SISÄLLYS:

Kun Kirsti todisti väärin.
Lampiniemen Kristian.
Pikku Jaakon muistoksi.
Naimapuuhia.
Perhevirkistyksiä.
Helmilän Hilma.
Leenan Kasperi.

Kun Kirsti todisti väärin.

I.

Ei Kirsti lainkaan erehtynyt, vaikka ensin luuli. Jäykkälän isäntä se
itse oli, joka asteli polkua myöten ylös, suoraan porraslautaa kohden.

— Tuokohan sillä lie asiana? Voi herra sentään, kun piti joutua
näkemään sinne. Jos siitä vielä viedään...

Kirsti ryhtyi hätimmiten siivoomaan mökkiä. Siirti luudan kynnyksen
alta syrjään, pyyhki lavitsaa ja peitti sängyn.

— Varhain isäntä on liikkeellä. Istukaa, vaikka täällä on kaikki niin
huonossa siivossa.

— Ei koreus syödä kelpaa.

Jäykkälän isäntä istui lavitsalle, ryki siinä ja yritti puhella kylän
kuulumisia, mutta niin laimeasti ja väkinäisesti, että puhe pian
sammui. Kirstinkin kurkkuun tarttuivat sanat kiinni. Tuntui niin
tukalalta ja rauhattomalta mielessä.

— Kirsti, sinulla on huono mies.

— On... huonohan tuo on.

— Oikein heittiö. Milloin se on viimeksi käynyt

— Kevätpuolella, ennen helluntaita.

— Antoiko edes viittä markkaa?

— Mitä vielä?... vai se nyt olisi antanut. Kellon otti seinältä, möi
ja joi rahat.

— Ja sinä kärsit tuommoista.

— Kärsin... minkä sille voi?

Puhe taas sammui. Kirsti pyyhkieli iltasia perunanhituja pöydältä
ja katseli arasti ympärilleen. Häntä niin pelotti ja tuskitti.
Olemattomaksi olisi tahtonut tehdä itsensä.

— Siitä Painajan varsasta tulee käräjäjuttu...

Rykiminen katkaisi Jäykkälän isännän sanat. Hän katsoi Kirstiä
hätäisesti ja toisti sanansa varmalla äänenpainolla.

— Eihän nyt vain, Kirsti epätoivoisesti vastasi.

— Tulee siitä. Minulle on sanottu, että Tuhkasen Maija näki sinut...
kuului tulleen vastaasi.

— Tulihan se ja kysyi mistä olin löytänyt niin hyviä luudaksia.

— Muita todistajia, kuin sinä, ei löydy.

— Eihän noita kuulu löytyvän. Voi sentään, kun minun piti joutuman
silloin luudaksia hakemaan.

— Ei sitä enää voi muuttaa.

— Mutta teidän uhkauksenne päälle kuuluu löytyvän vieraita jos kuinka
paljo.

— Jääviä kaikki... ovat kaikki sukua Painajan ja minun kanssa, paitse
Tuhkasen Maijan veli. Mutta hän saa haaston varkaudesta... ja saa
sakon. Varas ei pääse valalle...

— Ei pääse.

— Sinä olet ainoa vaarallinen todistaja.

— ... Onneton jouduin sinne pellonmäelle.

— Mutta sinä voit sanoa, ett’et nähnyt muuta kuin varsan.

Kirsti oli ääneti.

— Oikeuden edessä, tarkoitan minä.

Ehdotus ei ollut odottamaton. Kirsti oli sitä aavistanut jo samassa
silmänräpäyksessä, kun näki isännän astuvan polkua ylös. Aavistus oli
peloittanut, ahdistanut mieltä. Nyt oli aavistus toteutunut. Ehdotus
viskattiin ilmielävänä, todellisena hänen eteensä.

— Se on niin hirmuista, niin kamalaa.

— Jokohan tuo niin kamalaa on? Sanot vaan ett’et nähnyt muuta kuin
varsan. Se tuli meidän kylvöheinään Painajan omalta pellolta ja meni
sinne jälleen takaisin. Eikö totta?

— Kyllä... niin se juuri teki.

— Saat hyväntekijäisiksi kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua
hyyryttä. Eikö riitä?

— Kyllä... mutta se on niin hirmuista, niin kamalaa.

— Eihän tuo nyt niin ole. Asialla on muukin puoli, kuin tuo kamala.
Tiedät että Painajan Kustaa on leppymätön vihamieheni.

— Tietävät sen kaikki. Jäykkälän Kustaa ja Painajan Kustaa ovat ikänsä
riidelleet... kaikista turhistakin.

— Nyt hän toivoo saavansa minut linnaan.

— Jumal’ armahtakoon! Onko yhden varsan henki niin kallis?

— Hm, muuta mitään ei ole kysymyksessä, sillä, noita uhkauksia ei hän
saa toteen... Kuule Kirsti, sinulle on tehty paljo vääryyttä. Sisaresi
mies veijasi sinulta perintöosuuden, maailma laahasi kunniasi, miehesi
on lyönyt ja rääkännyt sinua. Mitä varten sinun aina tarvitsee tehdä
oikein, kun kaikki muut tekevät sinulle väärin. Mittaa kerrankin
samalla mitalla takaisin. Kosta maailmalle. Saat kaksi karpiota rukiita
ja ikäsi asua hyyryttä.

Rykiminen ei enää haitannut puhetta. Sanat tulivat sopivina, kuten
kokeneen miehen suusta ainakin. Osuivat kaikki kohdalleen ja lujittivat
Kirstin uskoa, ett’ei tuo kovinkaan kamala asia ole, vaikka kieltääkin,
ett’ei nähnyt muuta kuin varsan.

Sehän vaan olisi omiaan maailmalle. Ovatkin ryöstäneet häneltä
perintöosuuden, kunnian, perheonnen eli toisin sanoen kaikki mitä
hänellä oli. Sopisi kerran kostaa ja mitata samalla mitalla takaisin.

Tästälähin ajatteli Kirsti yöt päivät omaa elämäänsä ja niitä
vääryyksiä, joita häntä kohtaan oli tehty. Eihän niissä juuri
suurennuslasia tarvittu, näkyivät ne muutenkin silmään. Puumerkki
erääsen myönnytyspaperiin, jota käly sanoi välttämättömästi
tarvitsevansa ennenkun rohkeni ruveta selvittämään pesän suuria
velkoja, ja Kirstillä ei enää ollut sanan sanomista kotitaloonsa. Kaksi vuotta
maailmalla, niin kunnia oli mennyttä. Lasta ei ehditty saada
hätäkasteesenkaan, sillä raukka kuoli heti. Ketjun viimeisenä renkaana
oli mies, joka joi, puri tupakkaa ja löi häntä.

Siinä lyhyesti Kirstin entisen elämän historia.

Nykyisyys oli pelkkä menneisyyden seuraus. Niukka elanto ja
ruumiillinen vapaus, siinä kaikki mitä Luojan suomiksi voi sanoa.
Alituinen alta armojen eläminen tukahutti itsetunnon ja synnytti
halveksimista, luulottelemista. Kirsti toisinaan uskoi, että hän oli
erilaista, huonompaa ainesta kuin muut ihmiset. Niukoissa oloissa
sattui arvaamattoman paljo kohtia, jotka pätevästi tuon erilaisuuden
todistivat. Eikä aikaakaan, kun se jo meni ajatuksissa siihen tapaan,
että ”Kirsti raukka” se kirkkoon meni ja ”Kirsti raukka” sieltä kotiin
tuli.

Tottumus takoi mielen pehmeäksi. Ensi aikoina oli elämä tuntunut
kuumalta ahjolta, jota köyhyys, juoppo mies ja rääkkäykset lietsoivat,
mutta kului neljä viisi vuotta, niin jo tuli kyllin kypsää. Ei tuntunut
enää varilta eikä mielikään enää murtunut. Elämä oli ehtinyt tasoittua
ja päivät hiipivät hiljalleen iltaan.

Mutta nyt sattui tuo varsajuttu, joka viskasi Kirstin kahden tulen
väliin. Toisinaan tuntui niin hirmuiselta, niin kamalalta, toisinaan
taas hurja ilo, hurja nautinto syöksi suoniin. Isännän houkutus
kostamaan kerrankin maailmalle, kaikui alati korvissa. Oli kovin
houkuttelevaa ajatella tuota jyrkkää kieltämistä, ett’ei nähnyt muuta
kuin varsan... Ei ketään muuta!

Unhotus oli tähän asti ympäröinyt Kirstin nykyistä elämää, mutta
varsajuttu poisti senkin. Hänestä puheltiin jokaisessa kodissa ja
häneltä kyseltiin kymmeniä kertoja, miten asian laita oikeastaan oli
ja mitä hän tiesi todistaa. Ei puhunut varmasti sinne eikä tänne, ei
sanaa kummankaan puoleen. Mutta hurjaa iloa toisinaan tunsi, kun sai
kädessään kantaa vapauden ja vankihuoneen avaimia.

Jäykkäläiset eivät mitään kyselleet, mutta isännän käyntiä seurasi
emännän vierailu. Sukkavillat, voita ja paahdettua kahvia toi Kirstille
tulijaisiksi ja istui varmaankin kaksi tuntia pienessä, savuttuneessa
mökissä. Niin oli ystävyyttä täynnä, että Kirsti ihan tunsi nuoruuden
iloa. Tuommoinen väri, tuommoinen rohkea ilo oli hänessäkin
kahdenkymmenen vaiheilla uhkunut. Silloin oli iloja ja suruja, ystäviä
ja kadehtijoita. Nyt ei ollut mitään. Maailma oli kaikki vienyt, mutta
ei mitään sijaan antanut. Muut ihmiset saivat nuoruuden oraista täysiä
tähkiä, hän ei saanut mitään. Sentähden ei hänellä ollutkaan mitään.

Oli sentään tuo Jäykkälän emäntä. Tuntui melkein siltä, kuin joku
ystävä noilta menneiltä ajoilta istuisi mökissä, elon kipenöitä
sytyttämässä Kirstin sieluun. Sydäntä ihan nuorenti jokainen sana,
mieltä lämmitti huulien hymy. Elämä melkein maistui ihka uudelta. Joku,
joka oli ollut kauvan kadoksissa, ilmaantui aivan äkkiä jälleen..

— ... Jos kysyy minulta missä silmäni oli, virkkoi Kirsti
aristelematta, kun saattoi emäntää pihan porraslaudalle. Jos kysyy,
mitä vastaan?

— Sanot että istuit selin kylvöheinään päin ja sitte vasta näit
varsan, kun se juoksi yli aidan Painajan omalle pellolle.

— Auttaakohan tuommoinen mutka?

— Auttaa varmaan.

— Mutta jos eivät usko. Jos sanovat että valhettelen?

— Sitä eivät sano. Ja millä näyttäisivät toteen, että valehtelit.
Kukaan ei nähnyt.

— Ei kukaan.

— Ole siis huoleti.

Kirstin elämä oli käräjiin asti pelkkää nautintoa. Hänestä oli tullut
äkkiä tärkeä henkilö, ylen tärkeä. Sekin jo tavallaan oli pieni kosto
maailmalle. Olivatkin unhottaneet hänet kokonaan. Mutta nyt täytyi
muistaa, että hänkin vielä eli ja oli olemassa.

Jäykkäläiset varsinkin muistivat. Emäntä tuon tuostakin lähetti tytön
tuomaan pieniä anteja, joiksi sopi vanhat liinavaatteetkin. Omistaanhan
tuo antoi, ja hyvin näytti älyävän, mitä Kirsti kipeimmin tarvitsi.

Ei ihme, että asiain ollessa tällä kannalla tuo hirvittävä ja kamala
tykkönään unhottui. Kasvoi niin paljo muuta ajateltavaa, ettei kaikkia
kerinnyt muistaakaan. Jäykkäläiset ensi sijassa pyörivät mielessä,
sitte maailma vääryyksineen, pahoine tekoineen.

Ja milloin tuo kamala ja hirvittävä salaa sukelsikin aatoksiin, niin
eipä siellä kauan viipynyt, kun jo luisti tiehensä väkevämpäin tieltä.
Ne eivät sallineet häiritä itseänsä, ei vähääkään. Tuo Kirstiäkin
miellytti. Mitä varten hänen piti aina tehdä hiuskarvan päälle oikein,
kun hänelle itselle oli tehty pelkkää vääryyttä, pelkkää pahuutta.
Miksi...?

Ja aatosten tuolla tavalla elellessä vierivät päivät nopeasti iltaan,
niin nopeasti, että perin tuntuivat hukkuvan.

II.

Hetki, jolloin piti lähteä käräjiin, oli tullut. Aamu oli kylmä, teillä
oli kova routa ja tuuli tuntui kuivalta talventapaiselta. Kirsti heräsi
varhain, rupesi heti valmistautumaan. Pesi silmänsä, suki hiuksensa,
katsoen sillä ajalla useasti peiliin. Kuva, jonka näki, ei suinkaan
silmää ihastuttanut. Otsassa oli rumia ryppyjä, kasvoissa keltainen,
kuultava väri. Suuret silmäluomet näyttivät likaisilta, lähes mustilta,
silmistä oli kirkkaus pois. Hymyillessäkin näyttivät niin ilkeän
kosteilta ja väsyneiltä.

— Tämmöiseksi on maailma minut laahannut, nuo veltot huulet hiljaa
mutisivat.

Musta hame oli vanha. Etukaista harmahti, helmasta oli päärme rikki
monesta kohden. Lisäksi oli vielä niin lyhyt, ett’ei ulottunut
kunnollisesti edes nilkkaan asti. Ruskea kengänruoju ja kulunut, harmaa
sukka näyttivät ilkkuvan Kirstille, että nyt lie maailma nurin, kun
pitää lähteä parhaalla hameella ihmisten joukkoon.

Kaulaan vielä mustahko liina, jota kultanuppinen neula piti kiinni
rinnan kohdalta, niin Kirsti oli valmis lähtemään. Ruoka ei maittanut,
mutta kahvi meni herkästi alas. Omituisen raskaalta ja ahdistavalta
tuntui mielessä. Miks’eivät antaneet hänen olla omissa rauhoissaan?
Miksi kiskoivat käräjiin todistamaan, valaa vannomaan? Häntä raukkaa,
josta olivat hylkypuun tehneet ja sitte vesiajolle, oman onnensa nojaan
työntäneet. Miksi häntä vielä piinasivat, riitoihinsa raastoivat? Häntä
raukkaa, joka kuului ulkopuolelle maailmaa, ihmisten joukkoa.

Kun ristiriitaiset tunteet olivat kyllikseen kuohuneet, sulki Kirsti
oven ja läksi astumaan polkua alas. Kovin oli ilma jo kuivaa ja
talventapaista. Tuulikin hääri, kuten raju varsa; hameen lävitse
puhalsi rintaan, polviin. Vaikea oli roudassa kävellä, varsinkin kun
pimeä esti näkemästä kaikkia pykälmiä ja kuopaleita. Kengän kärki
iski usein routaan, usein jalkakin kompastui, mutta kiirehtiä piti.
Kun ehtii kylän lävitse, ehkä rupee vähän valkenemaan, joten keventää
käyntiä. Sitte kun pääsee kylän ohi, sitte sopii harventaa askeleita.
Mutta kylän kohdalla täytyy jouduttaa, ett’eivät näe ja juokse
ikkunoihin kurkistamaan. Käräjätalossa ei ole lukua, sillä siellä eivät
tunne. Joku voi tuntea, mutta niitä ei lie kovin monta.

Perässä kuului joku ajavan hevosella ja rattailla. Lieköhän Jäykkälä
itse? Olkoon, jos on. Voi se olla muitakin käräjämiehiä.

Riihen kohdalla saavutti perässätulija Kirstin.

— Tpruu, kuuluu miehen ääni, ja hevonen pysäytettiin. Kirsti, tule
rattaille.

Jäykkälän renki tuo olikin. Olipa hyvä...

— Minne sinä menet?

— Kaupunkiin, tpruu. Täällä on heinäsäkkien välissä sopiva sija istua.
Tpruu, astu raudalle.

— Kyllä astun. Kun jouduitkin heti perään.

— Joutuuhan sitä...

Mukava ja pehmyt oli istua Jäykkälän linjaalirattailla, vaikka olikin
huono keli ja kuivanpuoleinen ilma. Mutta eipä ollut kuormaakaan kuin
muuan kauratynnyri, voita ja kolme lampaan ruumista. Metsä suojeli
tuulelta, joten ei tullut kylmäkään, ennenkun vasta liki käräjätaloa.
Mutta silloin olikin toista peninkulmaa pitkä matka päästy päähän,
mukavasti ja ilman vaivatta.

Käräjätalon pihalla hääri jo ihmisiä. Piiat kulkivat lautamiesten
kamarin ja kyökin väliä, miehiä seisoskeli pihalla, hevosia
kiinnitettiin, riisuttiin, ja uutta väkeä tuli yhä lisää. Hetkisen
kuluttua oli pihalla sakea väkijoukko, joka vietti aikaansa
töllistelemällä äskentulleita ja lausumalla sukkeluuksia, joita ei
suinkaan liiallinen hienotunteisuus vaivannut.

— Haetko sinäkin sulhaseltasi elatusrahoja? Olisit pannut paksumpia ja
pitempiä vaatteita yllesi... Hyi, kuinka ruma olet.

Tuontapaisia sukkeluuksia sateli Kirstin silmille, kun astui pihaan
ja asettui rappusien viereen. Siinä hän seisoi pilkkatauluna siksi
kunnes ilvehtijäin huomio kääntyi myöhemmin saapuneisiin. Niitä tulikin
ehtimiseen. Tuli Painajan isäntäkin, mutta käräjätalon emäntä sattui
juuri silloin kulkemaan Kirstin läheltä... Ja kas ihmettä, kun tunsi
oitis.

— Hyvää päivää, Kirsti, virkkoi emäntä ja tuli antamaan kättä. Käy
sisään, muutenhan jäädyt, jos et jo ole jäässä.

— Rattailla tuli pieni vilu.

Kirstikin tunsi käräjätalon emännän... Olihan se Jäykkälän isännän
sisar. Ennen nuorena oltiin monet tanssit yhdessä notkuttu, monet ilot
nautittu. Yhtä tuore ja terve oli kuin silloinkin...

— Emäntä vielä tunsi minut.

— Tottahan nyt lapsuuden tuttavan tuntee.

— Monta vuotta siitä, kun yhdessä on oltu.

— Onhan siitä vuosia...

— Uh, miten kylmä tulikin. Huoneessa vasta rupesi tuntumaan.

— Täällä saat istua rauhassa, etkä tarvitse paikaltasi liikahtaa,
ennenkun huudetaan. Kyllä minä pidän huolen, että tulevat sanomaan.

Ja Kirsti istui käräjät aion emännän omassa kamarissa, joi siellä
kahvia, söi nisuleipää ja jutteli emännän kanssa milloin tämä vaan
toimiltaan jouti.

Vasta iltapäivällä huudettiin Painajan asia esille. Syyttäjää avusti
pitäjän nimismies. Jäykkälä oli yksin omasta puolestaan. Ensimmäinen
osa eli uhkausjuttu meni helposti päin männikköä. Jäykkälä jääväsi
jokaisen todistajan ja haki Tuhkasta edesvastaukseen ilkivarkaudesta.
Oikeus julisti syytöksen rauenneeksi, kulungit pantiin tasan.

Sitte seurasi varsajuttu, oikeastaan yhteydessä edellisen kanssa.

Painaja syytti Jäykkälän isäntää siitä, että tämä Juhannuksen edellisenä päivänä
oli jollakin terävällä aseella vetänyt hänen
varsansa vatsaan kolme korttelia pitkän haavan, josta haavasta varsa
vielä samana päivänä heitti henkensä. Vaati ankarinta edesvastausta
kauheasta rikoksesta ja näytti vierailla miehillä toteen varsan
kuoleman ja haavan pituuden.

Jäykkälä kielsi jyrkästi.

— Onko todistajia? kysyi tuomari.

— On yksi.

— Käskekää sisään.

Siltavouti huusi Kristiina Johanneksen tytärtä saapumaan oikeuden eteen.

— Nyt sinua huudetaan, virkkoi käräjätalon emäntä Kirstille. Ole
rohkea, älä mitään pelkää, mutta pane mieleesi jokainen sana, jonka
puhut.

Kirsti käveli kuin unissa oikeussalin ovea kohden. Emäntä saattoi häntä
etehiseen asti ja siinä vielä muistutti, ett’ei pitänyt mitään pelätä.

Kirsti meni suoraan tuomarin eteen.

Oikeussalissa hänen kurjuutensa pisti kahta jyrkemmin silmiin.
Siellähän oli verkatakkeja, punakoita naamoja, tuoreita vatsoja
— pelkkää hyvinvoipuutta. Lautakunnan katse osui ensin vanhoihin
kenkiin, siirtyi niistä kulunutta sukkaa ja harmahtavaa kaistaa
myöten ylös velttoihin huuliin, keltaisen kuultavaan ihoon ja mustiin
silmäluomiin... Moista kurjaa olentoa eivät olleet usein nähneet
oikeuden edessä.

Jäykkälä ei yrittänytkään jäävätä Kirstiä.

— ... Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin
puolesta...

Särkynyt, kirmeä ääni kaikui ilkeästi salissa. Lautakunta
hyristelihe... Tuntui kuin jokainen sana olisi ollut pieni, siivellinen
peikko...

— Puhu mitä tiedät, käski tuomari jokseenkin kärtyisesti.

Kirstin huulet liikkuivat, mutta yhtään sanaa ei tullut kuuluville.

— Puhu, käski tuomari uudestaan. Tiedätkö sinä mitään tähän asiaan?

Yhä kiinteämmin katsoi lautakunta Kirstiin; odotettiin melkein henkeä
vetämättä.

— Puhu, tiedätkö mitään.

— Tiedän...

Kirstin omakin katse vieri harmaata kaistaa myöten alas paikattuihin,
karjan näköisiin kenkiin. Kotimökissä eivät sentään noin kurjilta
näyttäneet. Mutta täällä... Uh, kun piti joutua tänne...

— Sinä siis tiedät. Puhu valasi päälle.

— Tiedän.

Kirstin huulet taas liikkuivat, mutta enempiä sanoja ei kuulunut.
Hän hätimmiten katsoi Jäykkälää, jonka huulet olivat tuhkaharmaaksi
käyneet. Ja Painaja oli niin uhkaavan näköinen.

Kun tuskallista äänettömyyttä oli kestänyt pari, rupesi
nimismies puhumaan ruotsia tuomarin kanssa. Kääntyi sitte Kirstin
puoleen ja kysyi:

— Olitko sinä lähellä silloin?

— Olin... minä olin pellonmäellä luudaksia ottamassa.

Kirsti jo uskalsi luoda katseensa lautakuntaan. Verkaan puettuina,
lihavina, ylpeinä istuivat pitäjän mahtavat tuomarin vasemmalla
puolella. Ja Jäykkälä ja Painaja! Yhtäläisesti verassa, yhtä ylpeitä
ja hyvinvoipia hekin. Samaa kalua olivat kaikki, syytetty, syyttäjä
ja oikeus! Tällä kertaa sattui vääryys olemaan Jäykkälän puolella,
mutta se oli pelkkä sattumus. Ensi kerralla on ehkä Painajan sydän
yhtä harmaa kuin Jäykkälän huulet tällä erällä. Tuo lautakuntako ei
tekisi vääryyttä? Niin, eikö tekisi? Yhtä pöyhkeinä, yhtäläisesti
verkaan puettuina istuivat silloinkin, kun hän riiteli kälyltään
perintöosuutta. Jok’ainoan suu oli pilkallisessa hymyssä, kun hän
tuomarin kysymykseen: Mitä sinä tahdot? vastasi samoilla sanoilla: Mitä
sinä tahdot? Nenäliinoillaan tukkivat suutaan eivätkä puhuneet niin
Jumalan luotua sanaa. Viimeksi virkkoi tuomari: Tuo on hullu, viekää
ulos. Ja hän lausui tuomarin jälessä: Tuo on hullu, viekää ulos. Tuo
lautakuntako harrastaisi oikeutta...?

— Ja näit varsan, niinkö? ryhtyi tuomari taas kyselemään. Puhu valasi
päälle.

— Minä näin varsan.

— Entä sitte? ärjäsi tuomari. Puhu selvästi ja muista valasi. Sinä
näit varsan... Mitä sitte?

— ... Ei mitään.

Sali ja esineet rupesivat tanssimaan Kirstin silmissä. Tuomarin tuikea
katse tunkeutui sydämmen sisimpään soppeen... ja korviin kuului
lautakunnan käheä nauru. Kaikki näkyivät varsin selvästi tietävän, että
hänelle oli luvattu väärän todistuksen palkaksi kaksi karpiota rukiita
ja elinaikainen hyyryvapaus. Hirmuisen kamalaa tuo kaikki oli!

— Missä silmäsi oli, kun et muuta nähnyt, jylisi tuomarin ääni.

— Minä istuin selin kylvöheinään päin ja... Tuohon jo täytyi seisahtua
levähtämään, niin koetti voimia. Hietakuorman paino oli sanoissa, ja
ilmivalhe kuulti sitäpaitse jokaisen läpi.

— Mitä sitte?

— Enkä nähnyt muuta kuin varsan. Se juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirsti hengitti rajusti ja tumma veri syöksi keltaisen kuultaviin
kasvoihin. Hän oli kuin joku manalan raivotar.

Tuomari ryhtyi vielä uudestaan tutkimaan. Kerrotutti asiaan
kuulumattomia ja kysyi sitte äkkiä, miten Jäykkälä pääsi niin lähelle
varsaa, että ulottui vetämään vatsan auki. Mutta siihen ei Kirsti
vastannut lainkaan. Häneltä oli mahdoton saada muuta tietoa kuin että
hän istui selin kylvöheinään päin ja näki vasta sitte varsan, kun se
juoksi Painajan omalle pellolle.

— Tiedätkö mikä merkitys valalla oli, sinun sielusi suhteen? jylisi
taas tuomarin ankara ääni.

— Tiedän.

— Puhu siis totuus, älä jätä mitään pois, älä mitään lisää, muuten
vannoit sielusi helvettiin. Mistä varsa tuli Jäykkälän pellolle?

— En tiedä. Minä istuin selin kylvöheinään päin ja...

Kirstin täytyi taas levähtää ja koota voimia. Puhuminen oli kamalan
raskasta.

— Mitä sitte?

— ... Ei mitään. Varsa juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirstin katse oli kiintynyt lautakuntaan päin. Kosto riehui hänen
sielussaan. Teki mieli huutaa lautamiehille päin silmiä, että olivat
hiuskarvan päälle saman arvoisia kuin Jäykkälä ja Painajakin. Ei
hituistakaan parempia. Nauroivat, tukkivat nenäliinoilla suutaan... ja
tuomitsivat hänet perinnöttömäksi, siitä syystä, ettei osannut eikä
ymmärtänyt kaikkia koukkuja, kaikkia pykäliä. Tuo tuommoinen lautakunta
ja maailma, siinä kaksi, jotka sopivat mainiosti yhteen.

— Astu ulos.

Kirsti poistui pää pystyssä oikeuden edestä.

Lyhyen neuvottelun jälestä luki tuomari päätöksen. Todistusten
puutteessa raukesi syytös toistaiseksi, kulungit pantiin tasan.

Ja päättynyt oli tuo kuuluisaksi tullut varsajuttu.

III.

Ei niinkauan ollut tuskaa kun mieli pysyi kiihtyneenä. Kun viha kiehui
sydämmessä, kun koko maailma näytti suurelta vääryydenpesältä, jossa
väkevämpi polkee jalkoihin heikomman oikeuden, ei tietysti yhden varsan
henki paljo merkinnyt. Jos tuo kuoli miten tahansa.

Mutta kun kiihtymys laimeni, kun sydän kyllääntyi vihaan, sai asia
kokonaan toisen valon. Sammuksissa ollut ihmisyyden kipinä rupesi
näyttämään elonmerkkejä, moni itsestään turha tapaus lietsoi kipinän
hehkua, eikä aikaakaan, kun poltto jo rupesi tuntumaan tulikuumalta.

— Voi Jumala! Tuskissaan ei Kirsti voinut muuta sanoa.

Jos meni ulos tai pysyi mökissä, aina vuoti sydän verta. Jos oli yksin
tai muiden parissa, aina tuntui että rikos oli kirjoitettu otsaan
mustilla kirjaimilla. Väärä todistaja, väärän valan tekijä! Uh kuinka
hirmuista, kuinka kamalaa!

Ja mikä ääretön eroitus tällä rikoksella ja tuolla nuoruuden
hairahduksella, johon herkkä luottavainen sydän saattoi. Silloin oli
kyyneleitä, joilla voi huuhtoa surun ja häpeän, ja silloin sydän
tunsi rauhaa, anteeksi saamista. Mutta nyt ei tullut huojennusta ei
kyyneleitä. Kun kuu ja tähdet loistivat taivaalla, kun pyhäaamuina
omituinen juhlallisuus verhosi maata, maailmaa, poltti sielua yhä
kovemmin. Ei suonut hetkeksikään rauhaa. Nukkuissakin hirmuiset unet
piinasivat ja kiusasivat. Milloin oli olevinaan viimeisellä tuomiolla,
milloin taas pahat henget ajoivat takaa ja tavoittelivat tulisilla
raudoillaan...

