SISÄLLYS:

Uusi ystävä.
Nuoruuteni ajoilta.
Kaksi valapattoista.
Tapaturma.
Hajanaisia piirteitä elämästäni.
Valoa ja varjoa.
Hattuni historia.
Onnea pakoon.

Uusi ystävä.

He kaksi olivat parhaita tuttavia...

Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma
villakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että
koivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän
tytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.

Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä.
Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen
vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen
vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen
toveri.

Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon
pientareet ja karjaha’an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita
retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja
ihmeen sopiva kelkkamäeksi.

Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui
vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja
jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki
sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä
monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia
tai kutoi sukkaa.

Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten
ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava
telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella
liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista
höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita
omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei
tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja
esteenä.

Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon.
Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut
uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa
ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin
ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja
näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta,
alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin
piirtein.

Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti
osanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen —
aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja
näköaloja.

Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä
lauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit
olivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti
paikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka
painettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä...
Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.

— Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle
päin.

— No mitä?

— Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.

— Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.

Musti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmasti
Irkun polveen. Irkku makasi seljällään, kädet niskan alla, katse
luotuna hiljaisia liekkejä kohti.

— Liisa...

— No mitä?

— Osaatko arvata erään asian?

— Ehkä.

— Arvaa sitte josko olen jouluna hyvä Kaarinalle.

— Tottapahan olet, eihän käy laatuun...

— Nyt arvasit väärin. En ole hyvä.

— Miksi?

— No siksi kun...

Irkku vaikeni äkkiä, kiersi kätensä Mustin kaulan ympäri, lausuili
sille helliä sanoja ja silitteli sen paksua turkkia.

— Vai et ole hyvä...

Liisa naurahti, ryhtyi jälleen polkemaan rukkia. Ajatuksissaan alkoi
selailemaan Kaarinan kihlausta, häitä ja kaupunkiin muuttoa. Niiltä
ajoilta se polventui Irkun suuttumuskin. Kun tämä ensikerran keksi
siskonsa istumassa vieraan herran polvella, niin vähällä piti ett’ei
lyömään hypännyt. Kyynelsilmin sitte tuli Musti-penikan kanssa
renkitupaan, ei syönyt koko päivänä suremansuurusta eikä vaihtanut
tavuakaan kenenkään kanssa ennen iltaa, jolloin Matti hänet suututti
vielä hullummin. Sanoi nimittäin sukkamieleksi!

Musti, pahainen penikka, lyöttäytyi tytön liittolaiseksi. Näytti
hampaitaan onnelliselle sulholle ja katseli tätä aina syrinkarin, jopa
murahtelikin ääneen milloin ei sattunut omaa väkeä lähellä olemaan.
Silloin Irkku nautti. Silmät kiiluivat ilosta ja hymy leikki
poskikuopissa. Sanoivat kerran vaivihkaa uksittaneenkin penikkaa
puremaan epämielihistä herraa.

— Irkku, arvaapa vuorostasi, tokko tuo tulee kaunis jouluyö, virkkoi
Matti. Saadaanko siisti sää vaiko pakkanen ja pyry?

— Ei pakkasta eikä pyryä, vastasi Irkku vilkkaasti. Ilma on tyyni,
mutta semmoinen että lumi narisee ja kaikki tähdet näkyvät. Kaikki...

— Ja me ajamme taasen yhdessä kirkkoon.

— Niin teemme. Musti juoksee edellä, isä ajaa jälessä.

— Tuleekohan noita paljokin vieraita joulun kainalossa?

— Tulee Lauri... ja Taavi... ja Kaarina.

— Ihanko varmaan?

— Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.

Lauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku
ollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli
vanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki
tuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat
muistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen
lyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä
polvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.

Taavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli
ainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi
epävakavia ett’ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten
muodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja
päivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.

Kiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo
tuon aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa.
Kirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin
lapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea
käsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi tuntia iltana
päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede,
laskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan
kirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena viimeisenä
ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja
isä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan
sisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle
paikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea.
Kirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja
jalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.

Lukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen
seinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan
seuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan
olevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein
innostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta
milloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli
kahta suurempi molemmin puolin.

Näin kului vuosia kaksi.

Mutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun lopussa
nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän
piti lähteä kaupunkiin... asumaan Laurin luo ja käymään koulua.

Tuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin
syystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli
rattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.

Irkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään
lajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget
kopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka
läheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon...

— Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli
Irkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.

— Oli, kylmä oli, vastasi Matti — ja siihen se puhe loppui.

Ennen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan
oveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli
Irkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti,
kirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat
Mustin, ett’ei tarvitse huolla sen perään... pitävät kukin hyvänä
enemmän kuin ennen.

Matti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi
näkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon
uutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus
rupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan
silmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja
tori ja silta ja kadut.

Noin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.

Kaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta,
uudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin
moneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi
mukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei
millään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi
syrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.

Jouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin
tuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita
renkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin
pehmeä surina. Matti, Liisa... kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei
löytänyt muutosta minkäänmoista.

Noin kului vuosia taaskin kaksi.

Mustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden... ja Irkun ylle ilmaantua
pitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa,
ihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle
ruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin
konsanaankin kuudentoista vaiheilla.

Mutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut
miettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut
kovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan,
joten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää
sammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha’an
koukeroisia polkuja.

Musti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja
haukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi
pontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen
herkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi
suuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta.
Säätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan
portista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä
huomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen
poikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle... aina oli
Musti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.

Irkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi
silmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka
salaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi.
Eikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja
rähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja
kultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla,
epämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä
kuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja
hienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi
tiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai
kuolematonta olentoa.

Näin elettiin onnessa ja ystävyydessä... ja siirryttiin taaskin ajassa
kaksi vuotta eteenpäin.

Irkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän
silmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin
hänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus — kaikki
mitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.

Mustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen
uneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua
kotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas
jäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta,
käpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista
entiselleen.

Irkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan
muuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään
kadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten
muuan, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot
myrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden
kivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä
puuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua
tuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.

Tuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi
itsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin
syössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen
rinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän
välilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.

Kyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä
talon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva
kansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas
hymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt
nautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen
onnesta.

Mutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää
ystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama
miettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa
silmänräpäyksessä — tiesi mikä lie tytön tullutkaan.

Välinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään
virkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka
hameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien
viereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa
selkäluita, käpäliä, korvia.

Kerran sitte — eräänä heinäkuun poutapäivänä — Irkku taaskin lähti
yksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen,
jota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä.
Musti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä
kun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat
surisivat ja perhoset leijuilivat.

— Musti... Musti...

Tuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten
koivumäkeen päin.

Irkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli
iloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi
onnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä... ja postissa saapunut
kirje oli avattuna polvilla.

— Tänne, tänne... Musti.

Musti joudutti... juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.

Nuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta...

— Hau, hau.

Sammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista
kierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin.
Tämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti... silmänräpäys
tuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo
oli tämäntapaista...

— Musti... Musti...

Ilosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski
hameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen
ja asettui entiseen tapaansa lepäämään.

— Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän?
Muistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät?
Miten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko
vielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja...?

Puheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo
värähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko
aika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi
tarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan,
niin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan:
Sitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se
toinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu
kultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset,
monimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka
aina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa...

— Sinä vanha hupsu!

Kohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai
toisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia
ilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku
odottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa.
Miettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui
epävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan
portaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas
mättäälle ollut ensinkään outoa.

Niin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin
veti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin
ottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut
kymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella.
Puheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli
lämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi
vastakaikua hänen sydämmessään.

Rouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta
sinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä... liikkeissä ja
koko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan
rauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä
heijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.

Irkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen
pohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka
kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia
tunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja
suloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.

— Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty
kansantajuisemmasti, sillä...

Avonaisesta ikkunasta kuului junan kimeä vihellys, häiriten
maalaiselämän hiljaisuutta. Kirkkoherra pysähtyi tenhottomasti
puhelussaan, hörppi kahvia katsellen äänetönnä seinäkelloa, jonka
messinkilevyllä varustettu heiluri löi lyöntejään niin hiljaa ja
pehmeästi, että tuskin kuului pienen ruokasalin yli. Irkun kasvoilla
ilmaukset vaihtelivat yhä nopeammin. Toisinaan tuli silmiin loiste,
jossa kuvastui tuhat ihanaa iloa, mutta toisinaan tuohon loistoon
sekautui vienoa tuskaa...

Äkkiä kuului pihalta Mustin äreä, silmitön haukunta. Irkku hieman
sävähti ja posket kävivät tummaksi. Hän nousi ylös ja riensi nopein
askelein pihalle.

Se oli hän! Ruislaihojen lävitse pilkahteli valkoinen ylioppilaslakki
ja äyränteillä näkyi vekaraisen sauvan nopeat heitot... Se oli hän!

— Musti ole hiljaa nyt.

Koira totteli nöyrästi. Tyynnytti oitis haukuntansa vinkunaksi ja
kosketteli kuonollaan Irkun hameenhelmoja ikäänkuin huomauttaen, miten
väärin hänelle tehtiin kun noin äkkiä ryöstettiin ikivanha oikeutensa
haukkua vieraita.

— Matka asemalta tänne kesti niin hirveästi.

— Tie oli outoa.

He katsoivat toisiaan kauan...

— Odotitko minua!

— Odotin... niin sanomattomasti, Irkku hiljaa vastasi. Tullakseen
huomatuksi täytyi Mustin edes murahtaa ja näyttää hampaitaan.

— Onko tuo kovinkin vihainen?

— Ei.

Irkku vihdoinkin veti kätensä pois vieraan kädestä ja lähti astelemaan
etehisen oveen päin. Vieras seurasi häntä niin lähellä että olkapäät
käydessä sattuivat toisiinsa. Mutta Musti meni sijalleen, venytti
ruumiinsa pitkäksi, likisti silmänsä kiinni ja painoi leukansa
etukäpäliä vastaan.

Noin tunnin kuluttua kuului rapuissa taas Irkun askeleet, mutta ne
eivät olleet yksin, vieras seurasi häntä taaskin, puhellen vilkkaasti
jostakin kuuluisasta kuvataulusta.

Ja koivumäkeä kohti he sitte yhdessä lähtivät. Mustin korviin kuului,
miten hiekka narskui heidän jalkainsa alla, miten askeleet etenivät,
yhä kauvemmaksi, mutta eipä tullut halua lähteä perään, ei... Oli niin
hauska venyä auringonkylvyssä ja antaa kuumien säteitten hautoa luita,
lihaksia. Oli niin hauska kuunnella sirkun viserrystä, paarman pärinää
ja vienon tuulen huminaa, joka koivujenlatvoissa hiljaa hääri.

Nuo ne vaikuttivat ett’ei tullut halua... ja kenties haluttomuuteen
vaikutti osaksi sekin syy, kun Irkulla nyt oli uusi ystävä...!

Nuoruuteni ajoilta.

I.

Tyytymättömyys ja yksinäisyyden tunne ovat minua hirmuisen paljo
kiusoitelleet. Niin kauas kun muistan nuoruuteni vuosia taaksepäin,
olin aina huonossa sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Mikään ei
tyydyttänyt minua pitkälle. Pyrkimyksien tulisimpina hetkinä tunsin
jolloinkin väläyksen tapaista sielussani, mutta perille päästyäni olin
taas yhtä onneton. Soimailin ja halveksin omaa itseäni ja mielelläni
olisin pannut hetkiset ainekseni kuumaan sulatusuuniin, olisin
kaavaillut ne uusiin, erinomaisiin muotoihin, olisin sekoittanut
terästä ja timanttia enemmän kuin puolet joukkoon, ja sitte...!

Paimenessa käydessäni opettelin kirjoittelemaan — pelkkä
tyytymättömyys minua siihen härsytteli. — Hiilen palanen oli kynäni,
kallion kylki paperini. Muodostelin mahdottoman suuria kirjaimia,
vuosilukuja, laivain kuvia ja sepittelinpä kerran taivaan ja
helvetinkin harmaan vuoren selkään.

Tyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini.
Se aina haparoitsi minua syliinsä — yöllä ja päivällä, ulkona ja
huoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni
ympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa
sieluni elämään. Minä olin aina yksin...

Isäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto
on himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta
varhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan
huminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa.
Yhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin,
omien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina
muistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa
kohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan
omat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi
ne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian,
jota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen
säilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia
ja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään
muuta ei minulla ollut.

Veljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme.
Satoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen
suuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli
— mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi
pienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa
tekoa.

Kuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron
jälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä
kihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia
tuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen
nahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista,
Kultalan tarina ja...

— Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn
alle reppuni... ja aika narri myöskin.

— No älähän...

— Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi... tai koeta nyt
perustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.

Kun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni
oli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää
minut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin,
piti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni
antaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan
naimisen j.n.e.

Rintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena
iltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan syntyä, luin maailman
ja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni
edestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte
töllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja
paiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka
ojankaivuulla olin hankkinut.

— Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni... ja narri ja...

— Älähän sentään...

— Oo vaiti. Lukeminen työntää sun köyhyyteen.

Hänen käytöksessään ilmausi mahti, joka hyvin sopi rikkaalle
maakauppiaalle. Tuon mahdin edessä ei minun auttanut muu kuin pehmentää
sisuani ja selkääni — sitte pysyimme sovinnossa jonkun aikaa.
Tutustuin kauppatoimiin ja tein huomiota jos jonkinmoisia ja niitä
sitte mietiskelin pitkinä talvi-öinä. Useammilla tavaroilla oli kolme
hintaa. Ensimmäinen, kallein hinta nylettiin tuiki tuhmilta ja
köyhiltä, jotka ostivat pienin määrin, velattomille ja toimeentuleville
myötiin tavallisiin hintoihin ja ainoastaan varakkaiden tuttavien
kanssa hierottiin sopukauppoja.

Tuommoinen järjestelmä toisin hetkin hyydytteli vertani. Luulin usein
hengittäväni kirouksia keuhkoihini ilman verosta ja päivällistä
syödessä tuntui väliin siltä kuin olisi leipä, jota hampaani purivat,
huljutettu ja käristetty suuressa hikikattilassa, johon kattilaan
kaikki köyhät juoksuttivat hikeänsä.

Kun sitte tulin tuntemaan ostohinnat, aloin arvelemaan, ett’ei luontoni
soveltunut kauppatoimiin. Voitto oli mielestäni liian suuri,
järjestelmä jumalaton ja itse työ henkisesti uuvuttavaa. Miettiä
pelkkää rahallista voittoa tänäpänä, huomenna, aina... siihen ei
henkeni tyytynyt.

Hintajärjestelmä enin piinasi tuntoani. Aloin rikkomaan sitä ensin
salaa, sitte julkisesti. Myöskin kähmäilin repusta kirjoja
tuontuostakin. Kovimpina tyytymättömyyden hetkinä lausuilin halveksivia
ajatuksia ihmiselämästä ja rohkeninpa kerran lausua veljelleni päin
silmiä, että hän minun mielestäni oli jonkinlainen surkea irvikuva. Kun
kumpainenkaan emme antaneet hiukkaakaan tinkiä mielipiteistämme,
muodostui välimme kovin piukaksi ja eräänä tyytymättömyyden hetkenä
päättyi sanailumme siten, että minä otin repun selkääni ja läksin
astuskelemaan maantietä pitkin. Mitään määrättyä suuntaa ei matkallani
ollut, astelinpahan vaan tietä pitkin, astelin ja ajattelin tuonne ja
tänne. Tunsin miten tyytymättömyyden henki kalvoi rintaani, miten
yksinäisyyden musta enkeli halaili kylmillä käsivarsillaan
heikonpuolista vartaloani.

