Kilparadalla.

I.

Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui
tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo
useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun
parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen
kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän
koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista,
jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle
kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!

Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se
vihlasi mennä, niin jotta, niin... Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut
ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan,
hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien
typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein
suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat
tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa,
ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin
niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli
kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen
laskevan.

Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli
kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin.
Pekka Sukka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla
suulla: Noo, soo Sukka, siivolla nyt.

Se vaati tuollaista hyvittelevää puhetta, Sukka, ja siitä se parhaiten
talttui. Nosti heti korvansa hörppään ja muutti tulisen juoksunsa
käynniksi, sellaiseksi reippaaksi ja vilkkaaksi käynniksi, joka oli
sille omituista ja synnynnäistä ja johon kahdenkymmenen vuoden vanha
Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, oli niin sokeasti ihastunut.

Isän hevosella ei sellaista reipasta käyntiä ollut, se, oli paksumpi ja
jäykempi ja ehkä vähäsen vahvempi vetohevonen. Sellainen joka ei hevin
hiestynyt eikä kovankaan kuorman edessä pärskynyt. Veti vaan, että reki
rymisi.

Mutta Sukka, se juoksi ja se ennätti. Se oli Pyörän torpan kunnia ja
Pekan ylpeys. Pekka itse sen oli opettanut siksi, mitä se nyt oli,
ja yksin hän siitä niitti kunniankin. Kumpiakin mainittiin toistensa
yhteydessä. Missä oli Pekka, siellä oli Sukkakin. Molemmat kuuluivat
melkein samaan käsitteesen.

Kerran sitte kilparata pälkähti mieleen, miten lie pälkähtänytkään.
Se oli syksytalvella, oli kovia pakkasia, mutta puuttui keli. Pekka
meni eräänä aamuna noutamaan puukuormaa torpan lähellä sijaitsevan
Pyöräjärven takaa. Oli mainion sileä jää, ja Sukka oli terävässä
kengässä. Se ravisti jäällä harjaansa ja rynnähteli. Pekka hellitti
ohjia ja...

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleen kilparata. Ja kuolematon kunnia
ja puolisataa hopeamarkkaa! Hän, Pyörän Pekka, hän se olikin hevoismies
ja hevoisrodun harrastaja. Ja hänellähän se oli kilpahevonenkin, oli
ehken pitäjän paras. Mikä estäisi häntä menemästä ensi laskiaisena
kilpailemaan? — Olihan hän hevoismies ja hevoiskasvattaja. Mikä
estäisi häntä ottamasta palkintoa? — Olihan hänellä juoksija-tamma,
ehken pitäjän paras. Hän oli ollut narri, kun ei jo edellisenä laskiaisena
mennyt kaappaamaan kunniaa ja rahoja; oikein aika narri.

— Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Lammen, Pyöräjärven jää oli loppunut, rannalla oli halkopino. Pekka
teki kuorman ja lähti jälleen kotirantaa kohden. Syviä, laveita
ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, uusi virkeämpi elämä ikäänkuin
paiskasi kättä hänelle. Hän ei itsekään enää ollut tuntea itseään
kaiken tuon kimalluksen ja kunnian keskeltä, joka lähimmässä
tulevaisuudessa tuli ympäröimään häntä, Pyörän Pekkaa.

Kului siitä sitten päiviä muutamia, ja Pekka ryhtyi kilparadan
mittailemispuuhiin. Pienet lumituiskut, joita jo alkoi silloin
tällöin sadella, vaikeuttivat työtä, mutta uupumaton ahkeruus vei
sentään perille. Pyöräjärvelle ilmaantui männynnäreillä ja katajoilla
viitoitettu kilparata, virstan pituinen ympärimitaten. Ja sitte
ilmaantui radalle tuontuostakin Pekka, Pyörän torpan vanhin poika,
reistailemaan ja harjottelemaan Sukkaa kilpajuoksijaksi, palkinnon
voittajaksi. Se oli ahkeraa, harrasta ja mieltä jännittävää työtä.
Pieni, venäläiseen malliin tehty kipitkareki, jonka Pekka onnen
sattumalta oli huutanut polkuhinnasta eräässä huutokaupassa, joutui
kovaan kokeiluun ja käytäntöön. Ja aina kun Pekka veti reen vajasta
ulos, jännittyi mieli — hevoismiehen henki täytti koko hänen olentonsa.

Eräänä iltana hommat sitte otettiin illallispöydässä puheeksi. Isä
virkkoi epäilevästi:

— Kun et vain puskisi otsaasi kiven kylkeen. Ei se Sukka ole minun
luullakseni ravuri.

— Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset
toista sorttia.

— Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti... ja kulutat aikojasi.

Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja
virkkoi sitte:

— Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani
pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä
ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan
kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan
hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.

Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa.
Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain
lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut
aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa,
pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.

— Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä... jos käy
hyvinkin.

— Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.

— Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten
mielipiteissään kallistui käytännön puolelle... ja sehän olisi oikein
hyvä asia.

— Kukapa sen tietää, perästä kuuluu...

Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei
sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen
näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa,
mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.

Ja malttoi järkevä Pekkakin luontonsa ja pysyi vakavana ja kylmänä,
vaikka tunteet toisinaan tempautuivat kuin tuulispään mukana ylös
kunnian kukkuloille. Lumituiskut aina sentään terveellisen tasapainon
vuoksi, vetivät alas noroihin. Tuiskusta tuli paljon haittaa ja kiusaa.
Piti melkein joka viikko käydä lunta lapioimassa radalta, ja väliin
sattui niinkin, että illalla oli tuntikausin luonut rataa puhtaaksi,
toivossa päästä aamulla reistaamaan, mutta yöllä tulikin paksu pyry
ja peitti umpeen päivän työn, joten sama työ oli aamulla edessä.
Mutta Pekan luonteen-ominaisuuksiin kuului myöskin sitkeä, uupumaton
ahkeruus, peräytyminen ei tullut kysymykseenkään. Ja varsinkaan nyt
enää, kun Sukka jo oli oppinut paremmaksi ja ennätys käynyt nopeammaksi.

Melkein piiskatta se oli edistynyt. Oli Pekka jonkun kerran
sivahuttanut ennätyksen parantamisen vuoksi, mutta Sukka oli ruvennut
vapisemaan kuin haavan lehti, ja sen koommin ei Pekalla enää ollut
sydäntä lyödä. Piiskaa hän tosin käytti ahkeraan pelättimeksi,
mutta osutti lyönnit muuanne, jään pintaan, reen laitoihin ja minne
milloinkin.

Sydämmettömyyteen ei siis kunnian ja rahan himo häntä johtanut, mutta
sitä ikävämpi, se johti hänet kuitenkin erääsen toiseen paheesen,
nimittäin uskottomuuteen, jos sellaista asian tilaa saattaa paheeksi
nimittää. Jossakin Pyörän torpan lähellä oli toinenkin torppa,
Suomäki, ja Suomäessä oli Maija niminen tytär. Luoja ties miten
lie molempain aatoksiin kasvanut sellainen mahtava ja salainen
vetovoima, että kun toinen lähti karkeloihin, lähti toinenkin, vaikkei
minkäänlaista sopimusta ennakolta tehty. Ja siten oli jouduttu
noin kaksikseen kävelemään kesäiltoina, ja kävellessä oli jouduttu
puhelemaan kaikenlaisia heitä itseäkin koskevia asioita. Niinpä oli
juuri edellisenä kesänä sattunut puheen-aineeksi sekin seikka, että
Pekka menisi seuraaville laskiaisimarkkinoille ja toisi Maijalle
joko sormuksen tai silkin tai kellon tai minkä hyvänsä. Pekalla oli
nimittäin kaurahalme juuri silloin kasvamassa erikoisena. Tosin sitä ei
ollut kylvöä muuta kuin puoli tynnyriä, mutta jos tulisi kauravuosi,
lähtisi siitä satoa sen verran kuin sormuksen hinnaksi tarvittiinkin.
Ja lähtikin siitä syksyllä satoa kolme harjallista tynnyriä, mutta
kilpailuhomma, se tuhosi koko rakennelman. Sukan ruokajärjestys piti
välttämättä muuttaa siihen tapaan, että kauroja annettiin varsinaiseksi
ruuaksi ja silppua vain muutteelliseksi. Kaurat voimistuttaisivat sitä
ja samalla tekisivät pirteäksi ja kevyeksi. Kauroilla se sirostuisi
palkomaiseksi, jommoinen kilpajuoksijan tulikin olla.