Kuoleman pelko pyöri aina mielessä. Astua tuomiolle, Jumalan eteen,
vääränä todistajana, väärän valan tekijänä, pöyristytti hiuksia.
Kuoleman rinnalla ammotti kadotuksen kita...

Miten mieletöntä oli tuo kostamisen halu, jonka Jäykkälä osasi virittää
ja eloon herättää. Yhtä mieletöntä kuin jos olisi ruvennut ammentamaan
merta kuivaksi tai särkemään kiveä puupalasella. Maailma on yhtä kova
kuin kivi, vääryys yhtä avara ja syvä kuin meri.

Miten mieletöntä ruveta kostamaan maailmalle... ja kostamaan pahaa
pahalla, vääryyttä vääryydellä. Kosto oli singahtanut takaisin, aivan
kuten puupalikka kiven kyljestä. Nyt oli elämä tuhat kertaa kurjempi
entistä.

— ... Niitäkö rukiita? virkkoi Kirsti ja tuskan puna peitti hänen
keltaiset kasvonsa. Älkää, Jumalan tähden, niitä lähettäkö.

— Sinäpä vasta houkka olet, virkkoi Jäykkälä. Vai tahdotko niiden
sijaan rahaa? No saat sitäkin lajia.

— Rahaa... oi, älkää tehkö pilaa.

— Mitä turhia visertelet? Tuossa on.

Jäykkälä pani kourallisen hopearahoja pöydälle, kohautti olkapäitään ja
lähti, Kirstin tuskia enempää kuulematta, ulos.

— Älkää rahoja jättäkö, älkää...

Mutta isäntä ei enää ollut kuulemassa tuskanpurkauksia. Hän niistä
viisi piittasi, kun oli pelastanut nahkansa. Vaikertelipa mitä tahansa
tuommoinen olento, tuommoinen Kirsti.

— Viekää rahanne.

Kirsti viskasihe selälleen vuoteelle, peitti käsin kasvonsa ja
vaikerteli kurjuuttaan. Ei kyynelpisaraakaan saanut tulemaan, vaikka
nyyhkytti, voivotti pitkän hetken. Rahat olivat pöydällä läjässä,
kiilsivät ja välkkyivät siinä. Moista summaa ei mökissä moneen vuoteen
ollut, mutta eipä ollut moista tuskaakaan. Oli kyllä ollut montakin
kertaa puutetta, kurjuutta, mutta höyhenen painoisia olivat nykyiseen
verrattuina.

— Nuo rahat, nuo rahat... tekevät minut hulluksi.

Kirsti nousi äkkiä ylös, sieppasi rahat pöydältä ja heitti ne pesään,
jossa heikko tuli paloi. Viskausi sitte jälleen vuoteelle ja vaikerteli
siinä siksi että nukkui.

Kun heräsi, oli mökissä kylmä. Hiilos oli jäähtynyt mustaksi, ovi
seisoi raollaan, ja kynnyksen alle oli tuiskunut lunta pieni nietos.

— Uh, kun täällä on kylmä.

Kirsti hieroi silmiään, nousi ylös ja rupesi muistuttelemaan aamupäivän
tapahtumaa. Pian se selvisi mieleen. Rahat, jotka Jäykkälä pani
pöydälle, muisti heittäneensä tuleen. Arvatenkin olivat siellä vielä.

— Pitää ottaa pois ja toimittaa parempaan talteen. Hiiloksesta löytyi
kourallinen hopearahoja, mustia ja rumia. Kirsti kääri ne ruskean
rievun sisään ja lähti sitte, käärö kädessä, ulos. Astui polkua ja
saapui niin kylän alkupäähän. Siellä pysähtyi erään mökin portaille ja
kolisti oveen.

— Sinäkö siellä oletkin? virkkoi Tuhkasen Maija, kun oli avannut oven.
Enpä tuota olisi eilen uskonut. Mitä sinulla käärössä on?

— Rahoja, hopearahoja.

— Oikeinko on?

Maija avasi rievun ja helisti rahat pöydälle. Ei tahtonut uskoa
silmiään.

— Noin paljo... mutta tulessa ovat olleet.

— Niin ovat. Pyytäisin sinua viemään niitä Jäykkälään.

Lassinen. Kotipoluilta. III. 2

— Vai niin, vai niin. Kyllä minä vien. Tarvitseeko mitään puhua?

— Ei, paitse että ne tulevat minulta.

— Eikö mitään muuta?

— Ei.

— Hyvä, kyllä minä vien rahat Jäykkälän isännälle.

IV.

Oli kesä, heinäkuun alkupuoli.

Seurakunnan nuori pastori istui virkahuoneessaan, lukien Viktor Rydbergin
mainiota teosta, jossa ihmisjärjen avulla tutkittiin mitkä
taivaankappaleet mahdollisesti olisivat asutuita. Ikkuna oli auki
ja siitä mailleen menevä aurinko tervehti konttorialmanakkaa ja
sievätekoista jahtilaukkua, jotka olivat vieretysten seinällä.

Täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä yksinäinen lahorastas
vielä viserteli lemmitylleen, siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta
kajahutti laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Pastorin huomaamatta astui rouva virkahuoneesen.

— Kyökkiin tuli eräs kurjan näköinen vaimo, joka tahtoisi puhutella
sinua, virkkoi hän hiljaa... Kovin kurjan näköinen.

— Käske tänne.

Pastori yhä silmäili kirjaa, sillä aine miellytti häntä. Ihmisnero kun
koetti tutkia noita kaikkivaltiaan käsialoja, joiden edessä vanhan
testamentin runoilijat nöyrtyivät tomuun ja tuhkaan.

Vihdoin sitte sulki kirjan ja antoi katseensa, ajatuksensa levähtää.
Kuunteli lahorastaan iltaviserrystä ja etäisen kaiun haikenevaa ääntä.

— Hyvää iltaa, kuului ovenpielestä särkynyt, epäsoinnukas ääni.

Ja nuori pastori näki kurjan naisolennon seisovan ovenpielessä. Kasvot
olivat kovin laihat ja keltaisenkuultavat, silmät raukeat, luomet
ilkeät ja mustat. Kaulaa verhosi mustanko liina, jota kultanuppinen
neula piti rinnan kohdalta kiinni, hame oli lyhyt ja vanha, kengät
rikki kuluneet.

— Kuka te olette?

Pastorin ääni oli hämmästynyt, kylmä ja melkein inhoa ilmaiseva.
Ajatukset olivat juuri äsken asustelleet kaikkivaltiaan käsialoissa,
sielu oli vilahdukselta silmäillyt äärettömyyteen — ja nyt tuo kaikki
äkkiä vaihtui kurjaan naisolentoon, joka melkein näytti tuonelan
asukkaalta.

— Langennut, kurja ihminen.

— No...

Jo tuossa oli tarpeeksi vastausta. Pastori kiirehti sovittamaan
sydämmetöntä menettelyänsä; meni ja antoi kättä Kirstille ja virkkoi
lempeästi:

— Minä olen kaikkien kurjien ja langenneitten ystävä, puhukaa minulle
tuskanne. Kuinka vanha olette?

— Neljäkymmentä kesää olen elänyt. Niistä on ollut toinen puoli mustaa
yötä, kurjuutta, tuskaa. Minä olen syvälle langennut.

— Langenneita varten armo onkin.

— Kahdenkymmenen vanhaan asti olin onnellinen. Minulla oli iloja,
huolia. Mutta sitte tuli syyshallat, talvi...

Ja Kirsti rupesi kertomaan elämänsä tarinaa. Puhui
teeskentelemättömästi eikä koristellut nuoruuden hairahdustakaan, johon
kyllä lieventäviä asianhaaroja olisi voinut sitoa. Kaikki katkeruus,
ylpeys oli kadonnut äänestä, sanoista. Jälellä oli vaan langennut,
tuskan ja katumuksen pehmittämä Kirsti.

Hänen kurja olentonsa todisti jokaisen sanan todeksi. Näkyi, etteivät
nuo veltot huulet puhuneet sanaakaan valhetta, ettei tuo katuva katse
ollut ulkoa opeteltua, eivätkä nuo tapaukset sepiteltyjä.

— Ja sitte te menitti naimisiin, virkkoi pastori, jota ei enää
inhottanut Kirstin kurja olento. Olitte silloin neljänkolmatta vanha.

— Aivan niin, minä menin naimisiin, minussa heräsi elämän halu.
Mieheni vannoi pyhästi, ettei entisyyteni tulisi häiritsemään
perheonneamme.

— Ja sitte.

— Sitte... hän pieksi minua jo hääiltana.

— Oih, nuori pastori niin tuskahisesti virkkoi.

— Elettiin sitä kuitenkin. Minä tein työtä ja minulla oli kotoolta
saatua irtainta omaisuutta niin paljo kuin tupaamme mahtui. Mutta
ne vaihdettiin viinaan vähä vähältä, kahden kolmen vuoden kuluttua
emme enää olleet kerjäläistä rikkaampia. Riitaisen elämän lisäksi
tuli puute, köyhyys, Ensimmäinen lapseni kuoli tuhkarokkoon, toisen
murhasi mieheni jo ennen syntymistä. Kyyneleeni olivat jo aikoja sitte
kuivuneet, minä toivoin kuolemaa. Mutta se ei tullut.

Kirsti pysähtyi hetkeksi levähtämään; veti henkeä syvään ja keräsi
nähtävästi voimia tarinan jatkamiseen.

Pastori käveli ääneti lattialla. Hän aavisti, ettei vielä oltu lopussa.
Tuosta kurjuudesta puuttui jotakin ratkaisevampaa, johon Kirsti yksin
oli syypää ja joka nyt poltti hänen omaatuntoansa.

— Ja kun miehesi jätti sinut, elit yksin.

— Minä elin yksin ja ansaitsin niukan leipäni rehellisellä työllä.
Mutta sitte...

— Lankesit syntiin.

— Lankesin syntiin syvälle...

Ja ennenkuin pastori ehti mitään virkkaa, heittäytyi Kirsti polvilleen
lattialle, vaikerteli siinä ja väänteli tuskissaan käsiään.

— Minä olen väärä todistaja.

Vaikerrellen, käsiään puserrellen kertoi Kirsti kauhean rikoksensa.
Koston halu hänet siihen vietteli. Tahtoi kostaa maailmalle ja tehdä
hänkin väärin. Vastoin parempaa tietoansa, vastoin valaa, jonka oli
tehnyt sielunsa autuuden kautta, todisti väärin ja salasi totuuden.
Siitä asti on tulikuuma poltto jäätänyt sielua. Siitä asti on kadotus
väikkynyt silmäin edessä. Jokaisen kauhean päivän sijaan tulee toinen
yhä kauheampi.

— Löytyykö minulle enää pelastusta?

— Löytyy.

Nuori, kokematon pastori mietti. Toivoi voivansa puhua enkelin
tavalla, jotta tuo kurja vaimo tulisi käsittämään armon ja rakkauden
äärettömyyttä.

— Rikoksesi on suuri, hän vihdoin lempeän vakavana virkkoi, mutta jota
suurempi rikos on, sitä suurempi on armo, sitä suurempi on rakkaus.
Elämän ja kuoleman, pelastuksen ja kadotuksen välillä on useinkin vaan
hiuskarva. Kun ihminen itse ei enää näe mitään pelastusta, kun kuolema
joka puolella ympäröi häntä, on elämä jo lähellä, se on hiuskarvan
toisella puolella...

Ja pastori rupesi puhumaan pahantekijästä, joka hirsipuussa siirtyi
kuolemasta elämään. Jota kauemmin hän puhui, sitä vuotavimmiksi
muuttuivat sanat. Liikutettu ääni värähteli, armo ja rakkaus huokui
elävänä henkenä huulilta ulos.

Kirsti oli polvillaan lattialla. Nieli sydämmeensä jokaisen sanan,
kuten poudan polttama maa nielee sateen pisarat.

Ja kun pastori rupesi puhumaan miten enkelit iloitsevat, kun syntinen
palajaa pahoilta teiltänsä, rupesi tuo kuihtunut ruumis värähtelemään.
Kyynellähteiden kovat sulut murtuivat, suuret vesiherneet vierivät
lyhyen hameen harmahtavalle kaistalle.

Jota virtavammin kyyneleet juoksivat, sitä keveämmältä tuntui sielussa.
Kaikki tuska, kaikki kuona ja jää sulivat ja juoksivat pehmeinä
vesiherneinä hameen kaistalle.

— Älä enää syntiä tee.

Pastori kädestä nosti Kirstin seisomaan.

Aleneva aurinko oli siirtynyt toiseen ikkunaan. Säteet loivat Kirstin
keltaisenkuultaville kasvoille kirkkaan hopeavalon. Otsan rumissa
rypyissä kuvautui sanomaton rauha, silmäin katse loisti kirkkaasti kuin
lähteen vesi ja veltot huulet virkkoivat hiljaa:

— Pelastettu.

Ja täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä vielä yksinäinen
lahorastas viserteli lemmitylleen, ja siellä täällä joku nuori,
kylläinen rinta kajahutteli laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti
vastasi.

Lampiniemen Kristian.

I.

Lampiniemen leskiemäntä oli kuollut tuossa vähää ennen Kynttelinpäivää.
Jälkeen jäi kolme perillistä, kaksi poikaa, jotka jo kumpikin
olivat ehtineet lailliseen ikään, ja tytär Anna Sohvi, joka oli
joutunut naimisiin puoli vuotta ennen kuolontapausta. Talo oli
neljännesmanttaalin suuruinen ja velaton. Sen asema oli seudun
sievimpiä. Pellot olivat kauttaaltaan järven rintamata, ja itse
rakennukset sijaitsivat töyräällä, josta oli kaunis näköala maisemien
ja vesien ylitse.

Nyt tuli ratkaistavaksi kysymys, kumpi veli ottaisi isännyyden.
Holhoja, muuan koukkuniskainen kirkkoväärti, joka oli äidin puolelta
sukua perillisille, oli saapunut Lampiniemeen. Tytär Anna Sohvi
oli hänkin itse paikalla miehensä kanssa, joka oli vankkatekoinen,
hyvinvoipa talonpoika.

Veljekset Severi ja Kristian istuivat kamarin keskipaikoilla, aivan
toistensa kohdalla. Loivat joskus toisiinsa arastelevan ja epäröivän
katseen. Käsittivät selvään, että nyt kumpaisenkin edut törmäävät
ankarasti vastakkain.

— No, sanokaapa nyt, kumpi teistä isännäksi, virkkoi holhoja,
sytyttäen paloon pitkävartisen piippunsa... se, on nyt päätettävä.

Veljekset loivat toisiinsa tutkivan katseen, mutta eivät virkanneet
sanaakaan. Tytär Anna Sohvi hypisteli röijynsä poimuja, käsittäen
hyvin, että hänestä tulee toisen veljen liittolainen, — sen, joka jää
talotta, sen kanssa painavat he yhtä ja samaa poljinta.

— Sinäkö Kristian? kysyi kirkkoväärti, luoden katseensa nuorempaan
veljeen.

— Minä en ole tuuminut huolia talosta, vastasi Kristian. Minä otan
rahaa.

— Siis pannaan Severi isännyyteen... se on päätetty.

Tuli Lampiniemen hinta kysymykseen. Hyvä talo, rakennukset ja viljamaat
tavallisessa kunnossa, ei velkaa eikä eläkkeitä.

— Severi, sano tarjomuksesi. Paljoko maksat osuutta noille toisille?

— Maksan Kristianille kolmetuhatta, Anna Sohville puolentoista... ja
irtain on erittäin, vastasi Severi, Lampiniemen vanhempi, lyhyempi ja
tanakkahartiaisempi poika.

Oltiin kotvanen vaiti. Holhoja pani uutta tupakkaa pesään ja silmäili
navetanharjalle, jossa harakat kätisivät ja hääräilivät. Vihdoin sitte
kysyi:

— No, mitä sanotte Severin tarjomukseen?

— On liian vähä, vastasi Kristian vakuuttavasti.

— On liian vähä, toisti Anna Sohvi, katsellen vuoroin mieheensä,
vuoroin Kristianiin.

Sitte ruvettiin kiertämään Lampiniemen hintaa korkeammalle. Severi
nytki vastaan, mutta nousi kuitenkin, kuten vipusimessa, hitaasti
talon mukana ylös, nousi niin korkealle, että lupasi Kristianille
neljätuhatta ja Anna Sohville kaksituhatta.

— Enempää en maksa, ei sitä taloonkaan tule taivaantuulesta kultaa ja
hopeata.

— Ei tulekaan, myönsi holhoja, katsellen yhä navetan harjalla
räkättäviä harakoita. Se isännän virka on semmoista, tiedetäänhän se...
kun on kello kaulassa, on pää painossa.

Sanoja seurasi lyhyt aselepo. Sitte taas alkoi kalikan veto...

— No, mitä sanotte? Onko tarjomus nyt paikallaan?

— Ei ole, vastasi Kristian. On vielä liian alhainen.

— ... Vielä liian alhainen, toisti Anna Sohvi.

— Mutta minä en maksa enempää.

— Ei ole pakotusta.

— Ei lainkaan pakotusta. Kun et maksa, et maksa.

— Mutta miten sitte menetellään? kysyi holhoja, kun ette te, jotka
vaaditte suurempaa hintaa, itse taivu rupeemaan suorittajan asemaan.
Miten menetellään?

— Myydään talo vieraalle, lausui Kristian rohkeasti, jollei...

Severi hypähti tuolilta ylös. Katse oli niin terävä, että se melkein
mieli keihästää lävitse nuo kaksi olentoa, tuon veljen ja tuon sisaren,
jotka niin lujilla kynsillä pitivät kiinni saaliistaan. Aivan kuten
nälkäiset sudet...

— Kelle se myötäisi? ärjäsi Severi, voimatta salata suuttumustaan.

— Vaikka Kulon isännälle. Maksaa sekin Lampiniemen talosta viisitoista tuhatta
.

— Vale, väitti Severi vapisevin huulin.

— Ei ole kuin ihkanen totuus.

— Noh, vai niin... vai olette te olleet tarjolla Lampiniemeä.

Severi istahti jälleen. Tunsi olevansa tappion kummipoika eikä siis
enää nytkinyt vastaan, kun vipua painettiin ylös. Maksoi sovinnolla
Kristianille viisituhatta ja Anna Sohville puolikolmatta tuhatta
Lampiniemen talon hinnaksi.

Irtain jaettiin erittäin. Kristian Anna Sohvi ja haravoivat päivittäin
Lampiniemen loukkoja, saaden saaliiksi arvotonta ja arvokasta, vanhaa
ja uutta. Jokainen esine kulki arvion alitse, muuttui numeroksi ja
viimein heliseväksi hopeaksi. Puolen vuoden kuluttua oli pesäjako
selvitetty. Severi haali rahoja lainaksi, maksoi siskon ja veljen
osuudet sekä kiinteimistön että irtaimen suhteen, ja kun se kaikki oli
tehty, oli hän Lampiniemen isäntä. Hänen ne olivat tilukset ja nurkat,
mutta hänen niskoillaan oli velkataakka, kruununverot ja monet muut
huolet, joista kertyi jokseenkin paksu kerä. Naituaan köyhänpuoleisen
talontytön, joka oli oppinut työtä tekemään, rupesi Severi kovin kourin
talontöihin käsiksi. Huikentelemiset ja muut kuuseen kurkottamiset
jäivät siten kauniisti syrjään.

Kristian vihasi nuhjertelemista eikä hän ollut ikinä mielinyt
pellonkyntäjäksi. Talonpojan elämä, ainakin köyhän ja velkaisen, oli
hänen mielestään pelkkää kituuttelemista, joka tuiki harvoin johti
onneen, rikkauteen. Siinä oli aina miehen molemmilla sivuilla kymmenen
puutetta.

Saatuaan perintösummat käteensä, kääntyi Kristian ripeästi sille
uralle, jonka kohdalla onnentähti jo vuosikausia oli vilkuttanut
kullanväristä valoaan hänen vilkkaisiin silmiinsä. Hän rupesi ostamaan
ja myömään raavaita, voita ja hevosia, hän kävi markkinoilla,
ryöstö-huutokaupoissa ja kaikissa muissa tilaisuuksissa, joissa voi
edullisia kauppoja tekaista. Alussa tuommoinen juoksukoiran tapainen
elämä vaivasi häntä, mutta aikojen kelluessa hän tottui siihen, ja
pianpa kaikki tuo reuhtominen tuli hänen, toiseksi luonnokseen.
Monenlaisia viehätyksiä pulppusi hänen nuoreen vereensä ja niiden
takaa ajaminen kiihdytti sielun ja ruumiin voimia yhä levottomampaan
toimintaan. Terve ymmärrys toisin hetkin kapinoitsi tuota levotonta
toimintaa vastaan, kaivellen esiin surkeita havaintoja. Semmoisina
hetkinä tuntui Kristianista noin pimeänpuoleiselta. Aivan kuten
istuisi hän hurjistuneen hevosen selässä ja kiidättäisi jyrkkää
kallionrinnettä alas... alas perikatoon! Silloin tarvittiin lääkkeeksi
yhä levottomampaa toimintaa ja uudempia viehätyksiä. Rikastua, tulla
tunnetuksi, saada suurta mainetta ja kunniaa... olihan niitä takaa
ajettavia monta lajia.

Tuttavia kasvoi ylt’ympäri maailmaa. Varakkaammat talonpojat, kaupungin
pikkuporvarit ja hevoismiehet, kaikki he tunsivat Lampiniemen
Kristianin, ja kaikki he tekivät mielellään hänen kanssaan kauppoja,
voittaakseen satamarkkasen tai enemmänkin. Tietysti käyttivät edukseen
kauppoja tehdessä Kristianin kokemattomuutta. Rahalaukku, jota tämä
matkoilla kantoi vasemman kainalon alla, sai kutistumisellaan maksaa
kantajan typeryyden.

Ensimmäisenä vuonna veti Kristianin tie usein kotikylän kautta.
Asiat olivat nimittäin sillä kannalla, että Haukkamäen Aleksandra ja
Lampiniemen nuorempi poika kuuluivat toisilleen, ja siitä piti tulla
kihlajaiset ja häät. Tyttö oli sievä ja keikaileva eli juuri sellainen,
jommoista Kristian vaatikin. Asetettuna sopiviin oloihin — ja niitähän
Kristian tavoitti saavuttaa — kehittyisi hänestä täysiverinen
herrasnainen. Tuo mahdollisuus oli ehkä hurmaavin viehätys, joka
pulppuili Kristianin nuoressa veressä, kun ajeli markkinoille,
vieraisiin pitäjiin, huutokauppoihin...

Toisena vuonna ei tie enää niin usein vetänyt kotikylään. Vaikka joutui
lähellekin, niin ohi ajoi kiireiden asiain vuoksi. Joulun lopulla sitte
tuli käymään Kulon isännän parissa ja siitä ajoi Haukkamäkeen tapaamaan
Aleksandraa. Tämä oli tullut entistä kauniimmaksi, mutta myöskin
ylpeämmäksi ja kylmemmäksi. Moitti Kristiania välinpitämättömäksi, jopa
syytti petoksen tuumistakin.

— On yli puoli vuotta siitä kun kirjotit viimeksi... Jos sillä tavalla
pitkität...

— Älä nyt tikusta asiaa tee, virkkoi Kristian väristen, ja hänen
tulinen sydämmensä löi rajusti. Aleksandran rinnalla kaikki muut naiset
olivat romua ja markkinatavaraa... ei ole ollut mitään erityistä asiaa.

— Mitään erityistä! Onko muistisi perin hukkunut? Milloin oli määrä
viettää häitämme?

Kristian vaikeni.

— Ennen tämän vuoden loppua... ja sinulla ei ole ollut mitään
erityistä syytä kirjoittaa. Luuletko että minä istun ja odotan nöyrästi
sinua koko ikäni?

Kristianista tuntui kuin keinuisi hän korkean aallon harjalla, josta
jokaisena silmänräpäyksenä voi syöstä suin päin syvyyteen. Omatuntokin
soimasi häntä ja myönsi, että tyttö puhui puhdasta totta.

— Menettelet tuolla tavoin, vaikka hyvin tiedät kuinka monta kosijaa
olen sinun tähtesi hylännyt.

— Sassa kulta, älä nyt...

Kristian meni Aleksandran eteen, laski kätensä hänen kaulalleen ja
pyysi kauniisti anteeksi. Ääni värähteli ja koko vartalo melkein
vapisi. Ensimmäinen rakkaus oli niin voimakasta.

Aleksandran mieli suli sovintoon, ja hän alkoi puhella
häävalmistuksista, morsipukineista ja muista semmoisista. Kristian
nyökäytteli päätään ja hymyili, mutta hän ei kuullut Aleksandran
puheista ainoatakaan sanaa. Hänen sisimmässä olennossaan vallitsi hurja
epäjärjestys... ajatukset mylleröivät ja riehuivat kuin hornan henget
ja sydäntä syleilivät vuoroin intohimot, vuoroin häviölle joutumisen
pelko, kaiken menettäminen, köyhyys, häpeä.

— ... Ja ennen ensi vuoden loppua ovat sitte häämme. Lupaatko varmaan?

— Lupaan, vastasi Kristian melkein tietämättä mistä oli kysymyskään.

— Hankit siksi asunnon ja talouskapineita. Mutta miten onnistut
kaupoissasi? Toiset väittävät, että olet köyhtymään päin, toiset
kehuvat että rikastut suunnattomasti. Kumpiako on uskominen?

Kristian tunsi ohimonsa kuumenevan. Välähti mieleen, että sopisi
heittäytyä Aleksandran rinnoille ja ilmaista kaikki. Ilmaista että hän
tähän päivään saakka on aina vaan hävinnyt, ja että hän äsken enää töin
tuskin sai Kulon isännältä tuhattakaan markkaa lainaksi kymmentä korkoa
vastaan! Mutta jos sen tekisi, niin ehkä...

— Molemmat jutut ovat valetta. Ei ole vielä tietoa voitosta, jos ei
ole häviöstäkään.

Ja Kristian laski kätensä Aleksandran kaulan ympäri ja kysyi
värähtelevin äänin:

— Ethän petä minua, Sassa.

— En, vastasi Aleksandra, katsoen säikähtyneesti Kristianin silmiin.

Ne melkein iskivät tulta...

II.

Varas veitikka osasi käyttää hyväkseen markkinatungosta ja kähmätä
Kristianin päällystakin lakkarista lompakon, joka sisälsi useampia
satoja. Kristianin silmissä pimeni maailma, kun huomasi ettei lompakkoa
enää ollutkaan. Hän kopeloi ja kaiveli sitä kaikista mahdottomistakin
paikoista, mutta sormet eivät löytäneet tuota mustunutta ja sileäksi
kulunutta esinettä, jonka välikkeissä hänen viimeiset ja ainoat
toiveensa kätkeytyivät. Eivät löytäneet surmikseenkaan.

Ne tuhat markkaa, jotka hän korkeata korkoa vastaan oli töin tuskin
saanut puristetuksi Kulon isännältä lainaksi, olivat menneet
edeltäjiensä polkuja melkein kuin avantoon, mutta viimeinen
satamarkkanen oli onnen raha, ja se käänsi Kristianin toiminnat voiton
väylälle. Hän osti sillä rahalla raavaseläimen, jonka möi teurastajalle
viidenkymmenen prosentin voitolla. Sitte seurasi voitto voiton jälkeen,
ja parin kuukauden kuluessa kasvoi pääoma seitsenkertaisesti. Tuon
pääoman kanssa saapui hän markkinoille, mieli täynnä rohkeutta ja
viehätystä, mutta varas vei saaliikseen rahat, ja rahojen mukana
luisti tiehensä Kristianin rohkeus, into ja luottamus. Rahattomana
kävellessään katuja pitkin, tuntui hänestä kuin olisi äskettäin saanut
raippavitsat.

Markkinain jälkeisenä päivänä möi hän kellonsa, meni kievariin, otti
sieltä kyytihevosen — omansa oli hän myönyt vähää ennen kuin lähti
viimeisen erän Kulon isännältä rahoja lainaamaan — ja lähti ajamaan
kotipitäjää kohden. Jo edellisenä päivänä oli hän ollut syömättä, kun
ei raskaan mielensä tähden saanut kurkustaan ruoanpaloja menemään alas,
ja kun kahdentoista penikulman pituinen matka oli kuljettu päähän,
tunsi hän itsensä kovin uupuneeksi. Pää oli kuuma ja sekainen, ruumis
rento ja veltto. Hän saapui Lampiniemen pihaan iltamyöhällä, työnsi
kyytimiehelle rahat ja lähti kiertämään rakennuksen ympäri. Ovet olivat
suletut, ja muualla huoneissa oli pimeä, mutta Severin kamarissa tuikki
vielä tuli. Kristian napahutti lasiin. Hetkisen kuluttua ilmaantui
Severi taka-ovelle.