Tietä astuissani tuli pappila vastaan. Poikkesin sinne sisään — ja
rupesin kirkkoherralle rengiksi.

Kolme kuolettavaa vuotta kului ilman mainittavampia tapauksia.
Tyytymättömyyden kalvavaa tulta lauhduttaakseni luin ahkeraan — luin
uusia ja vanhoja kirjoja eli poikkeuksetta kaikkia mitä vain käsiini
osui. Kyyditellessäni omia ja vieraita herrasväkiä, takerruin aina
keskusteluihin, joista sitte riitti tuumailemista ja miettimistä
moneksi yöksi ja päiväksi. Usein petyin toiveissani henkilöjen suhteen.
Väliin luulin saaneeni hyvänkin otuksen käsiini, mutta kun juttuihin
käytiin käsiksi, jäi henkeni yhtä kovaan janoon kuin ennenkin.

Kummana kapineena minua kuitenkin jo pidettiin kotonakin ja
kirkkoherran kirjastoon oli minulla jo ensi vuonna vapaa pääsy.
Kolmantena sitte sattui pieni tapaus, joka käänsi purteni keulan
uusille vehreämmille vesille. Oli muuan pyhäpäivä ja minä istuin
puutarhassa, kädessäni oli harmaa paperi, johon oli nokea töhritty ja
polvellani oli Kiven valitut teokset. Luin juuri nerokkaan runoilijan
synkeän surullista elämäkertaa, kun kuulin nuorimman ryökynän äänen
selkäni takaa...

— Kenen kuva tuo?

— Äitini.

— Ja kuka on piirtänyt...?

— Sipi itse.

— Mutta eihän Sipi muistakaan äitiään.

— Ei... yhdeksän-vuotiaan poikanulikan vilkas mielikuvitus sen loi.

— Hm, onko Sipi piirrellyt enemmän tuon tapaisia?

— Ei.

— Eikö yhtään?

— Ei yhtään.

Ryökynä otti minulta tuon harmaan paperinpalasen, johon lapsena olin
tuhraillut äitini kuvan, ja piti sitä monta päivää luonaan. Sitte minut
eräänä sateisena päivänä käskettiin herrasväen luo, liitukynä ja
harmaanruskeata kuvaantopaperia tuotiin käteeni. Siihen piti minun
kuvata kolme henkilöä, nimittäin kirkkoherran, hänen rouvansa ja
nuorimman tyttären. Asennon sain itse valita. Lyhyen miettimisen
jälestä sommittelin sen sellaiseksi, että tytär istui vanhusten edessä,
oikea etusormi ohimota koskettaen. Kirkkoherralle päättelin panna
arkipuvun ylle ja koukkusauvan oikeaan käteen. Rouvalle ajattelin
piirtää liinan kaulaan, ylle lyhyenlaisen hameen sekä sovitella hänen
kätensä kirkkoherran kainaloon. Hyväksyttyäni suunnitelman ryhdyin
työhön joutohetkinä — vetelin viivoja ja tuhrailin varjoa omien
mielijohteitteni perusteella.

Koko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein
väläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja
tyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma
olentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.

Syksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan,
loppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli
olentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi
kaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin
ehkä tehnyt tuhoja sille, joll’ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni
odottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä — jota
silmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.

— Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen...

Hän riensi viemään kuvaa vanhuksille.

Se aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä
suostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun
rouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva
asetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin
lasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin
olemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.

Samana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan
silmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:

— Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.

— No, eihän sitä kukaan taida olla... ainahan ihminen nurisee.

— Niin kyllä... mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.

— Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.

— Kansakoulunopettaja suostuu ohjaamaan lukujanne.

— Sehän vasta olisi...

— Ja sitte voi Sipi ruveta kyläkoulun opettajaksi.

— Jos tuota näin vanhana oppisi enää,

— Sopisihan koettaa.

— Sopisi.

Rengin töiden ohessa rupesin minä lukemaan kansakoulunopettajan
johdannolla. Mieleni nuorentui ja tunsin semmoista henkistä reippautta,
ett’en isoon aikaan kaivannut mitään. Opinnot ikäänkuin järjestivät
sieluni elämän oikeaan järjestykseen ja panivat sen vierimään määrättyä
rataa, mutta radalla kuitenkin huomiot, näkö-alat alituiseen
vaihtelivat. Järjestetty lukeminen vaikutti mieli-alaan yhtä
terveellisesti kuin sade ja lämmin kevät-oraisiin. Ennen olin poiminut
sirpaleita ja katkonaisia tietoja sieltä ja täältä, jotka vaan olivat
kiihdyttäneet janoani, mutta nyt rupesin saamaan ehjiä ja kokonaisia
kuvia monelta alalta.

Opintojen aikaa kesti puolentoista vuoden vaiheille, sitte purteni
keula koski uuden tulevaisuuteni vehreää rantaa — minusta oli tullut
kyläkoulun opettaja.

II.

Kirkkoherralta ja hänen perheeltään jäähyväisiä ottaessani silmäni
melkein kostuivat. Olisin halusta heille lausunut joitakuita sattuvia
sanoja, mutta kieli kangerteli suussani ja ajatukseni pitivät hurjaa
mylläkkää. Sieppasin selkääni repun, jonka sisältöä isäntäväkeni olivat
eron hetkellä tuntuvasti lisänneet, ja peräydyin ovesta ulos. Vasta
maantietä astellessani tasaantui mieleni. Pelko ja epäilys miten
menestyisin uudessa toimessani, valelivat kylmää vettä olentoni yli, ja
vähitellen rauhoituin. Tavoittelin kylmäverisyyttä ja punniskelin
järkiperäisesti mennyttä elämääni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.

Opetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi
kutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää
hituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin
tuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka
näihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä
silmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en
luullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma
asemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.

Köyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita
vihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa
tuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini
tuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista
välinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.

Ihmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie
vaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein
huomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas
maakauppias ja kahden talon omistaja — ja ihmeekseni pilkisti se usein
semmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut.
Onneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se
minussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin
hetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.

Lukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja
pintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta
en hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla
lukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin
lukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden
uutuus minua viehätti siihen määrään, ett’en taasenkaan kaivannut
mitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa.
Kun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut
yksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.

Tähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin
olin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta —
ei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus,
joka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen
päätökseen, ett’ei mielehistäni maan päällä löydykään.

Toisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi — erään
pienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen
alipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat
sulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin
koulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään
niin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla.
Oppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat
käytökseltään siistiä, hiljaisia.

Koulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi,
oli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en
ainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen
ei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi
virkoin emännälle:

— Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.

— Tuleepahan.

— Minne?

— Tuonne sepälle.

— Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.

— Eihän se lue, mutta Aini lukee.

— Aini...!

Miten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla.
Säpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai
joku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.

— Se on kenties käynyt kansakoulua.

— Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.

Emäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan,
mutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo
toisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki
mitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko
elämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja
tyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli
mielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien
ääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo
koulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin
olin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein
mainitsevan — ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis
soitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.

Viikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä
vanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa,
kun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui
illallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään
erityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän
tumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.

— Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten
tapani oli vertaisteni kanssa.

— Yhdeksäntoista.

— Ja äitisi on kuollut.

— On, kolme vuotta sitten.

— Ja nyt hoitelet isäsi taloutta.

— Niin...

Hän meni ja kohensi tulta padan alle, asettui sitte jälleen koneen
viereen istumaan.

— Eikö tämmöinen syrjäkylä tunnu ikävältä?

— Ei, vastasin minä... täällä olen viihtynyt paremmin kuin missään
muualla.

— Tosiaanko, ihmetteli hän ja tummille kasvoilleen ilmausi
suoravainen hymy.

Sitte keskustelumme ohjautui sanomalehtiin ja lukemiseen yleensä.
Luettelin kirjavarastoni ja ilokseni oli niiden joukossa monta kirjaa,
joita hän ei ollut lukenut.

Jutellessamme vierivät minutit nopeaan ja ilta oli jo mailla, kun
nousin lähtemään. Ovessa tuli seppä vastaani. Hän oli iloinen ja
kovajäntereinen mies, vaikka jo vanhuuden puolella ijän suhteen.

— Teistä ei olisi sepäksi, virkkoi hän puristaissaan rautakourallaan
pientä kättäni... eipä hiidessä olisikaan.

— Ehkä sentään kellosepäksi.

— No jos siksi, mutta ei ainakaan rautasepäksi.

Käyntini sepän Ainin luona ei jäänyt yhteen kertaan, päinvastoin tuli
niitä tehdyksi mahdollisimman tiheään. Vierailu hänen luonaan vaikutti
suuresti henkiseen elämääni. Minussa tapahtui jonkinlainen uudistus,
joka tuntui ihmeen suloiselta, raitistuttavalta. Vanhat asiat, joihin
olin jo aikoja sitte väsähtänyt, kyllääntynyt, alkoivat tulla
viehätystä täyteen ja usein henkeni nyt löysi nautintoa siinä, jossa en
ennen huomannut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, ikävyyttä. Elin nyt
elämää varten enkä pelkältään kuluttaakseni luotuja päiviä iltaan,
kuten ennen usein olin tehnyt. Jonkun verran työtä sain tehdä ennenkun
Aini suostui puolestaan heittämään teitittelemiset järveen. Mutta
kylläpä työ maksoikin vaivan. Mitään niin suloista eivät korvani ennen
olleet kuulleet. Kun Ainin huulilta kuulin Sipi tai ”sinä”, värähteli
koko ruumiini, ja niiden sanojen edestä olisin tyytyväisenä astunut
vaikka mestauslavalle, jos sitä oltaisiin vaadittu.

Kun ne kuusi viikkoa, jotka siellä pidin koulua, olivat kuluneet
lappuun, alkoi minulle kesäloma. Kirjansitojan työtä, jota harjoittelin
sivuammattina, oli keräytynyt talven kuluessa vahvasti. Tärkeimmät
sitoumukset suoritin kolmessa viikossa — sitte löysin itseni
maantieltä. Selässäni oli nahkainen reppu, kädessäni koukkusauva.
Matkani suunta kiersi kaukaiseen syrjäkylään, jonka alapuolella oli
sievä järvi. Talossa, josta olin keväillä koulua pitänyt, sain melkein
ilmaiseksi huoneen asuakseni. Ilmoitin viipyväni aina pari viikkoa
erälläni kalastelemassa, vetelehtimässä. Sitte lähdin Ainia tapaamaan.
Tuloni oli aivan odottamaton ja tyttö pahoin punastui, kun vartaloni
ilmautui kynnykselle.

— Minne olet menossa?

— En minnekään... tänne vaan tulin, kun täällä viihdyn paremmin kuin
muualla.

— Ihanko koko kesäksi?

— Niin on aikomus. Töiden vuoksi kuitenkin täydyn kerran kuussa
poistua viikoksi tai kahdeksi. Verstaani näetsä jäi sinne.

— Eikö sitä voisi muuttaa?... no ei suinkaan...

Aini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä
liian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.

— Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan...

— Istuhan toki, keskeytti Aini... näyt olevan kovin palavissasi.

— Kyllähän sitä näin kuumalla...

Istuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja
silmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.

— Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?

— ... On lahja sinulle.

— Minulleko? Näytä...

Aini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen
ympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä
uteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi
kiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan
neidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin.
Vartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti
sievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.

— Tunnetko kuka se on?

— Sipi... hyvä Sipi!

Aini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan
johdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan
rusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän
sitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän
rupesi nauramaan ääneen...

— Miten aijot viettää täällä aikojasi?

— Luen, kalastelen... ja käyn luonasi usein.

— Niin tosiaankin, se sopii hyvin... minullakin on sitte paljo
hauskempi.

Aini otti kangasta ja sakset käsille — hän oli kylän ompelija.

— Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua... vai tekeekö mielesi
järvelle?

— En minä yksin, mutta jos sinä...

— Toisella erällä... tämän röijyn on kiire.

Ainin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison
neuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia,
pyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen
minäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea
hutiloimista.

III.

Kun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan,
suostui hän liittoomme — ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu.
Tyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun
suhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni
ja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin
istun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni.
Kotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan
eikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti
vaikuttaisivat mieleni tilaan.

Kirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan
kansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri,
mutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun
kirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin
aineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka
päivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan
näkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja — vaimoani
lukuunottamatta — en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin
kirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.

Veljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa
käyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia
hatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain,
käy puheemme lyhyesti — meillä on kummallakin omat, erilaiset
mielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle
ja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää
paperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran.
Hyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta
ainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä
toteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt
kyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.

Aini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa
opetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle
opetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani
pistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja
silloin on minun vuoroni oppia häneltä.

Kenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi
asemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä
maailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani
kaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan
valtiaita.

Elämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä,
hiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija... kaikki
kiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen
aihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai
tuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen
huomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi,
täydellisempi.

Aini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja
luulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin
käsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä
kirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä
onneani.

Äitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen
huoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani,
toinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin
sanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun
seisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani...
ja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran
tavoin sieluuni.

Kaksi valapattoista.

Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan kankahille
ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi
kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä.
Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä,
ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.

Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme
kanssa.

— Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?

— Vannon. Meitä ei eroita... ei mikään.

— Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.

— Niin... ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.

— En kuuna päivänä.

Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja
seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista
hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten
jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat
aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään
alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa
alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle
kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan
lisää kukkien tuoksua polullamme.

Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa markkaa
valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät
suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein
monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle,
perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän
tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi
sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen
yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.

Noin vastailtiin kumarruksiini.

Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi
päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein,
arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän
itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin,
kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin
juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini.
Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä
hetkellä hyvänsä.

Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen
kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä
ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä
lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja
teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön,
sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi
mitään pysyväistä rakentaa.

Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi
vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani,
sain postissa. Siiri kirjoitti:

”Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten
nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa
viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli ’illatsu’ kauppias Tammeliinin
luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut
mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei
muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken ’luurangoksi’.
Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia,
huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia
velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden
kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on
hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin
pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: ’Tähdet öisin tuikkivat ja hongat huminoivat
’. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että
tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: ’hongat huminoivat’ — ja ehkäpä
äänenikin — nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini
tuli pianon viereen ja...”

Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.

Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä,
joka ilta ja nyt... Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin
luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa.
Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen
kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata
jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen
ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen
vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan
uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan vuodessa
oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin
Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit
seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut
seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot
sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!

Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo
illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä — alkua ja
loppua lukuunottamatta — jota kehtaisi tunnustaa kullan
kirjoittamaksi... ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista,
kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla
lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.

Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte
menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset
työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan
kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi
huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko
ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta.
Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten
ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin... ja
mitä Tammeliiniin tulee niin... hm... hän on Tammeliini. Ja Siiri on
oma, uskollinen kultani.

Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan,
tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni
kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi
kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla
tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon
ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat
edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo
kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka
suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä
neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein
olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien
järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään
oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.

Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa.
Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli
toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini
piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan
käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin
hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme
vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla
osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä,
että itsekin jouduin ihmetyksiin.

Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli
kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena
suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden
kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut
jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia
harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen
Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia
lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva
huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen
— jonka huomautuksen tietysti otin varteen — voin verrata kouluani
täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka
ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä
lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin
minusta.

Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut
suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli
nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka
monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin
minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi
olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat
kaikki tyytyväisiä... paitse yhtä ainoata.

Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta.
Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi
ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies
kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta
onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset
saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja
siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä
kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että
hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla
vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään
sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.

En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille... hänen kuvaansa kannoin
uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi
raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo
kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran
huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä
toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen
myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden,
oli välttämättömän tärkeä.

Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia
sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja
mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan
heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat
syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas.
Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa
tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot.
Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja
kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin
mieleni teki.

Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin
nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että
X—— kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka.
Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet
olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies,
jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja
Siirin välillä käy.

Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia
päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt
lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä
ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn
palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni
makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi...!

Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta
ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan.
Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten
Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä
haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen
kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä
erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään
seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.

Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen
peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille
ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni,
muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa
vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin
entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä
palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni...

Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta.
Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii
arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte
suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa
kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni
johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.

— Minun Siiri kultani...!

Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta
vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä
menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan
.

Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli
tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani
sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen
kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: Siiri Saukkonen ja Maksmilian Tammeliini
.

Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin
itseäni, Siiriä, kihlakorttia... ja sydämmeni oli haljeta pelkästä
harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai
revolveria tai... Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma,
kavala Siiri!

— Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä...

Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni,
miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta
planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä,
viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen
mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän
maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi.
Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on
samalla jaloa ja runollista.

— ... Iltaa. Miten veli jaksaa?

Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä,
havannalainen sikari suussa.

— Kiitos, hyvin. Paina puuta.

Apteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä
yksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä,
koditonta.

— Lämmin kesä kuin Itaaliassa.

— Niin kovasti lämmin, vastasin minä.

— Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?

— Kyllä, hyvin...

— Sitä vietetään vanhaan tapaan... ainoastaan vapaat poikamiehet ovat
mahdollisia... veli on tervetullut.

— Kiitos... mihin aikaan?

— Seitsemän seutuvilla.

— Siis noin tunnin kuluttua.

— Niin juuri.

Apteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun.
Revolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat
aivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin
ja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti
kyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona... minun suloinen
Siirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli
muistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut
mielipuoleksi ennen auringon laskua.

Siistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen
vuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa.
Höyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria,
oluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo
siroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä... jokaisella oli
jo nokassa yksi lasi liiemmäksi.

— Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.

— Eikähän mitä.

Siirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän
merkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen
hyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai
joku muu pakottava luu.

— Maljamme, veikkoset...

Jokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni
keveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan
jälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka
narri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen
järjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille,
lempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja... Tästä lähin
olen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään
velvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta
lähemmäksi. Ja Siiri...! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä
minäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.

— Maljamme veikkoset.

Oluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia,
minä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni
konttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa...

— Puhutaan suomea... kun ollaan Suomessa.

— Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.

— En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.

— Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että
olemme alakynnessä. Noita on kolme.

— Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo
hankkii nukkumaan.

Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen
puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus
tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin
pidimme pitoja puoliyöhön asti.

— Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme
lähtömalja ja laulakaamme:

Näin on häitä häilättihin,
Näin on häitä juotiin,
Lopuss’ ei viel’...

— Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein
raakamaisia renkutuksia.

— Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?

Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta
riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.

Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti
kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi
sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.

Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta
kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta
sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka
teen osaltani työtä kuin höyryveturi.

Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden
juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse...

— Tiehenne täältä... huis kotiinne...

Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa
veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika
kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin
venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden
maitosuita suosikkeja.

Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo
korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.

— ... Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin...

Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.

— Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.

Vältin katsoa häntä silmiin.

— Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?

— Mitä varten niin?

— No kun eilen oli...

— Apteekarin syntymäpäivä.

— Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?

— On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.

— No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit
apteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.

— Valejuttuja... kerran tuuppasin kumpaakin.

— Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.

— Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun
ei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.

— No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on
vähän himphamppua...

— Tilikirjoissako?

— Niin.

Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon
ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka
herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta
kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä
— kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut
ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin
saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.

— ... Oikeinko totta?

Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä
lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.

— Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä.
Pyydän että heti... neulot... sininauhan...

Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja
esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.

— Aivan mielelläni.

Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.

Sievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut.
Tummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli
reunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka
hurmasi silmää, sieluani.

— Sulima, minä rakastan sinua.

Sievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.

— Sulima, minä...

— Aapo...!

Minä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja
suutelin häntä.

Samassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella... ja kamarin ovi
työnnettiin auki.

— Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on
yksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia.
Nuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten
meidän sopii iloita...

— Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.

— En, en toki.

Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt
käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään.
Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.

— Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä
karjapolkuja takaisin. Tuletko?

— Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.

Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu
päässä, sievä kansallispuku yllä.

— Tule nyt.

Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman
perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.

Tapaturma.

Ei sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan
kohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä
joukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se
vapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se
joutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan — ei siinä
sen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli
Mahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli
nimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa
muiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin
plakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai,
talollisenpoika.

Siinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin
sotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia
menijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku
yhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut
ainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen
sekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan Nikolai
oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai
naarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin
suinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista
työtä.

Johan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä keväänä
ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan
varsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka
kelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja
kelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan.
Korkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko
joukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla
kysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta
osakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä
ja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa
tiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin
kutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos
siinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia
hylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy,
kuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin
pieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta
kolmivuotiseksi?

Se oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla
yhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun
mukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa
aliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.

Siellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo.
Ennen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii
harjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään
itselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi
varpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa
linjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!

Löytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä
kipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta
käteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista
irtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti.
Se oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan Nikolailla
ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin
somaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle — ja se se oli
vaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan Nikolai
joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta
Ainolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos
Kyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan
näyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot.
Silloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista
leivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun
uumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka
kyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi,
vaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa
tapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija.
Jos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin
kiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin
kämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja
lampaat ja...

Kipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi
surman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota
vihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi
häntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli
hävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi,
niillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua.
Eikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin
vastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä
renki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä
kuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko
sotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän
Johan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina
oli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies
on tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei
sotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten... ja
varsinkin Johan Nikolain!

— Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka
usein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin
oli vastakkaista mielipidettä... kun talollisten poikain täytyy mennä
sotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.

— Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin
emäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän
mielestään se on talollisille juuri omiaan.

— Minkä edestä?

— No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti
käytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki
kuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.

— Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.

— Kyllä kohta sattuu... ei kestä enää monia vuosia.

— Sotatemppujen tekeminen kuuluu olevan hirveätä. Märkä sija jää
lattiaan jalkojen kohdalle.

— Ei oo kaikkia uskomista, mitä hohistaan.

— Ja niin ankaran kovat on lait siellä. Jos luvatta sylkäsee
lattialle, niin putkaan oitis.

— Ei oo uskomista kaikkia hohinoita. Romppaisen Ollista on siellä
tullut mies, vaikka oli sellainen hurjapää. Ja kehuskelee se olojaan.

— Mutta eihän se ole talollisten lapsia.

— Ei olekaan, myönsi naapurin emäntä.

— Johan Nikolai on tottunut hyvällä oloon ja semmoiselle se juuri...

— Eiköhän tuo tottuisi huonompaankin, on muutkin tottuneet. Sanoi
Olli, että siellä on herrojakin joukossa, ison koulun käyneitä.

— Jopahan niitä siellä on. Jos joku juopporatti, joku Ollin tapainen
on sattunut sekaan... Onhan teidän Tuomas käynyt läpi kansakoulun,
semmoinen se kyllä voi pujottaa itsensä helposti sotaväessä ja missä
tahansa. Mutta meidän Johan Nikolai...

— Olisi se sekin saanut käydä kansakoulun päähän asti.

— Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai
aina kaikki syyt niskaansa.

— Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta
melua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin
tähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että
Mahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli
jonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko
kaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi
toteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.

Elettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen
mukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana
pilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen
päivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala
pelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla,
talon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti,
jota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla
siirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.

Viho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin.
Tapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli
lähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan
kyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille.
Vakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi
hän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.

— Noh, miten Noromäen puolella voidaan?

— Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö
sitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.

— Minkä perusteella? — nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja
kärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.

— Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.

— Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.

— Mutta sehän on höperö... se voidaan toteen näyttää.

— Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai... Seppälän isäntä
sitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.

— Mutta eihän se ole minun poikani.

— Vaikka ei ole... onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.

— Mutta kun isä on sokea, veli höperö... eikö ne mitään paina?

— Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille
asianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi
vaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen
j.n.e. Ymmärrättehän?

— Kyllähän... ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli
hetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka
avulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos
koetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa
minkäänlaista apua.

— No kyllähän... jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi
todistuksen...

— Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo
pilkahti.

Jo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti
tuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri
nimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän,
kovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden
vaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki
hävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä
oli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi,
nimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin
lujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina
nostivat päätään pystöön... ja kilpailivat päästä toistaan
korkeammalle.

— Se sylkee usein verta... ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja
pyörtymys.

— Onko tuo nyt vain totta? — kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva
silmäys.

— Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä... ihan
onnettomuus.

— Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.

Lääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan
emäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja
ettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista
paperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.

Vielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen
lähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti
näyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin
raskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on
sylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko
ja...

— Ymmärräthän jo... kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.

Ja Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu
vihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää
luultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni
vihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois
päädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät
uletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan
ilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että
ylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja
mahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat
suurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen
saman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja
lääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat
nähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.

Emäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa
asemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen
vertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka
ylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri
velkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot
karjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet
suoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen.
Kuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään,
tarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.

Mutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni
levottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä
rakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä,
että teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan
ilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui
emäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja
silmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa
kulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata
taakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa
kohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki
meni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään
rappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän
sydämmen lyönnit...

— Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki... no mitä
kuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani...

— Lukekoon sitä hiisi... ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot
näyttivät kovin katkerilta.

— Nyt narraat minua... Jo-han Ni-ko-lai.

— Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään
parantuneet.

— Eikö? No vieköön häntä... Eikö se antanutkaan todistusta?

— Ei antanut... ei.

— Mitä sanoi?

— Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.

— Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.

— Muistin maarkin... Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.

— No eikö huolinut?

— Ei... ei huolinut.

— Mitä sanoi?

— Ei mitään... vaan avasi oven ja...

— ... Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte...

Mahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä.
Mokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään
lupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka
edellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.

— Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?

— Sitä en tiedä, en... en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi
enää ajattelemaankaan.

— Niin on... voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.

Lääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli
kutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa
välipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille
mahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa
mielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli
aina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka
ensin lupasi.

Ja niin kului aika. Nuo muutamat, jotka olivat jälellä,
kallistuivat hiljalleen iltaa kohti... ja huomenna se jo oli
kutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja
valuttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan
koleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että
olisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut
sievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.

Ja tanhualla käveli Johan Nikolai levotonna kuin pahantekijä. Ei
puuttunut puheisin koko päivänä kenenkään kanssa eikä käynyt
pöytäänkään syöntiaikoina. Iltapuolella sitten meni tallin ylisille,
jossa Taneli renki veisteli. Sillä oli taasenkin koiranturkit yllä,
kuten oli jo ollut monta aikaa. Leuat vinossa virkkoi hän:

— Sotakin kuuluu olevan tulossa piakkoin.

— Mitä? Sotako? Kuka niin sanoi?

— Kuivalan Kyösti... se on lehdistä lukenut.

— Minne se sota tulee?

— Turkin ja Venäjän välille. Kuuluu Turkki aikovan maksaa vanhat
rätingit.

— Tulkoon vaikka kaksi sotaa, ei sinne oppimattomia viedä.

— Velikulta, ne ne juuri viedäänkin ensimmäiseksi. Ja kun rynnätään
jotakin vallia vastaan, jossa miestä kaatuu kuin heinää, pannaan
nahkapojat etumaiseen riviin, näetsä taitavia säästetään piukimpiin
otteluihin, joissa ampumataitoa ja miekkailemista kysytään. Ja
nahkapojatkin lajitellaan siten, että kaikkein lyhyemmät työnnetään
etumaisiksi. Sotaväessä pitempi on aina arvokkaampi. Kysy järjeltäsi
jos epäilet.

Taneli löi puukkonsa seinään ja lähti, leuat vinossa, alas talliin
korjaamaan hevoisia. Johan Nikolai jäi yksin ylisille. Istui
lavitsalle, jonka edessä oli pölkky ja teräväksi tahottu kirves.
Katseli eteensä ja mietti. Äly kyllä myönsi että Tanelin puheet olivat
koiranjuttuja, mutta yhä kylmemmäksi ne vetivät jo entiseltäänkin
viileän mielen. Sotamies ja sota olivat kuitenkin läheisessä yhteydessä
toisiinsa, aivan kuin tuppi ja veitsi tai kirves ja kirveenvarsi.
Mitäpäs jos ollakin perää Tanelin puheissa että sota oli tulossa, että
vietäisi Suomen pojat tappelukentälle, ja että vietäisi hänkin,
neljännesmanttaalin perillinen? Silloin olisi parempi että...

Mutta äkkiä levisikin Johan Nikolain kasvoille ilkkuva ilo... ja hän
vavahti kuin kissa, joka on keksinyt hiiren aivan käpäliensä lähellä.
Hän katsoi havutukkia ja terävää kirvestä, jotka olivat lavitsan
lähellä, suoraan hänen kohdallaan. Yksi ainoa lyönti — ja hän olisi
vapautettu! Puoli tai neljännestuumaa joku jäsen lyhemmäksi — ja hän
olisi kelpaamaton! Yksi lyönti ja yksi neljännestuuma jotakin jäsentä,
esim. etusormea, ja... Johan Nikolai otti kirveen varresta kiinni ja
nousi seisomaan. Mutta sydän alkoi samassa jyskyttää, jotta lyönnit
tuntuivat kylkiluihin. Ja käsi vapisi ja menetti niin voimansa ettei
kyennyt pitämään kirvestä kiinni. Se putosi kolahtaen lattiaan. Johan Nikolai
säpsähti ja painui jälleen istumaan rahille. Istui siinä, istui
ja mietti. Äkkiä tuli ajatuksiin Ainolan Emma, jonka ympärillä Kyösti
härnäili ja silloin taas ruumis vavahti. Lähteä seuraavana päivänä
arvannostoon, oli sama kuin panna peliin Emma. Tappio oli yhtä
mahdollinen kuin voittokin, melkein mahdollisempikin. Varsinkin jos
Kyöstin onnistuisi...

Kolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo
päätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan.
Toisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta
etusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös
ja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi
alas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman sekunnin kuluttua
avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään
veri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta
poikki. Ihan eroon oli mennyt.

Huutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä,
seitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen
höperöä poikaa.

— Mikä nyt hätänä?

— Kirves sattui sormeeni... voi onnettomuutta!

Neljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita
kunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta
kuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta
pyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri,
joten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.

