VIII

Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki
Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että
Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat
linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida
itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin
ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa
taipaleelle.

Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja
airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana
Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta
evästä laukkuunsa.

— Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään
nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.

— Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.

— Kuka sinut sinne on käskenyt?

Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.

— Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani...

— Erehdyit!

Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä,
komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo
katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. — Mutta olithan,
isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni...

— Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni
ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi
vanhemmat vartijat...

Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut
pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli
tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin
elämässään, — hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas
poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat
katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta
tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla
vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan
läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä
ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.

Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja
ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla
suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään
pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä
viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta
varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen
aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein
järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei
heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät
kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät,
ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti
rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä
surulla ja kauhulla.

Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta,
mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä
hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi,
väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta
ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin
ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.

Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista
poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain
harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden
ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet,
tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta
toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät
kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen
läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne
raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa
hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat,
käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt
missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan
vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan
kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen
päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.

Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti,
meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut
makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan
arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen
vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä
linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä
suuren vaaran Viipurille ja itselleen:

— Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista
tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten
herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.

— Vihollinen... mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan
kysymyksen johdosta. — Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.

— Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka
vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän
aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!

Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut
sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa
tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki
päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen
näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata
linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli
Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen
kuningas tiukkasi:

— Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa,
hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan
sikäläiset rajavartijat?

— Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta
kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.

— Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla
liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, — minkäs
me tekisimme?

Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja
hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen
hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten
seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:

— Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut.
Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää,
— noilla töpökkäilläsikö?

Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän
voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin
vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.

— Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan
Maunu-herra.

— Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat
kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!

Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi
kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi
aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat
kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään
pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne
satimeen, — tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen
vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta,
kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka
tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.

— Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa
maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!

Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän
alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän
ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä.
Hän ikävöi poikaansa, joka oli ”viety” sinne korpeen kuolemaan,
ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet
pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin.
Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut
pääkaupungistaan taikka perheensä luota — mikä hornanhenki hänet oli
saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille...!
Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei
ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään
tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä,
että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain
liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt,
niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt,
kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen
suoraan ja kaunistelematta myöntää.

— Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen
maahan!

Ja siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset
Svante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin
tunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:

— Ehkä ei olisi pitänyt.

— Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te
olette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!

Mutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen
turvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen
luontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän
ikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät,
hänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:

— Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä
uudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä
töpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.

Ja siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään.
Kaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista
oli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli
yhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli
vartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli
asetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava
kelvollisia aseita.

— Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka
vitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!

Maunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen
käsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät
riittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa
airutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään
valtakunnan eri tahoille.

— Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista
se!

Läsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen
toimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta,
ja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat
tietenkin ensiksi suoritettavat.

— Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja
suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!

Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä
noita monia tehtäviään suorittamaan.

— Tähän kaikkeen tarvitaan varoja — niitä on hankittava. On
verotettava porvaristoa!

— Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu Niilonpoika
arasti.

— Ei auta, puristakaa lisää — anna luittesi luistaa vain! —
Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se
hidasliikkeinen piispa puheilleni.

Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan
äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa,
sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä
kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren
airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä
malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan
kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.

— Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen
nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon
edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. — Kirkkomme on vihollinen
ryöstänyt moneen kertaan.

— Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä,
hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit!
Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on
Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin
valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.

Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat
vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa
mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle,
mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:

— Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne
kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain
viipymättä!

Piispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken
hänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa
Inga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli
luokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille
ohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava
aseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta
veroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut
ehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta
sydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa,
joista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö,
mutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä
vastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat
voutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:

— Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen
aikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?

— Minkä vihollisen?

— Ryssän, tiedän mä, sitä kai täällä pelätään.

— Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan
pelännyt, — olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa.
Mutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä
pelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä
kaikista lyhyessä ajassa lopun.

— Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan
ystävänsä huokaukseen.

                                                  ⸻

Mutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut,
että Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän
oli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja
kirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen
heille käskevästi:

— Nyt alkaa meidän työmme — teroittakaa sulkanne!

Ja hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa,
jäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen
kaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli
viipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia
missä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti
Viipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille.
Suomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava
nämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti.
Sillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle
helposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi
myöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset
kirjurit olivat jo menneet levolle.

Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt
makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin
levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään
nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan,
mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan — väsynyt,
riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen
kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien
pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi
pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan,
ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä
silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja
vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema
ukko!

Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen
kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan,
virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:

— Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen,
kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa,
mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren
neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella
ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten
keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.

Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi,
miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin
riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään
kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo
olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä... Mutta kohta hän taas pyyhitti
pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.

Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas
ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä
eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen,
koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin
tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä
ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun linnaan,
jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava
kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi
syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle
matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus,
ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.

Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä
ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti
aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin
kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja
mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta.
Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori
kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli
peitettynä.

Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan — airueiden
piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla
— kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään
jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin
pääsi nyt nukkumaan.

Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset
kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan
silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen,
jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli
kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä
vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui
nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas
Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.