— Kuka siellä?

— Kristian... avaa.

Severi työnsi salvan pois ja avasi oven. Siinä pimeän hämyssä loivat he
toisiinsa tirkistelevän ja terävän katseen. Sitte Kristian virkkoi:

— Tässä näet tuhlaajapojan... avaatko huoneesi oven?

Severin huulet vaalenivat... ja silmät välähtivät terävästi.

— Tule, virkkoi hän ja kävi edellä kamariin. Vaimo, joka oli juuri
päässyt uneen kiinni, heräsi ja hänen silmänsä suurenivat, kun näki
Lampiniemen nuoremman pojan kalpeana ja onnettoman näköisenä. Mutta
hän vaistomaisesti aavisti asianlaidan, nousi ylös ja teki makuusijan
viereiseen kamariin. Kuten puolihumalainen hoiperteli Kristian sänkyä
kohti, heittäytyi vaatteissaan vuoteelle ja nukkui suureen päivään
saakka. Kun veljen vaimo aamupäivällä puuhasi ruokaa pöydälle, teki
Kristianin mieli ruveta sananvaihtoon, mutta hän ei rohjennut.
Hän pelkäsi kuulla omaa ääntään, ja hänen kurkkunsa oli ikäänkuin
turvoksissa. Toisena päivänä hän jo oli tasaisempi, kuumat ainekset
olivat vähitellen kylmettyneet, ja hän rohkeni alottaa keskustelun. Kun
veljen vaimo tuli ruokia korjaamaan, kysyi Kristian:

— Miten se voi Haukkamäen Aleksandra?

— Eiköhän tuo hyvin voine.

— Käykö sillä vielä yhtä ahkeraan kosijamiehiä?

— Kuuluu noita käyvän.

— Onkohan jo sattunut ominaista?

— Ei sitä varmaan tiedetä, mutta kyllä hoetaan, että on sillä Petron
kihlat.

— No tuhat... ja Kristian puri huultaan niin kovasti, että kipu näkyi
kasvoissa.

Petro oli aunukselainen kauppias, pitkäpartainen nylkyri. Mutta hän
oli rikas. Hänellä oli kaksi puotia ja puolen tusinaa laukunkantajia,
jotka kiertelivät sivukyliä ja erämaita, muuttaen rahaksi rihkamia ja
tullaamattomia tavaroita.

Jo pelkkä otaksuminen, että Petro saisi Aleksandran, pani kuumat
ainekset kiehumaan Kristianin olennossa. Hän kiroili maailmaa, omaa
kohtaloaan, ja toivoi tulevansa mielipuoleksi ennen Aleksandran häitä.

Kevät läheni, taivas rupesi näyttämään sinisemmältä. Lumi suli, ja
pelloilla alettiin tekemään toukoja. Ja Aleksandra ja pitkäpartainen
Petro viettivät häitään!

Kristian kärsi kovia tuskia. Joskus välähti hänen mieleensä ajatus,
että hänen piti joutua pois, kauas pois, mutta kun ei ollut rahoja, ei
ollut rohkeuttakaan. Mieli ja jäsenet olivat melkein kuin halvautuneet.
Lompakon katoaminen oli jättänyt Kristianin olentoon tyhjän sijan, jota
ei mikään voinut täyttää.

Nieltyään toisen karvaan pippurin toisen jälestä, rupesi hän vähitellen
näyttäytymään kylän puolella. Eräänä iltana nähtiin hänen menevän Kulon
isännän luo, ja jonkun ajan kuluttua kävi hän vierastelemassa siskonsa
talossa. Sitte hänet joskus nähtiin muuallakin kylissä, varakkaimpain
ja paraimpain tuttujensa luona.

Pian levisi huhu, että Kristian, aikoen uudelleen alottaa kaupantekoja,
yrittelee saada raha-asioitaan kuntoon. Kerjäilee käteisiä ja
takauksia, luvaten korkeat korot ja hyvät palkkiot... mutta ei kukaan
mene mertaan, ei oma sisarenmieskään.

Eräänä iltana tuli Kristian semmoiselta matkalta kotiin. Hän heittäytyi
seljälleen sänkyyn, kirosi maailmaa ja omaa kohtaloaan. Ei kukaan
tahtonut auttaa häntä! Maatamenon ajoissa kuuli hän Severin kamarista
omituisen varovaa supatusta, joka kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Hän
asteli hiljaa oven kohdalle ja kuunteli. Veljen vaimo se oli, joka
supatti...

— Tuo kun tuli herrastelemaan tähän... alkaa kesän kiireet... ja tässä
on muutenkin työtä käsien täydeltä... sille pitää kantaa ruokia ja...

— Pistättää muakin tuo herraus. Kun menisi edes työhön...

— Maailman markkinoille tuhlasi suuret perinnöt ja...

— Kun ensin oli nylkenyt omaa veljeänsä.

— Se kuuluu hakevan rahoja lainaksi ja takauksia, muista vaan ettet
sin...

Kristian oli kuullut tarpeekseen. Hän heittäysi jälleen vaatteissaan
vuoteelle. Viha ja kostonhimo alkoi kiehua hänen sielussaan. Kirottu
maailma ja sen ihmiset. Häntä olivat pettäneet kaupoissa oudot ja
ystävät ja hänen kokemattomuuttaan olivat kaikki käyttäneet hyväkseen.
Olivat poimineet häneltä rahat ja nyt irvistelivät iloissaan. Nyt kun
hänellä jo oli kokemusta ja tarkkuutta kaupan teossa, nyt jokainen
ilvehtien käänsi hänelle selkänsä.

Mutta — Kristianin kädet puristuivat nyrkkiin — vielä hän näyttää
heille. Vielä hän kulkee rikkaana miehenä, vielä he seisovat hänen
edessään lakki kourassa, kaikki nuo ilvehtijät ja tuhmeliinit, jotka
ovat mustuneet ja hapanneet kotoisen pirtin sauhussa. He kaikki kerran
saavat maistaa hänen kostoansa...

Kun nupatus lakkasi ja kaikki hiljeni, riisui Kristian jaloistaan
saappaat, avasi hiljaa kamarin oven ja hiipi ulos. Veti sitte saappaat
jalkaansa ja lähti navakasti astelemaan...

Mitään varmaa matkan suuntaa ei ollut, mutta tarkoitusperä hohti
selvänä silmiin. Hän joko voittaa sadoin kerroin menettämänsä rahat ja
joutuu siten taas arvoon ja kunniaan tai...

Kristianin kädet puristuivat tietämättä nyrkkiin. Toista ehtoa oli
hirveä ajatella tarkemmin, varsinkin kun käsien jäntereissä oli vielä
niin paljon voimaa, väkevyyttä.

III.

Sahan isännöitsijä lähetti heti aamulla tiedon ”isoon konttooriin”,
joka oli kaupungissa, että yöllä raivonnut myrsky oli repinyt irti
useita pyräitä sahan läheltä, särkenyt puomit ja hajoitellut pölkyt
tuulien ajeltavaksi. Lastaustöiden vuoksi ei sahalta riittänyt miehiä
pyydystelemään vesiajolle joutuneita hirsiä ja kuitenkin oli kiireinen
apu tarpeen. Kasööri meni heti neuvottelemaan patruunin kanssa...

— Mitä tehdä? Sieltä ei riitä miehiä, ja apua pyydetään kiireisesti.

— Koetetaan saada kaupungista.

Konttoorin ovi samassa aukeni. Pitkä, ruskeasilmäinen ja hiukan
kalpeanlainen mies astui sisälle. Kasvot olivat lujan näköiset,
vaatteet siistit...

— Mitä asiaa?

— ... Jos täältä saisi työtä.

— Kyllähän, vastasi kasööri, jota miehen ulkomuoto miellytti... saatte
vaikka oitis.

Kasööri ehdotteli että työnhakija rupeisi urakassa pyydystelemään
vesiajolle joutuneita pölkkyjä, käskien hakemaan kaupungista apuvoimia
niin paljon kuin halutti. Mitä joutuimmin työ sujui, sitä parempi.

— Suostutteko urakkaan? Sahalta saatte veneitä ja muita tarpeita.

— Suostun.

— Mikä nimenne?

— Kristian Lampiniemi. Voisiko saada vähän käsirahoja?

— Miks’ei. Kasööri pisti kätensä rahalaatikkoon ja otti hyppysiinsä
pieniarvoisen setelin. Katsoi Kristiaaniin ja otti sitte kaksi seteliä
lisää. Mies vaikutti häneen edullisesti.

— Ka tuossa... joutukaa vain työhön.

Kristian otti rahat ja lähti etsimään työvoimia. Houkuttelemalla ja
lupailemalla aimo päiväpalkkoja sai lähtemään mukaansa viisi uneliasta
veitikkaa. Höyrysaha siaitsi meren rannalla, puolen peninkulman
päässä kaupungista, ja sieltä saatiin veneitä, köysiä ja väkähakoja.
Ryhdyttiin työhön. Soudeltiin toista viikkoa rantamia ja uiteltiin
karkuteille lähteneitä tukkeja sahan luo. Jo kolmantena päivänä hupeni
miehistö... kaksi jätkää lähti kiroillen tiehensä, ja Kristianin, jolta
saadut käsirahat loppuivat, täytyi käydä konttoorissa vaitelemassa
uusia. Työn loputtua ei ollut enää muuta kuin kaksi miestä ja niillekin
oli päiväpalkkaa korotettu lähes toisen verran, muuten nekin olisivat
luistaneet tiehensä ja jättäneet tuokseen koko kalastuksen, joksi he
työtä nimittivät. Kun pyydystettyjen pölkkyjen lukumäärä oli tarkoin
saatu selville, lähti Kristian miehineen kaupungin konttooriin,
varustettuna sahan isännöitsijän antamalla kirjelipulla. Maksettuaan
kalliit päiväpalkat tovereilleen, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi
ainoa viisimarkkanen. Miehet sen johdosta pois mennessään laskettelivat
paksuja komppasanoja.

— Niinkö huonosti urakka kävikin? kysyi kasööri... pitihän siitä
paremmin lyödä rahoiksi.

— Olisihan siitä lyönytkin, mutta nuo tuommoiset tulimmaiset, joiden
kanssa siellä soutelin. Pitihän sen jo ennen ryhtymistäkin arvata.

Kasööri naurahti... hän tunsi vetoa Kristianin puoleen. Miehessä oli
jotakin, jota ei muissa tavallisissa työnhakijoissa ollut. Hänen
olennossaan ilmausi jonkinmoista lujuutta. Ruskeat, vilkkaat silmät,
kasvojen nuorteat piirteet ja värikäs iho todistivat ettei mies ollut
siveellisessä rappiotilassa, kuten moni muu siistipukuinen työnhakija.

— Paikataan sitä urakkaa hiukan. Kasööri otti laatikosta
kahdenkymmenen markan setelin ja antoi sen Kristianille.

— Mitenkä olisi vastaisien töiden kanssa?

— Tulkaa aamulla kuulemaan.

Käsky olisi lausuttu Kristianille ilman hänen tiedusteluaankin, sillä
sahan isännöitsijä oli kirjelippuun kirjoittanut myöskin paitse
pölkkyjen lukumäärää, että urakan toimittaja oli harvinaisen tarmokas
henkilö ja siis semmoisena kiinnitettävä tukkiliikkeeseen tavalla tai
toisella.

Aamulla meni Kristian konttooriin. Kasööri kysäsi häneltä?

— Osaatteko kirjoittaa?

— Osaan auttavasti.

— Entä laskutaitonne?

— Osaan kokonaiset luvut ja murtoluvut.

— Hyvä, saatte jäädä vakinaiseksi mieheksi, jos haluatte. Palkkaa
maksetaan ansion mukaan. Kun tulee syyspuoli, pääsette koettelemaan
metsäkauppoja. Tunnette toivottavasti kotiseutunne metsät ja
talokkaiden rahalliset olot.

— Luulisin tuntevani.

— Nyt aluksi saatte pienempiä töitä haltuunne.

Kristiania ruvettiin käyttämään kaikkien vaikeanlaatuisten töiden
etumiehenä ja oitis huomattiin, että työt tulivat hänen johdollaan
tehdyiksi vähillä rahoilla ja huolellisesti. Tuossa ruskeasilmäisessä
miehessä löytyi terästä joka lajiin, ja ihmeteltävän nopeasti pääsi hän
oudonpuoleistenkin asiain perille.

Ensimmäiseltä kuulta maksettiin hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa,
mutta jo seuraavassa kuussa korkeni se täyteen sataan.

Syksymmällä pantiin Kristian kokeilemaan metsäkauppoja, ja siinä
toimessa hän joutui varsinaiselle alalleen. Kaikki vanhat unelmat
onnesta, kunniasta, rikkaudesta ja kaikki vanhat viehätykset
pulpahtivat eloon. Ajatukset ikäänkuin vainusivat, että nyt oli onnetar
apuna. Sen kosketus ja ohjaus ihan tuntui Kristianin olennossa. Ei
ollut lainkaan tuskallisia aprikoimisia, mieli ei häilynyt sinne eikä
tänne, mutta järki ja viisaus otti käyttääkseen paraimmat keinot.
Myyjän persoona, velat ja muut vaikuttavat asianhaarat piti olla
selvillä, ennenkuin Kristian lyöttäytyi kaupanhierontaan.

Kuusi kontrahtia hän teki ensimmäisellä matkallaan, joka tavallaan
ratkaisi koko hänen tulevaisuutensa. Ja niin viisaasti hän menetteli,
ett’eivät myyjät aavistaneetkaan, miten surkeasti tuo vilkassilmäinen,
kauniinnäköinen mies heidät petti. Älykkäimmälle, joka oli varakas
ja tunnoton isäntä, maksoi Kristian täyden hinnan metsästä, sillä
ehdolla että kauppasumman suuruus julkisuudessa sanottaisi viittä
vertaa pienemmäksi. Sen kaupan teki hän ensin. Sitte hän iski kiinni
varsinaisiin otuksiinsa, jotka vastustelematta antoivat kyniä itsensä
mielin määrin.

Vilkas veri täynnä viehätystä palasi Kristian ensimmäiseltä matkaltaan
kaupunkiin, merkitsi lyijykynällä jokaiseen kontrahtiin puiden
lukumäärän, asetti kontrahdit kasöörin eteen ja kysyi, hyväksytäänkö
niitä.

Kasööri silmäili kontrahteja.

— Tuo ensimmäinen on kalliinpuoleinen, mutta se oli syöttinä noille
toisille.

— Ne hyväksytään. Olette alottaneet mainiosti. Jos vaan näin
jatkatte...

— Aikomus on vielä hiukkasen edistyäkin, keskeytti Kristian.

Samalla kertaa hän nosti kuukauspalkkansa. Sitä oli taaskin korotettu
viidelläkymmenellä markalla.

Pian hänet lähetettiin uudestaan matkalle ja luonnollista oli, että
hänen toimintoihinsa kiinnitettiin paraimpia toiveita. Tuo aloittelija
oli ensimmäisellä matkalla huipannut kokeneimpainkin tukkijunkkarien
ohi. Ei milloinkaan ennen oltu levitetty niin edullisia kontrahteja
konttoorin pöydälle.

Kristian risteili maita ja metsiä ja teki hyviä kauppoja. Hänen
olennossaan oli jotakin lumoavaa, joka vaikutti että myyjän
täytyi puoli pakolla piirtää puumerkkinsä hänen papereihinsa.
Lahjoomisjärjestelmä ja muut sopivat koukut oli Kristianilla aina
käytännössä. Kaikki tuo peijaus oli ikäänkuin hyvitystä vanhoille
haavoille, joista vielä joskus tiuhkui verta. Juuri yhtä surkeasti
häntä itseäkin oli veijattu ja vedetty nenästä, silloin kun hän
kokemattomana lähti perintörahoineen maailmalle. Nyt oli tilaisuus
mitata samalla mitalla takaisin...

Päästämättä milloinkaan luontoaan imeltymään, poimi Kristian paraimmat
metsät, teki sukkelimmat kaupat. Sitte kolmen vuoden kuluttua tapahtui
pieni seikka, joka heitti Kristianin suorastaan päämääränsä perille.
Jo ensimmäisellä matkallaan heräsi hänessä ajatus, että hänen pitäisi
saada haltuunsa kaikki metsänostot, saada kaikki johto ja päätösvalta
omiin käsiinsä ja saada oma miehistö ja rajaton valta niiden yli.
Vähäpätöinen ja aivan satunnainen tapaus viskasi Kristianin päämääränsä
perille. Matkoillaan joutui hän erään metsätalon isännän pariin.
Sillä oli mainio hongikko, kymmenien tuhansien arvoinen. Puut olivat
niin hurjan pitkiä, ettei miehen päässä pysynyt lakki, kun piti
latvoihin kurkistella. Kristian luki puut ja meni kaupoille. Tilasi
päivällisen ja kun oli syönyt ja maksanut ruoan, niin turkkeja rupesi
vetämään ylleen... metsäkaupasta ei ollut tietävinäänkään. Isäntä,
yksinkertainen mies, hätääntyi.

— Eikö insinööri ostakaan minulta metsää? kysyi hän.

— Kyllä ostan, virkkoi Kristian hiljaa, kuten asia olisi ollut
salainen ja kauhea rikos. Mitä aiotte hinnaksi näreiköllenne?

Isäntä mietti kotvasen ja virkkoi sitte pelokkaasti:

— Eiköhän tuosta saisi puolta tuhatta?

— Veikkonen; ei siitä niin paljon makseta. Kolmesataa on paikallaan.
Nyt on rahasta tiukka.

— No, jos niin on...

Isäntä suostui kauppaan, haettiin todistajat ja kirjoitettiin
kontrahti. Kun hän jonkun kuukauden kuluttua meni kaupungin
konttoorista rahoja noutamaan, työnnettiin hänelle käteen viisi sadan markan
seteliä.

— Tässä on liikaa nämä kaksi rahaa.

— Ei suinkaan, vastasi kasööri, silmäten kontrahtiin uudelleen... ei
siinä liikaa ole.

— On ainakin, kolmesataa vaan määrä oli. Syntyi kinailu, johon
patruunikin sekaantui. Kun ei isäntä antanut perään, haettiin
konttooriin Kristian, joka silloin sattui olemaan kaupungissa.

— Muistaahan insinööri että...

— Kyllä muistan, vastasi Kristian, mennen suoraa päätä patruunin
komeroon ja viitaten kasööriä seuraamaan mukaan.

Siellä Kristian selitti omantunnon pakosta kirjoittaneensa kontrahtiin
vaaditun summan. Piloillaan vaan oli tinkinyt isännän kanssa. Tämä
siis sai kun saikin metsästään puoli tuhatta ja iloissaan kiitteli hän
leikkisää insinööriä, joka oli kujeillut hänen kanssaan.

Isännän mentyä neuvotteli patruuni kasöörin ja Kristianin kanssa.

— Ne metsäkaupat ovat tykkönään järjestettävät uudelle kannalle,
virkkoi hän... eli oikeammin siirretään niiden johto uusiin käsiin. Te,
Lampiniemi, olette oikea mies johtamaan niitä. Suostutteko?

— Kyllähän, mutta minulla on kaksi vaatimusta. Tahdon hyvän palkan ja
rajattoman vallan.

— Saatte molemmat.

Suostuttiin että Kristian, paitsi rajatonta valtaa, saa vuosipalkkaa
neljätuhatta markkaa ja määrätyn vuotuisesta ostosummasta.

Nyt hänestä oli tullut mies, jolla oli mahtava asema. Valtaansa hän
käytti heti siten, että erotti toimettomat henkilöt, jopa semmoisetkin,
joita kohtaan tunsi vastenmielisyyttä. Sijaan otti vereksiä
maalaisvoimia, semmoisia, joita oli käyttänyt kätyreinään ja koukkujen
asettelijoina kauppoja tehdessään.

Johdon ja hyväksymisvallan pidätti hän omissa käsissään, määräili
metsien hinnat, sekä suuntaili alat ja seudut, joihin kunkin yksityisen
piti ohjata tiensä. Hänelle laitettiin pulpetti konttoorin ovipuoleen.
Sen takana istuen puhutteli hän talonpoikia, joita kävi tuhkatiheään
konttoorissa, hyväksyi ja hylkäsi kontrahteja ja hoiti summittaista
kirjanpitoa pölkkymäärästä. Hän oli liikkeen paras ja vahvin pylväs.

Nyt heräsi halu näyttäytyä kotiseudulla. Ei ollut käynyt siellä sen
koommin kuin lähti veljensä luota — halveksittuna, pilkattuna ja
mieli täynnä epätoivon rohkeutta. Nyt oli lehti kääntynyt, nyt sopi
näyttäytyä.

Kristian lähetti kolme miestä kotiseutunsa metsiä tarkastelemaan, ja
kun ne olivat työnsä suorittaneet tarkkojen ohjeiden mukaan, lähti
hän itse patruunin täplikkäällä hevosella matkalle. Sydämmessä tuntui
omituisen suloinen hivellys, kun ajoi veljensä talon ohi kylää kohden.
Se oli kerrassaan riemukulkua. Uteliaita naamoja ilmestyi ikkunoihin,
hämmennyksen tapainen ihastus näkyi vastaantulijoitten kasvoilla.
Semmoinen oli vaikutus, kun Lampiniemen tuhlaajapoika ilmaantui kylään
kaikessa mahdissaan.

Ihmiset saivat omin silmin nähdä, että kaikki huhut, joita vuosikausia
oli ollut liikkeellä, olivat ihka tosia eikä likimainkaan liioiteltuja.
Kristianin oli käynyt kuten Joosepin. Häntä oli alennettu ja ylennetty
ja nyt häntä kumartelivat sadat, ehkäpä satojen sadat.

Kulon taloon otti Kristian asuntonsa ja sinne tulivat isännät kauppoja
hieromaan. Severi, jota velkataakka painoi, oli isäntien joukossa.
Suuria hintoja ei voitu maksaa, selitti Kristian, sillä puutavara
oli polkuhinnassa ulkomailla, uittomatka pitkä, raha ahtaalla j.n.e.
Kun tarjoukset kuitenkin olivat myyjäin mielestä liian alhaisia,
ei ensimmäisenä päivänä kukaan piirtänyt puumerkkiään Kristianin
papereihin. Toivottiin yksimielisyydellä voitavan vaikuttaa hintojen
kohoamista. Mutta seuraavana päivänä levisi kylään tieto, että viisas
ja varovainen Kulon isäntä oli tekaissut metsäkaupan, saamatta
penniäkään enempää kuin edellisenä päivänä oli tarjottu. Hänestä
tarttui kaupanhimo toisiin isäntiin ja sitte tultiin järjestään
piirtämään puumerkkejä kontrahteihin ja saamaan käsirahoja. Ei kukaan
enää ottanut huulilleenkaan korkeampia hintoja. Severi antautui
viimeiseksi. Hänen metsänsä oli vankin ja hän tinkaili hetkisen, mutta
kun veli ei taipunut, piirti hän kontrahtiin nimensä hänkin. Kristian
petti hänet yhtä surkeasti kuin toisetkin.

Kauppojen valmistuttua hankki Kristian paluumatkalle. Tien varrella oli
useita poikettavia. Sinä iltana odotettiin häntä vielä kirkonkyläänkin
päättämään muuatta keskentekoista kauppaa. Siellä hän sitte aikoi
yöpyäkin, seuraavaan iltaan ehtisi kaupunkiin.

Kun hevosta jo pantiin puihin ja Kristian juuri veti päällysvaatetta
ylleen, tuli kamariin pieni tyttö ja lausui hiljaa:

— Minulla on kirje insinöörille.

— Näytä tänne.

Kristian otti kirjeen, meni kynttelin luo ja katsoi päällekirjoitusta.
Hän punastui ja hänen kätensä, rupesi vapisemaan. Tunsi käsialasta että
kirje tuli Sassalta.

— Tuossa on sinulle makeisrahaa...

Kristian työnsi tytölle hopearahan, avasi kirjeen ja silmäili
lyijykynällä kirjoitettuja rivejä, jotka olivat kovin epäselvät ja
sotkuiset. Kirjoittajalla lie kova kiire, tai oli käsi vapissut liiaksi.

”Rakas Kristian! Olet kai kuullut, että minä viime vuonna jouduin
leskeksi. Unhoita menneet ja poikkee luokseni, ennenkuin menet
pois.

Sassa”

Kristian luki uudelleen ja yhä uudelleen nuo rivit Hänen kätensä vapisi
ja hänen ohimonsa rupesivat tuntumaan polttavan kuumilta. Kaikki
kylmäverisyys ja tyyneys, johon hän harjoittelemalla oli totuttanut
itsensä, rapisi tiehensä. Hänen mahtava asemansa, ennen kärsityt tuskat
ja katkeruudet, koko menneisyys ja nykyisyys sulasi Sassan olentoon.
Hän näki edessään otsan kauniin hipiän, olkapäät, vartalon ja hän jo
tunsi miten rakkaat kädet kietoutuivat hänen kaulansa ympäri...

— Hevonen on valjaissa, kuului Kulon isännän soinnuton ääni... kun et
jäänyt vielä yöksi.

— Ei, minun täytyy mennä pian... Säikähtäen omaa ääntänsä astui
Kristian ulos ja nousi rattaille. Halju kuutamo valaisi kylää ja Petron
puodista loisti suuri tuli. Kristian sivalsi piiskalla täplikköä, mutta
kiinnitti samassa ohjaksia lujasti. Hevonen juoksi telmien.

Puodin kohdalla Kristian taas uudisti saman tempun, mutta kiinnitti
sitte ohjia niin voimakkaasti, että hevonen kokonaan pysähtyi.

Pienien oviruutujen läpi näkyi jonkun naisolennon varjo liikkuvan
tiskin takana. Näkyi solakka vartalo, olkapäät, käsien liikunta...

Kristian nousi seisomaan. Hän hengitti raivokkaasti ja kädet, joissa
oli ohjakset ja piiska, vapisivat kovin. Mutta äkkiä ikäänkuin
näkymätön voima rusenti häntä hartioihin, oikea käsi hellitti ohjat
ja vasen käsi kohosi ylös. Piiskan siima vingahti ja täplikäs hevonen
läksi juoksemaan hurjaa vauhtia eteenpäin. Ja rattailla istuessa, sitte
kun kylmäverisyys taas oli saanut vanhan valtansa, Kristanin sydän
tunsi makeata tyydytystä. Petron ja aikuiset tuskat
ja katkeruudet olivat nyt nekin kostetut!

Pari vuotta myöhemmin meni hän kihloihin erään hyvämaineisen
ompelijattaren kanssa. Sillä oli ollut sulhasena muuan koneenkäyttäjä,
ja lujalle veti ennenkun Kristian voi syrjäyttää tieltään tuon vanhan
lemmityn. Mutta hänellä oli vallassaan mahtava keino, hän kylvi kultaa
ympärilleen ja hurmautti ensin puoleensa tytön äidin ja veljen ja alkoi
sitte varsinaisen piirityksensä. Lähetteli tytölle kalliita nimi- ja
syntymäpäivälahjoja, vei häntä huvituksiin ja käytti edukseen kaikki
asianhaarat, joita mahtava asema ja rikkaus tuottivat.

Vihdoin tyttökin hurmautui ja vietettiin komeat häät. Patruuni itse
piti puheen nuorelle parille, ylisteli Kristianin ansioita, hänen
intoaan, uutteruuttaan ja huomautti erittäin, miten hän itse oli ollut
oman onnensa seppä.

Kylmäverisesti saneli Kristian vihkimävalan sanat, mutta kelmeä hän
oli ja äänen ryhti tahtoi murtua ehtimiseen. Erään toisen naisen kuva
väikkyi hänen silmissään koko vihkimäkohtauksen ajan.

IV.

On kulunut vuosia lähes parikymmentä. Patruuni on rikastunut
äärettömästi ja hän on saanut kunniamerkin rintaansa ja neuvoksen
arvonimen, kun on lahjotellut suuria summia isänmaallisiin ja muihin
jaloihin tarkoituksiin.

Mutta maaseuduilla ovat ajat ahtaat. Maanviljelijät tekevät
kuperikeikkoja, vasara paukkuu, pienten talojen omistajat vaihtuvat,
ja moni, jota ennen pidettiin pohattana, häärii nyt lapion varressa
päiväläisenä uudella isännällä. Yleinen ahtaus, yleinen rahanpuute
kaikkialla. Tuhannet ovat köyhtyneet, jotta joku, jolla oli tautimainen
liikehimo, sai tyydyttää rahan-ahneuttaan ja toimintahaluaan.
Rikastuneiden ja häviölle joutuneiden suhde toisiinsa on 1: 100.

