Oppipojan kertomus.

1.

Minun isäni oli kova mies...

Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli ”valttarina” eräässä
Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin
tiedä — enkä tahdokaan tietää — oli hän joutunut pois tuosta
”herrasvirasta” sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut
ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin
päästä Sortavalan kaupungista.

Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun
läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda
ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä — minun
muka hyväpäisyyteni tähden — toimittamaan minut varsinaiselle
lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä
tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä
saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta,
siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin ”renttuherra.”

”Vähänkö noita vielä on herroja!... Ja harva heistä rehellisesti
henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan
nylkemisellä... Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!...
Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte... no, kerjätköön!”

Näin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.

Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä
muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.

Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli
perheineen — s.o. äitini ja minun kanssani — asunut komeassa,
avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä
elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän
matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt
kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan
ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa
kunnioitusta — lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta
kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi
meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä
kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän
liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi
arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja
kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi — siitä ei
ole epäilemistä.

Kuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut
paljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät
säästönsä pani hän, viisaasti kyllä, ”maahan kiini” ja aikoi nähtävästi
ruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan
kuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista
elämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat
nuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat
vaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta — kadonneet myöskin olivat
kunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo
mateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät.
Halveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon
tuostakin entisten ystäväin puolelta.

Vaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme
mykevällä pinnalla...

Ja muuttunut, äärettömästi muuttunut, oli isäni itsekin...

Kiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan
osannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei
näyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai
makasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan
kärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään
ja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä,
yksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä
rantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä
löytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä
yksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa
pikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen
masentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää
niin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa — kentiesi.

Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät
päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden
nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on
varmaa, ett’ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden
ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä
entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa
huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja
kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää
tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla
ilmoitti hän ajatuksensa muille — milloin hän ne ilmoitti; sillä usein
oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken
häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään
vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan
jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk’ei hän hänenkään kanssaan
ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään
kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.

Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora
ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi
köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui
epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt
talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa
ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta
vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet
siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin
oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu,
niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini
sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi
taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme,
emme sitä uskoneet.

Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa
alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä
olisin minä varjeltuna kaikilta tämän ”pahan” maailman mahdollisilta ja
mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi
käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell’eivät
omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani
toisille teille johtaneet.

                                                  ⸻

Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin.
Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria
ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat
selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen
mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi...

Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu,
käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.

”Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias,
valmistautua soutamaan.”

Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri
kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä
oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla.
Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me
astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen
harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista.
Äitini sanoi, ett’ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu
sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.

Minun isäni oli kova mies...

Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu
keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä
kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen
paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan
rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle
jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.

”Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!”
— tiuskasi minun isäni.

Me lähdimme.

Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja
huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä — isäni ei sitä
nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa...

Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme,
kunnes vihdoin isäni — ”suolausasteen puutteen tähden”, niinkuin hän
itse sanoi, — käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla
ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme
tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan
parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin
päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen ”koskapa
maimat ovat näin saapuvilla”, — sanoi hän.

Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä
niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen,
että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin
minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin
istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:

”Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!”

Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja
nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin
soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin
nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi
isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että
tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:

”Nouse ylös s—tanan kakara!”

Enhän, näet, vähemmällä olisi herännyt...

Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme
ehtineet laskea, ennenkuin ”sokea ukko” valloitti minut niin kokonaan,
ett’en millään keinoin herännyt — en tiedä lieneekö isäni enää
koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa,
josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa...

Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun
maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin,
jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä
olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett’ei raskas
venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä
näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä
viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan — mitä auttavat
hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja
omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää,
myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan
heittäyminen. — Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen
ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen
siirtyä takaperin.

Silloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:

”Souda!”

Ikäänkuin minä en olisi soutanut!...

”Etkö sinä riivattu souda?” — huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.

”Oih... armas... isä... kul... kulta! Näettehän, että... että... en...
jaksa!” vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.

”Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän,
että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan
kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p—le luinesi sekä nahkoinesi!”

Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä
luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte
alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman tunnin kuluttua
pääsimmekin.

Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon...
Minä näin, että hän heristi sillä minua... Muuta en muista...

Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui
olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että
isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt
minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo
valmis minulle.

Niin. Minun isäni oli kova mies...

II.

Haikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin
oppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä,
armasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan
unohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän
lausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.

”Hyvästi, oma, ainoa poikani!” — lausui hän.

”Pidä mielessäsi, että

”Ei saada tääll’ ain’ käyskennell’
Pääll’ kukkaisten ja ruusuin!” —

Mutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin
oli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:

”No Elias!”

”Mitä, hyvä mestari?”

”Nyt sinä olet suutarin oppipoika.”

”Niin... olenhan minä.”

”Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset
velvollisuudet ovat?”

Sitä minä en tiennyt.

”No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein
tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen
hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan
vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta,
makaamatta, jopa johonkin määrin — syömättäkin. Nämä kaikki ovat
sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan
oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan
nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. — Ymmärräthän?”

”Kyllä... kyllä”, — vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini
edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin
oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla
kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin,
lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa...

Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin
vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani
neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja
ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä
noudattamaankin...

                                                  ⸻

Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota
aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin
tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla
käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla
opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli —
niinkuin sanotaan — käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain
lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. — Suutari tuli minusta
jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni ”sillä alalla”, jos
milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.

Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni
seuraavan kirjeen:

”Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..

Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.

Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne
muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun
mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan
pysyisit, suutari, lestissäsi.

Entinen isäsi.”

Tämän luettuani pääsi tuskallinen ”voih kuitenkin!” huuliltani.

Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja
kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan
hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo
lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen
kirjeen.

”Voih kuitenkin!” huokasin toisen kerran.

Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin
harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani
sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan
sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua
tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka
enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava
tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. — Ja minulla ei ollut toivoa
päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään
ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.

Voih kuitenkin!...

Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli
äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa.
Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla
viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei
kaupungissa ollut — kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi
— ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa,
varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa.
— Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen
tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.

