OIKEE SAVOLAINE -- LUPSAKE.

— Tuossapa soa toas nähä oikee savolaise, tuummasin puoljiänee itellen
Pieksäme asemalla, johon öylösiltana olin soapunna ja yön moattuvan
olin lähössä matkoo jatkamaa pohjoista kohi.

Ku tapan mukkaa tulin hyvissä aijjo asemalle, olj minulla tillaissuutta
kaikessa rauhassa katella ja lörksästellä. Siinä sitte pist silimään
yksinää seista lupsottava mies, jonka piätin olova oikee savolaise sekä
ulokonaiselta että sisälliseltä immeiseltää. Piästäksen selevyytee
tuntosarvii tarkkuuvesta läksin matelemmaa miestä lähemmä, voijjaksen
vaivihkoo tutkimuksia tehä.

Ja hetj muutamia askeleita otettuvan huohmasin, että ulukokuer olj
aitosavolaista: peällä olj jossai miäri aijjaskoitunut harmoo
sarkapuku, joka olj niin väljä, että se melekei näytti riippuvan
irrallaa ja tokko lie ies ollunna miestä ihteesä varte laitettukkaa
taikka on se sitä tiettäissää tuumminna, että:

— Jos minuva moalima ahistaa, ei soa kuitenkaa voatteet ahistoo.

Jalakineina olj suuret pieksuronttoset, joihinka varret olj niin
laiskistunna, että ne koitti painautuva lahkeihe ala, vaikka piälläpäi
ne olj tarkotettu pittee. Piässä olj mustan lampaan villosta tehty
vilthattu, ei kuitenkaa Rumpu-Riston valamistama, koska se tunnettu
hattumoakar on jo aikoja moanna turpee alla. Noamarakenne olj
savolaista mallia ja silimät olj kummallisest sirrallaa, ikkääku ne ois
jottai tarkastellunna. Toisessa suupielessä olj piippunysä, josta mies
kisko savuja, ja toisesta suupielestää se tuontuostai syläistä
ruilautti kaiketikkii kielesä avulla ja piippuva hampaistaa ottamata,
niin että sylykäsemine olj tavallaa pien taikatemppu. Mahto siellä
suussa olla aikamoine mälli piipunperskoja hautumassa ja uus panos olj
parastapiätä kopassa valamistumassa. Muuten siinä toisessa suupielessä
olj merkillinen virnistys, puoliks niinku nauruva ja puoliks niinku
pilikkoo. Tukkoo ei ollunna keritty, voan runsaskasvusena ja pitkänä se
valu vilthatu alta, vieläpä korvai takkoo kiänty hivustukot käppyrää,
niinku koirranhäntä, ikkääku ne ois tahtonna nousta silimistä kuvvoosa
kurkistelemaa. Partoo olj tukko leuvva alla — arvatennii sitä varte,
ettei kulukkutaut tartu... Toisella olokapiällä riippuva retkotti
vanaha tuohkontti, jonka kieljsitteesee olj kirves terästää solomittu
ja vars olj allaapäi.

— Tuossa on oikee savolaine lupsake ulukopuolelta kahtoi — tuumasin
toas puoliänee itellen — ja kyllä mun on mäntävä sitä puhuttelemaa,
kuullaksen, minkälaine se on puhheissaa, koskapa kaikki merkit viittoo
siihe, että sisus vastoo kuerta. Niimpä esmerkiks huulettii — sillo ku
piippu olj poikessa hampaista — lupsotti olla niin somast vastakkai,
ikkäku ne ois outtanna hetkee moksapäise sanasutkaukse piästämissee.

Mut juur ku olin lähettyville piäsemäisillän paiskautu siihe kaks muuta
miestä, jotka näköjää olj vanahoja tuttuja, koskapa toine niistä pist
kättä ja sano, että:

— Kah, Anttihaa siinä on.

— Noh, mikäs minä voisin muu olla, ku kerta oun Antiks ristitty!

— Mittee sinä tässä tiet?

— Seison kahelia pilleksellä, niinku työ seisotte kumpanennii mies.

— Taijjatpa olla yhellaine leukailija ku ennennii vai mittee?
Meinootko männä junnaa?

— Eipähää siihe mänemätä piäse.

— Mut vastoohaa tok, hyvä mies, ies jottai tolokulla ja tottuuvessa.
Missee sinä nykyjää oleksit?

— Tiällä voan valamiissa moalimassa, ku en muutakaa parempoo paikkoo
ou löytännä. Mut jos sinä nyt taktillaa tahot tietoo, niin voinhan
sannoo, että siinä Hallaho mökissähhää minulla on rypysija.