Kristianin kotikylässä joutui neljä isäntää maattomaksi,
mannuttomaksi. Kun metsän hinnat loppuivat, kiinnitettiin talo
hypoteekkiyhdistykselle, sillä ei voitu noin kerrassaan luopua
ylellisistä elämäntavoista. Rahat meni edellisien tietä pieniin
velkoihin ja nautintoihin. Korkojen maksuksi sitte lainailtiin
rahoja Kulon isännältä, kunnes velkasumma kasvoi niin suureksi,
että nurkkakivet rupesivat häilymään. Kulon isäntä kiristi
rahamassinsa suunauhat kiinni ja lähetti Kristianille tiedon, että
nyt oli paras aika. Tämä ilmaantui kylään ja teki häviön partaalle
joutuneille isännille jokseenkin edulliset tarjomukset, jos olisivat
myöneet hänelle talonsa irtaimineen, mutta siihenpä eivät isännät
typeryydessään osanneet suostua. Takanapäin he kiristelivät hampaitaan
Kulon isännälle ja Kristianille — peijaus, jonka nämä yksissä tuumin
olivat tehneet, oli tavalla tai toisella tullut ilmi, mutta edessä
olivat nöyriä ja pehmeitä koin haudotut vitsat.

Talot möi sitte hypoteekkiyhdistys ja Kristian, jolla oli käteisiä, sai
ne paljo halvemmalla, kuin mitä isännille olisi maksanut.

Sitte Kulon isäntä iski saataviinsa ja irtain pantiin vasaran alle.
Huutokauppa julistettiin kirkossa, mutta Kristianille meni erityinen
tieto postissa.

                                                  ⸻

Vasaramies ja kirjuri ovat jo valmiina paikoillaan ja yleisöä
tungeksii pihalla, mutta toimitusta ei aloteta. Kulon isäntä käy
ehtimiseen supattamassa toimitsijamiesten kanssa ja vakuuttaa heille,
että se varmaan tulee. Odotetaan tunti, toinenkin ja rahvas käy jo
tyytymättömäksi. Miksi ei aloteta? Miksi viivytellään?

Silloin näkyy kaukana maantiellä pölypilvi, joka lähenemistään
lähenee. Ja pölypilven keskeltä kääntyy pihalle, jossa neljän talon
irtain paukutetaan vasaran alitse, Lampiniemen Kristian. Kansanjoukko
väistyy hänen tieltään, lakit kohouvat ilmaan ja ihmetyksen suhina käy
ihmisjoukossa.

Hän on tavattoman lihava ja komea. Kaula on punainen ja paksu kuin
hongan kanto, leuan alla kelluu möhkäle valkoista lihaa, rinta on
rehevä, vatsa turpea. Hän istuu tuolille Kulon isännän viereen ja
hän silmäilee kansanjoukkoa, mutta hän ei näe ketään erittäin eikä
tunne ketään erittäin, hän katsoo sitä noin yleiseen, kuten katsotaan
sääskiparvea.

Huutokauppa alkaa ja joukko hevosia talutetaan pihalle. Kristian
katselee muuanne ja lausuu tarjomuksensa. Kukaan ei lisää huutoon.
Vasara paukahtaa ja kirjuri kumartuu paperinsa ylitse.

Tuota jatkuu tunnin aikaa. Sitte Kulon isäntä, joka on keskustellut
koko ajan isäntäparkojen kanssa, astuu Kristianin lähelle ja kuiskaa
hänelle jotakin korvaan.

— Hyvä, vastaa Kristian ja nousee seisoalle... huutokauppa on loppunut.

Hän istuu jälleen tuolille ja silmäilee pelloille, jossa ruis
heilimöi. Pellon taakse, tuonne mäen töyräälle rakennuttaa hän uhka
komean rakennuksen, repii aidat alas, ottaa inspehtoorin hoitamaan
maanviljelystä ja...

Maantiellä astelee eräs vaimo-ihminen, johon Kristianin silmät
kiintyvät lujaan. Se käy hiljaa ja katselee väkijoukkoa, mutta kun
huomaa Kristianin, niin kääntää äkkiä päänsä toisaanne. Pukine on
huono, iho kellastunut, otsassa rumia ryppyjä.

Kristian sävähtää, sillä hän tuntee entisen morsiamensa, Haukkamäen Aleksandran,
joka hylkäsi hänet vastoinkäymisien aikana ja meni
naimisiin rikkaan aunukselaisen kanssa. Jäi leskeksi ja meni uusiin
naimisiin. Toinen mies hävittänyt kaikki, mennyt tiehensä ja jättänyt
vaimonsa kurjuuteen.

Kristian katsoo hänen jälkeensä silmää räpäyttämättä. Kuihtunut vartalo
muuttuu, otsan hipiä on kaunis, silmät... suuret ja kaula ja olkapäät...

Kristian taas sävähtää ja tuntuu kuin olisi häntä purtu kipeästi
sydänjuuriin. Mutta pian kivuntunne on ohitse, kylmäverisyys ottaa
jälleen vallan ja hän luo uudelleen katseensa peltoihin, jotka
parhaillaan kukkivat, ja mäen töyräälle, jonne hän rakentaa uhka komean
talon.

Kansanjoukko, tuo sääskiparvi on kadonnut pihalta. Ei ole muita jälellä
kuin toimitusmiehet, Kulon isäntä ja nuo neljä raukkaa.

— Teille on siitä pelkkää hyötyä, virkkoo Kulon isäntä raukoille.
Saatte nähdä että velka menee umpeen ja teille jääkin vielä omaisuutta.

Kristian herää aatelmistaan, nousee seisoalle ja virkkoo:

— Kulon isäntä saa arvioida irtaimistonne. Tyydyttekö hänen
määräämäänsä hintaan?

— Tyydymme, vastaavat norjaksi haudotut vitsat.

— Sitte ei muuta kuin hyvästi... minulla ei ole aikaa viivytellä.

Tunnin kuluttua on Kristian jälleen paluumatkalla. Sakea pölypilvi käy
maantiellä hänen jälkeensä ja hevonen pärskyy juoksuhalussaan.

Ajajan katsanto on sumea, ryhti murtunut. Tuo kellahtavan värinen
naisolento on ryöstänyt hänellä rauhan ja se väikkyy kaikkialla hänen
silmäinsä edessä. Jos on mäki tai metsä, kylä tai kuja, aina se astelee
hiljaisin askelin kappaleen matkaa hänen edellään.

Vasta kun on kulunut päiviä viikkoja ja, vaimentuu vaiva. Vasta sitte
ottaa kylmäverisyys vanhan valtansa ja mieli takertuu umpenaan työhön.
Ja jos väliin tuleekin joku muu ajatus mieleen, niin liittyy siihen
avarat pellot, joissa ruis tekee kukkaa, ja kaunis mäen töyränne johon
piakkoin kohoutuu uhka komea rakennus.

Aina kun tuommoinen ajatus tulee mieleen, leviää Kristianin kasvoille
hymy ja hänen veressään tuntuu omituisen suloinen viehätys.

Pikku Jaakon muistoksi.

Harvinainen tapaus tuo Jaakon syntyminen, sillä äiti oli jo
viidenkymmenen lähimailla eikä isääkään, vanhaa Jaakkoa, enää
nuoruus vaivannut. Askel askeleelta oli se siirrättänyt itseään yhä
loitommaksi, tehden tilaa vanhuudelle, joka hiipien ja pehmein askelin
läheni yhä lähemmäksi. Olipa sillä vanhuudella ominaiset kujeensa,
vehkeensä. Se koukisti niskan, harmaannutti hiukset, loi syviä ryppyjä
kasvoihin ja teki käsivarsien ja vartalon liikkeet lienteimmiksi,
konttaisemmiksi.

Oli sitä touhuttu ennen, kun oltiin nuorempia, korskeampia. Oli
perattu notkon takana olevaa kivimäkeä, oli siihen kyhätty pieni,
tuvantapainen laitos, ojia, perunasarkoja, ja oli istutettu pihlajia
ja tuomiakin aitaveräjän kahden puolen, jotta laitos kokonaisuudessaan
näytti oikein sievän sievältä. Ne olivat niitä aikoja ne. Silloin oli
käsivarsissa murtumatonta voimaa, oli intokin lujaa kuin tammi. Nyt
ei ollut enää niin. Nyt se vanhuus tapasi antaa kättä joka kohdassa.
Tuntuipa siltä kuin olisi elämä hankaannuttanut henkeä ja ruumista
hiukan liiemmaksikin. Innon kipenä ei enää usein iskenyt tulta ja,
milloin iskikin, ei vaikuttanut vilkasta kiihtymystä, vaan tuollaista
tasaista hyvinvoinnin tunnetta, aivan kuten vaikuttaa lauhkean
lämpöinen syysilta, jolloin kuu valaisee taivaanrantaa, ja jolloin
usvahöyryjä nousee lämmön mukana ylös ilmaan. Lapset, viisi luvultaan,
olivat jo hajaantuneet maailmalle, mikä rengiksi, mikä piiaksi,
mikä torpanpitäjäksi. Kaksi vanhempaa oli jo naimiseenkin joutunut.
Kunniallisia polkuja astelivat kaikki, elättäen itseään rehellisellä
työllä, johon isä, vanha Jaakko, oli ollut paraana esimerkkinä.

Sitte vanhuuden puolella syntyi pikku Jaakko, vastoin kaikkea
inhimillistä viisautta, melkeinpä vastoin luonnonlakejakin. Se tapahtui
siinä keväimen ja kesän rajalla. Päivä oli juonikas, oikullinen. Toisin
hetkin sateli lumensekaista vettä, toisin hetkin oli tyyntä, kirkasta.
Milloin aurinko vetäytyi pilven alle, tuntui sää melkein talviselta,
mutta tyynen ollessa lämmitti päivänterä hyvinkin tehoisasti.

— Se on poika... ja riskinpuoleinen. Kuuletko, Jaakko?

— Kuulla täytyy... ei auta muu, vastasi Jaakko, joka pilkkoi puita
mökin takana.

Hän oli liiaksi kylmä ja kuontunut, tunteakseen minkäänmoista
valtavampaa ilonpuuskausta tapauksen johdosta. Suoranaista
vastenmielisyyttä ei tosin tuntenut, mutta jonkinlainen maltillinen
viileys vallitsi ajatuksia, tunteita ja mieltä, estäen tasapainon
katoamista minnekkään päin.

— Voiko äiti hyvin? kysyi hän vitkalleen.

— Kyllä... kyllä, vastattiin rapulta.

— No sepä hyvä.

Ja Jaakko iski kirveellä oksaisen pölkyn päähän, joka oli kova, kiero
ja hankala halkeamaan. Siinä komahutellessa pujahti muistoon avioliiton
aikuisemmat päivät ja erittäinkin se päivä, jolloin hänelle tultiin
ensimmäisen kerran tuommoista kuulumista kertomaan. Se oli kevättä
silloinkin. Oli jo västäräkkejäkin lentelemässä, ja päivä paistoi
kirkkaana ja purot lirisivät, aivan kuten nytkin. Toisemman vaikutuksen
kuuluminen silloin teki. Se loihti silmiin tynnyrin-alottain
vehnävainioita, joissa pitkiä tähkiä huojui. Pelkkiä onnentähkiä niin
kauas kuin silmä kantoi.

Mutta se oli silloin se. Nyt arkitunteet pitivät yksinomaisen vallan.
Käänsivät itsepintaisesti ajatukset kuivan järjen poluille ja
synnyttivät tasaisen mielen, joka ei ollut liian helevä, mutt’ei liian
sameakaan. Olipahan vaan kohtalainen, kuten sopi odottaakin mieheltä,
jonka ruumis ja henki oli parkittunut lävitsensä, ja joka katsoi
kaikkia asioita päiväpalkkojen ja ruistynnyrin hinnan yhteydessä.

Siitä ne sitte kuluivat päivät ja viikot. Tuntui omituiselta, kun kehto
pitkän loma-ajan kuluttua taaskin ilmaantui lattialle ja vanhat, ylen
tutut tuutilaulut kaikuivat mökissä. Sama oli sävel kuin ennenkin ja
samat olivat sanatkin, mutta väre oli vienompi, mielehisempi ja ehkä
unettavampikin. Ainakin vanhasta Jaakosta siltä tuntui. Hänen tuli
heti pehmyt olla, kun äiti viritti vanhan sävelmän ja alkoi liekuttaa
kehtoa, jossa pikku Jaakko makasi. Työmailla hänen korvansa ihan
kaipasivat noita vienovärisiä sävelmiä, ja kiintein mielin hän odotti
illan tuloa, jolloin taas pääsisi kotimökkiin niitä kuulemaan.

Ei ollut pikku Jaakko paha itkemään eikä muutenkaan vaativainen
olennossaan. Kun sai ruokaa ja välttämätöntä hoitoa, niin tyytyväisenä
loikotteli permannolla, kehdossa ja minne vain hänet pistettiin.
Tähysteli harmailla silmillään ympäri mökkiä, ja mistä päin kuuli
kolahdusta tai muuta ääntä, sinne päin aina käänsi päätään.

Ne silmät, ne juuri vaikuttivat vanhaan Jaakkoon kumman voimakkaasti.
Niihin saattoi kyllääntymättä katsella miten kauan ja miten usein
tahansa. Ja mitä syvemmälle niihin silmitteli, sitä tenhoisimmilta
näyttivät. Oli aivan kuin niiden takana olisi piillyt salainen,
ihmeellinen maailma, jonne katsoja sai vain vilahdukselta tirkistää
iki pienen reiän kautta. Kun Jaakko ehtoisin astui mökin kynnyksen
yli, unhottui oven taakse kaikki se, mikä ennen oli ollut tärkeintä,
painavinta, nimittäin ruistynnyrin hinta ja päiväpalkkojen suuruus.
Arkiolot siten ikäänkuin silottuivat ja saivat ydintä itseensä. Pojan
olemassa olosta riitti vuotamaan mehua kaikkiin rakoihin, jotka ennen
olivat tyhjyyttään kuivuneet. Ei tuntunut ikävyyttä millään puolella.
Väliin saattoi mieli ja tunteet oikein vilpastua elämän vuoksi, johon
oli tullut odottamaton jakso. Kerran sentään satunnainen pälkähdys
loihti harmaan, surullisen pilven kotoisen onnen eteen. Päivin öin
mietti vanha Jaakko yksikseen, mutta vihdoin sitte eräänä pakkasyönä,
jolloin kuu paistoi mökin ikkunaan, hän ilmaisi surunsa vaimolleen.
Huoahti ja virkkoi hitaasti:

— Jos meistä kuolee jompi kumpi ennen kuin tuo ehtii isoksi. Tai jos
kuolemme kumpainenkin.

— Miksi tuommoisia mietiskelet? kysyi vaimo... ollaanhan tässä
terveitä.

— Mutta kipu voi tulla milloin tahansa. Tänään, huomenna,
ylihuomenna...

— Voi se tulla, mutta voi se olla tulemattakin. Heitä pois tuommoiset
pelottimet.

— Eivät ne ole niin heitettäviä. Mielittelemättä, mairittelematta nuo
tulevat ajatuksiin.

— Luojan kädessähän se on elämän pituus... miten Hän hyväksi näkee.

— Hm, kai niin... taidat olla oikeassa.

Jaakko ei huomannutkaan, miten vaimon katsantokanta muutamassa
silmänräpäyksessä suli hänen omaansa ja miten harmaa pilvikin samassa
katosi kotoisen onnen tieltä. Uusia pälkähdyksiä ei sittemmin versonut
ajatuksiin. Elämä vieri tasaisesti eteenpäin, päivät tulivat ja
menivät. Ei ollut ehtoisampata kuin ennenkään, mutta ei ollut sen
kireämpääkään. Oli selvä leipä ravintona ja oli särvintäkin leivän
ohessa. Terveyskin oli samaa lujaa kalliota, jonkamoista se oli ollut
kuun päiviin. Ei pienintäkään yritystä sairastelemiseen, ei edes
hetkellistä viluttamista tai luunsärkyä, joka sen ikäisille raatajille
on niin tavallista.

Ja pikku Jaakko vaurastui ja höystyi. Sen harmaat silmät suurenivat,
mutta vuosien kuluessa ilmaantui niihin jonkinlaista syvämielisyyttä,
joka toisin hetkin vivahti sairasmoiselta. Se saattoi miettiväisenä
tuijottaa mökin ikkunasta ulos tuntikauden ja saattoipa väliin
kesken vilkkainta iloa muuttua äänettömäksi. Katse silloin näytti
syvämieliseltä ja siinä oli jotakin terävää, mutta samalla myös jotakin
pehmeää ja surullista, joka herätti vieraankin myötätuntoisuuden.
Suuri, muodoton pää oli silloin painuksissa, niinkuin olisi syvä suru
ja elämän huolet jo rasittamassa.

Mutta saattoi se olla vilkas ja vallatonkin. Se saattoi keksiä kujeita
ja vehkeitä semmoisiakin, että isä ja äiti joutuivat kummiinsa ja
ihmettelivät mikä moisia päähän takoi.

Ja niin tavaton muisti sillä oli. Kun minkä asian ja nimen kerran
kuuli, niin kyllä se säilyi mielessä ja tarpeen sattuessa sitte tuli
ilmoille. Vanhalla Jaakolla olikin tapana sanoa, että pojan pää oli
kuin suuri rautakirstu, jonne sopi sulloa esineitä kuin paljo tahansa,
tarvitsematta pelätä niiden hukkaantumista.

Vahva taipumus kysymyksillä ahdistella isää ja äitiä heräsi hänessä
aikaisin. Kysymykset olivat monta laatua eikä niihin aina voitu antaa
tyydyttävää vastausta. Aiheena oli milloin salama, milloin kuu,
milloin joku muu läheisempi ja yksinkertaisempi esine, johon huomio
sattui kiintymään. Tavallisissa oloissa olivat pojan ajatukset aina
vilppaasti eleillä, joten ei hänen huomaamattaan ja kuulemattaan
juuri mitään mökissä tapahtunut. Hän se tiesi tarkalleen, miten monta
hämähäkin verkkoa oli katossa ja ikkunan kulmissa ja tunsi hän hiirien
kulkureijät ja kaiken muunkin, mikä ansaitsi huomaitsemista.

Lukemisen into tuli jo kuudennella ikävuodella. Äiti neuvoi aakkoset
ja sen enempää opetusta ei tarvittu. Vanha, savuttunut aapiskirja,
josta viisi alottelijaa sitä ennen oli saanut kristillisyyden alkeet,
luettiin kannesta kanteen muutamassa viikossa ja opittiin saman tien
ulkoakin, sillä Jaakolla oli erinomainen muisti. Ohjaamista ei hän
suvainnut ja itsensä suhteen oli hän kovin vaativainen. Jos sana tai
tavu useammin kuin yhden kerran sattui menemään väärin, nousi puna
poskille ja vesihelmi tuli silmään.

Tärkein, mieltä jännittävin käsite, joka lukuaikana kasvoi ajatuksiin,
oli Jumala. Kaikki, mitä tähän käsitteeseen kuului, oli tarkimpaan
yksityiskohtaan saakka ilmi nähtävänä. Se istui taivaassa kultaisella
istuimella. Kädellään käänsi pilvet ja tuulet kulkemaan minne tahtoi...
Kultaisen seulan lävitse kaatoi vettä maan päälle, mutta lunta
pudisteli suurista turkeistaan, joita talvisin piti yllään.

Ajattelevaisuuden ja vilkkaan mielikuvituksen ohessa oli hento,
melkeinpä sairasmoinen tunteellisuus yhdistettynä pojan olentoon. Sitä
ei saattanut koskaan rajusti torua eikä ärjäisemällä puhutella. Siinä
tapauksessa sen katse heti muuttui miettiväiseksi ja siinä ilmausi
terävyyden ohessa jotakin niin sanomattoman pehmeää ja syvällistä, että
toruja heti katui sanojaan.

Vanha Jaakko kiintyi nuorimpaan lapseensa monta vertaa lujemmin kuin
ensimmäisiin. Nuorempana, jolloin oli paljo puuhaa ja pyörimistä, ei
ajatuksilla ollut niin hyvää rauhaa kuin nyt vanhuuden päivinä. Nyt ei
ollut mieli enää niin levoton eikä liikanaisia toiveitakaan kangastanut
silmiin, kuten silloin. Pää-asia kun vaan saisi elää ja pysyä terveenä
niin kauan, että poika ehtisi edes jotakuinkin ehostua, ettei joutuisi
liian nuorena vieraiden koville kynnyksille, joista niin herkästi voi
luisahtaa huonoille poluille. Sepä se oli pää-asia.

— Tiedätkö, äiti, virkkoi Jaakko vaimolleen eräänä talvi-aamuna,
jolloin poika vielä nukkui, minulla on omallatunnollani jotakin
syyntapaista, jonka nyt ilmaisen.

— No mitähän tuo onkaan? kysyi vaimo.

— No näetkös, tuo pojan syntyminen ei minua erittäin ilahuttanut.

— Ukkoseni, sen minäkin huomasin. Olit koko ajan niin happamen
muotoinen.

— No, eihän siinä ihmettä. Leivänpala on kovan työn takaista
meidänlaisillemme... mutta nyt en minä sitä enää antaisi
tapahtumattomaksi.

— En minäkään, vaikka saisin talon ja talon tavarat.

Elettiin siitä kevääsen ja pieni Jaakko kävi jo seitsemättä. Silloin
tuli kiertokoulu läheiseen taloon. Tieto sen tulosta löysi tien
Metsälän mökkiinkin. Ja Jaakko rupesi tillastamaan kouluun pääsöä
itselleen. Häntä halutti niin kovasti näkemään ja kuulemaan koulun
oloja. Tuo halu oli osalta oppimisen intoa, osalta uteliaisuutta. Ja
olipa joku jyvänen tyytymättömyyttäkin joukossa, sillä päivät eivät
oikein liukkaasti luistaneet iltaan, varsinkin jos äiti oli kylällä
töissä. Kirjavarat olivat kovin pienet, Arkkiveisuilta ja muilta
kirjoilta, mitä löytyi mökissä, puuttui uutuuden viehätys, joten
ei lukeminen voinut aina sitoa mieltä ja ajatuksia. Mutta koulussa
ainakin olisi uusia kirjoja ja siellä tietystikin olisi iloisempata
mellakkaa kuin kodin yksinäisyydessä. Sinnehän keräytyy suurempi joukko
saman-ikäisiä...

Isä suostui Jaakon tuumiin oitis, mutta äiti yritteli vetää
vastakynttä, arvellen että poika osasi lukea enemmän kuin mitä hänen
ikäiseltään vaaditaankaan. Pelkäsi lisäksi ettei koulussa kostu muuta
kuin vallattomammaksi. Oppii siellä uusia vehkeitä... ja vanhojakin oli
jo liiemmäksi. Toisetkin lapset, vaikka olivat kovapäisempiä, olivat
koulutta oppineet katekismuksensa, ja sai siis Jaakkokin oppia.

— Kyllähän taitojen puolesta voisi olla menemättä, myönsi isä, mutta
ei kai lisä tee pahaa niissäkään. Ja kuten sanottu, onhan pojan hupempi
olla.

— Jos vielä sattuu mikä vahinko, kun tulee monta vallatonta yhteen.

— Elä joutavia, siellä on rikkaimpien ja parempienkin lapsia. Se on
sanottu, että poika pääsee kouluun.

Vanha Jaakko ajoi innolla asiansa perille, osti kivitaulun ja
lyijyskynän pojalle ja meni sitä itse alkajaispäivänä viemään
kouluun. Pelottavalta ja oudolta ensin tuntui pikku Jaakosta olot,
mutta perehdyttyään hiukan järjestyksen ja koulun erikoistapoihin,
koteutui hän vähä vähältä. Ensimmäisinä päivinä ei hän mitään
erityisempää huomiota herättänyt eikä näyttänyt opettajattaren silmissä
erilaisemmalta kuin muutkaan. Mutta kun tuli ensimmäinen laulutunti
ja harjoiteltiin suruvirttä, kuului nurkasta, jossa Jaakon poika oli,
pehmeä, taipuisa ääni. Se oli omituisen kaunis ja syvävaikutuksinen.
Siinä kuului pehmeyden ohessa vienosti valittava väre, joka ei
kuitenkaan häirinnyt äänen miellyttäväisyyttä. Tosin silmänräpäyksin
valittava väre täydellisesti sulasi pehmeyteen niin että ainoastaan
tarkoin kuuntelemalla voi sen erottaa. Laulun ajalla asteli opettajatar
nurkkaa kohden ja pääsi pian selville, kenen ääni se oli niin pehmeä ja
taipuisa. Seuraavalla tunnilla sijoitti hän Metsälän Jaakon istumaan
eturiviin, ja siitä saakka oli poika tarkan huomion alaisena. Tuo
ruma, muodoton pää ja nuo suuret harmaat silmät, joiden katse väliin
oli syvällinen ja terävä, väliin hentoisen lapsellinen, vetivät
vetämällä huomion puoleensa. Niissä oli jonkinlainen vahva henkisyyden
leima, joka herätti ihmettelyä — mutta samalla niissä myöskin toisia
silmäyksin näkyi sairasmoinen ilme, joka liikutti katsojan sydäntä ja
teki surumielisen vaikutuksen.

Kun tuli kysymykseen luetun kappaleen käsittäminen, silloin oli Jaakko
omalla alallaan. Hän sen sattuvan sanan helpoimmin löysi luetusta
kappaleesta ja hän sen osasi sovittaa kysymykseen osavasti kuin naulan
kantaan. Hänen äänensä oli pitkäveteinen, mutta syvävaikutuksinen ja
mehukas. Joku toinen oppilas saattoi solahuttaa saman vastauksen, eikä
se kuulunut juuri miltään, mutta kun Metsälän Jaakko sen lausui, oli se
kuin kypsä hedelmä.

Äiti, joka oli koulunkäyntiä vastustanut, muutti pian mielipidettään.
Jo toisena iltana, kun Jaakko tuli koulusta kotiin ja alotti läksyään
lukemaan, tempautuivat äidin ajatukset mukaan. Jokainen sana ja ajatus,
jonka poika luki, löysi vastakaiun hänen rinnassaan.

— Mikä kirja se semmoinen on? kysyi hän.

— Hä luonnonkirja, vastasi poika... ettekö tuon vertaa tiedä?

— Luepa läksysi vielä uudestaan, isä ja minä kuuntelemme.

— Lue niin, kehotti vanha Jaakkokin, joka sinä päivänä teki
paikkasuutarin työtä, minullakin on vielä pari pitkää saumaa saatavana
umpeen... ja sitte lopetamme yksissä.

Ja isän vetäessä kiinni saumojaan ja äidin kuunnellessa, luki Jaakko
kirjastaan: Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan.
Hän on luonut...

Sanat lausuttuna pitkäveteisellä, sydämmellisellä äänellä, vaikuttivat
kumman voimakkaasti. Tunkeutuivat sydämen sisimpään... ja aivan
tuntui siltä kuin olisi jokainen sana, jokainen ajatus löytänyt
paksun sammaleen alta oman jänteensä, jonka pani ihanasti väräjämään,
heläjämään.

Jaakon käydessä koulua sulivat lumet, ahojen alastomilla kyljillä
alkoi päivä leikkimään ja muuttolinnut palasivat pesilleen. Tuli
kurki suonrantaan, tuli leivonen pelloille ja luonto viherti ja
puki pukuaan yhä kauniimmaksi. Oltiin taas siinä keväimen ja kesän
rajamailla. Koulunkin piti jo kohdakkoin päättymän, ei ollut päiviä
enää jälellä kuin pari kolme. Silloin, äidin karttaillessa villoja
eräänä iltapäivänä, tuli Jaakko kirjoineen, tauluineen kesken aikojaan
koulusta kotiin. Silmät olivat itkusta kosteat, posket punoittivat kuin
pohjan palo.

— No herra auttakoon, mikä sinun nyt on?

— Pääni on kipeä... niin kovin kipeä, vastasi poika vaikeroivin
äänin... se on niin kipeä.

— Panet maata, niin paranee huomiseksi... on aamulla jo terve.

Ja äiti riisui Jaakon yltä ja asetti hänet maata. Sen otsa oli kovin
kuuma.

— Tuntuuko kipeältä muuallakin?

— Tuntuu joka paikasta... on niin kuuma ja janottaa niin kovin.

— Äiti tuo vettä.

Märkä riepu sidottiin pojan otsan ympäri... ja sitoessa käski poika
vetämään hyvin lujaan.

— No nyt se on, tuntuuko nyt helpommalta?

— Tuntuu vähän, vastasi Jaakko, jonka tuskat näyttivät hieman
vaimentuneen.

Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän taas rupesi vaikeroimaan,
että oli niin kuuma ja että janotti niin hirveästi. Äiti nouti
lähteestä kylmää vettä, kostutteli pojan otsaa ja raivoa ja veti
riepua lujempaan. Mutta se ei vaikuttanut kuin silmänräpäyksellisen
huojistuksen. Tuskat karkasivat pian kiinni, voihkailemiset yltyivät
kovemmiksi, tuskallisemmiksi.

Illalla tuli vanha Jaakko työstä kotiin. Hän säikähti ihan
sanattomaksi, kun näki pojan hohtavat posket ja kuuli vihlovat
vaikeroimiset.

— ... Tuossa se kolmen tienoilla tuli kotiin parkuen. Sen ruumis on
kuuma kuin tulen kipuna ja se tahtoo juoda ehtimiseen. Sanoo että
janottaa niin kovin.

— Hm, noin äkkiä ja noin ankarasti.