— Nyt ette kelpaa sotaväkeen... Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs
ja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin
hävetti.

— Kai se niiksi vetää... kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.

Aikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon.
Vinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he
kotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän
oli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.

— Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.

— Kylmästi kävi... veti ensimmäisen numeron.

— Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.

— Kahdeksi vaan, huomautti Taneli... se on käynyt läpi kansakoulun.

                                                  ⸻

Ainolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä.
Tunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat
häärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta
vapaehtoisesti syrjään.

Se oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika,
jolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun
sai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito
heti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden
ainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus.
Edellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän parin
jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili
Kyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin
ottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi
suosinut toista enemmän.

Sattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus
sotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän
tunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan
onnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena
aikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista,
ensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa
täynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi,
kokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja
lahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut
olivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli
valmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika,
jonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja
mieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään.
Jos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan
asiat niin olleet.

Ainolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli
oikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat
päästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut
niiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat
rinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa
voittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin
perusteita kuin kylän juorut.

Tuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin
huolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan
suuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi
jouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai
käytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen
kilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei
se ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui
hän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian
kuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää
voineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma
kamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut.
Samassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin
nopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon
pöytäverhon alle.

— Hyvää iltaa!... ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille
Emman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri... Miten
jakselet?

— Hyvin... ota kätesi pois.

— Mitä varten?

— Sitä varten, että minä tahdon.

— Otan, jos lupaat vastata erääsen kysymykseen.

— Kyllä vastaan.

— Onko totta, että sinulle tulee Kyöstiltä ehtimiseen kirjeitä.

— On... ota pois.

— Enpä ota.

— So, virkkoi Emma kiukkuisesti ja ryntäsi seisomaan.

Johan Nikolai ei vielä ymmärtänyt mitään... katseli vaan naurusuin
kiukustunutta Emmaa.

— Mutta vastaatko sinäkin minun kysymykseeni?

— Vastaan, ihan saat olla varma.

— No, onko totta, mitä jutellaan... että löit ehdollasi poikki tuon
etusormesi.

— Ei, ei se ole totta.

— Mutta minäpä luulen, että se on... näen silmistäsikin että
valehtelit.

— Emma, kuulehan kun tunnustan sinulle. Johan Nikolai rupesi
änköttämään... kyllä minä sen tein, mutta se tapahtui sinun tähtesi.

— Minun tähteni... no taivaan päivät!

— Sinun tähtesi niin... en uskaltanut ajatellakaan poistumista sinun
tähtesi.

— Häpeä toki hiukan, Johan...

                                                  ⸻

Jouluna tuli Kuivalan Kyösti lomalle. Erossa oleminen oli sytyttänyt
huiman tulen Emman sydämeen ja palohaavojen kirvellystä ei voinut
lievittää kukaan muu kuin Kyösti. Tuo kaunis, vaaleahiuksinen poika,
jonka miellyttäväisyyttä ja rehellistä luonnetta Emma vasta eron aikana
oppi tyystemmin huomaamaan.

Ennen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat
empimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.

Mutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan
pysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti
puheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä
sitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin,
entistä terävämpinä, purevampina.

Katkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen... pisti sen
seinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.

Ja aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei
ollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja
rumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan
niin suurta sukuperää.

Hajanaisia piirteitä elämästäni.

Tietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia
huolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin,
koulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen
onnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja,
silakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala
tiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla
ollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja
häijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin
avulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse
hankkia.

Olin nimittäin ”löydetty”, kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa
tahdotaan käyttää... ja äitini oli kuollut.

Huolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät
milloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni
vähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja
tapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen
kuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti
kiintyvät.

Kerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.

Lie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti.
Savilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen
rantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä
kansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty
menemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa
kieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua,
etteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset
olivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla
kuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat
hiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän
puolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että
hämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan,
luistimet kainalossa.

Mutta torstain illalla kävivät evääni vähiin. Ei jäänyt jälelle muuta
kuin neljännes leipää ja pari hapanta silakkaa. Niillä häntä sitte piti
tulla toimeen puolitoista. Lauantaina piti lähteä
kotikylään tervehtimään tätiä ja jos mahdollista myöskin täyttämään
pussia. Asema oli sillä kertaa taaskin vaikean puoleinen, mutta olihan
ennenkin eletty ja tultu toimeen, miks’ei siis nytkin. Ja minä asetuin
nurkkaani maata ja nukuin heti, varmana että kun tulee päivä, tulee
keinokin. Aamulla näin pahaa unta. Olin ajavinani pukin reessä
huoneiden kattojen yli, suussani oli hopeahelainen piippu, jossa oli
punaiset tupsut vallan kuten opettajankin piipussa. Sitte kaaduimme ja
pukki mäkätti kovasti. Minä koetin huutaa, mutta en saanut ääntä. Kun
heräsin, virtasi kylmä hiki ohimoitani myöten alas, leukani vapisivat
pelosta.

— Hui, sentäänkin. — Minä hieroin silmistäni unen pois ja keikahdin
istumaan.

— Mikä sun on? kysyi kortterini emäntä, kohennellen pystyvalkeata
intoisempaan paloon.

— Ei juuri mikään, vastasin minä, nousten ylös.

— Ähkäilet kuin painajaisen käsissä. Tais ollakin...

— Ei ollut, suotta minä vain.

Ja minä istuin takan kivelle, kiitellen onneani, että olin herännyt
kesken ilkeätä untani. Otin historian käteeni ja aloin lukea läksyäni,
mutta haluni ja huomioni eivät virkenneetkään tarkkaavaisiksi. Huuleni
tekivät konemoisesti työtään, ei ainoatakaan lausetta jäänyt päähäni,
vaikka historia oli lempiainettani.

— Joko se on päivänkoittoa tuolla ulkona?

— Eiköhän tuo lie.

Kelloa ei ollut huoneessa. Sen asujamina oli pappilan muonarenki
Mattias ja hänen vaimonsa Reeta. Pientä vihaa ja kinailua oli
alituiseen heidän ja muiden töllien asukkaiden välillä, joten
seurustelu oli hyvin kylmällä kannalla. Mattias ja Reeta eivät
milloinkaan käyneet kyliä eikä heidänkään luokseen usein naapurit
pistäytyneet. Lapsettomia kun olivat, sain minä armosta asua heidän
luonaan ilmaiseksi eikä ollut minun puoleltani moitteen syytä heitä
kohtaan. Tupa oli talvisin lämpöinen kuin muurahaispesä ja terveellinen
suhdallisuus minun ja heidän elintavoissaan pysyi aina vallalla. Ei
heilläkään syöty herkkupaloja, sillä Reeta oli kuulu kahvinjuoja ja
ahkeruus ei ollut Mattiaksen hyviä ominaisuuksia. Ei hän juuri usein
ehjää viikkoa työtä tehnyt.

— Missä se on Mattias? Onko jo mennyt töihin?

— Ei se menekkään tänään. Jalka on kipeä.

Minä olin jo niin tottunut tuohon kipuun, ett’en siitä ollut
millänikään. Se oli jonkinmoista sisällistä ”vesiruusua”, joka vaati
pysymään erillään työstä. Semmoisina aikoina erittäinkin, jolloin oli
leipää katossa, tupakkia ja kahvipapuja kaapissa, nosti vesiruusu
päätään ylpeästi pystöön. ja ylpeämpi tavallistaan se oli Reetakin
silloin. Tuiskahutteli sanoissaan kuten ruustinna ja päästeli sen
seitsemän lajisia viisauksia. Elämän juostessa tasaisesti oli hän sitä
vastoin varsin lauhkea ja miellyttävä olento. Luulenpa että hän oli
minuun kiintynytkin omituisella tavallaan, vaikka se ani harvoin
kohtelussa tuli ilmi.

— Minne se sitte on mennyt?

— Puotiin meni.

Ryhdyin taas lukemaan, mutta ilkeä uneni anasti kaiken huomioni.
Pelkäsin jotakin varsin ikävää tapahtumaa itseni suhteen. Olin
nimittäin kahdesti ennen nähnyt unissani pukin. Ensimmäisellä kerralla,
jolloin se suuteli minua, tiesi se äitini kuolemaa. Toisella kerralla
löin painia sen kanssa ja samana päivänä meni jalkani polven
alapuolelta poikki. Tämä oli nyt kolmas kerta. Veimaksella oli niin
pitkä parta ja niin suuri ja musta se oli. Kun ei vaan ennustaisi omaa
kuolemaani. Minä en lainkaan mielinyt kuolla, kun olin vasta niin vähän
koulua käynyt.

— Albalongan kaupungissa, latinalaisten maassa, hallitsi muinoin
kuningas Numitor...

Jännitin ajatukseni piukkaan, mutta pian ne höltyivät ja korvani eivät
kuulleet sanaakaan kaikesta mitä luin.

— Onko se taaskin historiaa?

— On... sitä yleistä.

— Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.

— Tullaanpa miksi tahansa.

Reeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen
sanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu
vaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina
alakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli
minua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että
aineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett’ei se ottanut
murtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä
päinsä...

Mattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin
neljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen.
Mutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä
kivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä
herettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli
ehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.

— Mikä on hukassa? kysyi Reeta.

— Leivänpala, vastasin minä.

— Mikä leivänpala?

— Se toinen, jonka...

— Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin
näin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.

Ja Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan
kieroiksi. Minua harmitti ja hävetti... huomasin että olin erehtynyt
surkeasti.

— Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?

— Eipähän tiedä.

Nälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani
iloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä
uni ja siitä johtuneet epäilykset... että jos sattuisi koulussa jotakin
harmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni.
Päivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan,
joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin
niin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää,
ehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja
kotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa.
Paavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut... ei siis
eväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö,
joka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun
pelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.

Istuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin
äkkiä:

— Minäkin jään kotiin täksi päiväksi... eletään yksissä iloissa.

Tuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett’ei tulisi niin polttava
nälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän
ja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä
nahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin,
vaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni
täytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli.
Illalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi
kierosti...

Mutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti
kysyi:

— Sanoitko sinä ett’et mene kouluun?

— Sanoinhan minä.

— Ja minkä vuoksi et mene?

— En juuri minkään vuoksi... muuten vain ei haluta.

— Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.

Reeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli
suoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys
merkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja
silloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena.
Hänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti
vasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen...

Menin kouluun pelokkaana, arkamoisena. Istuin välitunnit hiljaa
paikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti.
Historiassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen
tapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin
nuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin
sellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.

Kun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja
mitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.

Aivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse,
istuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli
nälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän — minulla oli yleensä
erinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut
tupakkikeinoja vailla — ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus
tyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta,
kuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.

Minun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan,
mutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni
tasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään.
Sydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja
alakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain
kokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo
ylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä
siitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja
hankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään
kiusaa.

Saadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni
jouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti
minunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja
muihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon
luo — ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli.
Astelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen
pirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan
ylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi
myöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.

Sillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli
lukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja
kauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli
lautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli
suurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta
neljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä
piirustamaan oli mainio —

Feeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli markkaa,
ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi
minullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.

Nojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa
vettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti
Feeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden
terävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin
saakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.

— Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie
minulle.

Ja minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle
tultuani lausuin Feetille:

— Heitä enemmänkin.

— Enpä heitä kuin yhden.

Ja hän heitti jäälle punaisen karamellin... mutta vähän ulommaksi kuin
ensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä
myöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.

— Nakkele vain enemmän.

— Kas enpähän nakkele.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä...
mutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin
varpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti
sentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.

— Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.

— Vai on... no saapa nähdä.

Ja Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia... ihan sinne niemekkeen
kärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä.
Kova taistelu riehui rinnassani — olin näetsä, etevyydestäni
huolimatta, kuitenkin lapsi — ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani
haikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko
jättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut
tilan-ahtautta, mutta...

— No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi.
Vai etkö uskalla?

— Hiisi ties, kun ovat niin...

Feeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä
vallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.

— Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.

Minä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja
ennustava uneni, varovaisuuteni... kaikki meni tomuksi ja puhaltui
tiehensä.

— Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.

— Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.

Minä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui
allani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden,
vedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä
päämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä
mielenponnistus oli hirveän kova.

Sillalle oli keräytynyt yhä suurempi joukko poikia ja tyttöjä, jotka
huutelivat jos mitäkin. En kuullut heidän huutojansa, sillä ajatukseni
oli niin piukalle kierretyt.

Nyt olin jo aivan lähellä. Ojensin vasemman käteni ottamaan makeata
saalista, mutta vieläpä se ei ulottunutkaan. Vielä oli matkaa tuuma tai pari
siihen suureen ja keltaiseen, toiset olivat hajallaan sen sivulla
ja takana. Kolme tai neljä tuumaa korkeintaan eteenpäin, sitte
ulottuisin hyvin jokaiseen. Ei muuta kuin kolme tai neljä tuumaa...

— Laske mahallesi pitkäkseen, kuului Paavon tuttu ääni — hänkin oli
joutunut sillalla seisojien joukkoon.

Älysin että neuvo oli perin järkevä. Laskin polveni entistä enemmän
koukkuun ja...

Mutta samassa jää räsähti ja lohkesi. Ja minä puksahdin, pää edellä,
veteen, kolmen kyynärän syvyyteen.

Pinnalle noustuani en hetkiseen aikaan saanut sanaa suustani, sillä
vettä oli tunkeunut suuhuni ja sieramiini. Ensimmäinen huomio, jonka
tein pahimmasta pelosta toinnuttuani, oli se, että virta kuletti
mukanaan ruskeata hattuani, jonka olin edellisenä kesänä saanut
opettajalta lahjaksi. Virta ahvattu sitä nyt kuljetti ja ehken aikoi
saada saaliikseen.

— Hattuni, ottakaa kiinni hattuni.

Sillalta lähti pari kolme poikaa, kauppiaan Julie niiden joukossa,
tavoittelemaan hattuani, jota virta vei alaspäin. Kun huomasin että
sitä ruvettiin pyydystämään, siirtyivät ajatukset omaan pelastukseeni.
Olinpa kyllä taitava uimari, mutta se keino ei tepsinyt, sillä jää oli
rannoilla joka puolella vastassa. Kylmä vesi sitäpaitsi pian kohmetutti
jäseneni... tunsin että kangistuin kuten silakka pakkaisilmalla. Kun
yritin ponnahtamaan jäälle, murtui se allani, vesi tunkeusi uudelleen
sieramiini, ja voimani katosivat yhä vähempään. Vaivoin voin enää
pysytellä jään reunassa kiinni... se olisi jo ehkä kannattanut, mutta
minulla ei enää ollut voimia ponnahtaa.

— Paavo, joudu pian auttamaan.

Näin miten Paavo kiskoi pitkää aidasta irti, häntä auttoi kymmenkunta
poikaa ja hirveä mölinä ja huuto säesti heidän ponnistuksiaan.
Vihdoinkin saivat aidaksen irti, toivat sen miehissä jäälle ja
työnsivät pään minulle.

— No kiepahuta nyt itsesi ylös, me pidämme kiinni, ettei pääse
luisumaan.

Muutamat pitivät aidaksesta käsin kiinni, muutamat istuivat sen päälle.
Mutta minussapa ei ollut miestä ponnahtamaan aidaksenkaan avulla ylös.
Säikähdys, polttavan kylmä vesi ja muut sellaiset seikat olivat vieneet
voimani... kohtaus rupesi käymään kamalaksi.

