta
Martti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä
esimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen
rakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen
mieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet
ja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut
oivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli
sellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa
oikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että
isävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta,
erityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin
suomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut
häntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän
neuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin
häneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa
eräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan
seulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä
ikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen
ohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.

Näistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari
Eerikin kysymys:

— Määräsikö kuningas sinut, Martti, pitemmäksikin ajaksi
palvelukseensa?

Se kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena
mielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan
kirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, — ne kuvat olivat
haltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä
kaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:

— Kuningas kutsui minut vain puheilleen Turussa.

— Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, — monta lupaavaa poikaa on
meiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin
erityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. — Sinä
tietenkin noudatat kuninkaan kutsua?

Martti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä
odottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen
vastata.

— Riippuisiko se minusta? hän kysyi vain vastaan.

— Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi
siihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan
liikoja. — Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä
muihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi,
josta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia
säikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa,
että siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä
kansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.

Täten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen
keskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa
helposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa
valkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.

Klaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista
kohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä
metsien ja viljelysten halki Turkua kohti.

— Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi
Klaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan
siitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä
halvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan
yksin.

Mutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli
kyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin
tottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi
kylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä
ikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran
nyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan,
mieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi,
— hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän
katseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka
aitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina
karauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan
ratsastaja.

Köyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään
odottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista
kieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli
kaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu
arvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä
luisuttiin alaspäin. Isä kuoli — Martti oli hänen jo ikämiehenä
ollessa kuopuksena syntynyt —, äidin oli muutettava kruunulle
peruutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni
asteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten
ystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin
tuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi
rahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän
maalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat
eivät nyt enää papeille palaa.

— Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi
en siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin...

— Entä Kerttu, mitä hän sanookaan...!

Monet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan
mietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta
työntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan
tuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui
hänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti
viime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan
porvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa,
topakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa
kirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö,
Heikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle
teinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet,
ja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut
Martti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista
Kertulle puhunut, — eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri
Heikkikään, jota ”Köyhäksi Kyröksi” sanottiin, ollut mikään pohatta,
— mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän
Kerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja
airuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen
morsiameksi, vai odotatko parempia...?

— Hassuja mielikuvia! — Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun
Klaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin
karjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se
siinä tienhaarasta puhui... — Höpsistä, — mutta silmät siltä Kertulta
kuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka
sattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi...?

Hevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin,
mutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli
kuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan
kuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä
alempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka
siellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten
mäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat
näkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot,
nuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen
kumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina.
Suuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet
tuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit,
jotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet.
Jokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun
rikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli
asunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli
jo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.

Turun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen
ryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa
kaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta
hohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat
varsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan;
siellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan Mikon,
tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä
vihdoin... Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet... Mutta ohi
tuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt
hiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen
pysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi
näet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle,
linnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan
ylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan
kaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo Tuomaanpojalle,
kuninkaan kirjeen ja viestin. — Sitten vasta vanhaan
majapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä
kirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!