Voih kuitenkin!...

Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni
ärähti hän:

”Mikäs nyt Eliasta vaivaa? — Oletko sinä, lurjus, taas naskalin
katkaissut, vai häh?” —

”En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani
kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan”, — vastasin
minä nöyrästi.

”Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois... Sepä parasta hänelle.”

”Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen
kerran nähdäksensä”, — lausuin minä vapisevalla äänellä.

”Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä
kadottanut hengissä ollessaan!” — räyhäsi mestarini. ”Kutsua sinua,
suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan!
Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!”

Ja mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi...

”Niin kumminkin kirjeessä seisoo”, — virkoin minä.

”Näytäpäs tänne se kirje!”

Minä en rohjennut kieltää.

”Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!” —
ihmetteli mestari. ”Mutta onhan tässä vielä jotakin”, — ja mestari
tavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon.
Ja mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen
pikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen
nahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen
työpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä
huudahti:

”Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! ’Suutari pysy
lestissäsi’... Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota
ukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! ’Suutari pysy
lestissäsi’... Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi
sanottu, hah, hah, hah, haa!”

Tämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain
pilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren
nousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin
oven luokse ja lausuin:

”Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi
parempi ihminen kuin sekä isäni että te!”

”Katsopas mokomata piki-enkeliä!” — huudahti mestari. ”Vai vielä sinä
uskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat
kovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin
saattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!”

”Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään”, — lausuin minä
vakavasti, — ”ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte
minun käydä kotonani, ja — jos mahdollista — antaisitte minulle
muutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne
kaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen.”

Tätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään
vielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella
tavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen
molemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi
hän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa
purren ärjyi:

”Huuti, hävytöin koira!... Suus’ kiini, sika!... Sanopas vielä kerran,
että aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan... sanopas!”...

Ja hän hyppi edessäni kuin hurja.

”Lähden kylläkin!” — vastasin minä. — Kuuma veri oli noussut minunkin
päähäni.

Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai’an voimasta, vaikka
minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden,
entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.

”Mene sitte!” — lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste
silmissään. ”Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä
kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran
niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla —
saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden
hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi,
kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt
ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata,
ett’ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa.”

Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin
pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani,
ett’eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina,
ylleni mahtuisi.

”Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois”, — rukoilin
minä, — ”eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja
sitäpaitsi...”

”Mene paikalla noutamaan!” — keskeytti hän. ”Ja sitäpaitsi kuluivat ne
repaleiksi teidän työssänne”, — jatkoin minä.

”Kuulitko, mitä sanoin!” — ärjäsi mestari.

Haikealla mielellä täytyi minun totella.

Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä
suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka
olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan
minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.

”Mutta rakas, armas mestari!” — uskalsin minä puhua, — ”armahtakaa
toki minua!...”

”Tee niinkuin käskin!” — toisti hän ankaralla äänellä.

Minun täytyi ryhtyä vaatteiden muuttamiseen.

Helposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet
sopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen.
Housuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien
välille pari pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että
hän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi
housujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin
nuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu
oli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean
ja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä
katsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut... Sitä vastoin käytti
mestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä
tehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla...

Vaatteet vaihdettuani lausui mestari juhlallisella äänellä:

”Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun
palveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi,
ett’et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään,
että häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka
helvetissä.”

”Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett’en
tarvitsisi kerjätä”, — anelin minä vielä.

”Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan
nöyrempi isäntä-väellesi. — Mars!”

Näin sanoen avasi minun rakas isäntäni oven osoittaen tietä ulos.

”Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!... Kiitoksia paljon kaikesta
hyvyydestänne!” — nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.

”Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!” — karjahti
silloin mestari ja töytäsi minun eteeni. ”Sulitapas heti pois kengät
jaloistasi.”

”Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä
maassa”, — vaikeroin minä. — ”Antakaa toki, kallis mestari, minun
pitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne
moninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista
tuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan
suureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte.”

”Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka
enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun
kenkäni pois ja marssi matkaasi!”

Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä
paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään
muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.

Voih kuitenkin!...

III.

Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui
pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli
yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa
pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut
katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä
paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää
pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle
rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai
korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja
sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan
suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon
askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut
minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni
kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan
huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään
tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa
käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.

Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte
alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä
hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin
välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi
kiljahdus.

Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein,
niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin.
Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni
alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien
hädästä.

”Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa
virressäkin veisataan ’Turkki tääll’ ja juuti siell’,’ — arvelin minä
ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi
hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven
rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla.
Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja
omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois
ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin
kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja
kammarissa olijat alkoivat kirkua:

”Voi voi voi!... Voi voi voi!... Rosvo tappaa... rosvo syöpi!... Tulkaa
hyvät ihmiset apuun...! Voi voi!...”

Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin
saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri
huonetta huutaen:

”Missä se on... missä se on?!”

Samalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja
tässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että
huoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä
sijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä
olevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa
silmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen
vanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo
toinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika,
joka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän
uhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla
emäntänsä jo seisoi.

Pari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään ”rosvoa” kohtaamatta,
seisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten
yhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia
hätyytti.

”Vielä hän kysyy!... Voi voi meitä poloisia!... Tuossahan se on...
siinähän se on!?” — änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun
päin.

”Mitä sanotte, armollinen herrasväki?” kysyin minä kokonaan hämilläni.
”Jottako minä olisin rosvo? — Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en
minä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut.”

”Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi
varsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan”, — ehätti tuo sohvalla
yhä seisova tyttö selittämään.

Vai niin. Minäkö se siis olinkin rosvo.

No eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa
tapausta joka päivä sattune!

”Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille
mitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte
kuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen”, —
rauhoitin minä.

”Selittäkää... ja selittäkää paikalla”, komensi vanha rouva. ”Minä en
ennen sijaltani liikahda.”

Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin
kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut
raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän
lausui:

”No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua
piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä.”

