Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että
hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan
talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla
etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita
lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä
syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja
ylpeys, eli ”Helmilän prinssessa”, joksi häntä pian ruvettiin nuorison
keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään
huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen
silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.
Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan.
Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti
hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti
neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan
omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.
Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän
ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan
hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa
tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta
ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän
pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen
huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon.
Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen
koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi
silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi
silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle... Ja
sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin
hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän
ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua... niin, katsoipa hän itseään minkä
sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi,
ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.
Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet,
ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta,
että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että
vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat
perustuksiltaan horjua.
Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei
juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten
helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan
kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka
ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa
varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä
kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta
koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt
ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli
maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja
arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.
Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka
Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona
iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle,
mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä
salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman
suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja
ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös... ja
kasvoissa puhdas ilme...
Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen
ja astui kamariin.
Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon jälestä
. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa.
Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa,
veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen
ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle,
kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin
kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli
kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut,
mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta
voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta
saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi
omistajansa.
Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja
toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset
unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan
luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi,
mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä
emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet
asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan,
jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan... ei, sitä ei hän
tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan.
Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa
katsoa ja valita.
Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman
teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja
huudahtaa: ”Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika”... mutta
hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa,
joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään
huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta
Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä,
myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka
silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki.
Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön,
jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja
piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.
Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi
kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä,
tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä...
Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi
Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai
tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei
tullut kysymykseenkään.
Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.
Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen
kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla,
ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään,
vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa
tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.
Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan
suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän
tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.
Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton
talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys.
Antautua noin helposti voittajan saaliiksi... ei, sitä ei hän voinut.
Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään
pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän
voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa
häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta...
— Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?... ja Hilma hymyili
tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.
— Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.
Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena
jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa
rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli
valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.
Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta,
lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla.
Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä
vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan,
hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut
ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää
oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut.
Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan,
mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten
viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne
esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta.
Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti
rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa
käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin
juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle... ei, sitä ei hän voinut,
hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää
hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina
väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen
kuvan... mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja
ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.
Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan
tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja
loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä
kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki
ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä.
Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun
ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla... oli
entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.
Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että
Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan.
Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty
syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi
Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa
vastakohta — omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen
— valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa
sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja
Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä
ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi
Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn
ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua
ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka
valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla
oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten
kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla
kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse
ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi
äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet,
olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen
Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja
olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee,
huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.
Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää
naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen.
Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä,
jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata
takaisin.
Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla
sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset
päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan
luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi
asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita
ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään.
Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja
mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.
— Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä... ja ole viisas. Tottahan
ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.
— Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.
Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan
eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella
luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä
oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki
hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.
Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa
pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni
hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa
muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli
toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista
on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen
rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta
hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin
kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään
emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten
ennenkin kotona.
Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli
rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään,
yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan
naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä
puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten
edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli
ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.
Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi
emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen
jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen
viikkokauteen.
Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa
loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet,
jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen.
Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku
ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja
joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt
suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.
Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja
valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita,
uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi
tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu
oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset
voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran.
Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat,
uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa.
Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen
itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon,
jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua
muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja
sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu
tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa
tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin
muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen
loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että
tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä
naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan
päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka
riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta,
joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.
Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat
runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä
harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.
Eräänä toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon,
että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui
kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta
halveksivaisesti:
— Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?
Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri
Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti
hänet kauas jälkeensä.
— Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa
mielihaluaan noudattaa?
Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta
tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle
moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia,
tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin
raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että
he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen
raketti ja Helmilän prinssessa.
Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin
vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään
uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän
ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö
kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa
oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon
ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa,
Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi
edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.
Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin
Hilmaan... tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin... Vilhon
puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan
ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien
kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho
vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies
vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet
täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota
Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden
tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei
lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati
häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti
arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta
kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja
suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu
tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli
menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat
kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä
olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.
Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään
ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja
toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä
kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta
tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän
joukossaan.
Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen
kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki
niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka
huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden
vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin
vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja
kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne
herättivät Hilman sydämmessä.
Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho
usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa.
Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli
ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin,
tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen,
käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys,
halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin
Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina
monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.
Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho
innossaan:
— Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä...
— Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta... Hilma itsekin
säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne
lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa
kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa
syntyä... Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.
— Niin tekevät kaikki muutkin.
— Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja
riehuu...
— Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja
puolueellinen.
Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat
Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai
vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen
tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään,
miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon
sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa
ilmaa kaikkialle.
Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär
kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka
vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi,
jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein
jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä,
ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.
Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho
päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija
astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen
lähenijän täydellisesti.
Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu
tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen
päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman
myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui
kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi
lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa
tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden
vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen
kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana
Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin
kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin
tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo
ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti
jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis
tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti
kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän
lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki
heidän silmäyksensä yhä heltyvän...
Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli
kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki
mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön
valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti
hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään
odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi
hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä
Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.
Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: — — — ja syyttä
Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän
saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä
vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön
on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea
kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin
kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen
miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on
parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun
olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että...
Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi
hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen
otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi...
Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!
⸻
Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja...
Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu
kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin
täällä.
Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute
jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja
menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.
Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee
lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden
kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää
tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin
sähkövirta läpi hänen olentonsa.
— Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan
äkkiä ja tirkistävän ulos.
— Tulee... nyt juuri kääntyy tänne ylös.
Hilma lähti omaan kamariinsa, pukeutui kiireesti. Istui sitte ja odotti
hetkisen, kunnes emäntä tuli.
— Kuka se on?... kysymys oli hätähinen, malttamaton.
— Kalmanen, kirkonkylästä.
— Sekö uusi kauppias, joka vie itselleen kaikki ostajat.
— Se juuri... emännän otsalla näkyi varjo. Kalmanen oli mies, jolla
oli kirjavat elämänvaiheet ja vielä kirjavampi maine... Ethän toki aio
sille mitään lupauksia tehdä?
— Ja entäs jos tekisin? Kehtaa Kalmasta siinä omistaa vävykseen kuin
metsälaistakin tuolla...
— Ei sitä tiedä, mikä se on ollut ennen. Sanotaan että...
— En minä huoli siitä mitä sanotaan. Hän on kauppias nyt... vetää
ihmiset puotiinsa... ajaa piankin ohi toisten... menkää panemaan
teevettä kuumenemaan.
Päästäkseen kuulemasta enempiä vastaväitteitä, lähti Hilma emännän
edellä porstuaan. Virkeä tunne virtasi läpi hänen olentonsa, kun veti
oven auki ja astui kamariin, jossa Kalmanen, kirjavamaineinen mies,
veteli sikaarin savuja.
Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas
alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan
hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi
tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan,
tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään
tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla
puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja
entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma
herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin
toimen, käräjät... ei ollut ollenkaan hullumpaa.
Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.
Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:
— Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut
tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta...
— Raha kyllä tuo maineellisuutta... olisin hullu, jos en huolisi
Kalmasesta.
— Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?
— Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.
Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten
mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja
asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.
— Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat
haleta kateudesta.
— Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut
jo häistä puhetta?
— On... se tahtoo ensi Juhanin aikoina... pytinkikin valmistuu osalta
siksi...
— Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty...
että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.
— Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat... käsketään puhtaaksi
koko kylä.
— Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan
Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki
totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja
heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen... oh, tuollaiselle
puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.
— Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista... en voi kärsiä
sellaisia.
Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan
hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja
sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka
kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka
viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut
monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi.
Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja
käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa
ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä
vieläkin ylemmäksi.
Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.
Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että
hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut
lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei
enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta
oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset
käsitteet — sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen
oli jäänyt kauniisti sikseen — elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen
etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään
pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita,
näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa,
joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa
halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen
tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat
siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian
aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä
maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin,
lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.
— Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun
Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.
— Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?
Hilma koetti muuttaa äänensä ja katseensa niin leikilliseksi kuin
suinkin, mutta yksin jäätyään muuttui hän äkkiä vakavaksi. Hetkisen
aikaa tuntui rinnassa ahdistava, polttava ajatus. Se viilteli
tunne-elämän hennoimpia taimia, joita kasvoi ohdakkeiden ja muun
rikkaruohon välissä siellä täällä, se katkoi niitä osalta poikki,
osalta se kitkesi niitä juurineen ylös...
Tuon tehtyään ahdistava, polttava ajatus asettausi vähitellen
tuntumattomiin.