— Lykätään aidasta enemmän veteen, komensi Feeti — ja aidasta
lykättiin ulommaksi kyynärä tai kaksi.

— Nostetaan tätä päätä ylös, että tuo toinen pää painuu alas — sekin
tehtiin komennon mukaan.

— No, asetupa nyt aidakselle kahtareisin istumaan.

Minä tottelin komentoa.

— Nyt painetaan tämä pää alas ja vedetään samalla.

Sukkela temppu! Minun ei tarvinnut vetämisen jälestä muuta kuin
laskeutua aidakselle pitkäkseen, niin koko yläpuoli ruumistani pääsi
kuivalle jäälle.

— No seuraapa nyt mukana... istu vain aidakselle me vedämme... voimia
on.

He vetivät minut lähes rantaan saakka. Sitten nousin itse ylös, mutta
kovin olin jähmettynyt jäseniltäni.

— Mimmoista oli ahvenain majassa?

— Hyvin mukavaa.

Leikiksi käännettiin koko tapaus, jokaisella oli sukkeluuksia suun
täydeltä. Feeti antoi minulle karamelleja ja tuumi että oli jo aika
kiirehtiä kouluun... ei ollut enää kuin neljännestä vaille.

— Mutta hattuni, virkahdin minä äkkiä, suru ja surkeus, jos se meni
viimeistä menoaan.

— Älä hätäile, tuolla Julie tulee, pyörittäen kädessään hattua.

Ja Julie tulikin seuralaisineen. Hän oli polvia myöten märkä, Jalka oli
luiskahtanut hattua tavoitellessa, ja koskeen olisi pyllähtänyt koko
mies, jollei olisi saanut pajupensaasta kiinni.

— Tiedätkö, se peijakas purjehti aina keskellä jokea, tuolla kosken
niskalla vasta erhettyi suunniltaan ja sitte minä sen kaappasin.

— Sinun täytyy juosta kotiin muuttamaan yllesi.

— Niin täytyy... ja Julie läksi aika laukkaa kotiinsa.

Koulun lähelle tultuani erosin minä Paavon kanssa joukosta ja ilmoitin
hänelle aineellisen tilani. Muistipa hän velkansa heti... ja harras oli
maksamaan.

— Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?

— Ovat, aamulla ne jo...

— Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka,
näetsä...

Jo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä
kaksi tuntia jälki-istuntoa.

— Kyllä minä sentään tiedän keinon... Pappenheim voi tulla tuomaan
sulle voileipää, heti koulusta päästyään.

Pappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka
kuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat
eväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain
mielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan
joutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me
pojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll’ei Pappenheim ollut
mukana.

Luonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä
ja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä
virkkanut sanaakaan — tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman
puuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että
kuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen
tekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi
jäseniäni, torui, päivitteli — ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli
se, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi
jälleen muuttumaan entiseen väriinsä.

Illalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim
voileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein
kopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla
oli entistä luuta ja lihaa.

— Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.

— Olihan se.

— Olisit ottanut varren tai jonkun muun käteesi, jolla olisit
pyyhkinyt karamellit luoksesi, niin et olisi pudonnut.

— Ei tullut päähäni semmoista älynpuksausta.

Hyvään tarpeesen tulivat Paavon voileivät. Niitä oli kaksi ja kumpikin
melkein puolikkaan kokoinen. En jaksanut syödä enempää kuin toisen.

— Entä sun eväittesi laita?

— On vielä hiukan yhden aterian varaksi.

— Huomenna, ennen kotiinlähtöä panemme tasan tuon toisen voileivän.

— En minä kauppaa kiellä.

Pappenheim istui luonani siksi kuin menin maata. Nauraa hihitteli ja
lasketteli omituisia juttujaan ja arvelujaan, joissa hänen lauhkea
luonteensa kuvastui kuin helmi kirkkaassa vedessä.

Minä nukuin pian nurkkaani, vaikka ei ollut mitään pehmeätä allani. Ja
silmiäni kiinni likistäissä minä ihan sydämmeni pohjasta toivoin, etten
kuuna kullan valkeana enää näkisi pukkia unissani.

                                                  ⸻

On kulunut vuosia toistakymmentä...

Taistelut eivät voineet murtaa minua, jolla oli intoa, sisua ja
horjumaton vakaumus hyvän lopulliseen voittoon. Kaikkien vastuksien
seurauksena oli vain luonteeni karaistuminen. Omituinen vaikutus tuntui
sielussani, kun kappeliseurakunnan punaiseksi maalattu puukirkko
kajasti silmiini talvisena kuutamo-ehtoona. Lämmin väre kulki läpi
luitteni, olentoni pyhimmät tunteet ikäänkuin iskivät tulta.

— Tuolla järven rannalla on pappila, virkkoi kyytimieheni, sinnekö
ajetaan?

— Sinne.

— Onko siellä lämmintä huonetta?

— On, rengin vaimo tietää tuloni, se edellinen pastori on toiminut.

— Se oli naimaton mies sekin.

— Niin oli.

— Ja yhtä nuorikin... no jouduppa nyt!

Hevonen lähti juoksemaan kohden pappilaa, joka oli järven rannalla.
Tiukukellojen helinä herätti rengin, hän tuli vaimoneen pihalle minua
vastaanottamaan.

— Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten
syvään.

— Sattui viivytyksiä hiukan.

— Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.

Pitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten
kiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle
vuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi,
ruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä
tyytyväisyydestä.

Heräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo
toi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun
puukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani
edessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.

Heräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin
että ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se
tavallaan erämaa — ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu
hyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.

Samanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän
raoitti ovea ja virkkoi:

— Opettaja on täällä... pyytää päästä pastoria tervehtimään.

Siis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä
enne.

— Käskekää vain käymään tänne.

Ja arvatkaas, huoneeseeni astui ilmi elävänä Pappenheim... huulilla ja
silmissä loisti lauhea hymy.

— Sinäkö täällä opettajana? Velikulta veikkoseni...!

— Minähän se täällä olen... terve tuloa sinäkin.

Pappenheim haki itselleen tuolin ikkunan lähelle ja istui viereeni. Ei
ollut ulkonäön suhteen entisestään paljon muuttunut. Oli kenties
paksuuden suhteen hiukan ehoisampi, mutta pituus oli melkein
vanhallaan.

— Kerro nyt jotakin elämästäsi, pyysin minä.

— Ei ole mitään erinäistä kerrottavaa. Kansakoulusta lähdettyäni olin
paimenena ja renkipoikana, sitte menin seminariin ja nyt olen täällä
toista vuottani opettajana.

— Miten viihdyt?

— Hyvin, mainion hyvin. Täällä on jäykkää kansaa, josta pidän. Se ei
innostu mihinkään asiaan ensi tuokiossa, mutta sitte kun joku mielipide
heissä kypsyy, ovat he miehiä puolustamaan sitä. Esiintymistavalla on
täällä suuri merkitys. Kun kohtelet heitä ystävinä ja vertaisina,
panevat he huomiota sanoillesi ja tuumivat niitä. Jyrkkämielisyys ja
komentaminen turmelee kaikki. Edeltäjäsi oli jaloluontoinen ja lahjakas
mies, mutta hänellä ei ollut mitään vaikutusmahtia. Hän oli kokematon
herrassäätyläinen, sen hän itsekin jälestäpäin huomasi. Hän sai kokea
vastarintaa joka taholla.

— Vai niin.

— Käydäänpä nyt koululle, minulla on omintakeinen talous.

Me lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut
pitkä matka.

— Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?

— On vähäsen niitäkin... on raittiusseura, ompeluseura ja
luku-yhdistys.

— Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini
kaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen — pohjoinen viima
puhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.

Kävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa.
Poika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui
jalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia
riepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa
lähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas.
Toisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan
kylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina
väliin haukkasi.

Tuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein
kuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse
kokenut.

— Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen
apua.

— Tarvitsee kyllä... se tuli vasta joulun jälestä, joten käy
ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon
suhteen en ole vielä ehtinyt.

— Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden
vaatetusta ja ruokkimista varten.

— Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata
neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen
kallion.

— Kyllä muistan.

Ryhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen
elintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui,
kiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt
kovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja
ihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä... kaikki tietoni oli
kypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa
merkinnyt suuria.

Vasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne
alkoivat takomaan olentoani... ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus,
että hiki virtasi otsaani myöten alas.

Harrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei
minua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja
ruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni
ohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun
oppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen
lapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin
näky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä
silmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa
satumaisen vihantana ja kauniina silmiini.

Ja siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan
lapsuuden päivät — pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka
kuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein
tapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin
päätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se
ikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä
ominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään
eroon.

Valoa ja varjoa.

Virran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa,
sillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan,
kun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja
kuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä
sopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta vuotta
kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka
olivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla — niiden välissä löytyi
vielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.

Jo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä
käyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa
isäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin
pesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille;
keskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että
kiinteästä omaisuudesta.

Eerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen
eteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja
hankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan
veljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan
kotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin
eläessä.

Molemmat veljekset olivat vakavia ja rotevia, mutta Heikka oli sentään
vilkkaampi, irrallisempi. Se saattoi loruta tyhjiäkin tarpeen vaatiessa
ja sillä oli luontainen taipumus käymään karkeloissa. Väitettiin että
moni tyttö oli iskenyt silmänsä häneen, mutta peräytynyt syistä, jotka
olivat kokonaan Heikan puolella, puolitiestä takaisin.

Eerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten
jutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä
oli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät
tunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä.
Mutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä
ruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen
väkevyydestään... eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut
kovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki
kuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä
suurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä
rinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren
voima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.

Talon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin,
kuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä
onnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä
naima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan,
mitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut
salaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen
ympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet
päistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun
kohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin
kylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet
pystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen
täytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan
Eerikin naimapuuhista.

Ja aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja
keskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin
pyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut
lumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei
Eerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti
karkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin
puistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa
pitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta
itsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta
tällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään
puolelta.

— Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti
Eerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan
kohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun,
mennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin
Heikka häntä vastaan.

— Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa
ympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.

— Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.

— Onhan se jo.

Ja tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat
jalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja
mietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria
kohden, veti oven auki ja kysäsi:

— Heikka, joko nukut?

— Enhän minä vielä ihan...

— Olisi puhuttavaa sinulle, aivan tärkeätä asiaa.

— Puhu vain. Olen minä vähin huomannut, että sinua joku vaivaa.

— Niin, näetkös, minä olen jo neljänkymmenen vanha.

— Aivan paikalleen... tänään on syntymäpäiväsi.

— Ja sinä olet viittä vuotta nuorempi.

— Olen runsaastikin.

— Näetsä, minä olen ajatellut, että kun ei tässä kuitenkaan tule
naitua...

— Miks’et nai, Jumalan luoma? Kyllähän isäntä-mies aina...

— No, se on minun asiani... ei kuulu kellekään...

— Tietysti, oma asiasi se on.

— Mutta minä olen ajatellut, että sinä naisit ja...

— Eihän minulla ole taloa.

— Ei olekaan, mutta sinulla on mieli naimaan ja... talon saat minulta
eloneen, kaluneen.

— Entä sinä? Mitä aiot tehdä itsesi kanssa?

— No, minä rupeen takavaariksi... olen erinomaisen sopiva siihen.

— Sepä erinomainen tuuma.

— Näetsä, kun ei minulta kuitenkaan tule naitua, niin on vaara
kädessä, että tämä Virran talo menee vieraalle. Kun se kerran on isän
perintö, voisi se pysyä omalla suvulla, vai miten? Eikö ole järkevästi
ajateltu?

— No, onhan se sitäkin. Mutta tuumimista se vielä kaipaa.

— Tietysti niin. Tuumitaan asia oikein pohjaa myöten ja sovitetaan
sitte kohdalleen.

— Sovitetaan vaan... kyllä minä suostun, mutta viettelemään en rupee.

— No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.

Ja takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet,
viskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka
toisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi.
Isännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui
itsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin,
kun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka
talvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin
kalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin
omalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja
elämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua —
jotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.

Taisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun
jo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli,
sai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka
nuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin.
Eerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja
siten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä
vastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.

Sitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei
eläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja
laatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän
paperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen
pariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista.
Veljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja
löivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte
alkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä.
Pian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen
ne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun
kuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan
veljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:

— Huhutaan että nait Tuimalasta... Onko jutuissa perää?

— Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.

Eerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan
moitteen sanaa.

— Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?

— Sen kanssa... nuoret eivät ole niin järkeviä.

— Ja milloin aiot häitä viettää?

— Jouluksi niitä on tuumittu.

— Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä... jo se on aika sullakin.

Tuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat
rikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet
vähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä,
sama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä.
Vanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten
loisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys
rikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti
helähdellyt.

Ja Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja
pyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi,
entiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä
ikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus
korjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha
somistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla.
Lyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.

Alun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia,
joita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia
ei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja
mielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin
aivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille.
Kun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut
mieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi
sitte:

— Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni... ei Virran manttaali
kannata tämmöistä.

— Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.

— Ei kannata, sanon minä.

— Mutta minähän isäntä olen.

— Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee... sinä se isäntä
olet.

Se oli ensimmäinen keskustelu häitten jälkeen Virran veljesten välillä.

Aikaa myöten vieraantuivat he toisistaan yhä enemmän ja kului viikkoja,
jolloin eivät he vaihtaneet luotua sanaa toistensa kanssa. Eerikki
kävi aamusta iltaan työssä, Heikalla oli omat puuhansa, omat
seurustelu-kumppaninsa ja neuvonantajansa, nimittäin emännän
sukulaiset. Parin vuoden kuluttua otti hän pitäjän pankista lainan.
Silloin Eerikin veri kuohahti ja salaa, kenenkään näkemättä, repäsi hän
tukkaansa useamman kerran. Ei tiennyt kumpaako enemmän kirota, vaimon
vaikutusvaltaa vaiko miehen pehmeyttä. Molemmat olivat seurauksiltaan
yhtä surkeita, onnettomia. Velimies oli kuin lumottu, oli kokonaan
tahdoton välikappale vaimon käsissä, se näkyi selvään kaikista
toimista.

Eerikiltä loppui toisenkin kerran maltti. Kun piika pantiin kesken vuotta
pois palveluksesta, ilman että Heikka edes yrittikään
vastaväitettä tekemään, meni Eerikki renkien aikana emännän nenän eteen
ja mölähytti sanoa karkealla äänellään:

— Sinä olet sukusi paraita. Sano minun sanakseni, että kymmenen vuoden päästä
ei Virran talossa ole muuta kuin velkaa ja nälkää. Se on
Tuimalaisten tuntomerkki, että niiden kainalosta tippuu köyhyys, mihin
ikänä joutunevatkin. Sano minun sanakseni.

Emäntä lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja virkkoi:

— Tiedetäänhän se, ettei sinun päässäsi ole kaikki ruuvit paikoillaan.

Eerikin sopimatonta käytöstapaa raskautti tärkeä seikka, isäntä
nimittäin ei ollutkaan silloin saapuvilla. Kun veljekset seuraavana päivänä
kohtasivat toisensa kahteen kynteen, virkkoi Heikka tuiman
puoleisesti:

— Minä komennan itse vaimoani, pane se mieleesi vastaisien aikojen
varalle. Eikä sen tarvitsekaan muille kelvata eikä muiden mieltä
noutaa.