Me autoimme rouvan alas, vaikk’ei se tehtävä ollut niinkään helppoa,
sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa
laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin
epäilevillä silmäyksillä.

Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi
lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski
hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan
sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin
tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi
nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin
oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika,
kysäisi hän:

”Onko isänne milloinkaan asunut P—n tehtaalla?”

”Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin”, —
vastasin minä.

”Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!” —
huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen
vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:

”Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin
enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!” — ilkkui vanhus
hyvillään.

”Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin”, — vastasi
piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. — ”Mikäs sen nimi on?”

”Elias Eskelinen”, — vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari
rouvalta sitä kysyikin.

”Mitä?... Elias Eskelinen!” — huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan
korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.

Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo
piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta
vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin
entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan
meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana
palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.

Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha
rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat
ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta
matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja
vaikka Mari sanoi rouvalla olevan ”satoja” piirongissansa. Hän kuului
olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.

Lähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.

IV.

Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka
jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna
yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.

Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat — ajattelin minä —, jotka
eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla
minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät
koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain
kokea!...

Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani
kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa
suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin
kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin
tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän
rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että
iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.

Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista vuorokauteen
en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa
kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani
kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä
emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni
ei vielä sallinut minun kerjäävän.

Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot
ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani
vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman
laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain
mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo’ista notkuva pöytä,
jonka ympärillä vieraat, — tietysti minäkin joukossa — parhaillaan
maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas
olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka
leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä
väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan
maistella...

Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä —
kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin
varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet
vaikutuksensa...

Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin
keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi
— oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. — Ja siinä istuin sitte
melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen
pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai
osoittaakseen minulle, minkä näköinen se ”kuoleman varjon maa” oli,
johon kenties piankin olin joutuva...

Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin,
mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten
lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä
seuraavaa virren värssyä:

”Vaikk’ täytyy maata monen
All’ murheen pitkältä,
Ja kerjät’ edes’ oven,
Syöd’ leipää kyynelten,
Kans’ nälkää kärsiä,
Viel’ pilkkaa häpiää,
Ja rukoil’ nöyräst’ sangen
Täss’ maailmass’ häijyssä.”

Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen... Mutta hänen
lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies
alotti seuraavaa värsyä:

”Niin vihdoin hänen nostaa
Its’ Jumal’ tomusta”,

yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan,
suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.

”Kuka siellä, hei!” — huusi kärryissä ajaja mies.

”Minä”, — vastasin minä levollisesti.

”Kuka minä? — Sano paikalla nimesi taikka loput!” — ärjäsi mies ja
hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä
hänellä oli kirves kädessään...

”Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta”, — koetin minä
sopertaa.

Tämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta
puraissut...

”Vai niin, no... Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett’et saanut
kalloasi möyhyksi.”

Tämä puhe rupesi naurattamaan minua — tietysti tenhottomuudesta.

Silloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:

”Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?... Ja mitä teet sinä
tienvieressä yöllä?”

”Syön heiniä.”

”Minkätähden sinä heiniä syöt?”

”Ne ovat niin makeita.”

”Etkös leipää söisi?” — jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.

”Tietysti, vaan sitä ei minulla ole.”

”Sinulla siis on nälkä?”

”Taitaahan tuo hiukan olla.”

”No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää”, — kehoitti
mies.

Minä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan!
Jalkani olivat niin hermottomat...

”En jaksa!” — huokasin.

”Sitte pitänee sinua auttaa”, — lausui mies ja nosti minut
kärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:

”No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan
tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien
vierestä. ’Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä’
sanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk’ei vielä
Keyrikään käsissä ole.”

Kärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes
mies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja
sanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja
sille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti
eväskonttinsa ja me menimme pirttiin.

”Hyvää iltaa!” — lausui hyväsydämminen kumppalini.

”Jumal’ antakoon!” — vastattiin talossa. ”Mitäs kaupunkiin kuuluu?”

”Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä.
Vaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan,
jolla ei näy olevan kovin hauska elämä.”

Näin puhuen saatti hän minut lavitsalle istumaan.

Kaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen
olento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa
minusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois
luotani jokainen vuorostaan lausuen:

”Poikaparkaa!”

He eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä
kertaa oikeastaan ”parka” olin.

Sillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu,
laukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan,
leipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:

”Tuleppas nyt Elias Eskelinen syömään!”

Minä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin
silmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli
käteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää,
vaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin
silmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin
hämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni — isäni.

Nälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä,
enkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi,
mihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui
ympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt
näyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni
kokolailla muuttunutkin, sillä ”vuosi vanhan vanhentaa.” Hänen päänsä
oli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän
syvenneet, jota vastoin hänen äänensä — kumma kyllä — oli paljon
selvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli
nähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli,
niinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin
ennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa
tapahtunut.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ojensin käteni häneen päin ja
huudahtin:

”Isäni!... Tehän se olettekin!”

Viha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina
ojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:

”En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää
et saa tänä iltana.”

Ja minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan
yllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett’en silloin saanut sen enempää
ruokaa...

Vaan miltä maistuivat minusta nuo kukkopalaiset?

Sen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana syksyllä ja myöhään
on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes
kuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy
haiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa
kylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa
paremmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli
sen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä
ennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista,
kuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa
maantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett’ei Eevan mehevä omena ennen
muinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin
minusta isäni kalakukon kuori.

Jo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut
pidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää;
isäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni
uskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen
”umpikuoren” ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni
tunsin nälän eronneen vatsastani.

Isäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja
juotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään.
Hyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika
aamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi
isälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan
aterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:

”Tulepas tänne Elias Eskelinen!”

Minä seisahdin hänen eteensä ja hän jatkoi:

”Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä
selvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin
sinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa
käydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle
erään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä
en tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi,
tuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja
rohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi
sentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän
kuitenkin — kiitos sille jalosydämmiselle miehelle — antaneensa
sinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan
sanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että
vaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt
pitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan ’nuorien
puutteessa.’ — Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen
kerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen
ennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn.”

Viimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin
kyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi
voidella selkääni.

”Kuulkaahan toki, rakas isäni...” — yritin minä selittämään.

”Suus’ kiini, rosvon alku!” — huusi hän ja löylytti minua niin kauan
kuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä
vitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi
minut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja,
heittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:

”Tuossa on äitisi perintö — äsken sait sen isältäsi!”

Ja näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle
jäähyväiset sekä meni.

Minuun ei hän luonut enää silmäystäkään...

V.

Vai niin!

Tuo minun entinen mestarini, tuo ”kunnon mies”, oli siis keittänyt
kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan
kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja
kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa
maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja — terävällä
naskalilla...

Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan — eihän hän
miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.

”Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin” läksin pois tietä
astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle
tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani
tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä
silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.

Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja
hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin
höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin
olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini
sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin
samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois
mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein
loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa
näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se
repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni
yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja.
Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä
katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään
aarrettani. Kun näet olin näin yht’äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan
luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä
maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin
köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin
rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä
heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.

Tuossa astuessani juohtui yht’äkkiä mieleeni katsoa mitä oli
kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis
sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan
äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett’en
kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain
pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat
sanat:

”Armas, ainoa poikani!

Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän
maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta
kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja
ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan
vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole,
poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä
maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa
elämässä — jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan Jumala,
sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina
totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi
Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän...”
(Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada).
”Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita
sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:

’Ei saada tääll’ ain’ käyskennell’
Pääll’ kukkaisten ja ruusuin!’

Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!... Jää hyvästi armas
lapseni!... Me tapaamme vielä kerran toisemme... Sinua kohtaan
hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä

Äitisi.

J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain
äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen
kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja...

Sama.”

Virtoina valuivat kyyneleet silmistäni nuo rutistuneet rivit luettuani
ja useampia kertoja suutelin tuota ränstynyttä paperia, joka minun
mielestäni nyt oli tuhatta kertaa kalliimpi noita sen sisällä äsken
olleita hopeita. Huolellisesti käärin sen kokoon ja kätkin lähimmäksi
sydäntäni aikoen aina säilyttää sen siellä kallihimpana muistona
armaasta äitivainajastani.

VI.

Jouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin,
soveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan
kauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja —
luotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en
tietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon
isäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät
minua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett’en
vielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta
ilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli
varoitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois
opista varkauden tähden.

Nyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan
sen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni ”kunnon mies”,
oli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle
hänen naskalinsa oli minuun pistänyt...

Turhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei
minulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain
korjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli
olkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: ”Voi
tuotakin raukkaa! Se on rosvon alku.”

Päätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista
etsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää
rahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini
perintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin
olemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan
hopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä
maksaisi.

”Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?” — kysyi kauppamies hyvin
epäilevän näköisenä.

”Kuusitoista kappaletta”, — vastasin minä. Kolme riksiä olin jo
menettänyt vaatteihin ja ruokaan.

”Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat
kuluneita.”

Minä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.

”Hm; vain on sulia näin paljon rahaa... Ja vielä aivan kulumattomia...
Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?” — kysyi kauppias
punniten rahoja sormillaan.

”Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli
äskettäin”, — selitin minä.

”Hm... hm..., vai äitisi lähetti... Menkääpäs pojat hakemaan suutari
Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut”,
— käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun
entistä mestariani.

Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni.
Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte
suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini
kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin
itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli
kauppias.

Ja suutari tuli.

Pirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:

”No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!”

Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun,
vaikk’ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut,
avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.

”No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!” — ajattelin minä, ja noin
kauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista...

”Mikä sinua vapisuttaa, poika?” — tiuskasi kauppias. ”Oletko
varastanut suutarilta rahat?”

”En, hyvä kauppias, en koskaan!” —

”Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei”, — sanoi
suutari. ”Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä.”

Ja suutaria ryvitti niin hirmuisesti... Hän kulki ohitseni aivan
läheltä minua puodin ovelle sylkemään...

Takaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän
sanoi:

”Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän
vienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun
poika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla
syynättäisiin.”

”Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet
löytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut”, — lausuin minä
rohkeasti tietäessäni ett’ei minulla mitään avaimia ollut.

Kauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun
suurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta
likaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu
pieniä avaimia.

”Ovatko nämä teidän avaimenne?” — kysyi kauppias suutarilta.

”Vieläkö sitä kysytte!” — huudahti entinen mestarini ottaen
avainkimpun käteensä. ”Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä”,
(suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) ”on juuri tuon
raha-arkkuni avain.”

”Kunnotoin nuorukainen!” — jupisi kauppias.

Tämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä
kyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis
äsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa,
saattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt
samallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi
veljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut
läheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.

”Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?” —
kysyi kauppias hetkisen kuluttua.

Tämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät
niin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:

”No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan,
ett’ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada
kuin tuossa mytyssä on.”

Näin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen
suutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki
niin että paljaat riksit helisivät tiskille.

”Minun rahojani... minun omia riksiäni!” — mutisi hän. ”Ja olihan
näitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan
lurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan
täyttä kahtakymmentäkään.”

Tämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän
nähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski
hän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä
rahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.

Mutta tätä ei näyttänyt suutari odottaneen.

”Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? — Minä otan vaan rahani sekä
avaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä
lasketaan menemään — mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo
häntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen
vaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti
elämään”, — leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.

”Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun
huostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin
minä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi
saada ansaitun rangaistuksen työstänsä”, — päätti kauppias ja otti
pois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn
antaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.

Hämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja
kuunnellut heidän puhettansa.

Järjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet
annettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja
meidät molemmat, — suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello kymmenen
saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin
välikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan
varkauden rikoksesta. Mutta ett’en minä jollain tavoin välttäisi
oikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin
minut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli ”ruuttahuoneelle.”

Ja siihen loppui se rahan vaihto yritykseni.

Pyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin ”korkeasti kunnioitettavaa”
herra järjestysmiestä sekä ”herra tastienaria” armahtamaan minua ja
laskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin —
vaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.

”Ruunun käsi on kova!” — murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui
omalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä
tunsin vallan hyvin, ett’ei hänenkään kätensä pehmeä ollut...

VII.

”Terve tuloa kunnioitettavaan seuraamme, sinä meidän tuotteliaan
elinkeinomme harjoittajain nuorin vesa!” — lausui minulle
vankihuoneesen astuttuani eräs hirveännäköinen rosvo, joka juuri
äskettäin oli otettu kolmannen kerran kiini ja syytetty ryöväyksestä.

Minä en kyennyt vastaamaan mitään, vaan pyysin vanginvartijaa viemään
minut toiseen huoneesen.

”Ei täällä ole joka rosvolle eri huonetta!” — ärjäsi tämä ja paiskasi
oven kiini sekä lukitsi sen mennessään.

”Hah, hah, hah!” — nauroi rosvo. ”Vai olet sinä vielä tottumatoin näin
ylhäiseen seuraan. Pitäneepä siis sinulle opettaa, miten oikeain
ihmisten joukossa tulee itsensä käyttää, jotta voisit todella ansaita
oikean rosvon nimen. Tulepas tänne luokseni, sinä varkauden jumalan
varhainen suosikki, niin neuvon sinulle keinoja, joiden avulla voit
vastaisuudessa välttää sellaisia onnettomuuksia kuin sinulle nyt
tyhmyytesi tähden näkyy tapahtuneen!”

”Antakaa, hyvä mies, minun olla rauhassa!” — niiskutin minä yrittäen
tunkeutua erääsen nurkkaan, jossa ei muita vankeja näkynyt.

”Älä ole milläsikään, nuori ystäväni. Tule vaan tänne luokseni ja kerro
tässä meidän keskellämme, mikä onnettomuus sinut kiinni saatti?”

Näin puhuen veti tuo hyväntahtoinen varas minut pois komerostani ja
asetti istumaan eräälle jakulle keskelle laattiaa. Siihen kokoontuivat
sitte ympärilleni kaikki muutkin huoneen helisevät asukkaat
kuunnellakseen mistä syystä minut oli kiini otettu. He laskivat, yksi
toisensa perästä, mitä häijyintä ja ruokottominta pilaa toisistaan sekä
minusta; eikä minun auttanut muuta kuin tuon tuostakin vastata heidän
tiheisin kysymyksiinsä.

”No sanohan nyt ensiksi mitä varastit?” — kysyi tuo yllämainittu
rosvo, joka näytti olevan ikäänkuin toisten puheenjohtajana, ja,
niinkuin sittemmin sain kuulla, nimeltään Serbinä, joka siihen aikaan
oli urostöidensä maineella täyttänyt koko Itä-Karjalan.

”En mitään”, — vastasin minä lyhyesti.

”Hän lienee tappanut miehen”, — arveli eräs toinen vanki.

”Eihän tuollaisessa maitoparrassa ole niin juhlallisen työn tekijää”,
— ivaili kolmas. ”Hän lienee hätyyttänyt jotakuta yksilahkeista.”

”Suus’ kiini, hupakko!” — ärjäsi neljäs herra. ”Jos hän jotakin
sellaista olisi yrittänyt, olisivat naiset aivan varmaan pistäneet
hänet ’kirkkoon!’”

”Hst!” — äänsi päällikkö. ”Olkaapas ääneti ja antakaa minun tutkia
tätä poikaa.” Ja kääntyen minuun päin lausui hän melkein lohduttavalla
äänellä: ”Sanopas nyt, poikaseni, mistä syystä jouduit noiden ruunun
roistojen hoitoon?”

”Yritin vaihtamaan rahaa.”

”Jahah! Se näkyy olevan viisas poika” — muistutti joku.

”Missä sinä rupesit rahan vaihtoon?”

”Poutasen puodissa.”

”Minkälaisia rahoja sinulla oli vaihdettavana?”

”Riksiä.”

”Kaisoja [keisarinna Katariina II:sen aikuisia hopea ruplia] ne ovat
olleet, vaan poikapahainen ei niitä tuntenut”, — kuului seuran
jäsenten joukosta.

”Mistä sinä tiesit, että ne riksiä olivat?” — jatkoi johtaja.

”Siitä kun minä tunsin ne”, — vastasin tiukasti.

”Kuulehan poikaseni!” — puhui nyt Serbinä. ”Tahdon jo nyt tässä, kesken
puheen, muistuttaa sinulle, että jos milloin vasta aiot saada joko
riksiä tai muita rahoja vaihdetuiksi, niin ei sinun laisinkaan pidä
mennä Poutasen puotiin, sillä sen talon miehet ovat sellaisissa
asioissa liian niipukkaita. Parasta on, että, näillä seuduin
liikkuessasi, pyörähdät rahan vaihtoon suutari Löttösen luokse. Hän
kyllä vaihtaa rahat ryhtymättä joutaviin kinastuksiin, kun vaan annat
hänelle muutaman ruplan ’na votki’.”

Siis tuo entinen mestarini olikin jo kauemman aikaa ollut yksissä
tuumin rosvojen kanssa. Ilmankos hänen luonaan öisinä aikoina useinkin
kävi tuntemattomia miehiä...

”Vaan mistä sinä riksit sait? Tunnusta pois suoraan asia, sillä minä
vakuutan kunniasanallani, ett’ei kukaan tämän seuran jäsenistä rupea
oikeudessa sinua vastaan todistamaan — jos he muutoin siihen toimeen
kelpaisivatkaan”, — lisäsi puheenjohtaja hiljemmällä äänellä.

”Minä sain riksit äitivainajaltani, joka ne isääni myöten lähetti
minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa”, selitin minä näyttääkseni
noille rosvoillekin, että olin viattomasti vankeuteen joutunut.

”Hah hah hah haa!” — kaikui ympäri huonetta ja rosvojen kesken syntyi
sellainen naurukahakka, että olisi luullut kaikkien naurupirujen
kokoutuneen yhteen tuohon vankihuoneesen.

