ERJLAISTA ONNEE...

Sunnuntakiltana istu usseita miehiä sepä tuvassa, jutelle minkä mittäi
ja poltelle tupakkoo. Kaippa sitä juttuva lie jo tullunna liikookii,
koska istuttii iänettömmyyvessä, ettei kuullunna muuta ku huulte
moksauksia piippuja immiissä tai sylykäsyloksauksia. Viimme kuitennii
Pärenieme Koapro pitkäntoajaa sannoo jurrautti, että:

— Kyllä nuita immeisiä on monennäkösiä, mut monenloatusia niitä on
immeisluontojakkii.

— No, mitenkä niin? kysyttii.

— Siten niin, että esmerkiks tuvan palamisesta ois monj lykännä
itkuva, niinku köyttä. Mut ku tupa palo Kierilahe Joakolta, olj se
hyväkäs voan naurattanna ja tuummanna, että:

— Mänhää tuossa tupakii, mut tulj siinä lyst lutikoillennii...

— Passashan sen Joakon sillä viisii turpailla, ku sai tuvastaa niin
runsaat palorahat, että kyken paljo paremma tuva sijjaa laittamaa ja
vielä lisäks tais koko talave leivännii soaha, koska sen jäläkee
kuukausia makkailla pötkötti ja kuuntel, kuinka kylymä tuul männessä
vonku, että vuuvuuvuuvuh.

— Mistee se ne palorahat sai? kysäs Nenos-Antti, Purontausta
mökkitöllissä asuva mies, omituine jurrottaja, joka ainuvastaa sen
verra työtä tek, että riekaleissa pysy ja henkpitimiksee ruokoo sai. Ja
yhtä huolimato ku se olj ommaa ihteesä nähe, samalla tappoo se olj
välinpitämätö mökistäännii, jota se ei korjauksilla ja uuvistuksilla
ruvenna pilloomaa.

— Niin että, misteekö palorahat sai? Paloherralta tietystikkii —
kelteepäs se muilta.

— Missee se semmone paloherra on?

— Kaupunnissa se assuu, jossa on herroja, niinku puita metässä. Ja ku
se paloherra niillä virkareissullaa tiällä käväs, joutu Joakko
hevoskoakillaa sitä kyyjjihtemmää ja ymmärs sillo ketvotella asjasa
sille kannalle, että palaneesta tuvastaa nost rahhoo usseita tuhansia,
joilla uus korree ja keihkee tupa passas pyvätä eli rakentoo.

— Katoppas, vai usseita tuhansia markkoja, hm, vai usseita tuhansia...
Mut mistees se paloherra sen palamise ties?

— Kuka lienöö Joako puolesta ilimottanna. Ja hetj ku paloherra
ilimotukse sai, laitto se rahat, että jutkaht.

— Ja hetkö palamise perästä se ilimotettii?

— Eikös sitä myös, lie eiltäpäi ilimotettu — tottapa vissiinnii...

Tähä sitte juttelu tuvan palamisesta ja palorahosta piätty. Mut siinä
sitä järkeilemise aihetta olj Nenos-Antille moneks viikoks. Ihan
tuulmylly tavalla pyör sen aivossa palorahat ja uus tupa. Nyt vasta se
äkkäs, mitenkä kurja hökkel oma tupa oikeestaa on ja mitenkä
voarallista siinä on oleksia, ku se voi minä hetkenä tahhaasa puota
rytkähtöö eli luhistuva yhtee läjjää ja pistee tuvassa olijan nakkii,
niinku hiiren ikkääsä. Vähitelle ne järkeilyt alako johtoo miettimää,
että ossoohaa se palloo jonkuu toise tuppai, niinku Joakonnii. Ja ku
järkeily siihe kohtaa joutu, ei siitä ollunna askeltakkaa ommaa tuppaa
ja sen mahollissee palamissee. Mut hyvi ymmärrettävästä syystä tämä
kohta sattu niin lähheesest, että Antti rupes yksinää puhelemmaa ja
sanomaa, että:

— Ei sunkaa sillä Joakolla maha olla erjlaisempoo onnee ku
minullakkaa, niin että minunnii tupan ossoo palloo pölähtöö. Ja kyllä
sitte minnäi valamiilla paloraholla uuvve tuva pystyy pistän... Eikähää
sitä valamiilla rahalla mikä ou pystyy pisteekkää, ei oukkaa, ei, ei...