— Tietysti niin, vastasi Eerikki... tuli malttamattomuudessa sanotuksi
liian rouvisti.

Puolen vuoden kuluttua sananvaihdosta emännän kanssa sattui iloinen
tapaus Virran talossa, mutta Eerikkiä ei käskettykään tervehtimään
äitiä ja pienokaista, vaikka hän niin kiinteästi odotti. Kummiakin
valitessa mentiin koreasti hänen sivutseen ja otettiin Tuimalasta
molemmat. Tuo oli, tähän-astisista tapauksista melkein karvain pala
niellä, se tahtoi salaa heristää kyyneleitäkin karhumaisen miehen
silmistä.

Mutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti
kynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen
tehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi
kirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän
menetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen
alta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki
tyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea
kuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän
kanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin
ensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni
pöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan
kaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti,
että aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään,
jotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon
vanha kanto.

— Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat
syödäksesi.

— Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke... on leipää
ja leivän särvintä.

— Mikä eläke...? Ei sulla mitään ole, miesraukka!

Silloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin
käärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta
tuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili,
kopeloi... mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.

Sen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!

Heikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut
käräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla.
Tehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä
samana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli,
sillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti
eläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja
saavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.

Tapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä,
eikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä
avata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava
luonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli
noina, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut
niellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli
oli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo
veljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta
veljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri
olivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi
nahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.

Eroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä
vähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän
saatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen,
eräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.

Sillä lailla eleli hän monia vuosia.

Virran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet
ilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin
riitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte
kymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun.
Tosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään
enää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin
näkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien
laihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että
isäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki
kimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut
harvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän
tuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen
oireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta
riitaa piikain kanssa.

                                                  ⸻

Kymmenen vuotta pitkää ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä
kun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään keväänä
puolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi,
mutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä,
talvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen
otsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat
hänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran
isännänkin nimi — kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas
sinäkin. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä vuotena
. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja
ryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki
olemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin
nähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat
kutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja,
joutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran talokin,
sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan
korkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli
kruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo
siten leimattu köyhyyden leimalla — Virran vankka talo! Ja Eerikki
pyyhki hikeä otsaltaan.

Hänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku... oli kahteen tuhanteen markkaan,
eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään
saanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli
saarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa
anteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo
määräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin
kiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei
suinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen,
hänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt
heille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut.
Mutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin
anastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä
hän.

Vihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut
eikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän
osaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta
toivottanut, ei lähimaihinkaan.

Mutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? — Kuumaksi käy,
melkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän
suominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä
oli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja
auttamisen sijaan huutaa sille: ”minä toivon että pelastut”. Vallan
sitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan.
Sillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi
lainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.

Mutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut
asiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi
sanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan
ja — —

— Miten käy kuumaksi... ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.

Virran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä
otsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä.
Hänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton
vero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima
veti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja
sovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja
vääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti
koskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä
masentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin
mieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja
että oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.

Ja hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja
kolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki
herkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki
ristiriitaisuus oli vaiennut.

Tuntisen käveltyään joutui hän perille... avasi oven ja astui sisään.

Heikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti
nuorinta lasta nukkumaan.

— Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää... ja terveisiä
kirkosta.

Heikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.

— Terve veli.

— Terve, terve. Käy istumaan.

— Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.

— Ei suinkaan.

Puhe sammui tuohon.

Paljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti,
suvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut
pehmeyttä, ystävällisyyttä.

Velimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.

— Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot
hiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.

— Ahtaat on.

— Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja... no voithan
arvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä
isänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen
yhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä
yhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua... ja minä kykenisin vielä
vähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai
mitä luulet?

— Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen
kymmenen vuotta odottanut sinua.

— No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.

Vanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät
samassa sisään, nauraen ja meluten.

— Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä
samaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.

Poika totteli kiltisti.

— Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka... ja se on hyvä setä
lapsille.

Eerikki hymyili onnellisesti.

— Täällä on vielä yksi, virkkoi emäntä... tule katsomaan tätäkin.

— Miten se on vanha?

— Vasta vähän yli puolen vuoden.

Valoisaksi nuo kävivät Eerikin kasvot, kun katseli kehtoon, jossa hento
lapsi oli uneen vaipumaisillaan.

Mutta Heikka viittasi häntä tulemaan kamariin kanssaan, ja Eerikki
läksi. Kauvan he siellä viipyivät kahden kesken...

Aamulla lähti Heikka nimismiehen luo ja maksoi rästinä olevan
kruununveron. Sieltä palattuaan ajoi hän kylään ja toi velimiehen
tavarat jälleen kotiin.

Virran veljesten välillä oli tapahtunut sovinto.

Hattuni historia.

Se päivä on vielä nytkin kirkkaasti muistossani. Aamulla satoi
tiheästi, mutta ehtoopuolla ohenivat pilvet, taivaan sininen kansi
rupesi kuultamaan, auringon valo säteili ensin korkeuksissa, sitte se
salaa pujahti alas kaduille, pihoille ja tirkistipä vihdoin
rautakaupankin ikkunaan, jonka takana minä seisoin, katsellen
koulupoikia, ajureja, torimatameja, rantajätkiä. Nuo onnen lapset
saivat vapaasti liikkua ja lekotella päivänpaisteessa, minun raukan
sitävastoin täytyi seisoa päivät pääksytysten rautapuodissa ja odotella
ostajia ja valehdella ja pettää kuin mustalainen.

Katselin ja katselin, mutta mielialani yhä synkkeni. Äkkiä tuli rohkea
tuuma päähäni. Mitäpä jos omin luvin ottaisi vapauden hetken ja sulkisi
puodin ovet pari tuntia aikaisemmin. Nyt kun ukkokin on Pietarin
matkalla. Hattukin olisi jo ostettava, jos sillä nimittäin mielii
jotakin vaikuttaa. Näin kevätpäivinä sitä luulletikin ihaillen
katseltaisiin, mutta ei enää myöhemmin, jolloin niitä ilmaantuu
jokaisen veitikan päähän. Jos nyt...

Ja moniaan minuutin perästä löysin itseni hattukaupassa. Katselin ja
valikoin, siksi että osuin saada sopivan, värin ja ko’on puolesta. Se
oli kallis, maksoi seitsemäntoista markkaa. Mutta kyllä oli kauniskin.
Väri oli hienon hallava, syrjät kahtaanne kaarevat, silinteri niin
taiteen vaatimuksien mukainen, että silmä vaipui pelkkään
ihmettelemiseen.

— Mitähän tuo nyt sanoo Alma...?

Tulin kadulle, mutta en mennyt suoraa päätä Alman luo. Teki mieleni
näyttää hattua ensin Josefiinalle, jonka kanssa olin ollut viisi viikkoa
lemmenleikissä. Hän kylmeni minulle ja mieltyi toiseen, mutta
emme kumpikaan surreet rakkauttamme emmekä pitäneet mustaa mieltä
toisiamme kohtaan. Kolonialikaupasta, jossa Josefiina palveli ostin
tupakit, saapasmusteet, paidan napit ja muut tarpeeni. Olimme
asettuneet täydellisesti ystävyyden kannalle.

Astelin katuja, mutta en pitänyt kiirettä. Olin olevinani
iltakävelyllä, vaikka varsinainen tarkoitukseni oli näytellä yleisölle
hienoa hattuani. Onnistuin aikeisani hyvin, sillä hattu herätti
ansaittua huomiota. Ei yksikään nainen mennyt ohitseni, luomatta
silmäystä hallahtavaan silinteriini, silmäykset usein näyttivät minusta
ihastuneilta, erinomaisen virkeviltä. Vanhat herratkin nostivat
kohdallani silmäystään ylöspäin ja siten lisäsivät riemuani.

Josefiina istui tiskin takana, salakähmää lukien mielikirjailijansa
Flygare-Carlénin romaania — muusta kaunokirjallisuudesta hän ei
sanottavasti piitannut — ja kun näki minun aivan vieressään, virkkoi
ihastuneesti:

— Ah!

Kohotin hattuani ja lausuin hyvää iltaa.

— Miten jaksat? Tarkoitan, onko rahtuakaan toivoa, että päähenkilöjen
vaiheet voisivat päättyä suuteluun tai muuten onnelliseen loppuun.

— Ei ole paljo toivoa. Musta yö vielä kaikki peittää... Ah, tuo sun
hattusi...

— Onko makusi mukainen?

— On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen,
ihan välttämättä.

Josefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa
jatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli
ylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin
joutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja
kaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui
täydellisessä tietämättömyydessä...

Kun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin
Alman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut,
viskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:

— Rakas Alfred... Sinulla on uusi hattu!

— No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.

Ja minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.

— Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?

— Aivan äsken.

Alma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun
kyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen
eteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi
hienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.

Istuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet,
ikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla
haihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut
muuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian...
ja uusi hattu.

— Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.

Olin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.

— Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden... Sinulla on jo uusi
hattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin...?

— Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni
silmänräpäyksellisyyttä.

— Milloin alotat oman liikkeen?

— En tiedä.

Onneni oli mennyttä... Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.

— Milloin?

— En tiedä... Ajat eivät ole sopivat.

— Mutta tulevat pian. Eikö niin?

— Eiköhän nuo tule...

Nousin ylös, lähteäkseni kotiin, mutta Alma pidätti minut. Pani hatun
päähänsä, kohenteli sitä ja sovitteli eri asentoihin, milloin enemmän
otsalle, milloin oikealle tai vasemmalle puolelle kallelleen. Vihdoin
otti käsille kynän ja mustetta, painalti hikihihnaa nurinpäin, ruveten
lakilla siihen tuhertelemaan. Kun sai valmiiksi, näytti minulle ja
kysyi samassa, eikö ollut sievästi tehty.

— On, sievästi on.

Näin hihnaan piirretyksi nimeni alkukirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun,
kuun ja päivän.

— Kiitos, kultani... Mutta nyt minun pitää joutua illalliselle. Nuku
makeasti ja uneksi minusta.

— Hyvästi, rakas Alfred. Tuleehan se sopiva aika pian. Eikö niin?

— Eiköhän tuo tule...

Kylmän ahdistuksen valtaamana tulin kadulle. Onneni oli kerrassaan
purjehtinut kovalle karille eikä ollut irti pääsemisen toivoa. Oma
liike, siinäpä se juuri oli kipeä kohta. Ruveta miettimään perpetuum
mobile’a tai jotaki muuta mullistavaa keksintöä, olisi ollut
verrattain helppoa sen suhteen kuin ryhtyä puuhaamaan omaa liikettä.
Olin kyllä oppinut valehtelemaan ja pettämään, mutta siihenpä
rajoittuvatkin kaikki liiketaitoni. Sen verran mitä omalla järjelläni
huomasin, oli minun mahdoton alottaa mihinkään suuntaan.
Seitsemäntoista vanhana kyllä olin kuvitellut, että kerran joku onnen
sattuma viskaa minut rautakaupan ovesta ulos parempaa onnea kohden,
mutta vuodet olivat tipahdelleet nenäni ohitse eikä mitään sen
suuntaista ollut tapahtunut. Luottamukseni onneen alkoi horjua,
epätoivo rupesi päivä päivältä puhaltelemaan kylmää henkäystä
sydämmeeni. En nähnyt yhtään keinoa, jolla irroittaa onneni karista
irti.

Kesä kului loppuun, milloin vitkalleen, milloin hurjaa vauhtia. Kesän
kuluessa sattui minun suhteeni joukko mitä erilaisimpia ja kirjavimpia
tapahtumia. Jokaisella niistä oli salakynnet, joilla iskivät kiinni
toinen toiseensa. Ja vihdoin niistä muodostui semmoinen kimppu, että
olin menettänyt paikkani ja saanut Almalta rukkaset. Päälle päätteeksi
piti minun lähteä pitkälle matkalle. Myytyäni kelloni, löysin itseni
juutalaisen parissa hattua kaupittelemassa. Se oli kokonaisuuden
viimeinen tapahtuma.

Koettaen saada hatusta edes puolta hintaa, kiinnitin ukko Rubenin
huomiota sen etevyyteen, taiteellisuuteen, hienouteen. Mutta kavala
israelilainen näytti kovin huonoa makuaistia, morkkasi myötänään hattua
rumaksi, vanhaksi. Lopulta tarjosi viisi markkaa. Minun ei auttanut muu
kuin suostua. Viidellä markalla pääsee nykyajan kulkuneuvoilla pitkän
matkan eteenpäin.

Juutalaisnylkyrin omaisuudeksi jäi mun kaunis, hallahtava
silinterihattuni.

Josefiinalle menin sanomaan hyvästi. Tyttö raukka näytti erittäin
surulliselta, liikutetulta. Epäillen ettei tuo kaikki ollut minun
tähteni, johdin puheen Nikolaihin. Aavistukseni oli tosi, heidän
välinsä oli laskeutunut jäätymäpisteesen asti. Nikolailla oli uusi...

— Hänessä ei ole muuta kuin kiiltävä kuori, virkkoi Josefiina
surullisesti... ja petollinen sydän.

— Ystäväiseni, rohkenin huomauttaa hänelle. Vuoroon vieraissa käydään.

Josefiina vaikeni hetkeksi.

— Milloin lähdet?

— Nyt oitis, neljännestunnin kuluttua.

— Minne?

— Ensin itään, sitte pohjoiseen.

— Tuletko enää milloinkaan tänne?

— Jumala tiesi... riippuu siitä miten asiat alkavat luistaa.

Lähdin Josefiinan luota suoraa tietä asemalle ja junaan. Ennenkuin
istuuduin, pudistelin itseäni ikäänkuin irtautuakseni kaikista
menneisyyden muistoista ja vaikutuksista.

Juna vei minut kauas...

Aloin ponnistelemaan, nukuin vähä, mutta valvoin paljo ja liikuin
valppaasti kuin jahtikoira. Onni seurasi minua, mihin ikänä ryhdyinkin.
Oltuani vuoden toisen palvelijana tukkitoimissa, rupesin liikkumaan
omin päin. Ostin metsäkappaleen ja annoin käsirahoiksi, mitä olin
voinut vuoden kuluessa saada säästöön. Voitin kaupassa hävyttömästi.
Tukkipuista sain maksamani hinnan monikertaisesti takaisin,
kaupanpäällisiksi jäivät vielä pienet puut, jotka hakkautin haloiksi,
nylkeäkseni kaupasta mahdollisimman suuren voiton. Nimeni rinnalle
alkoi kasvaa liikemiehen mainetta ja luonnollisesti sen mukana suurinta
luottamusta. Älysin jo, miten suuri arvo oli valehtelemisella ja
pettämisellä, noilla kahdella taidolla, jotka rautakaupassa ollessani
olin oppinut. Ne olivatkin onneni syvät syntysanat...

Lähes viisi vuotta kului, ennenkun jouduin käymään Helsingissä. Oli
taaskin kirkas kevätpäivä. Esplanaadilla vilisi väkeä, kävelyhetki oli
juuri alkanut. Tulin pankista, jonne olin jättänyt ensimmäiset
kahdeksantuhatta. Ohjasin askeleeni kapealle kadulle, ja silmäni
etsivät tuttua kylttiä. Turhaan. Koko talo oli hävitetty ja sijalla
seisoi nelikerroksinen kivirakennus. Katselin ja painoin kädellä
otsaani. Ohimoni tuntui kovin kuumalta.