”Hiljaa pojat!” — ärjäsi Serbinä. ”Jos mikään, niin on se tässä
nuorukaisessa kunnioitettavaa, että hän puolustaa itseänsä.”

”Vaan milläs sinä voit näyttää toteen, että sait rahat äidiltäsi?” —
jatkoi hän kyselyään metelin tauottua.

”Tässä on äitini omakätinen kirje, joka tuli rahain mukana, vaan
repeytyi niitä purkaessani”, — selitin minä ja vedin poveltani äitini
kirjeen näyttääkseni rosvoille että puhuin totuutta.

Serbinä silmäili kirjettä jonkun aikaa, vaan kun hän ei osannut sitä
lukea, antoi hän sen eräälle seurueen jäsenelle — entiselle
käräjäkirjurille —, joka luki sen sisällön, sen verran kun sitä eheänä
oli, kaikkien kuultavaksi.

Nyt seurasi äänettömyys, jolla aikaa kaikki katsoivat Serbinään
ikäänkuin odotellen hänen oraakkeli-lausettaan. Parin minuutin
vaitiolon jälkeen ryhtyikin hän, huoattuansa, taas puheesen.

”Tämä kirje, poikaseni, on aivan nähtävästi joko oma kirjoittamasi
taikka jonkun hyvän kumppanisi tekemä, jonka tähden se ei voi mitään
todistaa. Vaan minkätähden hoidit sitä noin huolettomasti, että se sai
repeytyä? — Kentiesi juuri parhaat lauseet ovat siitä repeytyneet
pois?”

”Luuletteko sitte tekin, että minä valehtelen?” — kysyin minä puoliksi
hämmästyneenä puoliksi peljästyneenä.

”Vielä hän kysyy!” äänsi muudan rosvo. ”Ansaitsisipa poika oikein
tavallisen korvapuustin, kun kehtaa meidän kesken tuollaisia
jaaritella.”

Nyt en minä enää kyennyt puhumaan mitään.

Serbinä otti puheenvuoron:

”Hyvät ystävät ja urhoolliset seuraveljet! Te olette nyt olevinanne
aivan varmat siitä, että tuo poika valehtelee ja ett’ei hän suinkaan
ole rahoja saanut äidiltänsä, vaan on ne varastanut. No, samalla tavoin
luulette te minunkin joutuneen nyt varkaudesta kiini, varsinkin kun
muka minua on jo kahdesti ennen siitä asiasta syytetty. Vaan entäs jos
me kumpikin, sekä poika että itse minäkin, olisimme kuitenkin nyt
syyttömästi kiini? — Ja kun minä nyt olen melkein vakuutettu tuon
pojan viattomuudesta, niin tahdon tässä kertoa teille sen asian, josta
minut nyt on kiinni otettu.”

”Kuulkaa! Kuulkaa!” — kuului läsnä olijoilta.

”Kun minä viime viikon toisena päivänä”, — jatkoi Serbinä, — ”kuljin
Korpiselän pitäjäässä Hoilolan ja Havuvaaran välistä saloa, ajoi
minulle vastaan kauppamies Iivana Patjunen, joka kerran ennen kiini
ollessani pilkkasi minua, sanoen minun kylläkin pelkureilta rahoja
ryöstävän, vaan ett’ei minussa koskaan olisi hänen hätyyttäjäänsä.
Tuossa juuri hänen vastaan tullessansa juohtui nyt minulle mieleen
hänen taannoinen kehumisensa, ja vaikka hänellä oli muassaan kaksi
miestä, tartuin minä rohkeasti hevoisen turpaan sekä heitin sen kumoon
maantielle. Kärryistä pudonneet miehet alkoivat nyt koiveta metsään,
vaan minä tempasin samassa pistoolin ja uhkasin ampua jokaisen ken
karkuun yrittäisi. Miehet jäivät silloin kuin naulatut paikoilleen ja
minä astuin Iivana Patjusen eteen sekä lausuin:

”’No Iivana, kauppamies! Nythän olemme tässä, mitäs kuuluu?’

”Vapisten vastasi hän ei kuuluvan mitään erikoisempaa.

”’Kuulkaapas, kauppamies!’ — jatkoin minä. ’Te kehuitte aikoinaan
olevanne niin väkevä, ett’en minä voisi teille mitään tehdä. — Onko
asianlaita niin, isäntä?’ —

”’Taisinhan tuota tulla kehuneeksi’, — vastasi hän.

”’No olkaa siis nyt hyvä ja antakaa minulle rahanne.’

”Iivana Patjunen päästi setelinahkansa, jossa näytti olevan useampia
tuhansia, ja ojensi sen minulle. Vaan hetken pideltyäni annoin minä
rahakäärön hänelle takaisin ja pyysin hänen antamaan siitä minulle
ainoastaan välikin (viisikolmatta ruplaa).

”’Ota itse!’ — kehoitti minua kauppamies.

”’Ohoh, vai itse ottaisin!’ — vastasin minä. ’Sittehän te syyttäisitte
minua ryöväyksestä. Olkaa hyvä ja lukekaa tuohon kivelle viisikolmatta ruplaa
ja menkää sitte matkoihinne.’

”Ja kauppamies Iivana Patjunen, seudun rikkain pajari, luki
lompakostaan vierasten miesten läsnä ollessa eräälle tienvieressä
olevalle isolle kivelle viisi viiden ruplan rahaa, pisti sitte lompakon
liivinsä sisustaskuun, solmisi taskun suunauhat umpisolmuun ja,
autettuani hevoisen ylös, lähtivät miehet rauhassa matkaansa jatkamaan.

”Olenko siis minä nuo viisikolmatta ruplaa varastanut? Eikö kauppamies
Iivan Patjunen niitä minulle itse antanut? — Tottakai!