Isä istahti vuoteen jalkapuoleen ja hänen teki mieli lausua pojalle
jotakin hellää, lohduttavaa, mutta hän oli vielä kuin ukonlyömä. Näki
heti ettei tuo ollut tavallista, helposti ohimenevää kivunpuuskausta.
Poskien punerrus, taaja hengitys ja vihlova katse kyllin ilmaisivat
taudin ankaruuden. Vihdoin hän sai kankeasti lausutuksi:

— Kyllä sinä Jaakko paranet... ja tulet jälleen terveeksi.

— Päätäni polttaa, vastasi poika... polttaa niin kovasti.

Ei nukuttu Metsälän mökissä sinä yönä einettäkään. Jota myöhemmälle
ilta kului, sitä ankarammin tauti rupesi runtelemaan pientä potilasta
sängyssä. Se reuhtoi, vierittelihe laidalta toiselle ja paiskeli
kättään tuskissaan. Ja huusi vettä ehtimiseen ja käski vetämään
käärettä lujemmalle otsan ympäri. Aamulla vasta vähäsen rauhottui.
Vaipui ikäänkuin unentapaiseen tilaan, jolla ajalla voihkaukset
tuntuvasti laimentuivat. Eikä ruumiskaan enää niin voimakkaasti
reuhtonut. Tuskat muuttuivat tyynemmiksi, hiljaisemmiksi. Mutta
ruusunväri liekehti poskille yhä punaisempana ja ruumiin kuumuus yhä
kiihtyi. Apua ei kyetty keksimään. Se ei huolinut minkäänlaisista
lääkkeistä eikä myöntynyt saunaankaan tulemaan, jota keinoa isä ja äiti
hädissään ehdottelivat. Kylmä vesi oli ainoa lääke, jota tahtoi. Sitä
piti olla puuttumatta saatavissa.

Seuraavana yönä se jo puheli ristiin. Kysyi isältä ja äidiltä, josko he
näkivät taivaan kulta-istuinta. Kysellessä olivat huulet hymyilyssä,
silmien loiste oli syvällinen, kädet ikäänkuin kurkoontuivat ylös
kulta-istuinta kohden.

Sairautta kesti ainoastaan muutaman päivän. Sitte tuli niittomies.
Eräänä aamuna hiljenivät voihkaukset, hengitys tasaantui ja ruusun
värisen hohteen sijaan levisi poskille kuolon kalpeus. Ja katse muuttui
tuikean teräväksi.

— Ai, ai, kuinka kaunis. Tulkaa katsomaan, isä ja äiti.

— Mikä se on niin kaunis?

— Tuo kulta-istuin.

Terävä katse oli luotu ylös, ruumis ei liikahtanut, silmä ei värähtänyt.

Luon silmäni mä Herran valohon,
Mä näen iltatähden taivahalla,
Ne Luojan töit’ on,
Tekons’ hyvät on.

Ruumis vetäysi pari kertaa koukkuun ja ojentihe jälleen suoraksi.
Kuului särähtävä hengähdys ja Metsälän Jaakko ei enään ollut elävitten
joukossa.

                                                  ⸻

Illan varjo laskihe ja levittelihe rotkoihin, metsikköihin ja
takarinteille, mutta lakeilla ja ylävämmillä seuduilla vielä leikki
kullanruskea päivänsäde niin leppoisana ja hyväilevänä luonnoltaan,
että siitä ikäänkuin valahti tyyntymystä ja rauhaa kaikkialle.

Metsälän mökissä oli niin hiljaista. Vanha Jaakko istui takan lähellä,
silmäillen ikkunaan, johon rusottavat auringonsäteet liekehtien
paistoivat, peremmällä vaimo huojutteli itseään vitkalleen. Ruumiin
asento oli kyyryinen, kasvoilla loisti hiljainen tyytyväisyys.

Illan suussa olivat he palanneet kotiin kirkkomatkalta, hautaamasta
pikku Jaakkoa. Vanhin poika ja vanhin tyttö — molemmat jo naimisissa
— olivat myöskin varta vasten tulleet kirkolle pikku veikkoa hautaan
saattamaan, mutta aika ei myöntänyt pitempää yhdessä oloa. Elämän
aineellinen puoli oli siksi kuuma kysymys. Kirkonmäellä heitettiin
hyvästi ja erottiin omille teille.

— Ruis on ihmeesti venähtänyt muutamassa päivässä, virkkoi Jaakko, on
oikein hypähtänyt ylös ilmaan.

— On ollut niin suotuisia ilmoja, vastasi vaimo.

— Taitaa leipä edeskin käsin pysytellä kohtuushinnoissa, jollei vaan
mitään turmaa tule.

— Luojan vallassa on.

— Hm... olikohan se pojankin kuolema Luojan sallima?

— No kuinkas muuten? Epäilyttääkö sinua?

— Ei juuri suorastaan... mutta kyllä se vähän viskoo ajatuksia sinne
ja tänne. Olisihan joutanut elää ja kasvaa, kun kerran sai syntyneeksi.
Tuossa nyt on seinällä sen vaatteet, pöydällä kirjat, taulut...
alituisena muistuttajana. Kun se eli, oli tämä mökki niin iloinen.

— Kyllähän se niin on. On suuri ero tämän nykyisen ja sen ajan välillä.

— Minä en tällaista käännöstä osannut ajatellakaan. Omaa
sairastumistani usein pelkäsin ja pelkäsinpä hänen tähtensä
kuolemaakin... mutta toisin kävi. Jaakko muutti pois ja me vanhat
jäimme eloon.

— Herra sen siksi näki.

— Kai niin. Se oli erinomainen lapsi.

— Oli se, niin viisas ja älykäs. Mutta Luoja on viisaampi. Ja hänen
tekons’ hyvät on.

— Kyllä sen myönnän. Mutta minä en ymmärrä mikä tarkoitus Luojalla
oli, kun ensin antoi ja sitte otti.

— En minäkään tarkoitusta määrälleen tiedä, mutta että hän tarkoitti
hyvää, siitä olen varma.

— Hm, en minäkään sitä epäile, mutta kovin karvastelee mieltäni.
Olisin antanut mitä muuta tahansa.

— Olisin minäkin antanut Jaakon sijaan. Mutta kyllä moni ihminen saa
suurempiakin suruja lapsistaan. Jos ajattelee asian niinpäin, haihtuu
karvaus. Jaakko on hyvässä tallessa.

— On, on... hyvä että muistit huomauttaa tuosta. Tosiaankin, kun
ajattelen, ei ole syytä olla karvaalla mielellä. Luojan hyvyys ja
viisaus on suuri.

Tuon sunnuntaipäivän jälestä elämä taasen otti vanhat tapansa.
Aineellinen puoli oli siksi kuuma ja tärkeä; ei se sietänyt rinnallaan
muita kysymyksiä. Vanha Jaakko tottui päiviinsä, vaikka ei poikaa enää
ollutkaan.

Mutta täydellisesti unhottaa ei hän milloinkaan sitä voinut. Usein
talvisina pakkaisöinä, jolloin tähdet kimaltelivat taivaalla ja
kuu paistoi mökin ikkunaan, juolahti mieleen pojan aikuiset ajat.
Ensin se oikullinen kevätpäivä, jolloin oli vuoroin kylmä, vuoroin
lämmin ja sitte ne muut päivät, jotka jälessä seurasivat. Ja kaikki
erityisyyskohdat, jotka päiviin yhdistyivät. Tuo puolinainen
vastenmielisyys uutta tulokasta kohtaan ja sitte vähittäinen
mieltyminen. Pojan kasvaminen ja kehittyminen. Sen harmaat,
syvälliset silmät, kujeilut, lukuhalu ja erinomainen muistin lahja.
Ja sitte lyhyt, ankara tauti ja ruumiskirstu. Ja syvä suru, kaiho
ja unhottumattomuus. Oli talvi tai kesä, pakkaisilma tai lämmin
päiväpaiste, aina joku lämmin muisto lehahti mieleen. Ja kaipaus
muiston kera. Kun se olisi saanut kasvaa ja varttua isän ja äidin
silmän alla tuonne nuorukaisikään saakka, niin...

No olisipa siitä koitunut ahkera työntekijä ja taito mies lukemaan.
Sillä kun oli hyvä muisti ja muutkin tarvittavat lahjat. Ne syvälliset
silmätkin olivat ihan kuin luodut kirjoja varten.

Olihan se hyvässä tallessa, oli epäilemättä, ja siinäpä tiedossa
oli suloinen lievitys. Yhtä usein kuin kaihokkaita muistelmia
heräsi eleille, yhtä usein tuo tyynnyttäväinen vakavuuskin siveli
voidettaan ajatuksiin. Hiljainen kaiho ja tyynnyttäväinen vakaumus
vaihtelivat vuoron perään. Toinen tuli toisen kera, ja kumpainenkin oli
säännöllinen tavoissaan. Ei kumpikaan tullut liian usein, että elämä
siitä olisi häiriytynyt eikä liian harvaan, että pojan muisto olisi
unhoon joutunut.

Haudalle ei pystytetty muistokiveä eipä edes puuristiäkään. Mutta kun
minullakin on se mielipide, että pikku, jos olisi saanut
varttua ja kasvaa, olisi koitunut ahkera työntekijä ja taitomies
lukemaan, niin kyhäsin nämä rivit hänen muistoksensa.

Naimapuuhia.

Huomasin selvään että Klaaran päässä pyöri uusia, tavallista tärkeämpiä
ja erinomaisempia tuumia, jotka tuntuvasti häiritsivät hänen
rauhallista ja tasaista luonnettaan, samalla kun synnyttivät minussa
outoja, pelokkaita aavistuksia. Tuumat saattoivat minä silmänräpäyksenä
tahansa muodostua toiminnaksi, tapahtumiksi, ja silloin, herra ties...

Pitkään aikaan en päässyt selville, mitä oli kysymyksessä, sillä
Klaara oli varovainen, oikein piukan varovainen. Näin hänen jolloinkin
hartaasti tutkivan ”Neuvoja naima-asioissa”, toisinaan taas Luteeruksen
häälahja anasti hänen terävän huomionsa, mutta sanaakaan ei päässyt
hänen huuliltaan, joka olisi luonut valoa siihen, mitä aivokulissien
takana salaa tapahtui. Toisinaan, kun salaa tarkastelin häntä, huomasin
hilpeän ilmeen hänen kasvoillaan, erinomaisen hilpeän ja iloisen, mutta
ilmeen yli saattoi yhtäkkiä ilmaantua varjopilvi, kaksi, kolmekin.

Minä tuumailin, tuumailin tarkkaan ja olin varuillani. Valveilla
ollessani oli minulla joka hetki käytännössä viisi silmää, kuusi
korvaa. Vihdoin pääsin ongelman perille, sillä kuulin sattumalta
tärkeän sanasen Klaaran suusta. Hän virkkoi itsekseen varjopilven,
ilmaannuttua poskikuoppiin:

— Sen täytyy käydä päinsä, kun minä kerran olen niin päättänyt. Ei se
tonttu ole kovempaa eikä lujempaa ainesta kuin muutkaan miehet. Sen
täytyy käydä päinsä.

Hämmästyin, sillä kirkas totuus paistoi äkkiä silmiini. Suutuksissaan
tapasi Klaara aina nimittää Jussia tontuksi. Siis, nyt olikin
kysymyksessä Jussi, ja mikä vielä onnettomampaa, oli kysymyksessä
Jussin naittaminen.

Meillä oli muuan Martta niminen piika, Klaaran pestaama ja
luonnonlaadultaan paljo etevämpi kuuluisata kaimaansa Kiven
Nummisuutareissa. Ääni ja liikkeet pelkkää salamaa ja salaman
leimausta. Martan edessä vapisi koko talon väki, paitsi Klaara. Kun
Jussi, minä, nuorempi renki ja nuorempi piika vapisten pakenimme
kukin eri haaroille, silloin Klaara astui tupaan hymyilevänä,
tyynenä, onnellisena. Hän asettui suorastaan ukkosen johdattimeksi.
Omituinen oli heidän keskinäinen välinsä. Minä huomasin että Klaara
kovimmankin salamoimisen aikana oikein nauttimalla nautti Martan
henkisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista. Silmäterät oikein
laajenivat suuremmiksi, hilpeä ilme leikki kasvoilla kirkkaasti kuin
sydänkesän nouseva aurinko. Klaara oli kuin mikäkin eläinkesyttäjä,
joka levollisesti astuu tiikerihäkkiin, tietäen hyvin valtansa
suuruuden, ja minä luulen, että juuri tuo erinomainen kesytysvoima
huvitti häntä tavallista enemmän. Martan koko olento taasen tuntui
ikäänkuin äänekkäästi vakuuttavan: tunnustan ainoastaan yhden ylivoiman
maailmassa, nimittäin emäntäni.

Minä esitin heti ensimmäisen viikon kuluttua, ettei Marttaa millään
ehdolla pestattaisi toiseksi vuodeksi, mutta silloin ilmaantui
Klaaran alihuuleen kurttu, joka merkitsi, ettei asiasta kannattanut
puhellakaan. Martta oli muka tuiki tarpeellinen kapine meillä,
sisällisen järjestyksen vuoksi, ja hänen ominaisuutensa olivat muka
hauskoja, oivallisia.

— Hän on oikein kelpo palvelija, sanoi Klaara, semmoinen ettei ole
ennen ollut eikä tule jälkeen.

Koetin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, toivoen että kurttu
muuttuisi ylähuuleen, jolloin asia kovilla ponnistuksilla ja
takomisella voisi muodostua toisenlaiseksi, mutta kurttu ilmaantuikin
jälleen alahuuleen ja rinnalle vielä toinenkin merkki, ja se merkitsi
että oli helpompi muuttaa auringon kulku etelästä pohjoiseen, kuin
muuttaa päätös, jonka Klaara kerran oli tehnyt.

Ja Martta jäi meille toiseksi vuotta ja Klaara ryhtyi salaisiin
vehkeihinsä. Onneton Jussi ei aavistanut mitään. Hän teki kaikenlaisia
sivukomentoja Martan käskyn mukaan ja nukkui yönsä siinä autuaassa
luulossa, ettei vaaraa ole mitään.

Kerran yhätin molemmat naisliittolaiset Jussin kanssa juomassa salaa
vehnäis-kahvia pesutuvassa. Jussin katse painui lattiaan, mutta Klaara
ja Martta näyttivät luonnollisilta, viattomilta. Sanoivat että kun
pesutuvassa sattui olemaan valmis tuli, niin pistivät iltapuoliskahvit
siellä toimeen. Olivat muka juuri aikeessa lähettää noutamaan nuorempaa
renkiä ja piikaa ja minua. Valetta kaikki tyyni. Minä olin ruvennut
käsittämään heidän vehkeensä, vaikka en ollut mitään käsittävinäni.

Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin Jussin silmät aukenisivat ja
jolloin hän, kauhistuen vaarallista asemaansa, tekisi kerrassaan lopun
liittolaisten jumalattomista aikeista, mutta sitäpä hetkeä ei tullut.
Paksu home näytti kasvaneen Jussin älyn ympäri, hän ei nähnyt mitään,
hän ei ymmärtänyt mitään.

Ja Klaara kutoi verkkoaan yhä hartaammin, yhä taitavammin. Eräänä sunnuntaina
sanoi hän mielivänsä kirkkoon. Minä olin juuri yöllä tullut
kotiin kaupungin matkalta ja olin siis väsynyt ja haluton.

— Jätä tulevaan sunnuntaihin, pyysin minä... minä olen niin veltto,
väsynyt.

— Ei ollutkaan aikomus, että sinä tulisit mukaan, vastasi Klaara
viekkaasti ja hellittelevästi. Me menemme kolmisin, Martta, Jussi ja
minä. Sinä jäät kotiin hoitelemaan Lauria.

Ja Jussi pani tosiaankin harmaansa valjaisiin ja he lähtivät. Epäilin
heti että sekin homma kuului Klaaran salavehkeisiin, ja epäilykseni
vain varmistuivat, kun näin heidän paluumatkansa. Sattumalta jouduin
ikkunan lähelle, kun he tulivat. Harmaa juoksi kuin kilparadalla
konsanaankin. Ensin en ollut käsittää koko asiaa, sillä tiesin ettei
Jussilla ollut milloinkaan tapana ajaa kovin, mutta tuli mutkapaikka
ja minä näin ettei se ollutkaan mieshenkilö, joka istui sevillä ja
piti ohjaksia. Se olikin Klaara. Tietysti harmaa silloin juoksi, sillä
Klaara oli kova, hirmuisen kova ajamaan.

Ja he tulivat pihaan. Klaara istui sevillä, ja reen perässä, Martan
rinnalla, istui onneton, mitään vaaraa aavistamaton Jussi, tyytyväinen
hymy leveän leuan ympärillä.

Kun näin että vehkeet onnistuivat noin hyvin, kun näin miten hulluun
suuntaan asiat päivä päivältä kallistuivat, tulin levottomaksi ja
rupesin pelkäämään pahinta. Silloin virkoin Klaaralle:

— Aiotko sinä todellakin vetää Jussia nenästä tuolla tavalla?

— Aion, vastasi Klaara, kirkas voiton riemu kasvoilla... kyllä minä
todellakin aion.

— Mutta ajattele, sellainen hiljainen luonne kuin Jussilla on, ei se
sovi ensinkään.

— Sellainen luonne se juuri sopiikin avioliittoon.

— Ja sellainen tuittupää ja katajapensas, sellainen hirviö kuin...

— Sellainen se juuri tarvitseekin hiljaisen, pehmeän miehen. Jussi on
ihan luotu Marttaa varten.

— Siitä tulee itkua ja onnettomuutta.

— Eipähän, siitä tulee iloa ja onnea. Martta komentaa ja Jussi
tottelee.

— Mutta jos lopultakin lyötte kiveen, jos Jussi näyttääkin teille
molemmille...

— Ho-ho-hoooi... ja Klaara nauramaan voitokkaasti. Samassa hän
pyöritti oikean käden etusormea vasemman etusormen ympäri. — Martta ja
minä kierrämme Jussin noin, noin, noin.

— Mutta ajattele, että minun on vaikea, melkein mahdoton luopua
Jussista. Hän on niin perinpohjin perehtynyt oloihimme, hänen väsymätön
silmänsä, hänen ahkerat askeleensa ovat joka paikassa.

— Ei Jussin menettäminen tule kysymykseenkään, ei. Martta on minun
oikea käteni, molemmat jäävät meille. Pesutupaa voi jatkaa, sopii tehdä
asunto voutirengille ja hänen perheelleen.

— Sinä olet kaikki tuuminut valmiiksi... sinulla on vanhaa koiruohon
juurta hampaassasi Jussia kohtaan, nyt ryhdyt kostamaan.

— Ei, ei, vakuutan sinulle että kaikki tapahtuu pelkästä...

— Olet sentään yhden numeron jättänyt pois laskustasi. Ajattele että
minä astun onnettoman puolelle, että minä nyt heti lähden...

— Mutta sinä et saa tehdä sitä... ja Klaara tarttui minua käsivarteen
lujasti... jos vaan teet, niin minä tulen sairaaksi, minä kuolen
nyt oitis, heti paikalla... Kaksi kurttua ilmaantui Klaaran sievään
alihuuleen, hengitys kävi katkonaiseksi, epäsäännölliseksi... Oi, tämä
on hirmuista, että sinä kohtelet nuorta vaimoasi tällä tavalla. Oih,
minä olen sairas, minä...

Ja Klaara heittäysi sohvalle, voivotteli, nyyhkytti, vapisi.

Minun täytyi heltyä. Hän oli niin kaunis ja suloinen. Tuo itsepäisyys
teki hänet verrattomaksi, itsepäisenä hän juuri oli kauniin, suloisin.

— Kultaseni, oma Klaaraseni, puhelin minä hänelle, älä sentään huoli
tulla sairaaksi, älä sentään huoli kuolla. Etkö?

— No, kun sinä olet tuollainen kova ja hirmuinen, kun sinä aina pyrit
sekaantumaan minun toimialaani.

— Näethän, kun minä pidän niin paljo Jussista.

— Niinhän minäkin pidän Martasta, yhtä vaikeata se minullekin on.

— Sovitaan pois, Klaaraseni, elä huoli tulla sairaaksi, elä huoli
kuolla, se on niin ikävätä.

— Sovitaan vaan, lupaatko sitte ettet sekaannu pikkusormellasikaan
Martan ja Jussin asioihin. Lupaatko?

— No... jos lupaan. Mutta väkivoimaa, pakkokeinoja ette saa käyttää.

— Ole huoleti, kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti, suurimmassa
rakkaudessa.

Klaara nauroi kavalasti... tuota naurua minä sokeasti ihailin.

— Oletko jo terve?

— Olen.

Vehkeilyä jatkettiin, piirittäjät lähenivät varmoin askelin
päämaaliaan, voittoa kohden. Luulin huomanneeni että Jussi jo aavisti
asemansa, joka olikin luonnollista sillä saarrostila alkoi käydä yhä
silminnähtävämmäksi. Höperökin jo olisi käsittänyt, mitä oli tekeillä,
saati sitte Jussi, jolla oli kypsynyt miehen mieli. Odotin joka päivä
käännettä, odotin että piirittäjät jonakuna hetkenä saisivat, Jussin
takaa ajamina, lähteä käpälämäkeen lukemattomista juoksuhaudoistaan,
mutta turhaan. Päivät vierivät, viikot vierivät ja ainoa, mitä näin
Jussin erityisesti tekevän, oli hymyileminen. Hän hymyili illalla ja
aamulla, yöllä ja päivällä, ja luulenpa että hän hymyili härällekin,
kun se iltasilla sattui tulemaan häntä vastaan tanhualla.

Minua rupesi hän karttamaan, ensin tosin sievästi ja sukkelasti, mutta
sittemmin yhä huomattavammin. Joku erinomainen sattumus hänet aina
veti Martan lähelle. Jos Martan piti ammentaa vettä tai tehdä muuta
voimantakaista työtä, aina sattumus viskasi Jussin leveät hartiat
saapuville. Martan ei tarvinnut muuta kuin katsella, miten työ tuli
suoritetuksi.

Kerran yhätin Jussin yksinään vajan edessä, hän ei päässyt väistämään
oikealle eikä vasemmalle. Istahdin lantarattaiden aisalle, tähystelin
Jussia tarkasti kasvoihin. Pieni levottomuuden ilme alkoi näkyä niissä.

— Mitä sulle nyt oikein kuuluu?... koetin muuttaa ääneni
mahdollisimman viattomaksi.

— No, mitäpä tuota nyt kuuluisi näin kesän tullessa muuta kuin
hyvää... Luulen että sitä Alimurron uutta pelto-osaa voisi vielä
ojittaa. Nyt kun on satanut, on se pehmeätä.

— Ehkä niin... ja minä yritin vielä pari kertaa pusertamaan Jussilta
jotakin lausuntoa hänen nykyisestä voinnistaan, mutta hän piti
Alimurron uuden pelto-osan ojittamista niin tärkeänä kysymyksenä, ettei
muusta keskustelusta syntynyt mitään.

— Paksu-Kalle lupasi mennä kaivamaan, jos...

— Menköön sitte, vastasin minä, jo se on työttömänä vetelehtinytkin.

Paksu-Kalle oli muuan laiskuri mökkiläinen, joka toisin ajoin teki
nälässä työtä, toisin ajoin taas vietti ruhtinaallisia päiviä siten,
että makasi laiskana ja nautitsi nälissään ansaitsemiaan varoja.

— Luvataanko vanha hinta syleltä?

— Luvataan... minä katsoin samassa Jussia tutkivasti silmiin. En enää
epäillyt hänen kohtaloaan, se oli hänellä kädessä joko ennemmin tai
myöhemmin.

Juhanin jälkeisenä lauvantaina se sitte tapahtui.

Jussi katosi illanpuolella näkymättömiin ja minä hain häntä,
saadakseni puhella hänen kanssaan eräästä aidanpanosta, johon vielä
ennen heinänteon alkamista olisi ollut tarpeen ryhtyä. Mutta Jussia
ei löytynyt mistään. Hain pesutuvat, tallit, vajat ja kaikki muut
mahdolliset paikat, mutta turhaan. Vihdoin menin kysymään Klaaralta.

— Tiedätkö missä Jussi on?

— Tiedän, vastasi Klaara salaperäisen mahdikkaasti, mutta hän ei ole
nyt saatavissa.

— No miksi ei ole?

— Siksi ettei ole. Luullen, että oli jotakin vehkeitä taasen
tekeillä, istahdin tuvan rahille, perä-ikkunan viereen. Istuin
siinä puolituntisen ja olisin istunut kauemminkin, sillä Klaara oli
erinomaisen hilpeällä ja vilkkaalla mielellä, mutta samassa näinkin
nuoremman rengin ajavan tallinpuolelta ylös rapun eteen. Harmaa oli
valjastettu kirkkorattaiden eteen.

— No, mitä nyt, mitä?

Klaara ei ehtinyt virkkaa mitään, sillä naispalveljain kamarin
ovi aukeni samassa. Ja Jussi ja Martta astuivat tupaan, molemmat
juhlapukineissa. Jussilla oli yllä isävainajan musta lievetakki,
Martalla haalistunut, pitkähelmainen, musta hame, joka teki hänet
entistä tiukemman ja kunnioittavamman näköiseksi.

— No, mitä nyt, mitä? kysyin minä uudestaan, teeskennellen itseni
täysin tietämättömäksi.

— Hm... Jussi yskähti epäröivästi kerran kaksi, mutta rupesi
samassa hymyilemään. Ja hän hymyili erikseen Klaaralle ja minulle ja
nuoremmalle rengille ja nuoremmalle piialle.

— Jussi, miten sun asiasi nyt oikeastaan ovat? kysyin minä taasen.

— Hm... ne ovat sillä lailla kuin kirjassa seisoo, että miehen pitää
luopuman isästänsä ja...

Jussi keskeytti lauseensa ja hymyili taasen meille kullekkin erikseen,
ensin Klaaralle, sitte minulle, sitte nuoremmalle piialle. Sitte hän
hymyili Martalle ja luulenpa että hän kaikkein viimeisemmäksi hymyili
omalle itselleen.

Me menimme kaikki rappusille, Jussi nousi Martan kanssa rattaille.

— Onneksi olkoon, huusin hänelle ja heilutin lakkiani.

— Onneksi olkoon, huusivat toisetkin.

Jäin Klaaran kanssa istumaan rappusille. Harmaa lähti juoksemaan, jotta
Jussin pitkä tukka löyhkyi kesäisen tuulen kourailemana.

Siinä istuissamme virkkoi Klaara, säkenöiden voiton ilosta:

— Nyt Jussia viedään pappiloihin.

— Niin viedään... ja minulta pääsi raskas huokaus. Näetsä, minun tuli
sääli poikaparkaa.

Perhevirkistyksiä.

Jussi näytti kovin vakavalta ja huolestuneelta. Pää painuksissa
silmäili hän jalkojensa väliin, kun istuimme riihen räystään alla ja
keskustelimme tupakkiraittiudesta, johon Klaara ja Martta väkisin
aikoivat meitä molempia pakottaa.

— Tässä olisi sentään elää tihrustettu hiljaisessa perhe-onnessa,
virkkoi hän liikuttavan kaunopuheliaasti... olisi tyytyväisesti
otettu illat hämärien jatkoksi, aamut päivien aluksi, mutta nytpä
tuo tupakkikysymys nostaa irvikkään naamansa eteemme aivan kuin
vetehinen soutajan veneen vieressä. Minä tunnen Martan luonnonlaadun?
tunnen sen yhtä hyvin kuin tuon katajamäen takanamme. Martta ei ole
mikään lapsellinen huitukka; mitä hän tahtoo tapahtuvaksi, sen täytyy
tapahtua. Jos hän saisi älliinsä toimittaa kuun pimennyksen tällä
silmänräpäyksellä, olen minä varma, että sen täytyisi käydä päinsä,
huolimatta siitä, että aurinko paistaa lämpimästi ja päivä on vasta
ikään kääntynyt illanpuolelle.

— Klaara on hiukkasen samaa sorttia, virkoin minä ihailevan
ylpeästi... Ei sitäkään ensimmäinen vastatuuli säikäytä, eipä vielä
toinen eikä kolmaskaan.

— Eipä maarkaan. Ja sepä juuri hankalinta, että niitä on kaksi; ne
lyövät aina tuumansa yhteen ja...

— Mutta onhan meitäkin kaksi ja voimmehan mekin lyödä tuumamme yhteen.

Jussi vaikeni lyhyen, katsoi sitte minuun vasemmalla
silmällään, kuten nulikkana kujeillessamme, ja kysyi:

— Mitä oikeastaan tarkoitat? Mitä se merkitsee, vaikka meitä olisi
viisi Klaaraa ja Marttaa vastaan.

— Minä tuumaan, että teemme lujan vastaponnistuksen ja näytämme
miten...

— Vastaponnistuksen, matki Jussi ylenkatseellisella äänellä...
Mitä vastaponnistus auttaa? Ei tuhkaakaan siitä synny. Martta ei
siedä vastaansanomista läheisyydessäänkään ja oma päänsä sillä on
Klaarallakin.