Riensin tapaamaan Almaa, koputin ovea, tuttu ääni käski astumaan
sisään. Käänsin avainta, vedin oven auki ja näin samaisella sohvalla,
jossa viisi vuotta sitte onnetar minua pari silmänräpäystä syleili
hentoisilla siivillään, Alman ja lasisilmäisen herran, suloisissa
rakkauden haaveiluissa arvatenkin.

— Tässä on sulhaseni, virkkoi Alma, esittäen meidät toisillemme.

— Toivon onnea, tavailin kömpelösti.

Vasta muistin, että olin huolettomasti puettu. Jalassani oli
pitkävartiset saappaat, ylläni maalaisräätälin tekemä puolivillainen
takki, kalvostimet puuttuivat kokonaan.

— Istu nyt... Me olemme jo kahdesti kuulutetut!

— Mihin virkakuntaan kuulutte? kysäsin ja istuin nurkkaan vastapäätä
heitä. Jos saan luvan...

— Paul aikoo toimitusmaamittariksi.

Samassa Alma hienosti viittasi, että sulhanen oli kovin rikas. Häiden
jälestä oli heillä aikomus asettua maalle, siksi että Paul saa
vakinaisen viran, johon ei luulletikaan ollut pitkä aika, sillä
isonjaon kuume raivoo maaseuduilla.

— Niin tekee, myönsin minä.

— Juothan kahvia kanssamme.

— Kiitoksia, aikani ei taida myöntää.

— Istu nyt...

Alma poistui puuhaamaan kahvia ja me jäimme kahteen mieheen. Kohtelimme
toisiamme kylmästi. Hän piti minua metsäläisenä, minä häntä tuhmana.
Pöydällä oli hallahtava silinterihattu, johon silmäni olivat koko ajan
lumottuina. Taudintapaisen epäluulon valtaamana vihdoin nousin
nurkastani ylös, menin pöydän luo ja lausuin:

— Teillä näyttää olevan uusi hattu.

— On, hän ylpeästi virkkoi.

Kääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein
näin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja
päivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta...

— Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni...
sydämmeni pohjasta.

— Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.

Almalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman
torikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies
kuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.

Kävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa
poikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen
kiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni,
joten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas
tunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä,
onni uskollisena seuralaisenani.

Retkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta vanha,
vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme... hän vielä sokeammin kuin
minä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas
tilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien
tapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta
rahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.

— Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli
aikeemme... ei milloinkaan.

Mutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää
ruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko
käski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin
metsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen
todellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään
hintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut.
Hyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä
minun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.

— Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä... ja tulkaa
onnellisiksi...

Tuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa
kolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin
kovin liikutettu.

Sitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä päivänä olin matkalla Lauran
kotiin... meidän piti sinä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua
rapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme
piti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:

— Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.

— Kyllä... se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.

— Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi
jokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin
turhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen
sinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin
itselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei
penniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa,
että vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa...

Ja ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle.
Epäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta
nurinpäin... niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni
etukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.

— Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni
nauruun purskahtamasta.

— Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on
sulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi
kaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy
toista koko planeetillamme...

Pappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä
ja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän
aavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle.
Muistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä
Jumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä
kovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.

Häittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen
elämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan,
mutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes
vihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen
marjamättään vieressä.

Mutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.

Rukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli
köyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui
kato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä
viiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä
huolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki
naimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä,
tehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa
Sipille sulhaislahjaksi.

Laura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin
renkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme
hetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu
päässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi
jotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä
otti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää,
oluthaarikan viereen.

Laura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa
valssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran
päähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri... ja
pyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun
jälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti
tuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän
ja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut,
jokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon
humina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet
kaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.

Poislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan
vieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut
helevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään
jälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli
sieleä ja mallikas...

Tunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle,
että entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.

Onnea pakoon.

I.

Väkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani
suunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin
vailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa
valitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka
mietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle
erittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen
sopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia,
luulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin
täälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan
sain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen
työ-alan.

Ja minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain
paikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja
tyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En
tuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina
kesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani
kohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt
maanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan
luonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä.
Etteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin
jo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri
milloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista.
Miehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli
minulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena
kyytimiehen rattailla.

— Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano... heti tämän mutkan
jälestä.

Metsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti
samassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän
helmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana,
milloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen
takana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän
piirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.

— Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin
puhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon
poikki... näettehän, tuolla noin.

Katsoin osotettuun suuntaan... ja samassa talonpoikais-vereni vavahti.
Komea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko
sädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat
kuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin
nähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne
milloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja
välinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta
nyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs
miehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni,
kutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa
kuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua,
vinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara
olkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle
lähteelle...

Kohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla
mies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille,
vaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä
tahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen
odottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin
punaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen
aikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot
olivat lihavat ja terveen näköiset — lisäksi hiukan poskipartaa ja
oman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka
ei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.

— No, terve tuloa.

Hän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani
ja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti
minulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen
yläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin
jäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani
vankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin
mutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.

Kotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta
lähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut
tyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta,
kiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun
koskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko
perheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja
kaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja
saman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä
yhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä
oli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta.
Nuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly
oli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti
vähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi
silmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen
kanssaan.

— Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt
puhelemasta poikain kanssa.

— On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte
äkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä
ihanuudesta.

Rouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia
seikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden
varjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että
talonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla
ja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean
vanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli
todenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja
että poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain
yksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei
kilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin
muutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja
Tanskan.

— Tuntuu että olette talonpoikaismielinen... no ei se häpeäksi ole.

— Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.

Sitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut
työhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse
vuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia
ja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta alkaen
tulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa
palkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet,
eli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin
vain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että
perehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli
semmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko
kartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa vuodessa
väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut
erehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi
jyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja
hän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta
eikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti
Onnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.

— Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen
mies.

Minä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin
olisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni,
vero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne
eikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.

Aamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.

II.

Aika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää
aamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä
maanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä.
Huomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa
saamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta
saattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä
ehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut
omaviisauttani.

Onnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin
peltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita
minä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat
olivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet
vieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty
mätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan
kasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä
urakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli
kylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti
uuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan,
vaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin
sitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.

Alustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen
alustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn
taitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia
nahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko
joukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista
kyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään
velassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi
viljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat
olivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten
olivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt
olevan puhettakaan.

Haluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin
tarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän
tupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan,
ojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä
itsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli
mahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä
myöten. Kun oli varaa — syksypuolella oli varallinen aika heidän
keskuudessaan — elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle — ja se tuli
aina talven kantapäillä — kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei
Onnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat
käännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin
nimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan
tarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa.
Lehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut
olivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa,
väkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen
nahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli
pyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi... minä tietysti annoin. Mutta
kovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri
sillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin
pumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein
uskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että
Ojalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään
villat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia
ja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana
alustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle
ainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.

Tein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden kuluttua
heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot
olivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun,
paitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois,
suu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse
auttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.

Muonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena
varakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että
niin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka
tekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli
kerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja
palkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan
heissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli
heidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä,
kullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne
astuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä,
että mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle.
Sullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä
ikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin
elävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi
loukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin kilometrin
päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon
mäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia,
joita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä
oli olojen yleisenä pääpiirteenä.

Palkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja
kuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan,
tulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä
joka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se
taitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja
hänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa
vielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot.
Minkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä
leivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat
vierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa,
kuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin
vaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.

En voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan
oloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä.
Kotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi
miehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan
perkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen
notkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään.
Kasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse
näkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin
kumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa.
Talonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa,
Onnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja
kuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja... pidettiin niitä
melkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä,
ahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.

Talven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina
kun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura,
kutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin,
mutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin,
istuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka
tulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja
virkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat,
myöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin
kanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun
lasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin,
viihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta
semmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä
tuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin
jalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja
torpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli
repuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän
käsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän
hikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä.
Kaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa,
oli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä... Ja minä lopetin nuo
kestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan
sivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi
talonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito
piinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että
voisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain
tahtoisin. — Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja
epäkohteliaasti.

— Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja
harvinaista.

Talvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle
sopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen
sattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon,
joten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena
askeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että
koneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä
tulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli
Iisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli
nuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot
todistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja
tulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys
kasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme
peltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä
kierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä,
milloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista
opintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman
vallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä
nolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän
alakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli
jalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana
menimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli
veneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset
eikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.

— Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen
veteen... sanoppa...

Pojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:

— Koulunkäynti on niin ikävätä.

— Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?

— En, ei minua haluta herraksi.

— Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?

Yhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän
supatti:

— Talonpojaksi minun on mieleni.

Minä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en
osannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin
ajatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut
unissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa,
vivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.

— Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?

— Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun
olen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen
kuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni,
kuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen
maalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata
kadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös
heidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on
huhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt
sauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva
Matti... oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.

Ilma kun tuli jo sumuiseksi ja kosteaksi, melosimme rantaan ja
astelimme rinnattain ylös, hän kantaen kalanippua ja minä onget
olallani. Meijerirakennuksen nurkalla sanoimme toisillemme hyvästit.

Minä tiesin että hänen talonpoikaisunelmansa joskus haihtuvat.

III.

Suuret aikeeni torpparien suhteen menivät surkeasti myttyyn. Kului
toinen vuosi ja kolmaskin eikä heidän tilansa ollut viittä valkeampi.
Sama puute, sama kädestä kärsään eläminen kuin minun tullessanikin
Onnelaan. Kaikki neuvoni, avuliaisuuteni oli iskenyt päämaalin sivu,
tuottamatta edes näennäistäkään hedelmää. He kuuntelivat tarkkaavaisen
näköisinä esityksiäni säästeliäisyydestä ja ahkeruudesta, mutta selkäni
takana nauroivat he minulle, ja tekivät lainoja oikealle ja vasemmalle.
Tukinveto oli talvisin heidän vasituisena rahatyönään, ja luulenpa että
ilman sitä olisi moni ollut tiukalla, sillä, kuten tulin vähitellen
saaneeksi vihiä, oli usealla isompikin velka, jonka takeeksi oli
pantattu milloin hevonen, milloin lehmä. Huomasin turhaksi vetää heitä
lujemmalle, sillä sukupolvien traditsioonit vaikuttivat heihin siksi
valtavasti, eikä toisekseen asumisen ehdotkaan, tarkemmin tutkittuina,
olleet kovin valoisia. Viljelysmaat olivat suhteellisesti hyvinkin
verotetut eikä ollut mitään takeita etujen pysyväisyydestä, jos olot
kerran olisivatkin hyvinvoipuuteen päin suuntaneet kulkunsa.
Irtisanominen torpasta saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.
Muutokseen olisi tarvittu toinen sukupolvi, vereksempää intoa,
sitkeyttä ja takeita etuuksien pysyväisyydestä.

Esittelemättä mitään suoranaista keinoa torpparien tilan
parantamiseksi, huomautin kerran isännälleni, että toki jotakin
tarvitsisi yrittää heidän hyväkseen, ihmisyyden nimessä — jotakin,
josta en itsekään ollut vallan selvillä. Mutta hän nauraen vastasi:

— Haaveilut ovat aina enemmän tai vähemmän hämäriä. Ei se ole
autettavissa, joka ei itse tahdo itseään auttaa, ja semmoisia juuri
ovat Onnelan torpparit, paitse noita kahta.

— Kyllä niin, ei ne ole miesten paraita... niissä on miespolvien
vaikutusta, ja se juuri on auttamatonta. He ovat tavallaan piittyneitä
niin tuon kuin tämänkin suhteen.

— Kyllä ymmärrän... ja kenenkään yksityisiin asioihin on mahdoton
sekaantua. Löytyy ainoastaan yksi keino... ja siihen keinoon olenkin
päättänyt ryhtyä.

— Mikä keino se on?

— Hävitetään kaikki torpat ja rakennetaan toinen kasarmi. Torppareista
tulee oivia muonarenkejä.

— Kyllä tulee... mutta sitte tarvitsisi antaa toinen nimi Onnelalle.

— Mikä nimi...?

— Kurjala, esimerkiksi.

Meidän välillämme syntyi tulinen sanakahakka, jossa ei sattuvia sanoja
säästetty kummaltakaan puolen. Isännälläni oli asiallisia tietoja
aseena, minussa talonpoikaisveri iski kuumia kipenöitä, niin me
ottelimme, hän järjellään, minä sydämmelläni.

— Kasarmi on mustin tahra ja häpeäpilkku suurviljelyksemme
kehityshistoriassa. Muonarengit ovat sullotut kuin elukat kasarmin
karsinoihin, sen sijaan että olisi laitettu niille oma tupa, perunamaa,
lehmänlaidun. Sen sijaan että olisi heille suotu jotakin edistyksen
ehtoja, on kaikki pyrkimisen halu sammutettu heissä... ja, miksi en
sitä sanoisi, samalla kaikki ihmisyyskin. Sen sijaan että
suurviljelijät, jotka ovat sivistyneitä ja joilta siis voi vaatia
enemmän, antaisivat talonpojille hyvää esimerkkiä, polkevat he itse
ensimmäisinä ihmisyyttä jalkojensa alle.

— Jos olisitte käyneet Venäjällä, Amerikan tehtaissa ja Belgian
hiilikaivoksissa, puhuisitte toisin. Muonarenkimme ovat heidän
suhteensa onnen lapsia. Jos muuten luulette, että alustalaisten tila
muissa kartanoissa on loistavampi kuin Onnelassa, niin...

— Ei, sitä en ensinkään tahdo väittää, päinvastoin, sen mukaan mitä
olen kuullut, eletään meillä paremmin kuin muualla... itse ne niin
vakuuttavat.

— No älkää sitte loruilko. Ei yhteiskunnalliset edistykset käy
ukon-ilman tavoin, ne ottavat käyttääkseen pitempiä aikoja,
vuosikymmeniä ja vuosisatoja, mutta sitte ne tekevät pysyväistä.

Epäilemättä hän oli oikeassa... ja minä ehkä olinkin turhanpäiväinen
intoilija, kokematon talonpoika, joka jumaloin omaa takkiani ja joka
juoksin pääni kantoon, kun eivät kaikki pyyhkineet suutaan puhtaaksi
samaan suuntaan kuin minä.

Ja niin se meni sekin kesä, Iisi ei joutanut minun kanssani
seurustelemaan, sillä hänellä oli kotiopettaja. Oli päässyt ehdoilla
kuudennelta luokalta ja hänen täytyi hikoilla kesäkausi kirjojen
kanssa. Nuorempi poika oli jo viimeisellä luokalla, ja vanhempi neiti
meni kihloihin erään etevän ja hienokäytöksisen varatuomarin kanssa.
Kihlaus julkaistiin talvella, loppiaisen tienoissa, ja samaan aikaan
vietettiin Onnelassa isännän nimipäiviä. Koko pitäjän ylimystö saapui
miehissä Onnelaan, hevonen hevosen jälestä ajoi lasikuistin eteen,
turkkeihin puettuja herroja ja naisia purkautui reestä ylös. Sitä oli
komea kaukaakin katsella. En aikonut mennä kesteihin, mutta kun
emäntäni erittäin muistutti, etten millään ehdolla saisi jäädä pois,
menin kuin meninkin, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestäni. Istuin
entiseen sopukkaani, silmäilin sieltä ympärilleni, tein huomioita ja
johtopäätöksiä. Sulhasen jälestä oli Onnelan nuorempi poika lupaavin
miehen-alku koko seurassa. Vanhempi poika oli edistynyt sekin... oli
paljo muuttunut ensi näkemästäni.

