Sananen selitykseksi.

Tarina ”Kurjuksen kulukusta pelastunna” osottaa, mitenkä savolaisen
kansan keskuudessa on meidän päiviimme saakka säilynyt muinaisaikainen
käsitys merennavasta, suunnattomasta kurimuksesta, josta ja jonne
kaikki maailman vedet virtaavat.

Pari kreikkalaista kirjailijaa toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen,
Ailianos ja Lukianos, ovat esittäneet matkakertomuksia,
joissa tämmöisestä merenkurimuksesta kerrotaan. Edellinen asettaa sen
Hyperborealaisten (pohjantakalaisten) maan rajalle, nimittäen sitä
Anostos (mistä ei voi palata) ja mainiten sen olevan nieluntapaisen.
Jälkimäinen kuvailee, mitenkä laiva saatiin seisahtumaan huimaavan
vesikuilun partaalle; se oli jo vähällä syöksyä parin sadan kilometrin
syvyyteen, vaan viime hetkellä laskettiin purjeet ja soudettiin vaivoin
vesisiltaa myöten kuilun yli.

Kahdeksannella vuosisadalla Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus
kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, mistä
valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä vesien nielu, jota
merennavaksi nimitetään. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita
sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Tämä kurimus vetää laivoja niin
suurella nopeudella, että sitä voi verrata nuolen lentoon ilmassa.
Välistä ne joutuvat kauheaan perikatoon tässä pyörteessä, vaan usein,
kun juuri ovat uppoamaisillaan, äkillinen aaltojen voima ne tempaa
takaisin ja työntää poispäin yhtä suurella nopeudella.

Yhdennellätoista vuosisadalla pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja Adam Bremiläinen
esittää muutamien friisiläisten meriretken Islantiin ja
sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää.
Äkisti epävakaisen meren virta vetäytyi takaisin salaiseen lähteesensä
ja veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään
kurimukseen, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteitten
imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi.
Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset
vuoksivirta työnsi kauaksi pois. Silminnähtävästä kuolemanvaarasta
siten pelastuneet vielä avustivat aaltoja kaikin voimin soutamalla.

1500-luvulla kuvaukset merenkurimuksesta paikallistuvat Lofotenin
tienoille Norjan rannikolla, missä on tunnettu Malströmmen. Eräs
Lofotenin vouti mainitsee monen olevan sitä mieltä, että tässä
virtapaikassa tai heti sen ulkopuolella olisi merennielu, ja kertoo,
mitenkä valaskala virtaan joutuessaan, kun ei pääse eteenpäin, päästää
ison äänen niinkuin suuri härkä ja sinne jääpi.

Uudemmalla ajalla esiintyy sama mielikuva meren nielusta eli
kurimuksesta sekä valaskalasta, joka isoon onkikoukkuun
tarttuneena vetää laivan pyörteen piirin ulkopuolelle, virolaisten
kansallisrunoelmassa Kalevipoeg.

Myös Kalevalan viimeisen runon kansanomaisissa toisinnoissa Väinämöinen
purrellansa tavallisesti poistuu: ”kurimuksen kurkun alle, kian (kita =
valaskala) kielen kääntimelle”. Tätä paikkaa kuvataan joskus säkeillä:
”kurimuksen kulkun suussa tulena veessä kiehui”.

Mahdollisesti käsitys meren kurimuksesta vielä elää muissakin osissa
maatamme. Tämän kirjan lukijaa, joka siitä voi tietoja saada, pyydetään
ne lähettämään postimaksutta osotteelle: ”Suomalaisen Tiedeakatemian
tieteellinen toimisto, Helsinki. Vapaakirje”.

Kaarle Krohn.