— On kyllä, mutta vastaponnistuksen minä sittekin koetan tehdä.

— Koeta vaan, minun puolestani saa olla koettamatta. Se ei kuitenkaan
maksa vaivaa.

— Oletko tosiaankin jo niin pehmennyt koko mies?

— No, olen ja en ole. Se riippuu siitä mistä päästä asiaa katsotaan.
Näethän, etkö myönnä tunnossasi, että Klaara on sinusta herttaisin
vaimo?

— Hän on enemmän, hän on suloinen... on kerrassaan naisihanteen ehyt
täydellisyys.

— No niin, minun mielestäni on Martta myöskin sellainen naisten
esikuva ja malli, josta viisaat miehet ovat niin paljon puhuneet.
Sellainen, joka ymmärtää kaikki paikalleen, jonka silmä näkee seinän
lävitse, joka huomaa jo savusta, mitä lajia puita pesässä palaa. Hänen
erinomaista tarkkuuttaan ja huomiokykyään minä etupäässä kunnioitan ja
jumaloitsen. Sitte hänen reippautensa ja kursailemattomuutensa. Oh,
se on Martta herttaisin vaimo, kuin on milloinkaan renkimiehen osaksi
tullut. Hän on juuri sellainen viisasten kivi, josta oppineet miehet
ovat niin paljon puhuneet ja kirjoittaneet. Naimapuuhien ajalla minua
toisinaan karmi kylmä pelko, mutta se oli lyhytnokkaisuutta. Naisväen
kanssa tarvitsee joutua arki-oloihin, tarvitsee niin sanoakseni joutua
nauriita paistamaan yhdessä. Sitte mies vähitellen alkaa ymmärtää,
mitä tarkka ja toimellinen vaimo maksaa. Olisiko nyt viisasta ryhtyä
taisteluun Martan kanssa tupakinpoltosta? Ei, sanon minä kolme kertaa.
Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että on tappio tarjolla. Tarvitsee keksiä
jotakin sellaista, että voitto tulee taistelematta, varsin lausehen
lausumatta; se on minun mielipiteeni.

Jussi nousi ylös ja lähti astelemaan aidanpanolle. En voinut oikein
hyväksyä hänen pehmeyttään, vaikka kylläkin myönsin, että hän oli
epäilemättä oikeassa. Martta oli sitä heikkoa lajia, joka otti voiton
väkevistä. Sisään tultuani tapasin Klaaran ompelukoneen ääressä.
Suuntasin oitis askeleeni piippuhyllyä kohden, sytytin savut ja otin
syliini kahden vuoden vanhan Tuomo poikani. Klaara ei ollut ensin
mitään huomaavinaan, mutta sitte hän lakkasi polkemasta ja virkkoi
haikealla, pahoittelevalla äänellä:

— Hyi, tuopa nyt vasta ilkeätä.

— Katkesiko neula? kysyin minä viattomasti, ollen muka tietämätön,
mitä hän tarkoitti.

— Etkö voi lakata tupakinpoltosta? Olenhan minä sanonut että...

— Eihän minua huvita luopua siitä. Näetkös, pikku ystäväni...

— Mutta minua se huvittaa niin sanomattomasti.

— Ja Marttaa myöskin.

— Häntä myöskin. Jussin täytyy luopua hänenkin tupakista, se on
päätetty asia.

— Emme ole Jussin kanssa mitään päättäneet. Paitaressusta saakka
olemme tupakoineet ja...

— Se ei mitään merkitse, vaikka olette ennen naimistanne polttaneet.
Naisen vaikutus avioliitossa on puhdistavaa ja jalostavaa laatua.
Naisen pitää kasvattaa miestä paremmaksi. Tuo tupakinsavu on
sietämätöntä; sitä paitse haaskaat terveytesi.

— Tervehän minä olen kuin karhu, ja mitä tupakin hajuun tulee, niin
olethan sietänyt sitä tähänkin saakka vallan kiltisti. Miksi et
sietäisi vastakin?

— Minä en tahdo sietää.

— Siinäpä se, niinäkään en tahdo luopua.

— Aiotko sitte tehdä minut onnettomaksi tupakkihimosi tähden?

— En, en suinkaan. Sinä olet onnellinen, Jussi, minä ja Martta, me
olemme kaikki onnellisia.

Aioin mennä hyväilemään häntä, mutta hän työnsi minut armottomasti
luotaan.

— Minä en ymmärrä, miten hennot olla täyttämättä noin pientä ja
vähäpätöistä vaatimusta. Jos olisi sinussa jälellä pienikin kipinä
entisestä rakkaudesta, mutta sinä et välitä enää vähääkään minusta.
Rakkaus on ollutta ja mennyttä... Oih, tämä on hirveätä.

Hän huoahti raskaasti, asetti käden varaan otsansa ja näytti niin
onnettomalta, että minä syöksähdin ulos, hain kirveen käteeni ja
riensin Jussin luo aidanpanolle.

Aamulla valitti hän pahoinvoipuutta, mutta ei huolinut hyväilystä eikä
osanotosta minun puoleltani.

— Eihän se kuitenkaan ole todellista, virkkoi hän surullisesti. Miksi
tuollaista teeskentelyä? Rakkautesi on ollutta ja mennyttä.

Olin alottanut vastaanponnistuksen urheasti. Mutta minullapa ei
ollutkaan soturin kestävää luonnetta, ja senpä vuoksi taistelukuntoni
vaihtui vähitellen kykenemättömyydeksi. Sodankäynti rupesi tuntumaan
liian raskaalta, varsinkin kun tunsin olevani ypösen yksin, sillä
Jussilta ei lainkaan riittänyt apuvoimia. Hänellä oli täysi työ
torjuessaan Martan hyökkäyksiä. Koko hänen puolustuskykynsä käsittyi
siihen, että hän lupasi lakata sitte kuin isäntäkin. Siten minun
pehmittämiseni tuli koko taistelun keskipisteeksi.

Klaaran sodankäynti muuttui yhä uhkaavammaksi. Huoneita tuulotettiin
ehtimiseen haikuttelemisieni jälkeen Klaara valitti joka ilta
pahoinvoipuutta, päänkivistystä, rakkauden puutetta j.n.e. Tuo kaikki
vaikutti, että rupesin pitämään itseäni pahantekijänä ja rikollisena
hirviönä, joka onnettomalla tupakkihimollani tein suloisen vaimoni
onnettomaksi, kotini parkulaksi ja kyyneleiden pesäksi. Uljuuteni
jäännös sai lopullisen kuolin-iskun, kun Tuomo poikani eräänä taistelun
hetkenä parahti itkemään äitinsä kanssa.

— Voi, kuinka me olemme onnettomia, tyynnytteli Klaara itkevää
poikaa... kun ei isä meistä enää yhtään välitä, vaan antaa aina
kärsiä...

Silloin viskasin piipun suustani pesän juureen ja riensin Jussin luo.

— Lakataan tupakinpoltosta, virkoin innoissani. Näetsä, olen isä ja
aviomies... menköön vaikka järveen kaikki elämänilo, mutta lakata
meidän täytyy.

— Sitähän minä olen aina sanonut, tuumaili Jussi maltillisesti...
siinä ei auta pahan peukalokaan, meidän täytyy.

— Täytyy, täytyy, toistin minä. Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei
enempi niskoitteleminen käy laatuun.

Jussi naurahti. Hän oli jo ennalta arvannut, miten taistelu päättyy..

— Mutta minä en ole vielä keksinyt mitään...

Seuraavana päivänä ja ihan viimeisessä tingassa teki hän keksintönsä.

— Tuleppa tänne, huusi hän minulle tallin vajasta. Menin hänen
luokseen kallella kypärin. Salavihkaa olin onnistunut aamulla, oitis
herättyäni, vetämään haikut Klaaran huomaamatta, ja haikuja vedellessä
tuntui edellisen päivän innostukseni narrimaiselta.

— Me olemme pelastetut, virkkoi Jussi, hymyillen makeasti ja kavalasti.

— Elä vietäviä, huudahdin minä... Mitä oletkaan keksinyt?

— Pian saat kuulla. Eikö ne ole Klaara ja Martta tuolla tuvassa?

— Ovat, niillä on leipominen tänään.

— Käydäänpä sinne — ja me lähdimme yhdessä. Istuttuamme rahille,
yskähteli Jussi ja hymyili ensin Klaaralle ja Martalle, sitte minulle
ja vihdoin hymyili hän omalle itselleen.

— Tulimme puhumaan siitä tupakkiraittiudesta, virkkoi hän sitte
viekkaasti... On tuumattu suostua siihen.

— Kyllä onkin parasta suostua koreasti, iski Martta sanoihin kiinni...
Sellainen ilkeä tapa ja rahan tuhlaus ei sovi siistille miehille.

— Ja siinä haaskaantuu terveyskin, huomautti Klaara... Kyllä onkin
parasta suostua.

— Mutta samalla pannaan myöskin kahviraittius voimaan, jatkoi Jussi,
hymyillen kavalasti.

Sitä ilmettä, joka levisi Klaaran ja Martan kasvoille! Siinä
kuvastui hämmästys, pettymys ja häpeä. Kuin kuvapatsaat seisoivat he
leivin-uunin ääressä, kykenemättä liikuttaa edes huuliaan.

— Kahvinjuonti on sellaista rahan haaskaamista, eikä siitä kostu sielu
eikä ruumis, jatkoi Jussi.

— Ja se surmaa puitakin ja aikaa niin vietävästi, lausuin minä, joka
töin tuskin kykenin olemaan remahtamatta rajuun iloon... Kahvipannu
turisee ja purisee myötänään hellassa. Se ei sovi siisteille ja
herttaisille vaimoille.

— Ja se jäytää maitotalouttakin niin peijakkaasti... Lyödään kermaksi
suuret vadilliset lämmintä maitoa... Ei, se konsti ei kelpaa enää.
Se kahviraittius on pantava voimaan yht’aikaa... Lakaistaan kynnys
järkiään molemmilta puolilta.

— Niin tehdään, vakuutin minä. Tästä lähin ei enää käytetä tupakkia,
mutta ei käytetä kahviakaan. Se on päätetty asia.

Klaara tointui ensimmäisenä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat ensin
äänettä, sitten kuului haudan kolkosti:

— Entä rengit ja piiat, niiden kanssa ei ole sopimasta ja ne vaativat.

— Maksetaan pieni palkan lisäys korvaukseksi. Eivät ne sitte natise.
Kun isäntä ja emäntäkin ovat ilman, ei palvelijoidenkaan sovi vaatia.

— Eikähän palkollisasetuksessa ole mitään kahvipykälää, huomautti
Jussi.

— Mutta mitä tarjoomme vieraille, kun semmoisia tulee?

— Teetä luonnollisesti, vastasin minä hymyillen.

Klaara yskähti säihkyvän suuttuneesti. Hän vihasi teetä eikä sitä
juonut milloinkaan huuliaan nyrpistämättä. Hänen äitinsä oli kuuluisa
hyvän kahvin keittäjä ja Klaara oli jo tytön tylleröisenä oppinut
äidiltään saman taidon. Naimisiin jouduttuani minustakin tuli pian oiva
kahvintuntija ja teinpä minä alituiseen hauskoja huomioita kahvinkeiton
alalla, liikkuessani kylillä ja matkoilla.

— Osan säästöistä lahjoitamme sitte vuotuisapuna paikkakuntamme
kansanopistolle, virkoin minä vakavalla äänellä... Ja siten tupakki- ja
kahviraittiutemme tulee olemaan isänmaallinen työ. Ei liene haitaksi,
vaikka vihjaamme jotakin kirjeenvaihtajaa, että kyhää sanomalehteen
uutisen päätöksestämme. Esimerkki voi vaikuttaa muihinkin talollisiin.

— Se ei saa tapahtua, virkkoi Klaara tulisesti. Ei milloinkaan mitään
uutista sanomalehtiin.

— Minä panen säästöt pankkiin pikku Jussin varalle, tuumaili Jussi...
Olen laskenut, että säästyy vuosittain ainakin puolisataa, ja semmoinen
summa merkitsee meikäläisten oloissa paljo.

Martta ei ollut tähän saakka virkannut niin viheriätä sanaakaan. Huulet
tiivisti yhteen puristettuina, harmaa suuttumuksen ilme kasvoilla
ja vasen käsi lanteella seisoi hän uunin edessä Klaaran vastapäätä.
Vihdoin hän virkkoi tulisesti:

— Kiesus auttakoon, leivät palaa. Ja samassa hän otti teljelaudan
uunin suulta pois ja rupesi lapioimaan mustaksi palaneita leipiä
uunista ulos.

— Hirtehiset, kun ette pysy työssänne, virkkoi hän sitte säihkyvästä,
vaan kieputte täällä akkaväen kiusoina, senkin turvelot.

— Asiathan ne vaativat, huomautti Jussi... Eihän me muutoin...

Samassa hän luisti luunsa tuvasta ulos, ja minä seurasin jälessä.

Nauroimme kumpikin makeasti, ja päästyämme käsiksi kaurankylvöön,
virkkoi Jussi:

— Kyllä minä otan suosittaakseni rengit ja piiat. Tehdään asiasta tosi
peijoonien kiusallakin.

— Tehdään, lisäsin minä... Mutta olkoon rehellinen peli kahdenpuolen.

— Rehellinen tietysti. Eihän tuosta toki hirteen joudu, jos on mies
viikon tai kaksi tupakatta.

— Sitä minäkin. Enempää ne eivät kestä kahviraittiutta Klaara ja
Martta; yksi ainut päivä jo vetää lujalle.

— Vetää niinkin. Olen varma että niillä jo tänä silmänräpäyksenä on
katumus.

Seuraavana päivänä tuli meille muuan tuttu isäntä varsaa ostamaan.
Tuvassa kauppoja tehdessä tarjosi hän minulle tupakkia piippuun.
Klaaran kasvoille levisi ilon välähdys, mutta se katosi, kun minä tein
epäävän liikkeen kädelläni ja virkoin etten voinut polttaa tupakkaa
satunnaisen rinnankivun vuoksi. Sitte käskin Klaaran keittämään teetä
kaupan harjallisiksi.

— Eihän sitä ole teetä hyppysellistäkään koko talossa, vastasi Klaara.

— On maarkin. Ja minä lähdin etsimään piirongin laatikosta teepaketin
puolikasta, joka oli ollut unholassa hääajoiltani saakka.

Klaara pani vettä kiehumaan ja me päätimme varsakaupan.

Kovin omituiselta tuntui elämä meillä, tupakka- ja kahviraittiuden
ollessa vallalla. Tuntui kuin joku ankara perhesuru olisi vaivannut
meitä kaikkia. Naurussamme ei enää ollut entistä makua, kaikki ilomme
oli maahanpanijaisiloa. Elämämme oli sellaista sumukasta kuin ennen
Väinölän asukkailla, Louhen vangittua auringon vaskivuoren sisään.
Joka askeleessa tuntui, että jotakin puuttui meiltä, että jotakin oli
nurinkurin. Muistamattomuudessa astelin usein piippuhyllyä kohden.
Sitte sävähdin takaisin kuin varas, jonka korviin äkkiä kuuluu
ihmisaskeleiden kolina.

Entä Klaara ja Martta? Niiden tila ei ollut tuumaakaan valkeampi.
Omakutoiseen verkkoon takertuneina, koettivat he pitää hyvää hymyä
huulillaan, mutta hymyn takana piili katumuksen ja häpeän sakea, miekan
halaistava usma. Verkon kudonnassa olivat he osottaneet sellaista
intoa, pontevuutta ja tahdon lujuutta, ettei peräytyminen voinut
tulla kysymykseenkään ensi päivinä. Huomasin aamusilla Klaaran salaa
huokailevan ja ymmärsin, että ne olivat pelkkiä kahvikaihon synnyttämiä
huokailuja. Kuppinen sellaista kahvia, kuin hän äidiltään oli oppinut
keittämään, olisi ollut taivahinen nautinto hänelle, vaikkei hän sitä
kehdannut ilmoittaa.

Toisen päivän jo varastihe kahvikaiho hienosti kuuluville. Hän
tuli hyväilemään minua ja kysyi sellaisella sulolla ja armaudella, joka
ainoastaan hänelle oli mahdollista:

— Onko sinun kylläkin vaikea?

— Ei sentään erittäin, vastasin minä... ei kummempaakaan hätää ole.

— Ajattelin että ehkä kärsit hirmuisesti.

— Kultaseni, kyllä minä taidan tottua. Tapahtuuhan kaikki sinun onnesi
tähden.

Nauroin makeasti sydämessäni, vaikka kieleeni tuli vesi. Muistin
entisiä iltoja, jolloin makuulla ollen sytytin makeat unisavut. Ne
nukuttivat minut niin helposti ja siristivät silmäni kiinni melkein
tietämättäni... Mutta olin päättänyt olla mies, lujatahtoinen mies,
ja senpä vuoksi puhelin puita heiniä Klaaralle. Älysin kyllä että
olisin valmistanut hänelle isot ilot, jos olisin hyökännyt piippuhyllyä
kohden. Mutta semmoinen menettely ei sopinut ohjelmaani, sillä olin
päättänyt voittaa sekä samalla rangaista Klaaraa ja Marttaa. Rangaistus
tosin maksoi itselleni monta vaikeata hetkeä, mutta mitäpä niistä.
Salainen nautinto korvasi kärsimykseni monenkertaisesti.

Jussi oli aivan samanlaisessa asemassa. Hänkin tahtoi kerran vuorostaan
pehmittää Marttaa oikein perinpohjaisesti. Jussin vakuutuksien mukaan
oli Martalla ehkä kaikkien kovimmat pintehet. Ei saanut tilojaan ulkona
eikä huoneessa. Jo ensimmäisenä iltana oli udellut, tekikö Jussin
kovastikin mieli haikuihin, ja Jussi oli vastannut ettei ollenkaan; ei
muka piitannut, vaikkei löytyisi maailmassa tupakan tomuakaan.

Viikonpäivät kestettyäni esitin Jussille, että tehtäisiin loppu
koiranpelistä. Olin herännyt yöllä useampia kertoja tupakin nälkään, ja
tunsin olevani melkein kuumeentapaisessa tilassa.

— Samoin on minunkin laitani, tuumaili Jussi... Mutta koetetaan kestää
vielä jokunen päivä. Jousi on jo niin kireällä, että se voi katketa
minä silmänräpäyksenä tahansa.

— Onko maarkin?

— On, luota vain sanoihini; pian se paukahtaa poikki.

Seuraavana päivänä teimme etäisimmällä pellolla lopputoukoja.
Viskeltyäni viimeiset jyväkouralliset multaan, menin Jussin luo, joka
sekoitti siementä renkien ja muonamiesten kera. Kello lie ollut kolmen
tai vaiheilla. Istuimme piennarkivelle, ja minun tuli vesi
kieleeni, sillä rengit pöllyttelivät sinerviä savupilviä ilmaan.

— Hiivatti tätä tämmöistä peliä, sanoin minä... hiivatti sentäänkin.

Jussi ei puhunut mitään, vaan tähysteli kotiin päin. Äkkiä levisi
mehuisa hymy hänen kasvoilleen.

— Nyt on jousi katkennut, kuiskasi hän... Etkö huomaa mitään
erinomaista?

— En, en minä huomaa mitään.

— Meidän uuninpiipusta nousee sievä savu. Eikö silmäsi erota?

— Kyllä tosiaankin erottaa. Tihruu sieltä savu ihan huomattavasti.

— Nyt ei ole mikään tulen aika, kello on puoli neljä.

— Sillä vaiheilla se lie. Olisiko ne peijakkaat...? Epäluulo heräsi
aivoissani.

— Pian se nähdään... Jussi päästi hevosensa irti ja vei sen kuusien
juurelle, jossa rehuvarat olivat.

— Otamme nyt sukkelat askeleet, virkkoi hän, sidottuaan hevosen kiinni.

Me lähdimme kiertämään metsän rantaan ja sieltä aitovartta pitkin
riihien taakse. Monia mutkateitä pujottelimme sitte Jussin tupaa
kohden, joka oli tanhuan laidassa, kotipellon niskalla. Minä jäin
rapun eteen seisomaan, mutta Jussi harppasi kahdella askeleella oven
riipaisimeen kiinni ja astui sisään, jättäen oven sepo seljälleen
auki. Sieluni oli sellaisessa jännitystilassa, että vapisin ja pidätin
henkeäni. Katsoin sitte avoimesta ovesta huoneesen. Keskellä lattiata
oli pöytä, Martta istui selin oveen päin. Vastapäätä häntä istui
Klaara, höyryävä kahvikuppi huulien edessä ja kasvoilla seitsemän
auringon loiste.

— Etkö käy sisään? huusi hän minulle onnensointuisella ja ihanalla
äänellään.

— Saisihan tuota käydä, vastasin minä ja astuin tupaan.

— Jäikö vielä kylvöä kesken?

— Ei jäänyt, sekoittamatta jää vielä osa huomisen varalle.

— No, pysynee ilma kai poutana.

— Eiköhän tuo pysyne.

Jussi oli sillä välin kaivanut kirstustaan esille jouluksi saamiaan
sikaaria ja tarjosi niistä minulle yhden. Istuin lavitsalle Klaaran
viereen ja sytytin huikeat savut; Jussi teki samoin ja kysyi:

— Onko pannu jo kalisevan tyhjä?

— Ei se aivan vielä, vastasi Martta ja heristi molemmat kupit
täyteen... Juopiko isäntä?

— Sopiihan tuota juoda...

Huomasin että Klaaran kielellä alkoi nauru kutista. Pian kutiseminen
kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se silmänräpäyksen kuluttua
helinällään täytti koko mökin... Vähitellen yhdyimme jokainen
nauramaan. Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että
seinät kumisivat.

— Hietalan Matti on jo vienyt pyydyksiä ulos, hi-hi, -hi-hi, -hii...
Koettakaa tekin viedä pari rysää tuonne Solmusalmeen, hi-hi, -hi-hi,
-hi-hi, -hii... Ehkä saataisiin aamuksi tuoretta haukea, hi-hi, -hi-hi,
-hi-hi, -hii...

Klaaran ruumis hytkähteli ja hän nujertui syliini. Me yhdyimme taasen
jokainen nauramaan.

Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että mökin seinät
kumisivat.

Helmilän Hilma.

Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että
hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan
talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla
etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita
lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä
syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja
ylpeys, eli ”Helmilän prinssessa”, joksi häntä pian ruvettiin nuorison
keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään
huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen
silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.

Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan.
Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti
hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti
neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan
omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.

Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän
ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan
hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa
tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta
ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän
pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen
huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon.
Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen
koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi
silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi
silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle... Ja
sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin
hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän
ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua... niin, katsoipa hän itseään minkä
sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi,
ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.

Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet,
ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta,
että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että
vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat
perustuksiltaan horjua.

Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei
juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten
helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan
kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka
ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa
varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä
kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta
koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt
ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli
maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja
arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.

Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka
Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona
iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle,
mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä
salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman
suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja
ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös... ja
kasvoissa puhdas ilme...

Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen
ja astui kamariin.

Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon jälestä
. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa.
Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa,
veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen
ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle,
kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin
kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli
kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut,
mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta
voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta
saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi
omistajansa.

Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja
toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset
unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan
luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi,
mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä
emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet
asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan,
jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan... ei, sitä ei hän
tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan.
Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa
katsoa ja valita.

Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman
teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja
huudahtaa: ”Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika”... mutta
hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa,
joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään
huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta
Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä,
myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka
silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki.
Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön,
jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja
piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.

Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi
kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä,
tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä...

Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi
Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai
tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei
tullut kysymykseenkään.

Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.

Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen
kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla,
ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään,
vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa
tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.

Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan
suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän
tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.

Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton
talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys.
Antautua noin helposti voittajan saaliiksi... ei, sitä ei hän voinut.
Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään
pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän
voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa
häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta...

— Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?... ja Hilma hymyili
tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.

— Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.

Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena
jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa
rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli
valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.

Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta,
lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla.
Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä
vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan,
hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut
ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää
oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut.
Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan,
mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten
viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne
esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta.
Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti
rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa
käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin
juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle... ei, sitä ei hän voinut,
hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää
hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina
väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen
kuvan... mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja
ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.

Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan
tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja
loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä
kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki
ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä.
Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun
ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla... oli
entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.

Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että
Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan.
Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty
syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi
Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa
vastakohta — omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen
— valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa
sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja
Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä
ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi
Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn
ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua
ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka
valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla
oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten
kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla
kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse
ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi
äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet,
olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen
Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja
olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee,
huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.

Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää
naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen.
Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä,
jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata
takaisin.

Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla
sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset
päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan
luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi
asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita
ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään.
Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja
mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.

— Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä... ja ole viisas. Tottahan
ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.

— Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.

Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan
eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella
luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä
oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki
hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.

Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa
pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni
hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa
muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli
toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista
on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen
rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta
hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin
kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään
emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten
ennenkin kotona.

Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli
rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään,
yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan
naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä
puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten
edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli
ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.

Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi
emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen
jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen
viikkokauteen.

Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa
loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet,
jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen.
Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku
ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja
joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt
suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.

Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja
valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita,
uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi
tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu
oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset
voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran.
Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat,
uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa.
Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen
itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon,
jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua
muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja
sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu
tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa
tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin
muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen
loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että
tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä
naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan
päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka
riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta,
joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.

Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat
runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä
harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.

Eräänä toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon,
että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui
kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta
halveksivaisesti:

— Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?

Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri
Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti
hänet kauas jälkeensä.

— Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa
mielihaluaan noudattaa?

Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta
tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle
moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia,
tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin
raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että
he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen
raketti ja Helmilän prinssessa.

Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin
vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään
uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän
ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö
kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa
oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon
ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa,
Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi
edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.

Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin
Hilmaan... tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin... Vilhon
puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan
ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien
kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho
vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies
vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet
täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota
Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden
tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei
lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati
häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti
arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta
kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja
suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu
tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli
menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat
kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä
olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.

Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään
ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja
toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä
kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta
tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän
joukossaan.

Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen
kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki
niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka
huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden
vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin
vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja
kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne
herättivät Hilman sydämmessä.

Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho
usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa.
Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli
ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin,
tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen,
käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys,
halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin
Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina
monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.

Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho
innossaan:

— Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä...

— Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta... Hilma itsekin
säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne
lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa
kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa
syntyä... Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.

— Niin tekevät kaikki muutkin.

— Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja
riehuu...

— Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja
puolueellinen.

Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat
Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai
vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen
tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään,
miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon
sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa
ilmaa kaikkialle.

Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär
kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka
vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi,
jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein
jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä,
ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.

Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho
päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija
astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen
lähenijän täydellisesti.

Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu
tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen
päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman
myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui
kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi
lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa
tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden
vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen
kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana
Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin
kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin
tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo
ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti
jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis
tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti
kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän
lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki
heidän silmäyksensä yhä heltyvän...

Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli
kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki
mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön
valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti
hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään
odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi
hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä
Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.

Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: — — — ja syyttä
Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän
saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä
vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön
on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea
kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin
kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen
miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on
parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun
olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että...

Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi
hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen
otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi...

Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!

                                                  ⸻

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja...

Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu
kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin
täällä.

Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute
jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja
menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.

Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee
lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden
kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää
tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin
sähkövirta läpi hänen olentonsa.

— Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan
äkkiä ja tirkistävän ulos.

— Tulee... nyt juuri kääntyy tänne ylös.

Hilma lähti omaan kamariinsa, pukeutui kiireesti. Istui sitte ja odotti
hetkisen, kunnes emäntä tuli.

— Kuka se on?... kysymys oli hätähinen, malttamaton.

— Kalmanen, kirkonkylästä.

— Sekö uusi kauppias, joka vie itselleen kaikki ostajat.

— Se juuri... emännän otsalla näkyi varjo. Kalmanen oli mies, jolla
oli kirjavat elämänvaiheet ja vielä kirjavampi maine... Ethän toki aio
sille mitään lupauksia tehdä?

— Ja entäs jos tekisin? Kehtaa Kalmasta siinä omistaa vävykseen kuin
metsälaistakin tuolla...

— Ei sitä tiedä, mikä se on ollut ennen. Sanotaan että...

— En minä huoli siitä mitä sanotaan. Hän on kauppias nyt... vetää
ihmiset puotiinsa... ajaa piankin ohi toisten... menkää panemaan
teevettä kuumenemaan.

Päästäkseen kuulemasta enempiä vastaväitteitä, lähti Hilma emännän
edellä porstuaan. Virkeä tunne virtasi läpi hänen olentonsa, kun veti
oven auki ja astui kamariin, jossa Kalmanen, kirjavamaineinen mies,
veteli sikaarin savuja.

Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas
alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan
hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi
tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan,
tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään
tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla
puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja
entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma
herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin
toimen, käräjät... ei ollut ollenkaan hullumpaa.

Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.

Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:

— Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut
tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta...