Hilpeä mieliala vallitsi vieraiden kesken ja se kohoutui
korkeimmilleen, kun sulhanen alkoi kuvailemaan Pariisia sen mukaan kuin
oli omin silmin nähnyt. Henkeä pidättämällä häntä kuuntelivat nuoret
tytötkin, silmissä sellainen ihastuksen hurme, kuin jos jo olisivat
itse astelleet bulevardeja, noita loisto- ja kauneus-kaikkien
valtakäytäviä. Tarttuipa tuo ihastuksen hurma minuunkin, tempauduin
minäkin tietämättäni ajatusteni mukaan. Istuin lekotellen bulevardeilla
minäkin, päiväpaisteessa, sanomalehtiä lukien ja hengittäen keuhkoihini
Pariisin lumoavaa ilmaa. —

— ... Muttei ole semmoista perspektiiviä kuin ranskalaisilla. Ajat
Pariisiin sisään ja pelkkä perspektiivi hurmaa sinut. Ajat sisemmälle,
luulet ettei kauniimpaa enää voi tulla vastaasi. Mutta loisto, komeus
sittekin yhä paisuu. Myönnät että on kauniimpaa, yhäti komeampaa. Ja
kun tulet keskukseen, jossa maakuntain kuvapatsaat seisovat, jäät
jähmettyneenä paikallesi. Katsot ja katsot... ja päätäsi pyörryttää...
ja silmiäsi huikaisee. Paraan karamellin, Elysein palatsin, jätät
viimeiseksi... Ja sitte tuo elämä bulevardeilla, kun sanomalehtien
iltapainokset ilmaantuvat kioskeihin... silloin tunnet maailman
kaupungin sydämmen tykytyksen. Ihmisvirta tyrskyy ja kuohuu kuin koski
putouksensa juurella. Ja kaikki on hilpeätä. Ihmisiä istuu kaduilla
pöytien ympärillä... Siinä näet herttaisuutta, kauneuden aistia,
naisten loistavia pukineita. Ja tuo kaikki lumoo sinut. Pariisi on
maailman lumotar, ei sen rinnalla kestä mikään.

Kertoja oli illan sankari ja hän piti hilpeyden eleillä viimeiseen
silmänräpäykseen saakka. Vasta puoli-yön vaiheilla hankkivat vieraat
lähtemään. Käänsin takinkaulukseni ylös ja astuin asuntooni,
jättelemättä hyvästi ketään muita kuin emäntääni. Kauniit kuvitukset
tuudittivat minut hyvään uneen, aamulla heräsin vasta parahiksi
kellonsoittoon. Ajatuksissani vielä hiljaa lainehti Pariisin komeus ja
bulevardein loisto. Hieroin silmiäni, puin hätä hätää ylleni ja
kiirehdin renkitupaan, jonne miesten oli tapa aamusin keräytyä. Oli
kovin kurja ilma. Pohjoinen vihuri vinkui nurkissa, tuoksuttaen lunta
korkeisin nietoksiin, ja ilma oli niin sakeana lumiryöppynä, ettei
eteensä tahtonut nähdä.

— On lujaa talvea, ompa hemmetti vieköön... ei masennu päiväksikään.

— Ei masennu... jollei olisi jo ennalta rästipäiviä, menisinpä omaan
konttuuni.

— Samoin tehtäisi meilläkin... tuo ilma on niin äksyä.

— Unohditte syödä läskiä ennen lähtöä, virkkoi joku koiranhammas... se
pitää sisukunnan kuumana.

Muonarengit ja torpparit nauroivat kierosti. Mistäpä se tuli läski
heidän pataansa?

— Entä Jäntti ja Ojala? kysyin minä... ovatko taaskin jättäneet
rästiin?

— Jäntti löi eilen kirveellä polveensa, vastasi vouti... sitä miestä
aina kova onni pukkailee.

— Ja Ojalassa on emäntä loppumaisillaan... kuuluu olevan jo
puhumattomana.

— Sepä surkeata! Tiesin että Ojalassa oli kaksi pientä lasta, jotka
tarvitsivat äidin hoitoa... Mutta näkyy Rantakin olevan poissa.

— Kyllä se tulee tänään kartanoon jyviä hakemaan... leipä on lopussa.

Määräsin töihin nuo puolinälkäiset olennot, joiden elämä oli taistelua
leipäkannikkaan edestä ja joiden ainoa vaatimus oli saada elää Jumalan
luomassa maailmassa, olipa elo sitten miten tiukkaa ja ahdasta tahansa.
Tulisesta sanakahakasta saakka, joka sattui isäntäni kanssa, oli vereni
rauhoittunut jonkinlaiseen valelepoon. En ajatellut juuri sinne enkä
tänne ja aivan ehdollani vältin tehdä huomioita, joiden tiesin
karvauttavan luontoani. Mutta ankara talvi rupesi kovin kourin
häilyttelemään rauhaani, saattaen minut ristiriitaan omankin järkeni
kanssa. Nimipäiväkestien jälestä en enää voinut mitään seikkaa punnita
tyynesti ja puolueettomasti. Onnelan olot vääntyivät silmissäni aina
irvilleen. Toisella puolella sivistys, nautinto ja kaikki edut,
toisella puolen raakuus, kurjuus ja kaikki velvollisuudet.
Liiallisuudet kummallakin puolen olivat liian jyrkät vastakohdat
toisilleen eikä niiden karvauttavaa vaikutusta lievittänyt sekään
mahdollisuus, että muualla kartanoissa elettiin ehkä vieläkin
jyrkempien vastakohtien välissä.

Ja vasta huomasin, miten väärälle tolalle olin joutunut, valitessani
itselleni pehtoorin toimen, miten nurinpäiväinen oli asemani, kun
sydämmeni ja tunteeni kallistuivat jyrkästi muonarenkien ja torpparien
liittolaisiksi, jota vastoin terve järkeni piti isäntäni puolta.

Talonpoikais-vereni, se oli yksin syypää onneni häviöön... ja verenviat
ne ovat parantumattomia.

IV.

Melkein salaa ja huomaamattani se ajatus oli kypsentynyt ja muodostunut
sielutieteellisten lakien mukaan työksi, toiminnaksi, ennenkuin vielä
olin ehtinyt hätimmitenkään seurauksien painavuutta punnita. Tunteeni
ja sydämmeni, joiden voimia en nuoruudessani tullut kokemaan,
vaikuttivat järkeeni ja toimintaani horjumattoman painolain tavoin. En
käsittänyt muuta kuin yhden ainoan asian, nimittäin sen, että minun
piti joutua pois asemastani, pois Onnelasta muuanne maailmaan, jossa on
tasaisemmat olot, jossa ei kurjuus ja ylellisyys ole niin
silmiinpistävätä.

Ja eräänä pilvettömänä kesäpäivänä seisoin minä isäntäni työhuoneessa,
taitellen kokoon todistuspaperia kuusivuotisesta palveluksestani. En
kummastellut, vaikka käteni pyrkivät tutisemaan ja ääneni oli
tuommoinen epävarma, kuten syyllisen ääni oikeuden edessä. Aivan
jouduin hämille, kun entinen isäntäni täyteliäisellä äänellään virkkoi:

— Te olette kelpo mies... jos milloin kadutte tätä tekoanne,
kirjoittakaa minulle, saatte olla varma että...

— Paljon kiitoksia.

Tiesin ettei tuo ollut mielittelyä, isäntäni oli siksi suoraluontoinen
mies. Puhui aina sitä mitä ajatteli.

— Ja sanokaapa nyt, ennenkuin lähdette, varsinainen syy... se oli
rouva, joka ilmaantui ovelle ja noin kysyi.

— Eihän sitä voi sanoa, kun ei ole... ei minulla ole mitään
varsinaista syytä.

— Mitä varten sitte jätätte meidät?

— Hm, sitä en tosiaankaan voi sanoa.

— Olemmeko ehkä loukanneet teitä?

— Ei, rouva hyvä, ei minua ole kukaan loukannut.

— Ja kuitenkin erootte.

— Siksipä se nyt on käynyt.

— Ja teillä ei ole paikkaa tiedossa.

— Ei ole.

— Ja ette tahdokaan semmoista.

— En, rouva hyvä... en minä tällä kertaa...

— Menettekö vanhempienne luo?

— En, olenhan jo muistaakseni kertonut kotoiset asiani.

— Niin vainenkin, isänne meni onnettomaan takuusen ja... kenellä se on
kotitalonne?

— Vanhemmalla veljelläni... se nai rikkaan tytön.

— Teille ei jäänyt mitään osuutta.

— Ei mitään. Siskoni ovat naimisissa, nuorempi veljeni on
kansakoulun-opettajana.

— Niin vainenkin, kyllä jo muistan... No minne sitte menette?

— En tieltä, en lainkaan... en ole vielä tullut tarkemmin
ajatelleeksi.

— Jos minä nyt pyytäisin teiltä pois eropaperin ja sanoisin: jääkää
meille ijäksenne, naikaa ja...

— Ei, rouva hyvä, minä olen itsepäinen. Kiitoksia hyvästä kohtelusta
ja...

Kiirehdin jäähyväiskohtausta, sillä se kääntyi odottamattani
semmoiselle suunnalle, että oli syytä pelätä lujuuteni murskautumista
minä silmänräpäyksenä tahansa.

Pihalla oli suuri seura naisia ja herroja kroketinlyönnissä. Jätin
hyvästi Iisin — nuorempi poika oli ulkomaan matkalla — jolla jo oli
päässä valkoinen ylioppilaslakki, ja nuoremman neidin, joka vielä oli
naimatonna kotosalla.

Vaatekirstuni oli jo nostettu rattaille. Minuutin, parin kuluttua ajoin
viettävää lehtokujaa alas, jokseenkin tyyntyneenä ja kylmämielisenä.
Onnelan hohtavat seinät ja kauniit maisemat jäivät taakseni, jäivät yhä
kauemmaksi. Ja kun tultiin korpimetsän laiteelle ja maantie koukistui
korkean kuusimetsän sisään, oli Onnela kadonnut näkyvistä.

— Se kasarmin rakentaminen on annettu urakalle, virkkoi kyytimieheni,
tallirengin kuusitoista-vuotias poika.

— Kenelle?

— Koljon Taavetille... se otti halvimmasta. Pitäisi olla
pyhäinpäiväksi asumakunnossa.

— Vai niin... kyllähän tuon jo siksi ehtiikin... onhan ne pitkiä
kesäiset päivät.

Olin jo ihan tyyni... olin sama hiljainen ja miettivä mies kuin
entisinäkin aikoina.

V.

Olin ollut lähtevinäni onnettomuutta pakoon, mutta todenteossa olinkin
lähtenyt onnea pakoon. Minulle tuli piankin kovat käteeni. Sievät
säästöni, jotka olin kuuden vuoden ajalla tehnyt, hupenivat viimeiseen
saakka eräässä yrityksessä, johon annoin itseni houkutella.
Jouduin omaisuuden puolesta yhtä putosen puhtaaksi, kuin kotoista
perintöjakoakin tehdessä. Koskemattomaksi omaisuudekseni jäi vain
samainen vaatekirstu, jonka omistajana olin jo Onnelaan lähteissänikin.
Kotiseuduilleni en voinut mennä, sillä siellä olisin joutunut
ivanalaiseksi, kun huhuja kulki, että olin huonon käytöksen
takia joutunut pois Onnelasta, Voidakseni elää ja pysyä
talonpoikaisaatteilleni uskollisena, täydyin ryhtyä ruumiilliseen
työhön. Tuo oli alussa vaikeata, kovinkin vaikeata, mutta vähitellen
totuin raatamaan. Minulla oli luontainen taipumus ojankaivuuseen —
opistossa ollessa olin saanut ensimmäisen palkinnon kilpa-ojituksessa
— ja sitä työtä alussa enimmäkseen harrastelinkin. Sateisina kesinä ja
syksyinä, jolloin maa on pehmeätä, kävi työ hyvin laatuun, mutta
milloin tuli kovat poudat ja aikaiset talvet, silloin olin pakoitettu
luopumaan lapiostani. Rupesin kokeilemaan salvuumiehen alalla ja
huomasinpa ilokseni, että minussa löytyi pieni taipumuksen siemen
siihenkin. Ja siksi se elämäni sitte muodostui, että jollen istu
rakenteilla olevan huoneen nurkalla, salvuumiehen kirves kädessäni ja
pohjalaisen kuuluisa ja komea tuppirustinki vyölläni, niin kumartelen
lapioineni vesiperäisillä saroilla, viillän turpeita, nostelen savea
saran syrjälle, ja laitan semmoista pyöreäpohjaista ja luotisuoraa
ojaa, että sivutsekulkijakin pysähtyy ihmettelemään. Luonnollista on,
että vältän herraskartanoita ja haen työmaani talonpoikien tanhuvilta
ja heidän peltojensa pientareilta. Suuret talonpoikais-kylät ovat minun
onnelani, siellä tunnen itseni koteutuneeksi, siellä viihdyn kuin kala
mutapohjaisessa järvessä. En virkkaa kellekään kuolevaiselle, että olen
nähnyt parempiakin päiviä, että olen heilunut pehtoorina komeassa
kartanossa, istunut herrain seurassa ja kilistänyt lasia heidän
kanssaan. Jos noista seikoista ruvetaan saamaan hiukankin vihiä,
siirryn minä lapioineni, salvuukirveineni ja tuppirustinkineni toiseen
paikkakuntaan.

Noin minä elelen ja siirtelen itseäni, miten mieleeni sattuu. Kuluu
vuosia viisi kuusi,, retkeilyni kutistuvat lyhyemmiksi, ja rajoittuvat
määrätylle alueelle. Menen, näetsä, naimisiin. Mutta aatteilleni pysyn
yhä uskollisena. Ojittelen talonpoikien peltoja, rakentelen heille
huoneita, perheeni lisääntyy ja minä tunnen itseni tyytyväiseksi.

Tosin tupani on pieni, tosin puutekin käy väliin luonani terveisillä,
mutta se ei häiritse tyytyväisyyttäni. Puute on inhimillistä, sitä en
kammoo, ainoa jota kammoon, on toivottomuus. Kylässä on kansakoulu ja
lapseni käyvät siellä, Lähin naapurini on eräs muonarenki ja hänenkin
tyttönsä käy kansakoulua. Näen tasa-arvoisuutta joka puolella.

Väliin muistelen Onnelan aikuisia aikoja, ja vaikka muistellessani
väsymys karmii selkäluitani, eivät ne ajat kuitenkaan käy kateekseni
eikä mieleni pala niiden perään. En lainkaan kadu, että lähdin onneani
pakoon ja rupesin salvuumieheksi ja ojan kaivajaksi. Ne toimet ovat
luonteelleni niin mainion sopivia!