HAPANLOHKO.
Eipä taijja nää nykyaikaset immeiset tietee hapanlohkosta sen enempee,
ku kuollut lehmä silimästää, vaikka se vanaholle esvanahemmillemme on
ollunna oikeeta kansanommaista herkkuva, etennii savolaisheimolle. Ja
että se ruoka on toinperästä ollunna arvossapiettyvä, siitä on parraana
toistuksena se, että sen kuuniaks olj syntynnä tanssikii, nimeltä
”Hapanlohko”, jota tanssia rytkitettii kaikissa kihupaikossa, oljvatpa
ne nurkkatanssia taikka häitä ja läksiäisiä. Millo voan peljmanni alako
viulustaa ”Hapanlohkon” säveliä piästellä, sillo hyppäs lattialle jopa
ikäimmeisettii. Kaikki sen tietää, että tanssi on kirkolle ja
kirkonmiehille yhtä vihattava ku punane voate härälle. Mut kummallista
kyllä on ”Hapanlohko” taitanna olla erikoisasemassa niihinnii
silimissä. Ainakii seuroova tappaus antaa viittauksia siihe suuntaa.
N:n pitäjässä olj ennenvanahaa kirkherrana ja rovastina Sakarjpappi,
joka olj kerrassaa kansanmies, vaikka sen suonissa tiijjettii
oatelisverennii juosta lirisövä. Se tykkäs seurakuntalaisistaa ja
seurakuntalaiset tykkäs siitä, jopa siinä miärässä, että jos jossai
talonpoikaistalossa olj vaikka kuinka pienet pijot eli rypiäiset, aina
haittii rovast ihan jalansyten niitä läsnäolollaa kunnioittamaa.
Sentäheppä ei uskottuna Sykärjärve takana herrastuomar Piekäise talossa
oikeeta hiäilloo soatavan syntymää, ku eiltäpäi jo kuultii, ettei
hiävieraaks voi ite rovast soapuva, jonka piispa olj miärännä
hiäpäivänä jottai tarkastusta pitämää muutamassa seurakunnassa. Pienenä
onnen pilikotuksena tässä surkeuvessa olj kuitennii se, että kirkherra
ja rovast tahto nuore pari vihkiä pappilassa muutamoo aikasemmi
ku varsinaiset hiät vietettii. Ja juhlallisest se pyhä toimitus
Pappilan salissa toimitettiinnii ”ristillise seurakunna läsnäollessa”,
jona olj asjanommaiste vihittävvii vanahemmat ja puhemies sekä
luonnollisest rovastin pere. Ja sitte vihkimise piälle se nöyrä pyyntö
tehtii ja ihan vissi luppaus voajjittii, että ruustinna ja mampselit
soahaa tulla hakemaa hiätillaisuutee.
Ja kylläpä semmosii häihi passas männäkkii ku herrastuomari talossa
piettii, se ku olj koko paikkakunna varakkaimpia taloja, niin että ku
siinä pijot pantii toimee, niin niitä mainittii vielä mone
kuluttuva. Eikä se ollunna ihmekkää, sillä ne hiät olj oikeet
rytkähiät, vaikka ei kuitenkaa rötkyhiät, niinku nykyaikaset pijot
pakkoo olemaa. Ku häitä varte olj varustettu sekä mahhaa että piähä
pantavoo, ei sillo tarvinnu nälässä naukuva. Jos toas tulj maha ihan
pakollee ast syötyvä, sen kyllä sai tanssimalla huoppenemmaa. Sen ossoo
arvata sanomatakkii, että suure tuvan siltapalakit jytki, ku innolla ja
kunnolla tanssia rytkitettii, tanssittipa kihlakunna tuomar ihteesä
ruustinnookii. Ja sitä kelepas kahtoo, ku ne vanahoo hoppavalssia
pistel, jota nuor polv ei ollenkaa osanna, vaikka niillä uusia tanssia
olj loppumattomii ast — mistee nuo lie kaikkia kerännäkkää. Mut sillo
aina olj mylläkkätä, ku ”Hapanlohkoo” sattu peljmanni soittamaa! Sitä
nimittäi osas melekei jokkaine tanssia.