— Raha kyllä tuo maineellisuutta... olisin hullu, jos en huolisi
Kalmasesta.

— Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?

— Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.

Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten
mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja
asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.

— Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat
haleta kateudesta.

— Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut
jo häistä puhetta?

— On... se tahtoo ensi Juhanin aikoina... pytinkikin valmistuu osalta
siksi...

— Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty...
että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.

— Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat... käsketään puhtaaksi
koko kylä.

— Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan
Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki
totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja
heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen... oh, tuollaiselle
puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.

— Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista... en voi kärsiä
sellaisia.

Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan
hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja
sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka
kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka
viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut
monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi.
Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja
käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa
ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä
vieläkin ylemmäksi.

Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.

Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että
hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut
lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei
enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta
oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset
käsitteet — sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen
oli jäänyt kauniisti sikseen — elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen
etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään
pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita,
näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa,
joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa
halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen
tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat
siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian
aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä
maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin,
lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.

— Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun
Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.

— Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?

Hilma koetti muuttaa äänensä ja katseensa niin leikilliseksi kuin
suinkin, mutta yksin jäätyään muuttui hän äkkiä vakavaksi. Hetkisen
aikaa tuntui rinnassa ahdistava, polttava ajatus. Se viilteli
tunne-elämän hennoimpia taimia, joita kasvoi ohdakkeiden ja muun
rikkaruohon välissä siellä täällä, se katkoi niitä osalta poikki,
osalta se kitkesi niitä juurineen ylös...

Tuon tehtyään ahdistava, polttava ajatus asettausi vähitellen
tuntumattomiin.

Leenan Kasperi.

I.

Kasperi taas parkui niin surkeasti. Kimakka ääni ihan vihloi Leenan
korvia, kun liekutti kehtoa ja rämisteli avaimella läkkikannun laitaan.
Löi niin tiheään ja rajusti, kuin jos olisi tahtonut tehdä murskaa sekä
läkkikannusta että avaimesta. Lyödessään aina väliin katsoi kehtoon,
jossa Kasperi parkui — ja silloin kasvoilleen ilmaantui katkera hymy
ja ruumis ikäänkuin vavahti sisällisen tuskan ahdistamana.

— Tuu, tuu, Kasperi... tuu, tuu..

Porsas, joka tähän saakka oli pahnoilla nukkunut siivosti, heräsi
meluun ja alkoi sekin vinkua, tönkiä ja röhistä. Kaatoi kumoon ruuhensa
ja tavoitteli särkeä puolapuita kanallakin puoleiselta sivulta. Häkissä
jo kukko seuralaisineen veti makeinta ilta-unta, vähääkään huolimatta
surkeasta hälinästä, jota huoneessa pidettiin.

— Tuu, tuu, Kasperi... tuu, tuu.

Avaimen lyönnit läkkikannun laitaan rupesivat harvenemaan ja käymään
ponnettomaksi. Käsi ikäänkuin tenhottomuudesta vähensi vauhtia ja
voimaa, vähensi sitä yhä enemmän ja enemmän, kunnes Leena seisoi
liikkumatonna paikallaan, silmät tuijottivat kehtoon, mutta kasvoille.
ei enää ilmaantunut katkeraa hymyä eikä korviinkaan enään kuulunut
Kasperin kimakka parku. Oma elämä rupesi vierimään silmäin ohitse
pieninä pikakuvina ja aatokset niin takertuivat noihin kuviin, että
hetkeksi unhottui Kasperi, porsas ja koko nykyinen olo. Ensimmäinen
kuva hänet näytti nuorena, kevytjalkaisena palvelustyttönä. Kartanon
komeat olot häntä silloin ympäröivät; ei ollut huolta, ei surua,
ei puutetta. Kun suuriin kuvastimiin heitti pikaisen silmäyksen,
niin hymyilevä, eloa uhkuva neito siellä silmään näkyi. Posket
punoittivat, hipiä oli hienoa, vartalon paino ei milloinkaan tuntunut
liian raskaalta... Toinen kuva oli jo tummempi. Hän hairahtui ja
häpeän tila alkoi varmoin askelin tulla näkyviin. Siitä seurasi
kyyneliä, kalpeutta, palveluskumppanien ivaa ja lopuksi seurasi
siitä palveluspaikan menettäminen... Kolmannessa kuvassa esiintyi
toissilmäinen Mikko. Kartanon entinen hieno sisäpiika otti Mikolta
nikkelisormuksen kihloiksi, meni hänen kanssaan kuulutuksiin ja vihille.

Ja sitte syntyi Kasperi!

Neljäs kuva esitti pieni-ikkunaista huonetta, jossa asui muonarenki
Mikko, hänen vaimonsa Leena, Kasperi, porsas, kukko ja kuusi kanaa.

Perheonnea ei ollut rahtuakaan: Kasperin vuoksi oli Leenan koti
tavallaan helvetin esikartano. Se myrkytti koko elämän, sillä Mikko
vihasi Kasperia eikä sitä päivää valjennut, jolloin ei Leenan hairahdus
ja onneton lapsirukka olleet miehen hampaissa. Leena kärsi aikansa,
kunnes luonto lopulta ikäänkuin kivettyi eikä enää tuntenut kipua
myrkkyhisimmistäkään sanoista, joita ilkeäluontoinen Mikko alituiseen
viskeli. Toisinaan toki tunteet olivat hellemmät; silloin veri kuumeni
vasten tahtoa ja silloin teki mieli työntää veitsi tai joku muu terävä
ase Mikon leukojen lävitse, jotta olisivat ainiaaksi tauonneet —

— Tuu, tuu, Kasperi.. tuu, tuu, mun onneton lapseni.

Kartanon ruokakello samassa rupesi soimaan ja kylmä väre souti Leenan
ruumiin lävitse. Hän jälleen ryhtyi lyömään avaimella läkkikannun
laitaan, siten tyynnyttääkseen parkuvaa Kasperia. Äskeiset kuvat vielä
pyörivät mielessä. Sydän oli kumman herkkä, kyynel pyrki silmään ja
ruumis vavahteli ehtimiseen.

— Jos hyvä Jumala olisi niin armollinen ja ottaisi luokseen Kasperin...

Ovi aukeni ja Mikko astui sisään. Hän potkasi kehtoa ja ärähti:

— Ei pentua tarvitse niin ahkeraan vaalia.

— No kun itkee, niin surkeasti... eikä tyynny millään.

— Anna itkeä... ei se ole kuin terveellistä.

— Et sinä ennen naimistamme noin puhunut. Lupasit pitää kuin oman
lapsesi..

— Lupasit, hm, kylläpä sinulla olisi herkkä mieli, kun moisia
lupauksia uskoit. Penikka, etkö tuki suutasi?

Mikko toisen kerran potkasi kehtoa, jotta se oli vähällä kumoon
pyllähtää. Kasperi säikähti ja lakkasi itkemästä kuin naulattu. Mutta
Leena seisoi yhä kehdon vieressä, kädessään läkkikannu ja suuri,
ruostunut avain.

— Seisot siinä penikkasi vieressä kuin pataässä... toisit edes
illallista pöytään.

Moiseen kohteluun oli Leena jo tottunut, ja sanaakaan sanomatta rupesi
hän nostelemaan ruokia pöydälle. Toi siihen perunia, silakkaa, puuroa
ja kuorittua maitoa. Meni sitte antamaan rintaa Kasperille, joka jo
vallan oli tyyntynyt.

— Nassu on nälässä... nuoleskelet sitä kakaraasi niin ahkeraan, ettet
jouda edes elukoita ruokkimaan...

Mikko muljautti silmäänsä niin äkäisesti, että Leenan täytyi
ehdottomasti nousta ylös laittamaan porsaalle ruokaa ja heittää
Kasperin vaaliminen tuokseen. Itkemäänhän se taas rupesi, mutta Mikon
tähden ei siitä auttanut huolia tällä erällä enempää kuin muulloinkaan.
Olisi pian saanut potkuja ja lyöntejä, kuten usein ennenkin, kun oli
Mikon nähden yrittänyt hoivaamaan Kasperia, onnetonta raukkaa.

— Jos luoja olisi niin hyvä ja armollinen, että ottaisi luokseen
lapsiraukan.

Mutta hyvä luoja ei ottanut Kasperia luokseen, vaikka Leena sitä
toivomalla toivoi. Kasarmissa muiden lapset usein sairastelivat, ja
kävipä siellä tuonikin silloin tällöin vieraana, mutta Kasperi oli aina
yhtä terve, yhtä sisukas parkumaan. Ei nälässä kituminen eikä hoidon
puutekaan voineet nykertää häntä sairaaksi. Hän oli kuin sitkeähenkinen
mato, joka elää miten kovissa pihdeissä tahansa.

                                                  ⸻

Uuden asukkaan ilmaannuttua kehtoon, sai Kasperi maata pärekopassa,
kanahäkin lähellä. Hän jo silloin yritteli kävelemään, vaikka työlästä
se oli, sillä sääret olivat kovin väärät ja kaikkeen liikkeeseen
epämukavat. Aikaa voittaen ne kuitenkin suoriutuivat, mutta silmäin
laita oli surkeampi. Ne olivat rumasti kierot ja pysyivät semmoisina
ijän päivän. Mikko oli potkuillaan ne semmoisiksi tehnyt. Oli kerran
survaissut kehdon kumoon ja siitä päivästä asti oli Leena huomannut
pojan silmissä jotakin vikaa, joka vika ajan vieriessä rupesi näkymään
yhä rumemmin. Raukka oli säikähtänyt silmänsä kieroksi.

Kasperi kasvoi suuremmaksi, älykkäämmäksi, mutta eivätpä päivät siltä
parantuneet, päinvastoin kurjuus eneni ijän mukana. Ravintokin oli
sitä ja tätä, enimmäkseen pilaantuneita tähteitä, jotka eivät muille
kelvanneet. Mikolla olikin tapana tuumia ruoan loppujen suhteen, ”että
jollei sika syö, kyllähän Kasperi syö”.

Kehtoon ilmaantui aina uusia asukkaita, joiden kanssa oli täysi peli.
Jos niistä joku itki tai loukkasi itsensä, sai Kasperi syyn ja lyönnit.
Jos niiltä mikä astia särkyi, tai jos tekivät minkä vahingon tahansa,
aina tuli Kasperi raukan selkänahka kysymykseen. Armoa ei käytetty
milloinkaan. Leenakin oli vähitellen tottunut Kasperissa näkemään
kaiken sen, mitä hänen älynsä mukaan pahuudella ymmärrettiin, ja lyödä
ja suomia Kasperia; oli siis luonnollisin asia maailmassa.

Tuommoisen kasvatuksen kautta kertyi poikaan äärettömän kova sisu.
Ankarinkaan suomiminen ei enää ottanut kyyneleitä hänen silmistään.
Mikon lyödessä hän vaan puri hammastaan, ja kun onnistui pääsemään
käsistä karkuun, niin kirouksia ja haukkumasanoja lasketteli suun
täydeltä. Äidin lyönnit ne sentään kipeämmin koskivat mieleen, mutta
kyyneleitä eivät nekään enää voineet heristää, ei ainakaan muiden
nähden. Milloin Kasperi ei voinut itkuaan tukkia, meni hän nurkan
taakse tai jonnekin munalle, jossa ei kukaan häntä nähnyt. Siellä
hän sitte alaa itki katkeria kyyneleitä ja siellä hän kostoa vannoi
Mikolle, äidille ja kaikille vihamiehilleen.

Erinomainen himo kaikkien väkevien ja karvaiden perään heräsi hänessä
ihmeteltävän aikaisin. Tärpätille; hokmannille ja kaikille muille
sentapaisille aineille oli hän oikein ahvattu. Jos kaappi milloin
unhotettiin lukita, saatiin olla varmat että Kasperi oli niellyt
rohtopullot tyhjiksi. Kovinkaan kuritus ei siinä suhteessa voinut
vaikuttaa häneen. Yhtä ankara oli himo tupakin perään. Kasperi puri,
poltti ja piti huulessaankin, jos vaan keitä sai tupakoita. Eräs
mällijuttu tuli varsin kuuluisaksi ja sille naurettiin kartanossakin.
Mikko loikoi nimittäin eräänä sängyssään ja siinä
loikoessaan näki, miten Kasperi varkain pisti ikkunalta poskeensa
tuoreen mällin. Mikko karkasi sängystä suoraa päätä pojan korvahiuksiin
ja rupesi kaivamaan mälliä suusta ulos. Mutta sitäpä ei siellä
löytynytkään, jos vaikka miten tyystin tarkasti suun — poika oli
hädissään niellyt mällin, koettaakseen siten välttää selkäsaunaa.

Kuluivat ne vuodet kurjuudessakin, ja Kasperi oli jo tullut
neljäntoista vuoden vanhaksi. Hän oli päättänyt ruveta suutarin
ammattilaiseksi, ja oppipaikka oli hänelle jo hankittu kirkonkylään,
jonne oli matkaa kasarmista runsas. Pyhäinpäivän maanantaina
tuli lähteä. Erojaishetki hiukan värähytteli Kasperin
sisukasta luontoa. Kun piti lähteä vieraasen maailmaan kasarmista,
jossa jokaisen seinähirren oksakin oli tuttu, poluista, kannoista
ja kivistä puhumattakaan. Vaikka tosin siellä selkäänsäkin oli
saanut liiemmäksi, mutta kärsittyhän ne olivat, ei niitä kannattanut
enää muistella. Eivätkä ne, kumma kyllä luontoa yhtään kirvelleet.
Päinvastoin teki mieli pyytää isältä ja äidiltä anteeksi... mutta
kun yritti semmoisia sanoja lausumaan, niin aivan siltä tuntui, kuin
jos olisi äkkiä laskettu sulkupuu kurkkutorven eteen. Ja niin ne
anteeksipyynnöt jäivät tekemättä.

Uudet sukat ja puhtaan paidan antoi äiti lähteissä, antoipa kätensäkin
ja käski käyttäytymään siivosti ja tottelevaisesti sekä heittämään
kaikki pahat elkeet pois. Silloin Kasperin kova sydän suli ja viljavat
kyyneleet syöksivät silmistä poskille. Hän kätteli ja halaili nuoria
siskoja ja veljiään, lausui äidille änköttäen hyvästi ja astui sitte
ovesta porstuaan. Kasarmissa asui monta perhettä ja kaikkien luona kävi
Kasperi hyvästi heittämässä. Ystävällisen sanan ja hyvän kehoituksen
hän kaikilta sai... vanhat synnit näkyivät unhottuneen joka taholla.

Viimeksi meni hän siihen tupaan, jossa Sohvi asui. Tyttö oli Kasperin
ikäinen, hänen ainoa leikkitoverinsa ja siis semmoisena myöskin hänen
paras ystävänsä. Sohvin vanhemmat olivat myöskin Kasperin ystäviä ja
monta selkäsaunaa oli heidän välityksellään joko kokonaan vältetty tai
ainakin lievennetty puolta pehmeämmäksi.

— Joko sinä nyt lähdet? kysyi Sohvi, hereten perkaamasta kaunaisia
ryyniä, joita oli pöydällä vadissa.

— Jo, että ehdin ennen pimeän tuloa perille.

— Onko ikävä lähteä?

— On vähän, vastasi Kasperi, takin hihalla pyyhkien kosteita silmiään.

— Tiedätkö, minäkin kohta menen kotoa pois.

— Minne?

— Kartanoon lapsenpiiaksi.

— Vai niin... no hyvästi nyt, Sohvi.

— Hyvästi, tulethan usein tänne katsomaan.

— ... Jos sieltä vain pääsee.

Kasperi pyörähti ympäri ja lähti tökertynein askelin ovesta ulos.
Polkua astellessaan kuuli hän Sohvin äänen huutavan:

— Kasperi, odota

— No, mitä nyt?

Kasperi pysähtyi ja pian seisoi Sohvi hengästyneenä hänen edessään.

— Katsos, minulla on tässä markka rahaa, jonka olen pitsin kutomisella
ansainnut. Minä säästin sen sinua varten... kas tuossa — ja Sohvi
pudotti valkoisen markan Kasperin kouraan, — jos mikä tarvis sattuu
näetsä, niin onhan hyvä, että on rahaa itsellä.

— Onhan se hyvä.

— Voi nyt hyvin. Eihän sinulla enää mitään hätää ole, kun olet jo
neljäntoista vanha.

— Ja lukeakin osaan ensimmäiseen pääkappaleesen asti. Eihän pitäisi
oleman hätää.

Ja vallan uudeksi ihmiseksi tunsi Kasperi itsensä tietä astellessaan.
Jota kauemmaksi kasarmi jäi, sitä rohkeammaksi muuttui mieli. Hänestä
tulee suutari, oikein kunnon suutari, joka tekee lujaa työtä helppoon
hintaan. Ensimmäisen kenkäparin, jonka hän ominpäin tekee, lahjoittaa
Sohville — ja niihin kenkiin tehdään sievät korot ja pannaan
kiiltonahkaa kärkiin!

Onnea lisäsi vielä valkoinen hopeamarkka, jonka äsken Sohvilta sai. Nyt
hänellä oli rahaakin, oli omaa rahaa kokonainen markka. — Mutta minne
sen panisi, jottei pääsisi putoamaan. Kukkaroa ei ollut, ja liivin
taskuihin ei ollut luottamista, voisi sieltä hypähtää ja tipahtaa
tiehensä, ja sehän olisi surkea onnettomuus. Parasta lie jo ajoissa
tehdä sille varma säilytyspaikka.

Ja ensimmäiselle sopivalle kivelle, jonka silmät keksivät maantien
vieressä, istuutui Kasperi, heitti takin ja liivin pois yltään,
otti lakkinsa sisästä parsineulan ja lankaa, repi veitsellä liivin
selkämystän auki ja neuloi sinne hopeamarkkansa niin lujaan, ettei
ollut pelkoakaan sen hukkaantumisesta. Jatkoi sitten matkaansa rohkein
mielin ja saapui ennen hämärää perille, kuten oli kotoa lähteissä
aikonutkin.

Ei hänelle montaa sanaa puhuttu tervehtijäisiksi. — Matami
laittoi syödä ja käski sitte menemään verstaasen, jotta tutustuisi
esimiehiinsä. Verstaassa kisälli ja kaksi oppipoikaa työskentelivät.
Mestari itse kikkaili suurta vuotaa pieniksi kappaleiksi. Hetkisen
kuluttua hän poistui, mutta poistuessaan loi Kasperiin silmälasiensa
takaa tarkan katseen ja virkkoi samalla:

— Kaksi asiaa sinun etupäässä tulee huomata tässä uudessa ammatissa...
että olet ahkera ja aina tottelet ensimmäistä sanaa.

— Kyllä minä...

— Tuolla on tuoli sinua varten, käy sinne.

Mestarin poistuttua pani kisälli hänet pesemään ja ratkomaan muuatta
vanhaa saapasparia, ja kun työ oli tehty, sai hän lähteä noutamaan
olutta panimon myymälästä. Kisälli oli nimittäin kohmelossa ja riskaili
itseään oluella, kun ei tahtonut kiireitten töitten vuoksi vasituisesti
juomapäiviä viettää.

Helposti Kasperi oppi suutarin ammatin alkeet. Hän teki pikilankoja,
nauloja ja paikkaili vanhoja kenkiä semmoisella huolella ja
tarkkuudella, että pian sai mestarilta julkisen kiitoksen. Sitäpaitse
huomasi kisälli ja oppipojat että Kasperin silmät, vaikka olivatkin
kierot ja rumat, erinomaisen tarkkaan seurasivat kaikkia töitä, joita
verstaassa tehtiin, vaikka eivät vielä hänen alaansa kuuluneetkaan.

Tupakinpoltto ja kaikki muut elkeet jäivät pois, Kasperista tuli oikein
siisti miehen-alku. Hän luki ahkeraan katekismustaan ja opetteli
kirjoittamaan vanhemman oppipojan johdannolla. Kylänkäynti rajoittui
sekin mahdollisimman pieneen määrään, sillä outona ja kierosilmäisenä
sai hän usein seuroissa kuulla ivasanoja, jotka loukkasivat luontoa ja
veivät kaiken kyläilemisen halun pois.

Noin talvi kului työn nuherruksissa ja tuli kesä. Kasperin oli
määrä päästä juhannusaattona käymään kotona, ja mestari oli hänelle
ahkeruuden ja tarkkuuden palkinnoksi teettänyt uudet vaatteet uusien
saappaiden kera. Vaatteet riippuivat tuvan seinässä ja niiden kohdalla
lattialla oli sievät saappaat. Aika tuntui Kasperista loppumattoman
pitkältä, kun piti odotella kello yhteen saakka. Silloin vasta
annettaisiin hänelle vapaus kahdeksi päiväksi... ja annettaisi uudet
vaatteet ja saappaat! Toiset oppipojat olivat jo aamupäivällä päässeet
lähtemään, mutta Kasperi kun oli nuorin, oli hänellä joka kohdassa
ohuempi osa.

Kisälli oli juonut koko viikon ja kuorsaili nyt verstaan lattialla,
Kasperin työskennellessä paikkauksien kanssa. Vihdoin ehti kellon
viisari kahdentoista numeron kohdalle. Kasarmi, Sohvi ja kymmenet muut
seikat häiritsivät ajatusten rauhaa... mutta tuossa häiriössä oli niin
paljo suloisinta onnea, että hymy ilmaantui tuon tuostaki huulille.

Jo löi kello puolen tunnin lyönnin — mutta samassa pöhnäinen
kisällikin heräsi. Hän kopeloi taskujaan ja käski Kasperin oluen
noutoon.

— Kyllä menen.

— No mihin hitoille se raha on joutunut?

Kisälli yhä kopeloi taskujaan, mutta ei löytänyt sieltä rahaa. Vihdoin
hän herkesi etsimässä ja rupesi tuikeasti katselemaan Kasperia. Virkkoi
sitte äkkiä:

— Sinä olet varastanut minulta markan. Täällä ei ole ollut ketään
muita ja raha on pois... ja sinä näytätkin varkaalta jo kauas.

Kasperi tuli veripunaiseksi kasvoiltaan, joka seikka vaan vahvisti
kisällin epäluuloa.

— Anna tänne se hyvällä, muuten...

— Ei minulla ole kenenkään markkaa, sai Kasperi vihdoin änköttäen
vastanneeksi.

— Valehtelit poika, ei syytön noin veripunaiseksi muutu... kyllä minä
pian panen sinut totta puhumaan. Annatko rahan vai...?

Kisälli irroitti vyöltään solkisen hihnan ja rupesi sillä huitelemaan
Kasperia. Tämä huutamaan, ja pian tuli mestari ja matami verstaasen.
Kisälli lakkasi lyömästä, mutta vakuutti röyhkeästi Kasperin
varastaneen häneltä.

— Se ei ole totta, intti Kasperi... minä en...

— On se totta. Tulit äsken punaiseksi kuin veri, vaikka nyt olet jo
ehtinyt talttaa.

Ja kisälli rupesi syynäämään Kasperin lakkareja, joista ei kuitenkaan
mitään löytynyt. Siinä syynätessä osuivat kisällin kädet koskemaan
Kasperin liivin selkämystään, ja silloin ilon kiljahdus kuului
verstaassa.

— Mikä kova tämä täällä on, häh?

— Se on minun oma rahani...!

Kisälli repäsi liivin selkämystän halki, aikoen noin vaan pitemmittä
mutkitta anastaa rahan, mutta silloin Kasperin kova sisu kuohahti
reunojensa yli.

— Kuuletko roisto, että se on minun oma rahani, jonka...

Ja samassa pöhnäinen kisälli makasi pitkänään verstaan lattialla.
Petoeläimen notkeudella oli Kasperi syöksynyt hänen kimppuunsa ja
osaksi ruumiin väkevyydellä paiskannut hänet allensa. Kuuma ottelu
siinä syntyi. Mestari meni kisällin puolelle, mutta kaksinkaan eivät he
Kasperia voittaneet.

Tämä luikerteli kuin mato irti heidän käsistään, kynsi ja puri heitä
kasvoihin ja käsiin, ja lopuksi sieppasi pitkän naskalin työpöydältä,
uhaten pistää silmät puhki jokaiselta, joka uskalti tulla häntä
lähelle. Kun mestari näki ettei kovuus auttanut, virkkoi hän:

— Jo riittää... minä otan vahingokseni sen ja sinä Kasperi
lähdet minun huoneestani ihan tällä silmänräpäyksellä. So, pian...

— Kyllä mennään.

Kasperi haki takkinsa ja lakkinsa ja syöksyi suin päin ovesta ulos.
Ajatukset niin hurjasti kuohuivat, maailma pyöri viitenä silmissä.
Ikäänkuin tenhottomuudesta askeleet ohjaantuivat kasarmia kohden,
vaikka ajatukset eivät mitenkään olleet tolkullaan. Ne kuohuivat ja
riehuivat niin hurjasti, niin kiivaasti...

Vähitellen sitten surkea todellisuus rupesi paljastumaan silmäin eteen.
Joka askeleella, jonka astui kasarmia kohden, tuo surkeus yhä suureni,
kunnes sillä ei enää ollut lainkaan rajoja. Se rusenti mieltä ja painoi
askeleita niin kovasti, että täytyi hetkiseksi keskeyttää käynti.
Maantien vieressä oli vielä sama kivi, jonka päällä oli syksyllä
istunut ja istuessaan liivin selkämystään hopeamarkan neulonut. Samalla
kivellä istui Kasperi nytkin, otti liivin käteensä, neuloi kahtia
revityn selkämystän jälleen kiinni, antoipa neulan kiertää pariin
kertaan markankin ympäri, ettei ainoa rikkaus pääsisi hukkaantumaan.

Katseli siinä kivellä sitte Juhanin aikuista sinistä taivasta, ja
yhtäkkiä rinta täyttyi sanomattoman katkeralla surulla. Sydän rupesi
hytkähtelemään, ruumis värähtelemään ja kuuma kyynelvirta syöksähti
silmistä poskille. Tuntui ettei niin kovaa surua vielä milloinkaan
ennen ollut tarvinnut maistaa. Ne muinaiset murheet olivat tämän
rinnalla kuin lasten leikkiä konsanaankin.

II.

Vierähti vuosia kolme, ja sitte tuli uusi tuuma Kasperin päähän. Monien
vaikeuksien perästä sai hän juhannusaattona tavata Sohvin, joka palveli
kartanossa sisäpiikana. Sohville tuo uusi tuuma ensin piti uskoa ja
hänen lausunnostaan sen toteuttaminenkin sitten tuli riippumaan,
Lehtokujan mutka, johon ei kartanon ikkunoista sopinut nähdä, oli
määrätty yhtymäpaikaksi ja aika niin varhaiseksi, että herrasväki vielä
veti aamu-unia. Määrätyllä hetkellä tuli Sohvi kiirein askelin ja
tapasi Kasperin nojaamassa paksuun vaahteraan.

— Mitä tärkeätä sinulla on nyt ilmaistavaa?

— No, näetsä, kun en minä menesty täällä millään alalla. Kuten tiedät,
olen koettanut torpan renkinä, päiväläisenä ja jos jonakin, mutta
mikään ei tunnu sopivan luonteelleni. Ihmisetkin aina karvauttavat
mieltäni enkä minä uskalla rohkeasti astua kenenkään sivutse enkä
ketään vastaan.

— Kyllä tuon hyvin tiedän. Ketä kerran ruvetaan polkemaan, niinkuin
sinuakin... vaikka et sinä huonompi ole kuin muutkaan.

Ilon väläys näkyi Kasperin silmissä, hänen surullinen muotonsa muuttui
rohkeaksi.

— Näetkö, minä olen tuuminut mennä kaupunkiin muurarinoppiin. Se on
rahallista ammattia, kovin rahallista. Moni, jolla ei ole ollut muuta
alkua kuin kaksi kättä, on näinä aikoina muurarin alalla rikastunut
piloille.

— No, no, elä nyt...

— Jos sinä hyväksyisit tuon tuumani.

— Täytyyhän minun hyväksyä, täällä ei kuitenkaan sinulle onni koita.

— Ei koita, siihen päätökseen olen itsekin tullut.

— Mutta siellä kaupungissa sinun tarvitsisi olla vakavan, hyvin
vakavan, muuten...

— Epäiletkö minua?

— No, enhän minä erittäin epäile, mutta vain sanoin, kun se mieltäni
painoi. Milloin aiot lähteä?

— Heti juhlan jälestä... jos ennättäisin vielä tänä kesänä saada
oppipaikan.

Vielä hetkisen juttelivat he ja erosivat sitte. Kasperin rinta oli
täynnä suloisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Juhlan jälestä hän
heti lähti kaupunkia kohden kulkemaan, lakkarissa isäpuolen lupakirja,
nimismiehen passi ja toista sataa markkaa säästettyjä rahoja.