— Hyh, vai siinä. Onko sinulla viljelyksiä?

— Se on nimessä mukkaine paikka — oikee hallan pesä, niin että
tarvihteis olla suurusta nilikassa ja rahasäkki selässä, ennenku siinä
ura ruppeis aukiimaa. Ku sen aikanaa ostin — eikähää se kallis
ollunnakkaa — ja sen rakennukset kengittelin ja kelepoovaa kuntoo
laittelin, olj aikomuksen viljelystä harjottoo. Entiset peltotilikut
kuokin ja kiäntelin nurin sekä uusijai aloja aukasin hankkimalla
metästä hörtöö ruokoks ja mistä voan muuvvaltakkii väkainetta sain.
Hyvissä toiveissa kylyvin syksyllä ruista ja kevväällä suvtoukoja,
istutimpa tallintakastakkii, tupakkoo nimittäi. Mut jo elokuu alussa
yhtenä iltana tulj halla yöjalakaa minun viljelyksillen. Niinku
yöjalakalaine ainai, se tais oikee housusakkii riisuva ja ku se
yökauvve pelemus, niin turmel se ruoja joka sorti ihan pataluhaks,
kärvenspä tupakattii, niin ettei ies kyvennä niistä piipunperskoja
polttamaa. Se olj kuitennii hallan viimmene yöjalakamatka eli reissu
minun viljelyksillän, sillä sen koposen koomi se ei ou soanna
korttakaan minulta turmelluks.

— Millees out sen estännä?

— Sillä etten ou yhtään jyvvee taikka siemmentä moahan kylyvännä, voan
oun rahapennillä syömisen ostanna. Ja se konst on näyttännä olova ihan
patentti halloo vastaa. Sitte piäsin rautatietöihi ja valtion varassa
on hyvä ellee. Palakanmaksussai se on reilu ja ku tiljaika tulloo, soa
hetj tinkimätä käypäset kätteesä. Siinä sitä minnäi oun ellee
retluuttanna ja piässynnä huohmoomaa, että tulloo sitä hallasellai
paikalla toimee, ku muuvvalta kaikki tarpeesa hankkii. Eikä toas isäntä
voi verroo korottoo, ku ei ou viljelyksiä...

— Eikös sinulla perettä oukkoo?

— No, eihää immeise ou hyvä yksinää olla. Onhaa minulla akka levvee,
niinku seihteme leivä uun ja lapsia taikka oikeestaa suurimmaks osaks
tyttölipaskoita on yks ja puoljtusinoo...

— Jopa nyt lasket luikuria! Taikka jos sinulla niin suur katras lapsia
on, niin johhaa sinut pittää oikee kantakirjaa merkitä.

— Koska ette näytä ymmärtävä, niin sanompa suoraa, että minulla on
yksitelle lukkiissa seihteme lasta. Ku ite oun ollunna rataroikan kans
millo missäi ja ku akka on yksinää liehtauksia purkanna, on melekei
kaikki männä lörähtännä tyttölöiks, ettei poikalapsia ou ku nimeks...

Tässä puhelu katkes hetkiseks. Antin piipussa olj, niät, keitos
kypsynnä. Se rassas sen sieltä kouraasa, tippautti kukkarosta
polttamatonta tupakkoo retaks ja koato poskeesa entise lisäks hautumaa.

Minä toas puolestan melekosella nautinnolla kahtelin Anttia, ku olin
huohmanna, että tuntosarven olj oikeesee osanna pittäissää sitä miestä
täysverisenä savolaisena sekä uluko- että sisuspuoleltaa. Mut
minun soi sallimus vielä siitäi perille piästä, että mainituine
savolaisominaisuuksiesa lisäks on miehessä vielä piikkinennii puolesa,
eikä voan pelekkee lupsaketta. Tuonnempana tulj jo kerrotuks, että
silimät olj kummallisest sirrallaa, ikkääku ne ois jottai
tarkastellunna. Ja sillä tappoo asjanlaita sattu olemaannii. Niinpianku
uus panos olj piippuu kitattu ja tulj siihe soatu sytytetyks, alako
Antti puhella sanomalla, että:

— Kahtokeepas tuota immeistä. Se on Riittavainoo Sohvi. Se on ollunna
parj vuotta Helsingissä vai missee tuo lie ollunnakkaa ja tuommoseks
kuvatokseks se on nyt muuttunna. Ja mitenkä ylypeeks se on tullunna!