Ja Pekka syötti kauroja Sukalle ja päätteli, ettei hän liioin
piittaakaan Suomäen Maijasta, se saa ottaa jonkun toisen. Hän,
Pyörän Pekka, pyrkii ylemmäs, korkeammalle — Sukan avulla. Kaappaa
ensin kotipitäjän radalla palkinnon, sitte Hämeenlinnan suurissa
kilpa-ajoissa. Ja sitte hän hankkii varsoja Sukalta, kaksinkertaisesti
juoksijan sukuisia orivarsoja, ja kokoo rahaa oikein luomalla.
Rahoilla ostaa sitte talon, perintötalon itselleen. Ei se ole mikään
mahdoton asia. Olihan Pohjanmaallakin hevonen, joka toi tuomastaan
omistajilleen kultaa ja kunniaa, miks’ei Sukkakin voi tuoda hänelle
yhden perintötalon hintaa? Sitte talon saatuaan hän nai — nai kenen
tahansa.

Iltasilla toisinaan, kun kunnianhimo oli laskeutunut nukkumaan, heräsi
Pekan mielessä toisenlaisiakin ajatuksia. Heräsi sellaisia pieniä
omantunnon kysymyksiä, joihin ei käynyt ihan suoraan vastaaminen.
Niitä täytyi kierrellä ja yksityiskohtia täytyi katsella vähin sormien
lävitse. Täytyi ajatella, ettei hän ja Maija vielä olleet niin pahassa
sovussa, ettei purkaminen voinut käydä laatuun. Moni poika ja tyttö
on purkanut, kun on mieli syystä tai toisesta sattunut kääntymään.
On oikein sulhasista ja morsiamistakin tullut ero, ja Maija ja
hän, no he olivat vasta noin puoli-eräisiä. Ei mitään lujempaa ja
varmempaa lupausta kummankaan puolelta. Semmoista suosittelemista
vaan, semmoista... mitä lie ollut. Se hänen kihlalupauksensakin,
se oli kokonaan hätälupaus. Kun näki Maunulan Juuson pyrkivän
suosittelemaan Maijaa, niin hädissään lupasi kauralaihonsa. Nyt olivat
asiat muuttuneet. Suositelkoon vaan Juuso Maijaa... olkoon onneksi
kummallekin. Hän, Pyörän Pekka, rupeekin hevoismieheksi ja luo rahaa
kokoon ainakin sen verran, että pystyy lähentelemään perintötaloa.

Ja vasta sitte hän nai — nai kenen tahansa.

II.

Maijan veli, Suomäen Ville tuli käymään Pyörän torpassa. Uteliaisuus
oli pannut hänet liikkeelle, sillä oli ruvennut kulkemaan erinomaisia
huhuja Sukan juoksijanopeudesta, ja Villen teki mieli omin silmin
nähdä, minkä verran jutuissa oli perää.

— Sinähän kuulut aikovan kilpa-ajoihin laskiaisena, virkkoi hän
Pekalle. Vai onko ne juttuja vain?

— Onhan sitä vähän sellaista meininkiä, Sukalla ja minulla, vastasi
Pekka.

— Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?

— No ei tiedä, josko nyt sopii...

Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin
ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi
terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.

— Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle
haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?

— On kylläkin.

— Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta
kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen
huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan
kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan
tiukka meno, se paras, ymmärräthän.

— Hyvä, alappa sitte.

— No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja
Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi
paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys
ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan
juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi
hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen
kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen
alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen minuutin
. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi
niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä
hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin
radalla.

— No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?

— No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.

— Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei
kaviot koske maahan lainkaan?

— Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi
ajaa — ajan minäkin vaikka meidän Timolla.

— Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?

— Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.

— Vai niin maar, vai juoksee sekin... hyvä on...

Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän
sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään
käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman
pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin
irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie
lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa — mutta
odottakoonpas!

Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää
Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle
mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia
mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa
kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan
epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli
niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot?
Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi
ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta
kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi
maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen
asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen
keitos hänelle.

Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei
ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan
lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja
nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä
ollut suurempi. Mutta jos sittekin...!

Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka
vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla,
nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti
hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja.
Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin
palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla
aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.

— Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee... Pää kallellaan
tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa.
Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee... Onko se totta,
poikaseni?

— Eihän tuota vielä tiedä minnekään päin sanoa, ei ole vielä päästy
koitoksille.

— Onko se tuo, se juoksija, heh, heh, hee, tuo hiirakko. Ajappa sillä
vähän, tämä mun varsani on hyppääjän sukua myöskin, heh, heh, hee.
Koetetaan, jos pysyn kannaksilla. Ja puolihumalainen Mannilan lautamies
vietteli Pekkaa kilpailemaan kanssaan. Ottaen asian toden kannalta,
livahutti Pekka piiskalla reenlaitaan, ja kilpailu alkoi. Sukka mennä
sihitti parasta vauhtiaan, Mannilan lautamies tuli kappaleen matkaa
jälessä, pää kallellaan ja suupielissä leikillinen ilme. Virstan välin
ajettuaan tauotti Pekka hevosensa käyntiin, lautamies saavutti hänet.