”Ja entäs kun minua tultiin kiini ottamaan tuolla kaupungin laidassa
toissa iltana. Luuletteko että minä pakenin, vaan en päässyt karkuun?
Kaukana siitä! Tiedättehän te itse, ett’ei neljä tavallista miestä
minun kynsissäni paljoa painele, ja sitä paitsi tiedätte senkin, että.
kerran kaksi kasakkia ajoivat puolitoista peninkulmaa minun
kintereilläni täyttä laukkaa, minua kuitenkaan tapaamatta, ja
hukuttivatpa vielä hevosensakin rimpisuohon, kun lähtivät minun
jälestäni sen yli kulkemaan. Ei siis minua pelko eikä hitaisuus kiini
saattanut, vapaasti antauduin minä miehille tietäen syytöin olevani.
Vaan saadaanhan nähdä, miten oikeus asian päättää. Sen vannon kuitenkin
kautta karhun sydänveressä karaistun puukkoni, ett’ei se tuomari, joka
minut tässä asiassa syylliseksi tuomitsee, kovin kauan sen jälkeen
kahdella jalalla kävele!...”

Tämmöinen oli Serbinän puhe, ja joko pelvosta taikka kunnioituksesta
Serbinää kohtaan, antoivat toiset rosvot minun sitte rauhassa vetäytyä
komerooni, missä — kumma kyllä — sangen rauhallisesti nukuin
seuraavaan aamuun saakka.

VIII.

Seuraavana aamuna kunnioitettiin minua vanginvaatteilla ja —
jalkaraudoilla.

Kello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen.
Huhu pienen ”poikarosvon” vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua
levinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa
katua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan
sekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista,
keräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua,
tuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa.
Ne noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet
lähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille
kaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja
olipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja
suuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla —
totta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett’eivät
luulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.

Ja arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui
tämmöinen arvon anto!...

Ehdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari,
joka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani ”ensimmäisen
tervehtijäni” palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän
luokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää
ja leikkitoveria.

”Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet
heittäytynyt! Mi... minun sy... däm... meni on pa... pakahtua
ajatellessani, että si... sinä olet ros... rosvo!” — nyyhkytteli Mari.

Silloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin
koettanut näyttää levolliselta.

”Voi Marirukka, voi minua!” — vaikeroin tuskissani. ”Surkuttele minua,
vaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin
Jumala tietää, että olen viatoin!”

”Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi
puolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!” — ärjyi saattajani ja
antoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.

Heti oikeuskartanoon tultuamme olikin minun asiani esillä.

Oikeuden esimies luki ensin — luultavasti virallisuuden vuoksi —
erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa,
jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.

Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani,
tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta
”pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi” kuten hänen
viimeiset sanansa kuuluivat.

”No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari
Löttöseltä, vai miten?” — kysyi tuomari minulta.

”En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka
sitte noita rahoja ja avaimia”, — vastasin minä niin tyynesti kuin
ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.

”No, mistä sinä ne sait?”

”Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti
suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa
ollessamme.”

”Äitivainajaltasi!” — kertoi tuomari. ”Jopa taisit poikaparka erehtyä,
sillä eihän vainaja voi mitään antaa.”

”Ei, mutta hän lähetti rahat minulle.”

”Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?”

”Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti
valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta
tuomittaisiin”, — ehätti suutari selittämään.

Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett’en osannut
puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.

Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he
antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni — luulivat
suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän
asettua, jatkoi tuomari kyselyään.

”Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat
äitivainajaltasi?”

”Voinhan sen helposti tehdä”, — vastasin minä, vedin taskustani tuon
äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain
kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä
kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että
muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin
kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin.
Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni
loppuun kysyi hän:

”Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?”

”Ei niin sielua.”

Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät
säteilivät pirullisesta ilosta.

”Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin
puoltansa pitää”, — sanoi hän. ”Eihän kukaan rehellinen ihminen voi
uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut
ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee
tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään
puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen
valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden
pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat
heti annettaisiin minulle.”

”Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia
viattomuudestasi?” — kysyi sitte tuomari.

”Mitäpä minä muuta enää voinen”, — vastasin toivottomana.

”No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä
pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä
varastetut?” — kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.

Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi
kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa
vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea
yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai
lausuneeksi:

”Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?”

Silloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

”Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?”

”Kyllä... kyllä..., korkea oikeus... mi.. mi... minä su... os... tun”,
— sopersi suutari rykien.

”Astukaa sitte valalle”, — lausui tuomari juhlallisella äänellä, —
”vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen
edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä
valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!”

Taas ryvitti suutaria hirveästi... Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä
kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi
hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen
puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin
jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin
irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä... tuo
kummallinen yskä... häntä tuon tuostakin keskeytti:

”Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän
evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä
pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat
varastetut... niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun
puolesta!”

”Pellit auki”, [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa
oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin
todistavan] — käski tuomari ”ja asianomaiset astukaat ulos!”

Hoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan
päästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä
kuulemaan — hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä...

Oikeuden päätös oli seuraava:

”Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen
suutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa
rahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen
on näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen
avaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen
omiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen,
näkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on
mainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden
rahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja
Eskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran
varkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon
eli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa,
sovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä.”

”Tahdotko särkeä poika asian?” — kysyi tuomari päätöksen luettuansa.

Mitäpä minä vielä siihen aikaan nuista ”särkemisistä” tiesin kuin
savi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään
tietämättä sanoa sitä taikka tätä.

”Astukaa ulos!” — kaikui tuomarin ääni — ja minua lähdettiin
kuljettamaan takaisin vankeuteeni.

Etehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla
silmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden
palvelija oli hänelle juuri tuonut.

IX.

Ja sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun
tuli kärsiä määrätty rangaistukseni.

Se tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä
kylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti
näkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen
pihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen
suinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun
saapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta,
joka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin
eläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei
liene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.

Tämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista vuotiaalle
viattomalle nuorukaiselle — ja luultavasti sentähden —
pyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.

En tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun
silmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.

”Armoa, herra nimismies, armoa!” — rukoilin minä.

”En minä ole mikään armon jakaja”, — murisi hän ja minut nostettiin
käsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett’eivät jalkani maahan
ulottuneet.

”Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin”, — puhui nimismies läsnä
olevalle kansalle, — ”miten varkaat rangaistaan. Olkoon se
itsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen.”

Sitte kääntyi hän piiskaaja-mustilaiseen ja lausui ankarasti:

”Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä
itse maistaa!”

Paita vedettiin ylös hartioiltani...

”Armias Jumala auta minua!” — kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa
suhahtavan.

Silloin kuului takaani, vähän kauempaa, karkea ääni:

”Älä lyö!”

Enempää en kuullut sillä kertaa...

                                                  ⸻

Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni.
Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät
paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan
Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä.
Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan
kirkkoherra.

Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen
selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni.
Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä
nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen
kokoontuneet.

Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä,
vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka
kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin
armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?...
Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun
viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä,
niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään
uhraamaan ainokaista poikaansa?...

Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa
perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää
selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:

”Hän näyttää jo virkoavan.”

Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: ”Älä lyö!” jotka
viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka
nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.

Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja
minä nousin istualleni lattialle. Seppälän yritti halaamaan minua,
vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:

”Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte
mennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen,
jonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme.”

Minä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin
avossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani
nousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän
hyppäsi kaulaani ja huudahti:

”Oi Elias! Sinä olet kuitenkin viatoin!”

Ja siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään
häiritsemättä.

”Viatoin... viatoin!” — kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin
ihmeen suloiselta...

Vaan mitä oli tapahtunut? — Oliko taivaan vanhurskas hallitsija
vihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt
toteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? — Oliko
järkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut
tämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?...

Vaan minulla ei ollut aikaa pitkiin mietteisin.

”Lähde”, — kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä,
”lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen
pelastuksesi.”

Ja niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki
meille tietä.

Oi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun
todellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua
kaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden
sydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon
sinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille
lukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen
verrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa
pohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää
aikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan
auringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että ”Hän antaa
aurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse.” — Ja kuinka
moni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua
kaivata!... Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain
kahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan
oikeudenmukainen sovitus?!...

X.

”Viatoin... Viatoin...”

Vaan mikä ihme oli saattanut minun viattomuuteni ilmi? —

Sillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään,
vietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa
elämää.

Suutaria oli ruvennut yskä vaivaamaan tavallista kovemmin...

Eräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo’an
laittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.

”Varistapas tsajua ja laita tila kuntoon”, — lausui hän.

”Mikäs mestaria nyt vaivaa?”

”Tuo vietävän yskähän se kun...”

Ja suutaria rupesi taas tikeyttämään.

Tsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka
oli vielä jotenkin aikainen.

”Haenko minä tohtorin?” — kysyi ruoan laittaja.

”Ole hupisematta — eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene
makaamaan!”

Ja niin sitä ruvettiin makaamaan.

Mutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa
liikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin
tuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa,
milloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut.
Ensimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan
vihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen
säikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen
huoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen
reikään.

Sieltä sisältä näkyi outoa.

Mestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt
ympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat
nurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei
huoneessa näkynyt.

Yht’äkkiä katsahti suutari taaksensa ja ärjäsi:

”Älä liikuta minua!...”

Kauhistuksesta vavisten avasi palvelijatar kammarin oven.

”Herra siunatkoon! Kuka täällä mestaria hätyyttää?”

”Etkö näe, sen narttu, Eliashan se on!”

”Mitä hän teistä ajelee?” — kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli
vakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.

”Etkö kuule!... Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja
näyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!... katsos nyt!... Tuossa
se lurjus 011 ja huutaa korviini: ’Pellit auki!’... Vaan kyllä minä
sinut vielä opetan!... Tuokaapas tänne polvinauhani!...”

Ja suutari lähti kuin hurja juoksemaan ympäri huonetta.

Mutta säikähtynyt palvelijatar töytäsi ulos naapurista apua hakemaan.

Hetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat
suutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja
asetteli polvinauhaa sängyn tolppaan... Ihmisten tultua kapsahti
suutari ylös ja ärjäsi:

”Mitä teillä on täällä tekemistä?”

”Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen
olevan täällä hätyyttämässä”, — lausui vaimo.

Mutta suutari oli jo tullut tuntoihinsa ja sanoi:

”Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta.
Menkää hyvät ihmiset kotiinne.”

Ja lopun makasi suutari rauhallisesti.

Aamulla päivän ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän
käänteli ja kiemurteli siinä koko kuin tulisilla hiilillä,
pyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei
hän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä
huomautti. — Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.

Mutta seuraavana yönä puoliyön aikaan — se oli juuri sen aamun edellinen yö
kuin minua aiottiin piiskata — oli suutarille tullut
hirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari
todistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt
väärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran
tekemään testamentin hänen omaisuudelleen — muka siltä varalta, että
hän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli
suutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa —
seurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle
maksettavaksi heti hänen kuoltuansa.

Pyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja
tämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija
aamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä
polvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti
hätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas
kiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa
antoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin
sängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut
tehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa
avainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan
vankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi
paikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua
lyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: ”Älä lyö!” jotka sitte
vaikuttivat sen, ett’ei minua piiskattu.

                                                  ⸻

Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut
tuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään
tiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista
riitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni.
Vaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian
isälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti
valvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen
ikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain
mukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun
oikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin
tämmöisessä kovin ”harvinaisessa” tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja
oli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse,
purkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua
kuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.

Ja tähän päättyi minun rosvona oloni.

XI.

Vankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa.
En joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa
minun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun
täytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli
kiire...

Ja onkos tuo niin ihmeellistä?

Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin
minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme
nähneet, ei isäni ollut suostunut minua ”herraksi” tekemään. Kun
minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin
vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei
tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.

Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten
taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää
antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman
toiveeni toteuttamiseen? — Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun
kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta
rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.

Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin
käteni häneen päin...

”Isäni!...”

”Minun poikani!...”

                                                  ⸻

Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin ylä-alkeiskoulun
kolmannelle luokalle.

(Loppu.)