Oppipaikan saannissa kohtasi häntä vaikeuksia ja hän aikoi jo lähteä
toiseen kaupunkiin, kun sattuma viskasi hänelle asuintoveriksi erään
muurarin ammattilaisen. Markkanen oli tämän nimi ja kaupunkeja hän
oli kierrellyt. Sulavilla jutuillaan hän osasi saavuttaa kokemattoman
Kasperin luottamuksen siihen määrään, että tämä hänelle lainaili
rahojakin joitakuita markkoja. Yhdessä sitten rupesivat etsimään
muurarintyötä. Kasperin oli määrä ruveta oppilaaksi ja saada palkkaa
edistymisen mukaan. Eräältä leskirouvalta sitte onnistuivat saamaan
työtä. Sillä oli laitakaupungissa uusi talo, johon piti muurattaman
puoli tusinaa tulisijoja. Markkanen teki urakkakaupan, otti
käsirahat ja niin ryhdyttiin töihin. Joka lauvantaina saatiin rahoja
etukäteen, kunnes rouva vihdoin kielsi enempiä antavansa. Työ edistyi
hitaanpuoleisesti, sillä Markkanen vietti säännöllisesti kapakassa
vapaamaanantaita — vietti väliin puoli viikkoa. Kasperi kyllä
harmitteli, mutta hän ei voinut yksin työtä jouduttaa, opettelevainen
vasta kun oli koko toimessa. Vasta syyskuun lopussa valmistuivat
muurit, yksi toisensa jälestä, sillä Markkanen oli jättänyt jokaisen
tulisijan hieman keskeneräiseksi. Yhtenä päivänä ne kaikki sitte
lopullisesti valmisti. Koetustulet tehtiin — ja savu ei mennyt
rahtuakaan ulos. Muurit olivat kerrassaan raiskatut. Rouva vaati
rahoja takaisin, uhkasipa antaa käräjiin haastonkin, mutta hankittuaan
tarkempia tietoja Markkasen olennosta, heitti hän kaikki vaatimukset ja
uhkaukset tuokseen.

Kasperi oli kaiken tuon johdosta varsin onneton. Hän kovasti katui,
kun ei tullut lähteneeksi kesällä muihin kaupunkeihin, kuten jo
oli aikonut. Nyt se oli vuodenajankin suhteen sopimatonta, sillä
Mikonpäivä oli kynnyksellä ja muuraustyöt siis arvatenkin jo kaikkialla
loppupuolella. Täytyi jäädä talveksi kaupunkiin ja varustautua tekemään
töitä mitä tahansa.

Kävi Kasperi kuitenkin monen mestarin puheilla, mutta minkäänlaatuista
oppipaikkaa ei onnistunut saamaan. Milloin oli ikää liian
paljon, milloin kasvojen muoto herätti mestareissa epäilystä ja
vastenmielisyyttä, milloin taas oli joku muu syy.

Noina vastuksien aikoina sitte heräsi eleille vanha himo väkeväin
aineiden perään, ja eräänä pyrypäivänä löysi Kasperi itsensä kapakasta.
Hän istui ja joi Markkasen kanssa, joka yhäti vielä oli hänen
asuintoverinsa.

Himo teki pian Kasperin orjakseen — hän ei enää voinut päiväksikään
irtaantua juomisesta. Ansiot, vanhat säästöt, kaikki hupenivat
viinapikariin, ja rahojen loputtua tuli vaatteiden vuoro. Nekin
vaihdettiin rääsyiksi, ja pian oli Kasperi muuttunut täydelliseksi
katujätkäksi, joka teki päivän nälässä työtä, voidakseen istua illalla
jonkun hetken kapakassa.

Joulun välipäivinä oli kaikki keinot loppuneet, oli työnintokin
loppunut, sillä kurja elämä oli lyhyessä ajassa veltostuttanut
jäntereet ja poistanut kaiken työhalun.

Erään kerran tuli Markkanen vasta aamulla kotiin. Sillä oli povessa
hyvä hopeakello ja trikootakki. Viimemainitun heitti hän Kasperin
syliin ja virkkoi:

— Joudu torille muuttamaan rahaksi tuo... tässä alkaa herrain elämä.

Leenan Kasperi.

— Mitä, helkkarissa? Mistä sinä...?

— Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa... joudu vaan torille, kyllä
maalaiset sen ostavat. Minä lähden tätä kelloa sulattamaan.

Kohmeloinen Kasperi puki rääsyt ylleen, kiiruhtihe torille ja alkoi
hieromaan takin kauppaa maalaisien kanssa. Olisi päässyt pian
kaupattavastaan eroon, mutta vaati korkeita hintoja ja kulki siten
torilla toisen luo. Sillä välin jo päivä alkoi sarastamaan. Vihdoin
oli kaupat syntymäisillään erään hyvinvoivan näköisen isännän kanssa.
Mutta rahoja lukeissa sekaantui eräs kaupungin matami kaupantekijäin
asioihin, virkkoen:

— Tuo on varmaan varastettu takki... on niin varkaan näköinen tuo
kaupitsija. Poliisi, hoi!

Muutaman sylen päässä asteleva poliisi ohjasi pian askeleensa ääntä
kohden, ja päästyään huomioon kysyi hän Kasperilta tuikeasti:

— Onko se omasi?

— Ei... ei ole.

— Kenen se on?

— En tiedä... minä sain sen...

— Keneltä?

Kasperi tunsi jo, miten luja käsi tarttui häntä kaulukseen.

— Markkaselta.

— Ahaa, veitikka... kyllä se Markkanen tunnetaan. Käyppä minun mukaani
nyt heti.

Kuljettiin suoraa päätä tyrmään, ja siellä oli Kasperilla aikaa selitä
kohmelosta, miettiä takin alkuperää, sekä tehdä muitakin havainnoita
elämän suhteen, joka oli kiertynyt surkean kurjaksi.

Takista pidettiin sitte jupakkaa oikeuden edessäkin, jonne
poliisin saattamana tyrmästä astuttiin. Kun kaikki seikat olivat
tutkitut ja pohditut moneen kertaan, luettiin tuomio. Markkanen,
joka kovissa raudoissa käytettiin oikeuden edessä, tuomittiin
toiskertaisesta murtovarkaudesta vesikoppiin ja sitte kahdeksi vuodeksi
kuritushuoneesen. Kasperi, joka puolustautui kehnosti,
kastui hänkin jutussa koko lailla. Varkauteen osallisena tuomittiin
hän rahasakkoihin, jotka sakot varojen puutteessa voitiin vaihtaa
kahdeksanpäiväiseen oleskeluun vesikopissa.

Eihän se kipeä, mutta se häpeä! Nuo kahdeksan päivää eivät mitään
merkinneet ruumiin kärsimysten suhteen, sillä Kasperilla oli luonto
ja lihakset, jotka olivat kovempiinkin tottuneet, mutta se häpeä, se
tuntui olevan poltinraudalla otsaan merkitty. Kun vesikopista tuli
kaupungin kadulle, niin omituisen arka oli mieli ja omituisen vauhka
tunne risteili sydämmessä. Silmät pelkäsivät katsoa ihmisiä, sydän
pamppaili kiivaasti, kun vaan vilahdukseltakin näki poliisin virkatakin.
Kosketus takinkaulukseen tuntui niskaluissa vieläkin tuoreena.

Nälän pakoittamana oli Kasperin jälleen ryhtyminen työhön, uusi
kortteeri oli myöskin etsittävä, sillä oikeusjutun johdosta ei
entinen emäntä enää myöntänyt huoneessaan yösijaa. Kapakassa käyntien
suhteen teki Kasperi lujan päätöksen, ja näyttikin hänellä olevan
voimaa pitää päätöksensä, koskapahan jo monet illat istui kotona,
miettien tapahtuneita asioita, jopa tapahtumattomiakin. Erään kerran
illallista syödessä kiintyi hänen huomionsa käärepaperiin, joka oli
voin ympärillä. Paperi oli vanha sanomalehti. Kasperin silmät osuivat
erääsen kohtaan, jossa seisoi:

— Rohkea varas. Yöllä t. k:n 28 p:ää vastaan murtautui varas
posteljooni X:n makuukamarin viereiseen huoneesen, vieden saaliikseen
useampia vaatekappaleita ja hopeakellon. Valpas poliisimme pääsi
varkaan perille heti seuraavana päivänä. Eräs Markkanen niminen
mies, joka on lyhyemmän ajan oleskellut kaupungissa, muurarintyötä
harjoittaen elinkeinonaan, joutui satimeen varastettuja tavaroita
kaupistellessaan. Samoin vangittiin kauppatorilla eräs ”Leenan Kasperi
”, joka niinikään yritti rahaksi muuttaa varastettua
vaatekappaletta. Luullaan että mainittu Leenan Kasperi, joka näyttää
olevan oikein ehoisa rosvonalku, on ollut Markkasen apulaisena ja
kätyrinä. Molemmat istuvat nyt tyrmässä, odottamassa tekojensa
seurauksia.

                                                  ⸻

Veitsi putosi Kasperin kädestä ja suupala työntyi kurkusta ylös, kun
oli lukenut uutisen loppuun. Tuolta kannalta ei hän tullut koskaan
ajatelleeksi asiaa; ei vahingossakaan muistanut, että viranomaisten on
tapana sanomalehtiin painattaa pahantekijäin nimet ja siten tehdä ne
kuuluisiksi kautta maan.

Sanomalehti oli hänen onnensa kuolinisku. Siinä seisoi hänen nimensä
varkausjuttuun kietoutuneena... ja häntä mainittiin rosvonaluksi. Tuota
sanomalehteä luetaan joka päivä kartanon kyökissä. Sohvi ja ne kaikki
muut ovat jo aikoja sitte tuon pätkän lukeneet, ovat aikoja sitte
tienneet, että hän on ollut varkaan apulaisena, että hänet on torilla
vangittu ja viety tyrmään.

Voi suuri Jumala sentään! Hänen papinkirjansa oli pilattu, hän ei ikinä
enää voi saada mitään oppipaikkaa. Hän oli mennyttä, kokonaan mennyttä
miestä.

Ja kenen syy tuohon kaikkeen? Hänen itsensä. Kun rupesi kapakassa
käymään ja viinapikareja kallistelemaan. Joi rahansa viimeiseen,
joi vaatteetkin yltään ja sitten nälissään ja viluissaan meni
varastettua takkia torille kauppaamaan. Kun olisi pysynyt raittiina ja
siivona, ei moista olisi tapahtunut, ei ikinä. Mutta roistolle hankkii
piru kumppaniksi toisen roiston. Viina veti hänet Markkasen ystäväksi
ja ystävyys johti tyrmään.

Eihän niistä muista maailman ihmisistä niin suurta lukua olisi ollut,
mutta Sohvi, sen silmät olisivat saaneet säästyä moista uutista
lukemasta. Hän oli luvannut tytölle, että eläisi vakavasti ja nyt
Herran nimessä...

Kun Kasperi tarkemmin ajatteli millaisilla tunteilla Sohvi uutista
luki, niin ihan ohimoja poltti ja korvissa alkoi kummallinen surina
kuulumaan. Koko yönä ei tullut unta silmään; kaikenlaisia kamalia
kuvia pyöri aatoksissa. Seuraavana päivänä ja seuraava yö ei ollut
hituistakaan parempi eikä rauhallisempi. Sydän riehui katkeruutta ja
katumusta, jonkinlainen mielen häiriö rupesi anastamaan valtaa koko
henkisen olennon yli. Kesken syvintä unta tuli äkkinäisiä, ankaria
säikähdyksiä, usein sydänpäivälläkin ruumis äkkiä sätkähti, niinkuin
olisi joku näkymätön voima antanut sille ankaran iskun. Työhalu katosi,
kasvot muuttuivat laihoiksi, koko olento rupesi kuihtumaan.

Tuommoista surkeata tilaa kesti kesään saakka. Sitte Kasperi äkkiä
teki rohkean päätöksen... hän päätti mennä tapaamaan Sohvia! Tunsi hän
tiellä astellessaan selvästi, että veri kierti suonissa tavallista
nopeammin pelkästä pelosta, miten uskaltaa katsoa Sohvia silmiin, tunsi
hän jo hyvin, miten leveä juopa oli heidän välillään, mutta sitteki hän
astui ja riensi. Häiriötilassa oli lemmentunne Sohvia kohtaan muuttunut
rajuksi intohimoksi, ja kaikki terve järki oli väistynyt aivoista.
Lankeemuksen tila kyllä raateli ja piinasi mieltä, mutta ajatuksiin ei
tullut huomiota, että ensin olisi tarvinnut kohota kurjasta tilastaan
ylös, ennenkun sopi näyttäytyä tytön edessä.

Kasperi astui ja riensi. Hän sovitti matkansa siten, että saapui
lehtokujalle sydänyön tienoissa. Vapisten koko ruumiissaan asteli
hän kulmakamaria kohden, jossa tiesi Sohvin makaavan. Löi hiljaa
ikkunanlasiin, odotti pari silmänräpäystä, ja löi sitten toisen kerran
hieman kovemmin. Kului minuutti tai pari, niin jo uudinta työnnettiin
syrjään ja Sohvin kukoistavat kasvot ilmaantuivat ikkunaan. Kasperi
viittasi kädellään... ja häntä ymmärrettiin. Uudin työnnettiin jälleen
paikalleen, hetkisen kuluttua avautui kyökin ovi ja Sohvi seisoi
rappusilla.

— Jumala nimessä! Sinäkö se olet, Kasperi?

Sohvi oli kovin hämmästynyt eikä hän astunut askeltakaan edemmäksi.
Kasperilla ei myöskään ollut rohkeutta mennä antamaan kättä, hän jäi
seisomaan parin sylen päähän rappusista.

— Minä se olen, älä suutu, hyvä Sohvi, vaikka...

— En minä suutu, mutta en minä ymmärrä, mitä varten enää tänne tulit.

— Näetkö, hyvä Sohvi, minä ajattelin, että jos sinä vielä antaisit
minulle anteeksi. Minä olen kuullut, että jossakin kaukana merien
takana on maa, jonne paljo kovan onnen sortamia ihmisiä muuttaa.
Alottavat siellä uutta elämää ja... minäkin ajattelin, jos sinä...

— Poika raukka, minä säälin sinua, mutta minkäänlaisissa tekemisissä
en enää tahdo olla kanssasi. Et aavistakaan, miten paljo minä sain
kärsiä, kun sanomalehdissä tuli niin kauniita viestejä sinusta.

— Hyvä Sohvi, sen asian laita oli vähän näin ja noin.

Ja Kasperi kertoi lyhyesti koko varkausjutun. Kysyi sitte:

— Epäiletkö että valehtelen?

— En suinkaan epäile, mutta kun mies elää siististi, ei hän
milloinkaan sekaannu semmoisiin juttuihin. Rupesit juomaan ja
rentustelemaan. Tuo pukusikin jo puhuu kyllin selvää kieltä. Olet nuori
mies ja kehtaatkin käydä tuommoisissa rääsyissä.

Kasperin laihat kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Kurjaa vaatetustaan
ei hän tullut lainkaan ajatelleeksi matkalle lähteissä, ja nyt hän
häpesi että oli vaipua maahan.

— Unhoita minut ja...

— Sekö viimeinen sanasi?

— Ja paranna elämäsi.

Sohvin sievä vartalo katosi kyökin rappusilta. Kasperi seisoi kuin
kivettynyt pari silmänräpäystä paikallaan. Lähti sitten hiljaisin
askelin käymään lehtokujaa alas. Kasarmin polun haarassa hän seisahti
ja mietti josko mennä äitiä ja Mikkoa katsomaan.

— Mitäpä niissä katsomista... pysyvät ne selkäsaunat muutenkin
tuoreessa muistissa.

Ja Kasperi astui takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Kaupunkiin
saavuttuaan luki hän pienet rahavaransa, ja rahojen kanssa astui hän
joutuin kapakkaan, lievittämään sydänkipujaan.

III.

Kartanon herra oli myynyt metsää useamman tuhannen markan edestä ja
lukinnut rahat kirjoituspöytänsä laatikkoon. Metsänostajille sitten
pidettiin pienet kekkerit, joten vasa puoliyön tienoissa käytiin
nukkumaan. Syysyö oli pilkkopimeä. Tuuli ärjyi voimakkaasti, metsä
kohisi, järven laineet löivät korkeina kuohupäinä rantakallioita
vastaan.

Lehtokujan mutkassa kuiskaili kaksi miestä, odotellen tulien sammumista
kartanossa. Toinen mies oli Markkanen, toinen oli Leenan Kasperi.

— Jo nyt on aika, virkkoi viimemainittu, kiristäen vyöhihnaansa
lujemmalle... tulet ovat jo pari tuntia olleet sammuksissa.

— No mennään sitte.

Miehet menivät suoraan lasikuistia kohden, pujottautuivat pensaiden
läpi konttoorihuoneen ikkunan taakse. Kuului vaan heikkoja risahduksia,
kun kaksi vahvaa lasia painettiin tervatulla kankaalla rikki. Sitte
tuiki pieni saha katkasi pystysuorassa olevan välipuun poikki kahdesta
kohden.

— Nyt tämä kohta on hyvässä reilassa.

Kasperi ryömi ensin itse konttoorihuoneesen ja auttoi sitten
Markkasenkin sinne. Tällä oli useammanlaatuisia tiirikoita, joilla
koetettiin avata kirjoituspöydän laatikkoa. Kasperi veti vähä väliin
tikulla tulta, vaikka hän muutenkin oli perin tuttu huoneessa. Oli
ollut kartanossa päiväläisenä ja saanut useat kerrat laatikosta rahoja.

Viimein eräs tiirikka sopi ja laatikon lukko napsahti auki. Kasperi
veti tulitikulla valkiata.

— Hyi piru, miten paljo kruunun mynttiä.

— Ihan kokonainen aarre. Minä olin oikeassa, kun arvelin, että
metsänhinta vielä on kotona.

Kasperi tyhjensi taskuistaan mitättömät paperinlaput lattialle ja
sulloi laatikosta setelejä sijaan. Kun kaikki oli tyhjennetty,
ryömittiin jälleen ikkunasta pois ja hyvää hyppyä sitte mentiin
lehtokujaa alas. Kasperi, joka tunsi tarkoin seudut, johti kulkua
poikki niittyjen, metsien ja peltojen. Hiki virtasi kovasti kasvoilla
ja väliin oltiin puolittain tukehtua, mutta jalat olivat ponnekkaat,
vahvat. Eikä mielikään ollut pelokas tai alakuloinen. Koko temppu oli
käynyt niin hiton sievästi ja sukkelasti. Ei mitään vaikeuksia eikä
odottamattomuuksia, vaan kaikki oli mennyt laskujen mukaan.

Oli vielä pimeä, kun Kasperi ja Markkanen saapuivat rautatien asemalle.
He ostivat piletit ja astuivat yöjunaan, joka tulla huristi lyhyen
hetken päästä asemalle. Ajoivat sitte eräälle suurelle keskusasemalle
ja odottivat siinä, kunnes tuli juna, jolla pääsivät laukkaamaan
muuatta sisämaan kaupunkia kohden.

Alkoi sitte herraselämä. Päivät myötänään asusteltiin kapakoissa,
kaikki himot tyydytettiin, kaikki hyvät nautittiin. Kyllähän Kasperilla
oli vahva aie seilata Amerikaan, mutta nautinnoiltaan ei joutunut
aietta toteuttamaan. Markkanen sitä paitse lupasi yhtyä matkaan, mutta
se tahtoi vielä viimeisen kerran pitää oikein kuohuvaa iloa Suomen
niemellä, ja siten jäi lähtö aina tuota tuonnemmaksi.

Sanomalehtiin ehti jo tieto varkaudesta. Kun Kasperi ja Markkanen istui
eräänä aamuna kapakassa, rupesi joku vieras lukemaan seuraavaa uutista
kaupungin sanomalehdestä:

— Suuri varkaus. Viime viikolla varastettiin — — — kartanosta
toistakymmentä tuhatta markkaa. Varas on eräs ”Leenan Kasperi”, kuten
varkauspaikalle pudonnut vanha nimismiehen passi osoittaa. Apulaisena
hänellä luultavasti on ollut eräs entinen kuritushuonelainen, Markkanen
nimeltä, sillä pihan hietikossa näkyi kahden mieshenkilön jäljet,
ja mainitut varkaat ovat ainakin jo kerran ennen olleet yhdessä
komplotissa. Leenan Kasperi on lyhytkasvuinen ja kierosilmäinen,
Markkanen taasen pitkä, käytökseltään ja olennoltaan oikein
herrasmiehen tapainen. Poliisi on ryhtynyt ponteviin toimiin —

Kasperille ja Markkaselle tuli kovin vilu olla kapakassa. He joivat
lasinsa tyhjiksi ja korjasivat luunsa salavihkaa ulos. Juutalaisen
luo sitten menivät ja Kasperille valittiin vaatteet, jotka venyttivät
häntä pitemmän näköiseksi. Siniset silmälasit vielä hankittiin, jotta
pahin tuntomerkki peittyi näkymättömiin. Markkanen ei ollut moneen
aikaan ajellut partaansa, joten hän oli ulkomuodoltaan muuttunut niin
perin pohjin, ettei tuttavat työmiehetkään, joita hänellä oli joka
maanlaidalla, vastaan tullessa osanneet häntä tuntea. Komea puku vielä
lisäksi eksytti täydellisesti katsojan silmät.

Junassa sitte ajettiin erääsen maamme suurimpaan rantakaupunkiin, ja
siellä taas alkoi entinen herrakas elämä. Amerikan matka sai siirtyä
yhä tuonnemmaksi, sillä Kasperiakin alkoi moinen komea elämä lumota
siihen määrään, ettei enää muuta ajatellutkaan kuin nautintoja ja
himojen tyydyttämistä. Usein hänen täytyi purra hammasta, pidättääkseen
naurun, joka väkisinkin pyrki tulemaan, kun ihmiset häntä nimittelivät
herraksi ja kohtelivat arvokkaasti kuin mitäkin kunnian kukkoa.

Rantakaupunkin syrjässä oli kapakka, johon Kasperi ja Markkanen
erittäin mieltyivät. Siellä he vakituisesti viettivät päivänsä
umpeen. Joskus ikäänkuin huvikkeeksi ja muutteelliseksi kävivät
tosissa kapakoissa ja palasivat taas syrjäkadun kapakkaan niinkuin
oinaan kotiinsa. Eräs puolivillainen herrasmies kävi myöskin ahkeraan
samassa kapakassa ja joko sattumalta tai muuten, sovitti hän aina
itsensä Kasperin ja Markkasen lähelle. Lueskeli sanomalehteä ja nautti
viiniä, mutta niin niukasti, että lasillinen kesti tuntikauden. Muissa
kapakoissakin kyläillessä ilmaantui herrasmies aina samaan huoneesen,
lukemaan sanomalehteä ja pisaroittain nauttimaan viiniä. Kerran,
Markkasen ollessa puhvetin puolella juomatilauksia toimimassa, läheni
herrasmies Kasperia ja kysyi:

— Mistä kaukaa ollaan?

— Oulust... Oulust... Oulust ollaan kotoisin ja Turkin maalle mennään,
vastasi Kasperi, joka jo oli kunnon humalassa.

Enempiä ei herrasmies sillä kertaa kysellyt, mutta seuraavana iltana
puuttui hän syrjäkadun kapakassa pitempiin puheisin Kasperin kanssa.
Markkanen sattui taasen olemaan muissa huoneissa.

— Näettekö silmälaseillanne hyvin? kysyi herrasmies.

— Näen, vastasi Kasperi, mitään hoksaamatta.

— Minulla on myöskin heikot silmät... näytättekö lasejanne, jos sen
lajiset sopisivat minullekin.

— Kyllä.

Kasperi antoi silmälasinsa herralle, tämä asetti ne nenälleen ja
tarkasti niiden takaa tyystin Kasperia.

— Hyvät on, minäkin näen niillä erinomaisen tarkasti. Juotteko lasin
viiniä?

— Kyllä.

Herra pistäysi puhvetin puolelle, mutta viinilaseja tilatessa kuiskutti
hän jotakin ravintolan isännän korvaan. Palasi sitte lasien kera
Kasperin tykö ja kilahutteli hänen kanssaan. Markkanen tuli hänkin
samaan huoneesen.

— Tämä herra koetteli minun lasejani... hänellä on huonot silmät.
Kasperi loruili kuten humalainen ainakin.

Noin neljännestunnin lienevät siinä istuneet, kun jo ilmaantui kolme
poliisia ovelle. Herrasmies nousi äkkiä ylös ja tarttui Kasperia
kaulukseen, ja kolme poliisia ryntäsi Markkasen kimppuun. Mutta tämäpä
ei antanutkaan itseään kiinni. Revolverin veti käsille, laukasi
kahdeksan laukausta ja ruudin savun seassa syöksi ikkunasta ulos
pimeälle kadulle — ja sinne katosi.

Kasperi ei yrittänytkään tekemään vastarintaa, Hän sovinnolla seurasi
poliisia vankilaan ja siellä hän lyötiin koviin rautoihin. Sitte häntä
kuletettiin käräjiin vartiain saattamana. Oikeuden edessä tunnusti hän
kaikki, mutta ei osoittanut pienintäkään katumusta. Ilkkuva hymy oli
vain huulilla, niska suorana, ryhti ylpeänä.

Leena tuli käräjätaloon, saadakseen tavata onnetonta lastaan.
Etehisessä kohtasivat äiti ja poika toisensa.

— Kasperi... poikani — kova itkun tyrskinä kuului sanojen välissä,

— Kas, Leenahan se onkin. Vie Mikolle terveisiä ja sano hänelle, että
minä vapaaksi päästyäni tulen ja hirtän hänet pajuvitsalla.. sen käyrän
männyn oksaan siellä kasarmin lähellä.

— Kasperi, poikani...

— Ämmä, mene kotiisi parkumaan.

Paluumatkalla löi Kasperi, vaikka oli niin kovissa raudoissa,
vartijansa pyörryksiin, helisti raudat rattaille ja pötki karkuteille.
Sitte hänen elämänsä oli pitkä sarja rikoksia. Kautta maan levisi maine
hänestä, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka hänet saisi kiinni.

Hänestä tuli uhkarohkea varas, ja paljon hänellä oli erinomaisia
seikkailuja. Rohkeuteen yhdistyi tavaton kavaluus; kerrassaan
hämmästyttäviä olivat hänen retkensä ja työnsä. Juuri kuin luultiin
hänen olevan vallan toisella maanlaidalla, teki hän tekojaan luulijain
keskellä. Monta kertaa tuli hän oikeudenpalvelijain nenän eteen,
saadakseen yhä suurempaa mainetta. Ja kasvoihan se maine. ”Leenan Kasperi
” oli nimi, jolla oli surkean suuri kaiku koko Suomenmaassa.

Köyhän omaa ei hän milloinkaan koskenut eikä hän mielisti verellä
tahrannut käsiään, mutta rahoja hän vei pankeista, kauppahuoneista ja
rikkaiden pöytälaatikoista.

Pienet summat eivät hänelle kelvanneet, piti olla tuhansia ja
kymmentuhansia, ennenkuin Kasperi kehtasi itseään vaivata.

Markkinoilla hänet sitte vihdoinkin saatiin kiinni. Ankara kahakka
syntyi. Kasperi laukoili revolverilla ja peräytyi erääsen pihaan,
jota ympäröi korkea lankkuaitaus. Hän jo onnellisesti pääsi aitauksen
päälle, ja siellä hän jo heilutteli hattuaan oikeudenpalvelijoille
hyvästeiksi, mutta alas kadulle hypätessä taittui hänen toinen jalkansa
poikki... ja sitte hänen oli pakko antautua.

Varkausjutut kestivät käsitellä kokonaisia vuosia, niitä kuin oli
kymmenittäin ja eri maanpaikoilla. Kasperia kuljetettiin käräjistä
käräjiin ja surkean komeata oli hänen kulkunsa. Siinä oli liikkeellä
monet vartijat, asianomaiset nimismiehet ja siltavoudit ja kaikilla
niillä oli kovat aseet mukana.

Niin sitä kuljettiin, kunnes oli jokaisesta varkaudesta saatu tuomio.
Elinkautinen vankeus tuli kulkujen päätökseksi.

Viimeinen matka, jonka Leenan Kasperi synnyinmaansa mantereilla teki,
johti kohden Siperiata. Markkanen ja useita muita pahantekijöitä oli
seurueessa, mutta kellään heistä ei ollut niin suurta mainetta kuin
Leenan Kasperilla. Kun hän, huvittaakseen seuruetta ja hauskuuttaakseen
matkan ikävyyttä, otti sanan vuoron ja kertoili entisistä
seikkailuistaan, kuuntelivat toiset hiljaa ja äänettöminä. Tuo
lyhytkasvuinen, kierosilmäinen kumppani oli heidän mielestään suuri,
melkeinpä yliluonnollinen olento, jonka rinnalla he kaikki olivat
pahaisia poikanulikoita... Kasperi nautti tuosta kunnioituksesta.
Hän oikein iloitsi siitä ettei ollut noita mitättömiä, tavallisia
pahantekijöitä.

Niiden työt olivat kuin hiiren nakerrusta hänen töihinsä verraten. Ei
ketään heistä voitu verrata häneen, Leenan Kasperiin. Hänellä oli oma
suuri historiansa, oma suuri loistonsa.

Ja hän oli siitä ylpeä!