— Pekka, sinä olet koko perhana, heh, heh, hee... sinä olet aika poika
keskeltä maailmaa, heh, heh, hee. Me tahdottiin vallan jäädä kuin
seisomaan, heh, heh, hee. Aiotko, laskiaisena tulla kilpa-ajoihin?

— On sitä ollut aikomus. Onko tuo teidän hevonen se Vellamo, joka otti
kruununpalkinnon Hämeenlinnassa viime talvena.

— Sama pakana se on, heh, heh, hee. Hyvästi Pekka näkemään asti.

Lautamies kääntyi eräälle sivutielle. Vasta siellä kiinnitti hän ohjia.
Pekan olisi tarvinnut nähdä, miten palkinnon saanut hevonen kiiti
eteenpäin, niin olisipa tullut hänen päähänsä toisenlaisia ajatuksia
Sukan juoksijaominaisuuksista.

Mutta Pekka ei sitä nähnyt, hän jäi omiin luuloihinsa. Kotiin tultuaan
kertoili hän kotiväelleen hienoilla viittauksilla, miten Mannilan
lautamies oli paluumatkalla ehättänyt hänet, miten olivat kilpailleet,
ja miten Sukka oli kunniakkaasti pysynyt etukynnessä. Maan mainio
Vellamokaan ei kyennyt sivuuttamaan Sukan ohi, se oli sellainen kalu.
Ja isä, äiti ja sisko tulivat väkisinkin siihen luuloon, että Sukka
tosiaankin oli juoksijaksi syntynyt.

Suomäen Villeä kohtaan tunsi Pekka rinnassaan kirkonkylän matkan
jälestä vielä sapekkaampaa suuttumusta. Se kun oli ilvehtinyt ja
koettanut saada häntä epäilemään. Mokomaan työhön ei voinut olla
muuta syytä kuin kateellisuus. Ville kadehti hänen onneaan, se oli
selvä, ja vähälle veti, ettei peijona sekoittanut koko peliä. Onneksi
joutui Mannilan lautamies saavuttamaan hänet, juuri silloin kuin
vakuutukset alkoivat horjuella. Nyt ei enää ole lukua, vaikka tulisi
sata kateellista Villeä ivailemaan ja halventamaan Sukan arvoa, se oli
juoksijahevonen sittekin.

Ja pian, aivan pian se oli esiintyvä julkisuudessa. Silloin, silloin —.

III.

Kilpa-ajot olivat huomenna.

Koko oli Sukka seisonut syömättä tallissa, tullakseen kevyeksi
huomispäivän otteluun, jossa ottelussa kunnia ja raha tulivat
kysymykseen. Illalla vei Pekka sille puoli kappaa kauroja, joiden
sekaan oli palotellut leipää — ja lukitsi sitte oven.

Oli kirkas pakkanen, lumi soi teräkseltä, tähdet kiiluivat heleän
kirkkaina, mutta ei tuullut, oli tyyni kuin kesällä. Hiukan
levottomanpuoleisen yön vietti Pyörän Pekka, hänen aatoksissaan väikkyi
yhäti huomispäivän ottelu, jonka tuloksesta ei voinut laatia muuta
kuin hämäriä arveluja. Ei ollut varmuutta, ei lainkaan varmuutta.
Ottelu voi onnistua, mutta voi epäonnistuakin, kukapa sen tiesi, kumpi
on tapahtuva. Varma, peräti varma oli Pekka voitostaan ollut, siitä
saakka kuin Mannilan lautamies hänet kirkonkylän matkalla yhätti — ja
varmuus kesti ottelupäivän aattoon saakka, mutta silloin se rupesikin
taivahtelemaan. Ties mikä kumma luontoon vaikutti, mutta harmaaksi
tahtoi kaikki kääntyä. Vaikka oli selvät, omintakeiset kokemukset Sukan
suhteen, ja kuitenkin tulivat epäilykset ilkkumaan. Jos käy huonosti,
jos...

— Tämä pelko tulee siitä, että olen ensikertainen.