Se kuitennii herätti kummasteluva, että rovastin mampselit tanssi niin
kovin vähän, vaikka hiäilon korkeimmillaa ollessa hyvin monet rohken
niitä käyvä pyytämässä. Siitä ku oltii varmoja, ettei niitä ylypevyys
vaivanna, arveltii, että monenlaiset syötävät on voinna maharustingin
ryllätä ja panna epäkuntoon, jotta paremp istuva ku olla keikkumassa.
Mut arvelut tässäi suhteessa olj paikkoosa pitämättömiä, niinku monessa
muussai asjassa, sillä syy johtu kokonaa toisesta seikasta, mikä kohta
soahaa kuulla.
Samate ku toisettii vieraat läks runstinnakii tyttärinnee vuorokauvve
kuluttuva kottiisa. Jonku päivä perästä myös rovast virkamatkaltaa
palas. Mut eipä hiäilloo vastaasa soanna, voan itkuva ja kyyneleitä.
Molemmat mampselit, niät, itkee vollottivat, että pappa ei ou antanna
heijjä käyvvä opettelemassa tanssimaa muuta ku voan muutamia tanssia,
niinku esmerkiks ”Hapanlohkoo” ja joitai toisia vanaha-aikasia
luskutuksia. Rovast yritti ruveta lohuttelemaa, mut lohutukset ei
piässynnä tehhoosa tekemää, ku mampselit kilipoo hoasto, että:
— Kyllä myö soatii hävetä, ku nuoret siellä tanssi niin monenlaisia
kauniita tanssia, joista meillä ei ollunna oavistustakaa, eikä auttanna
muu ku voan pitj häppeissää istuva taikka männä kartano taakse itkemää.
Ei ollunna hauskoo se, ei ollunna, ui, ui, ui, uuhuuuu...
Rovast vakkuuttamalla vakkuutti, että kyllä asja korjataa — ja sillä
tappoo sitte vähitelle tyynnyttii.
Seuroovana sunnuntaina ku rovast piäs voimakkaa soarnasa loppuu,
keikist se ihtesä hyvin suoraks ja alako puhuva, että:
— Minun korviin on kaikunna, että sielunviholline, joka aina käy
ympäri ku kiljuva jalopeura, on Sykärjärve rannikolla asuva nuoriso
keskee kulettanna kaikenmoisia moalimallisia tanssia ja hyppyjä, joita
nuoriso nyt tanssia retkuttaa ja hypätä hytkyttää. Voi rakas nuoriso,
miksikäs annat vihollise ihtees riivata kaikkee uutee ja moalimallissee
sekä niillä ihtes turmelet! Etkö sinä tiijjä, ettei kaikki ou kultoo,
mikä kiiltää, eikä kaikki hyvvee, mikä on uutta? Vai niihenkö korreet
nimet teitä miellyttää? Mut heliskööt ne kuinka korreilta tahhaasa, on
niissä sisällä syntiä ja myrkkyä. Ja ku ette ies ymmärrä, mittee ne
nimet masulukat ja aamorpolokat merkihtöö, niin mittee varte niitä
ruppeette harrastammaa? Pysykee voan vanahossa vakavissa tanssiloissa,
jos joskus tanssista tahotte illoo löytee. Miksikäs teille ei kelepoo
niin hyvä tanssi, ku esmerkiks ”Hapanlohko”, joka laulamalla — ja
tässä se kirkherra ja rovast lauloo köllist yhtä hartaast ku ois
ollunna messuvamassa — kuuluu, että:
”Hapanlohkoo keitettii
ja pantii papuja sekkaa,
hierimellä hämmennettii,
ettei pala pohjaa,
rillirilliirallitaraa,
lallitalillilallaa...”
Niin, — hyvä ja rakas nuoriso, hylykee pois ne uuvvet tanssit ja pysy
vanahossa, vakkaissa tanssissa... Aamen, siunattuu ja siunoovaa nimmee
aamen...