Ku sitte Nenos-Antti sattu tappoomaa moantiellä Aittosalame Villen,
joka olj kaupuntiin mänössä viijjäksee kauppiaa voi- ja kalakuorma sekä
sieltä tuuvvaksee tavarakuorman tullessaa, tuummas se Antti tälle,
että:

— Jos satut muistamaa, niin kysäseppäs, vieläkö se paloherra assuu
siellä, joka Kierilahe palaneesta tuvasta palorahat makso?

— Passoohaa kysyvä.

Eikä se Ville niin hatarapäine ollunna, ettei se ois muistanna
luppaustaa täyttee, vieläpä niin tarkallee selittöö, että:

— Heleppo se herra on löytee, sen asumukse seinässä ku on suur taulu,
niinku lukkari eissä kirkossa. Sitä paloherran taulun kirjutusta ei
tavalline ristitty immeine ymmärrä, se ku on ruotinkieline. Mut siinä
talossa kuuluu paloherran konttuor olova.

— Vai oikee konttuor, hm, vai niin... Mut millonka toas lähet
kaupuntii?

— Ens moanantakoamuna ihan kukonpuhteella.

— Otatko minut yhtee roppii?

— Kyllä passoo, sillä mahuthaa sitä tietä astuva luputtammaa, niinku
minnäi, hevosella ku on kuormassaa vettee reuhtomista ihan tarpeeks
ast.

Kaupuntii tultuva Ville näytti paloherran konttuori sekä samalla
neuvvo, mistee se ite kuormasa ottaa.

Nenos-Antti astuksia jurppi paloherran konttuorii, jossa tapas paksun
möhömaha herran pöyvvä iäressä istumassa. Sanottuvvaa hyvän päivän,
niinku Ville olj neuvvonna tekemää, kysäs se Antti, että:

— Työkös outte se paloherra, joka Kierilahe Joakolle maksotte
palorahat palaneesta tuvasta?

— Minä oun kyllä monelle Joakolle maksanna palorahoja, mut en nyt
muista, mikä niistä on ollunna Kierilahesta ja mikä mistäi. Mittees
varte sitä tievustatte?

— No, iliman voan, ku rupesin tuummimaa, että sen Joakon olj niillä
paloraholla niin mukava uus keihkee tupa rakentoo, että kelepoo sen
siinä nyt makkailla pötköttöö. Ja ku minulla on niin vanaha ja huono
tupa, että se taitaa ruveta henge piälle käymää, tulin tässä
ilimottammaa, että jos se sattus palloo pölähtämmää — ja siihe se ois
ihan omasa —, niin maksasitteko työ siitäi palorahat?

— Onkos se vakkuutettu?

— En minä siitä vakkuutuksesta mittää tiijjä ja ymmärrä. Mut ne
immeiset sano, että ku voan käy paloherralle ilimottamassa ennen
palamista, niin työ maksatte palorahat. Ja minä oun ruvenna tuummimaa,
että ku se mun tupan on niin huono, ois se omasa tulenruuvvaks.

— No, meinoisitteko työ tupanne polttoo?

— Suoraa puhhuissa minä oun arvellunna, että ku asjan ensiks
paloherralle ilimotan, niinku kuulu pitävän tehä, ja ku tiältä Villen
kans on kotosalle piästy, niin minä sen polttoo tuhhautan hetj ku
passoova kova tuul sattuu tulemaa.

— Ukko hoi — karjas paloherra sillo — vai meinoot sinä tehä
murhapolton, sinä tulenkorvennettava. Mut minäpä hankin polliissin ja
toimitan sinut linnaa, niin että...

Mut ku se paloherra siinä pauhatessaa pyörähtel, niinku villikissa
lattialla, livaht Nenos-Antti ulos ja juosta kaprist siihe talloo,
jossa Ville olj uutta kuormoo ottamassa.

— Koitin joutuva — sano se — sinuva auttamaa, että piästää vällee
kotia kohi lähtemää.

Mut mittää se ei puhunna paloherran luona käynnistää, eikä se Ville
ruvenna kyselemmäänkää. Vasta sitte kotonaa, ku se sänkyrovatissaa
leppuuttel uupuneita jalakojaa, se mielessää järkeil tällä lailla,
että:

— On se ku onnii totta, että immeisiä on monennäkösiä ja monenloatusia
on immeisluontojakkii. Mut monenlaista on onneekii, on totisest. Toine
soa palorahat, ku tupasa palamise ilimottaa. Ja ku toine männöö
ilimottamaa, uhataa toimittoo linnaa... Erjlaista on minun onnen ja
erjlaista Joakon onni... niin on, niin on....