Ristiriitaisine aatoksineen Pekka vihdoinkin vaipui uneen, ja
kun hän aamulla heräsi, ei tuntunut enää jälkeäkään illallisista
epäilyksistä. Ne olivat yön kainaloissa menneet matkoihinsa, varmuutta,
luottavaisuutta oli tullut sijaan. Pekka ei enää epäillyt onneaan, ei
tuumankaan vertaa, vaan oli varma, että palaa kilpa-ajoista voittajana
kotiin.

Annettuaan taaskin Sukalle paloitettua leipää ja puoli kappaa
kauroja, rupesi hän siistimään itseään. Äiti ja sisko häärivät hänen
ympärillään, tarjoten apuaan ja neuvoaan kaikessa.

— Älä vaan lyömällä pakota Sukkaa, varoitti äiti, jollei muutoin
juokse, niin...

— Ja älä vaihda sitä, kielsi sisko, vaikka hyvinkin tarjoisivat rahoja.

Nautittuaan vähän aamiaista, meni Pekka valjastamaan hevosta, äiti
ja sisko tulivat vielä portaille jakelemaan neuvoja ja huutelemaan
hyvästejä.

— Kyllä mies tietää mitä tekee, huomautti isä... ei sitä tarvitse noin
nenästä taluttaa.

— Samat sanat, lisäsi Pekka... kyllä tässä vaan tiedetään.

Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden
alla, mutta ilma oli tyyni — hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli
haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut
väljempirintaista lajia.

Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit,
kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven
jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun
harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies,
joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin
mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni
lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa
nimen, sukupuolen ja ijän.

— Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on
virheetön ja mitan täyttävä.

— Kyllä, kyllä se on... näkeehän sen pelkällä silmälläkin.

— Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.

— No, ei häntä vielä tiedä kehua... mutta pian se nähdään.

Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.

— Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee.
Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan,
Pekka, koetetaan kovasti.

Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli
Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden
kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa
kunniaksi.

Tapasi Pekka väkijoukossa myöskin Suomäen Villen, joka oli katselijana
tullut osaa ottamaan kilpa-ajoihin — ehkä juuri Pekan vuoksi. Heidän
tervehdyksensä oli lyhyt, ei johtanut pitempiin keskusteluihin.

Hetkisen kuluttua alkoivat kilpa-ajot. Lihava lukkari kuulutti
palkinnot, joita oli kaikkiaan kuusi. Ensimmäinen oripalkinto
viisikymmentä markkaa, tammapalkinto neljäkymmentä ja siitä alaspäin
kymmeneen markkaan saakka. Sitte alkoi koetusjuoksu. Ne jotka
ennättivät radan kolmessa minuutissa, saivat ottaa osaa kilpailuun.
Mannilan lautamies alotti koetusjuoksun muhkealla, nuorella oriilla,
joka ei ollut vielä kerinnyt kruununpalkinnosta taistelemaan. Ori
hölkytti muhkeasti, ennättäen muutamia sekunteja aikaisemmin perille.
Sitte seurasi huonompia ja parempia juoksijoita sekaisin; monen kävi
niin nolosti, että pyyhittiin kilpalistasta pois, kun ei kyennytkään
suorittamaan koetusjuoksua määrätyssä kolmessa minuutissa. Jo rupesi
Pekkaakin pelottamaan. Jos hänellekin tulee sama onneton kohtalo. Jos
— mutta ei, ei. Kyllä Sukka pitää...

— Numero kaksitoista, kuusivuotias tamma Sukka, kuului lihavan
lukkarin ääni. So, aja esille Pekka.

Pekka vähäsen sätkähti, pelon ja epäilyksen väreet soutivat selkärankaa
pitkin. Hän ajoi hevosensa radalle. Yleisö tummeni ja sekausi hänen
silmissään suureksi, mustaksi ryhmäksi, josta ei hän erottanut muita
kuin Mannilan lautamiehen punakan naaman. Se tirkisti häneen, omituisen
leveä hymy huurteisissa suupielissä.

Kello soi, Pekka hihkasi, sivautti piiskalla radan jäähän — ja Sukka
kipasi juoksuun. Se oli huimaa juoksua. Kavioista kuului läikinä, ihan
sellainen kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä. Rynkeänä,
suorana istui Pekka kipitkareessä. Musta ryhmä tanssi hänen ympärillään
ja ryhmästä näkyi Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy
suupielissä. Sukan pysähdyttyä palkintotuomarien kohdalle, tuli Pekka
tuntoihinsa.

— Kolme minuuttia viisitoista sekuntia, hyljätty, kuului lukkarin ääni.

— Eikö myönnetä muuta koetusta? kysyi Pekka kiihkeästi. Eikö myönnetä?