Samalla myö neljä miestä ruvettii immeistä tarkastammaa. Siinä kävellä
kompuroi asemakivityksellä puolijissää olova naine, jota valamistaissa
lienöö voan arkpäivästä tuotetta tarkotettu. Jalat olj suurehkot ja
matalat ja ku ne olj tungettu ahtaisii korkeekorkosii kenkii, ei kävely
ollunna muuta ku kompuroimista. Ja kaiketi sitä lapsena olj rahissa
seisotettu, koskapa siärvarret muistutti kyntölänkiä, niin että ku hame
olj mahollisimma lyhyt, siärii väliltä näk tannerta pitkä matkoo.
Paksut lanteet loksahtel, niinku helnäsäkki kivikkotietä kärryillä
ajjaissa. Rinta olla röhötti niinku hoarapussin toine piä ois ollunna
riippumassa, ja piässä olj kummalline hattutörökki, joka
piällepiätteeks olj kallistunna syrjällee. Käissä olj parasolli eli
auringonvarjosti, jota se toiselle olokapiälle asetettuna pyörittel ja
joka olj levitettynä, vaikka ei ies aurinko paistannakkaa. Voatimato se
olj noamataulukii.

Ku se rupes lähenemmää, vettääty Antti sen väylee lähemmä. Samate tek
toiset miehet sekä minäkii. Hyvin kommeest se kompuroi meijjä sivute,
nähtävällä kensteyvellä heulauttel piätää, eikä meistä ollunna
toppanaankaa. Se näky sattuvan Anttiin, koska se milt ei katkerast
alako tuummailla, että:

— Ompas tuosta Sohvista ryökkynä tullunna, ku ei hyväkäs ou minuvakkaa
tuntovinnaa, vaikka ennen yhessä mierolla kulukee kirnitettii. Ei se
sillo kovin kakskarvane ollunna, voan olj semmone noknoama ja räkänenä,
ettei se kanss tahtonna samasta kupista iletä syyvvä. Mut entäs nyt! Ja
liekkö ies nuo herrashepeneet kunnialla soatuja, elleivät lie vanahoja
tamineita? Huonost ne kaikissa tappauksissa näkkyy työimmeise olemuksee
soppeutuva. Kahtokeepas tuota hattuvai — vai tokko tuo hattu
lienöökkää, voan on ehkä vanaha katontervoojoihe tervakappa? Parasta
ois, jos Sohvirukka vaihtasit tuon tervakapan huivii, niin ehkempä
tuntisit vielä entise mierotoveris. Kyllä on totta, ettei se minulta
leipee, eikä lämmintä pyyvvä. Mut minun pernoon kaivaa, ku immeine
turhanpäite ylypeelöö. Enkä minä ennen asetu, ennenku sille annan
pistoksen muutamilla sanolla, jahka se tälle kohalle uuvvestaa tulloo.

Ku junan tuloaika alako lähestyvä, kokkoontu immeisiä niin runsaast,
että Antti kahto parraaks puhelusa lopettamise ja iänettömmyyvessä
outti entise mierotoverisa palloomista, joka nyt ryökkynänä ihteesä
näyttel. Ja ku se joutu Antin kohalle, eikä toaskaa ollunna
huohmoovinnaankaa sitä, sillo Antin perna kiehaht, vielä sitä
suuremmalla syyllä, ku se oikee peätää keikautti ja kahto toiselle
hollille eli suunnalle. Asettumalla melekei keikailija ettee sannoo
porrautti Antti niin kovalla iänellä, että asemarakennus kajaht, että:

— Missees se tuo Sohvi nyt on piikana?

Ja sille piikana sanalle osas Antti panna niin korkee korostukse, ku se
ois lausunto-opastusta ollunna soamassa.

— Immeine se on piikakii, vastas Sohvi männessää niin kiehahtavalla
kiukkusuuvvella, että se tais poskeisijjaa polttoo.

— Immeinempä tietystikkii, sano Antti ja sen toisessa suupielessä olj
kummalline virnistys, samalla ku se sylästä ruilautti siitä toesesta
suupielestä, ikkääku ois sylässynnä Sohvin, entisen mierotoverisa
jäläkee. Ja kyllä sen Antin silimättii tais olla virnallaa, vaikken
ennättännä niihi kahtoo, se Antti ku niin äkkiä häläven väkjouko
sekkaa.

Hyvin mielellän oisin tahtonna kättä puristamalla erota siitä miehestä,
mut niinku sanottu, se hävis näköpiiristän. Mut kaikeks mielhyväksen
painu siitä jo täyvvelline kuva minun muistoon, josta se tuontuostai
uuvvistuu, ku voan satun miettimää, minkälaine on oikee täysverine
savolaine lupsake, jolla sanalla tietoviisaat eli oppineet aito
savolaise luonnehtii.