Kaksi valapattoista.
Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan kankahille
ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi
kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä.
Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä,
ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.
Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme
kanssa.
— Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?
— Vannon. Meitä ei eroita... ei mikään.
— Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.
— Niin... ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.
— En kuuna päivänä.
Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja
seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista
hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten
jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat
aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään
alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa
alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle
kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan
lisää kukkien tuoksua polullamme.
Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa markkaa
valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät
suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein
monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle,
perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän
tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi
sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen
yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.
Noin vastailtiin kumarruksiini.
Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi
päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein,
arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän
itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin,
kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin
juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini.
Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä
hetkellä hyvänsä.
Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen
kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä
ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä
lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja
teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön,
sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi
mitään pysyväistä rakentaa.
Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi
vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani,
sain postissa. Siiri kirjoitti:
”Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten
nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa
viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli ’illatsu’ kauppias Tammeliinin
luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut
mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei
muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken ’luurangoksi’.
Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia,
huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia
velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden
kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on
hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin
pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: ’Tähdet öisin tuikkivat ja hongat huminoivat
’. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että
tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: ’hongat huminoivat’ — ja ehkäpä
äänenikin — nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini
tuli pianon viereen ja...”
Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.
Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä,
joka ilta ja nyt... Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin
luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa.
Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen
kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata
jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen
ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen
vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan
uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan vuodessa
oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin
Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit
seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut
seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot
sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!
Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo
illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä — alkua ja
loppua lukuunottamatta — jota kehtaisi tunnustaa kullan
kirjoittamaksi... ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista,
kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla
lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.
Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte
menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset
työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan
kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi
huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko
ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta.
Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten
ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin... ja
mitä Tammeliiniin tulee niin... hm... hän on Tammeliini. Ja Siiri on
oma, uskollinen kultani.
Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan,
tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni
kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi
kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla
tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon
ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat
edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo
kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka
suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä
neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein
olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien
järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään
oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.
Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa.
Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli
toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini
piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan
käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin
hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme
vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla
osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä,
että itsekin jouduin ihmetyksiin.
Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli
kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena
suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden
kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut
jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia
harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen
Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia
lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva
huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen
— jonka huomautuksen tietysti otin varteen — voin verrata kouluani
täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka
ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä
lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin
minusta.
Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut
suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli
nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka
monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin
minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi
olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat
kaikki tyytyväisiä... paitse yhtä ainoata.
Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta.
Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi
ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies
kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta
onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset
saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja
siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä
kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että
hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla
vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään
sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.
En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille... hänen kuvaansa kannoin
uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi
raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo
kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran
huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä
toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen
myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden,
oli välttämättömän tärkeä.
Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia
sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja
mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan
heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat
syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas.
Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa
tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot.
Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja
kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin
mieleni teki.
Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin
nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että
X—— kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka.
Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet
olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies,
jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja
Siirin välillä käy.
Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia
päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt
lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä
ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn
palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni
makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi...!
Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta
ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan.
Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten
Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä
haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen
kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä
erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään
seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.
Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen
peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille
ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni,
muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa
vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin
entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä
palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni...
Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta.
Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii
arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte
suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa
kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni
johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.
— Minun Siiri kultani...!
Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta
vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä
menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan
.
Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli
tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani
sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen
kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: Siiri Saukkonen ja Maksmilian Tammeliini
.
Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin
itseäni, Siiriä, kihlakorttia... ja sydämmeni oli haljeta pelkästä
harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai
revolveria tai... Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma,
kavala Siiri!
— Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä...
Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni,
miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta
planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä,
viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen
mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän
maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi.
Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on
samalla jaloa ja runollista.
— ... Iltaa. Miten veli jaksaa?
Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä,
havannalainen sikari suussa.
— Kiitos, hyvin. Paina puuta.
Apteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä
yksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä,
koditonta.
— Lämmin kesä kuin Itaaliassa.
— Niin kovasti lämmin, vastasin minä.
— Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?
— Kyllä, hyvin...
— Sitä vietetään vanhaan tapaan... ainoastaan vapaat poikamiehet ovat
mahdollisia... veli on tervetullut.
— Kiitos... mihin aikaan?
— Seitsemän seutuvilla.
— Siis noin tunnin kuluttua.
— Niin juuri.
Apteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun.
Revolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat
aivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin
ja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti
kyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona... minun suloinen
Siirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli
muistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut
mielipuoleksi ennen auringon laskua.
Siistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen
vuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa.
Höyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria,
oluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo
siroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä... jokaisella oli
jo nokassa yksi lasi liiemmäksi.
— Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.
— Eikähän mitä.
Siirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän
merkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen
hyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai
joku muu pakottava luu.
— Maljamme, veikkoset...
Jokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni
keveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan
jälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka
narri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen
järjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille,
lempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja... Tästä lähin
olen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään
velvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta
lähemmäksi. Ja Siiri...! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä
minäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.
— Maljamme veikkoset.
Oluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia,
minä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni
konttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa...
— Puhutaan suomea... kun ollaan Suomessa.
— Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.
— En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.
— Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että
olemme alakynnessä. Noita on kolme.
— Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo
hankkii nukkumaan.
Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen
puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus
tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin
pidimme pitoja puoliyöhön asti.
— Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme
lähtömalja ja laulakaamme:
Näin on häitä häilättihin,
Näin on häitä juotiin,
Lopuss’ ei viel’...
— Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein
raakamaisia renkutuksia.
— Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?
Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta
riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.
Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti
kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi
sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.
Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta
kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta
sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka
teen osaltani työtä kuin höyryveturi.
Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden
juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse...
— Tiehenne täältä... huis kotiinne...
Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa
veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika
kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin
venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden
maitosuita suosikkeja.
Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo
korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.
— ... Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin...
Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.
— Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.
Vältin katsoa häntä silmiin.
— Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?
— Mitä varten niin?
— No kun eilen oli...
— Apteekarin syntymäpäivä.
— Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?
— On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.
— No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit
apteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.
— Valejuttuja... kerran tuuppasin kumpaakin.
— Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.
— Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun
ei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.
— No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on
vähän himphamppua...
— Tilikirjoissako?
— Niin.
Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon
ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka
herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta
kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä
— kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut
ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin
saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.
— ... Oikeinko totta?
Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä
lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.
— Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä.
Pyydän että heti... neulot... sininauhan...
Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja
esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.
— Aivan mielelläni.
Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.
Sievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut.
Tummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli
reunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka
hurmasi silmää, sieluani.
— Sulima, minä rakastan sinua.
Sievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.
— Sulima, minä...
— Aapo...!
Minä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja
suutelin häntä.
Samassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella... ja kamarin ovi
työnnettiin auki.
— Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on
yksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia.
Nuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten
meidän sopii iloita...
— Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.
— En, en toki.
Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt
käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään.
Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.
— Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä
karjapolkuja takaisin. Tuletko?
— Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.
Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu
päässä, sievä kansallispuku yllä.
— Tule nyt.
Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman
perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.