Palkintotuomarit katsoivat toisiinsa ja vaihtoivat keskenään muutaman
sanan.

— Myönnetään, aja.

Kello soi. Piiskan siima sivahutti jäätä, Pekka hikkasi ja Sukka lähti
livistämään. Juoksi kuin vimmattu. Kavioista kuului läikinä ihan
sellainen, kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä.

Ajettuaan radan kolmeen kertaan ympäri, nousi Pekka seisomaan.

— Kolme ja puoli minuuttia, hyljätty, kuului taaskin lukkarin ääni.

Hurja tuli paloi Pekan silmissä. Hänen poskensa pullistuivat, huulet
kuultivat valkoisena.

— Eikö myönnetä vielä yhtä kertaa... eikö myönnetä?

Hetkisen hiljaisuus.

— Ei myönnetä... se olisi hevoisrääkkäystä.

— Kyllä tämä vielä kestää, näettekös.

Pekka löi ilmaan piiskalla, Sukka sävähti ja hyppäsi lyhyen matkan
eteenpäin. Silloin kuului yleisön seasta ilkkuva ääni:

— Hurrataan, pojat, Pyörän Pekalle.

Mahtava, voimakas hurraahuuto kuului samassa ja uudistui kolme kertaa.

Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja
mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama,
leveä hymy suupielissä.

IV.

Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian
kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin,
noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa.
Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut
keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen.
Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten
ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset — oli niissä
kolausta kerraksi.

Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti,
vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se
punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan.
Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja... no ei se ole narri, joka
narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.

Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin
he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän
näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille,
niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei
tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä
kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen
kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät
tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka,
syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan
kihlat!

Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja
omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja
niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa.
Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä
taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania
säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli
perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.

Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden
kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan
kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi,
milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta.
Näytti ettei yksi lintu kesää tee.

Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka
itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut
perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan Maija lautamiehen punakka
naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen
. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin
kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu
hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti
kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.

Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi
kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon.
Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan
rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen.
Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.

— Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että
sinä meille tulit.

— No, mitäs ihmettä siinä... joutaahan sitä... eihän tämä ensi kerta
ole.

— Menetkö kilpa-ajoihin?

— Minne? Kesähän nyt on.

— Hä Oulunkylään, Mannilan lautamies lähti jo tänään. Olethan sinäkin
hevoismies ja...

— Kuule, Maija, luuletko etten vielä ole saanut tarpeeksi asti kärsiä
hullukkaasta päähänpistostani. Luuletko tosiaankin että...?

— No, mistä minä tiedän? Hevoismiehet aina mielellään juttelevat
kilpa-ajoista. Puhu sitte muita asioita.

— Maija, elä ole enää suuttunut.

— Mistäpä minä...? Ethän sinä ole mitään pahaa... Maija koetti nauraa,
mutta ei se oikein onnistunut.

— Minä olen katunut niin kovasti. Jos arvaisit, miten olen katunut
ajattelemattomuuttani. Ollaan me hyvät jälleen, Maija.

— Ei ole lukua erinomaisesta hyvyydestä.

Tyttö oli jo hyvin vakava... hyvitys alkoi riittää.

— Eikö ole lukua? Joko sitte olet Juuson kanssa...?

— En ole, keskeytti Maija tulisesti.

Pekkaan vakuutus vaikutti edullisesti. Hän sai samassa
silmänräpäyksessä malttinsa takaisin, tuskin huomattava voiton riemu
levisi kasvoille.

— Minulla on tänä kesänä toisen verran enemmän kauroja kylvössä, ja
minä ajattelin, että ne kihlat sopisi, ostaa vielä ensi laskiaisenakin.
Vai mitä sanot?!

Maija vaikeni hetkisen.

— Taitaa sopia, vastasi hän vihdoin. Tosin käytöksesi viime talvena
harmitti minua...

— Ei puhetta siitä, keskeytti Pekka, ollaan hyvät jälleen. Ollaanko?

— No, jos ollaan.

Suuttumus Maijan silmissä suli samassa silmänräpäyksessä hellimmäksi
ystävyydeksi.

Syksyllä niitti Pekka erikois-kauransa, saaden satoa kuusi
kukkurallista tynnyriä. Ja laskiaisena lähti hän kaupunkiin
kaurakuorman kanssa, ja sitte Suomäen Maija sai kauniit kihlat,
sormuksen ja leninkikankaan.

Mutta kilparadalle ei Pekka enää eläissään pyrkinyt.