V
Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka Turunen
puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen
leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!
Mikäs siinä!
Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka Turunen
oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että
morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi
sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän
valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain
puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin
muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa
maakunnassa.
Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.
Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia
kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä
yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa
kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen.
Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi
takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa
mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.
Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa... vain sen verran,
että puhe luisti.
— Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.
— Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.
— Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi
sulhanen.
— No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa,
miellytteli puhemies.
— Eikä hopiaperiä... sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan
hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!
— No, mitäs siitä... naurahteli puhemies mielissään.
— Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon
Pötkänlahden kievariin?
— Minusta nähden.
— Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna
jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.
Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:
— Hevo-neee...eee!
Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta
Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.
— Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka...!
Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan
junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:
— No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää
koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät... hei, ruuna, vieläkö
sinä olet aisoissa!
— Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.
— Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.
Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:
— Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä
pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?
Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja
ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään,
kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.
Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.
Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:
— No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se
huolinutkaan sinusta?
— Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis
puhemies.
— Minä jätin sen sinulle, Annastiinan... eivät ne ole muille kuin
Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen
kiukusta punoittaen.
Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla
oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka
se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.
Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo Mutanen
vain yhä irvoitellen:
— Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin... jollet vain
silmiä ole vienyt!
Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli
ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.
— P—leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä
pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.
Sitten hän kiljaisi:
— Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan
muutkaan... mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi
kahdeksansataa markkaa... jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä
kotivävynä asua.
Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli
piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen
irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas
jäljellepäin.
— Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen
äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.
Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti
Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä
entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja
särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään
sinne ”Roistolan” puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.
Sitten muisti hän käydä ”Savo-Karjalan” konttorissa viemässä sen
Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden kievarissa
jättänyt hänen toimitettavakseen.
— Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava
konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.
— Eikä... minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.
— Korpivaarasta... mitenkäs... kuulkaas, faktori! huusi neiti
viereiseen huoneeseen.
— Jahah! kuului sieltä miehen ääni.
— Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?
— Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä
paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.
— Miljoonaperintö... kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu
auki seisomaan.
— En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä... minäpä
katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.
Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana,
pudonnut kädestä lattialle.
— Niin, tässä se on, sanoi neiti.
Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:
— Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta.
Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan
suuruinen perintö...
Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut
alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.
Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä
Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.
Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista,
hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.
Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.
Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa
paperiin käärityssä kotelossa.
Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.
Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä
vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja
juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa.
Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja
läksivät vihdoin kihlojen ostoon.
Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä
kiinni:
— Mistäspäin isännät ovat kotoisin?
— Tuoltapa vain Korpivaarasta.
— No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö...
⸻
Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla
kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin
Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.
Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,
Aapeli Kasurinen vähän edellä.
Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa
silmiin.
Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti
Kasurinen kiroten:
— Mitäs siinä luimistelet, s—nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!
Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran
Tutjunpohjaa.
Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti,
että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä
tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei
tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä
hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta
hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka Turusen
aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.
Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.
— Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.
Hevonen pysähtyi.
— Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli Kasurinen
ihan vihassa. Pätö asiasta!
Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli
sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän
ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä,
vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä
kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon
asti, ja nousi sitten taas kärryille.
Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan
sietämättömäksi.
— No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän
kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.
— On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. — Sitävartenko sinä sitä
Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä
tyrkyttänyt?
— Ka...! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän
hyökkäykseen.
Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:
— Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun
sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä
tiimalta pääset miljuneeriksi!
— Ka... aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:
— Kakata, mitä kakatat... sinun syytäsi tämä on, koko soppa!
— Älähän nyt... itsehän sinä...
— Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen
leskeä!
— Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa... ei suinkaan sinua,
aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi...
— Mutta sinä tyrkytit, p—le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että
kaiku honkametsästä vastaan rähähti. — Sinä tyrkytit ja sanoit,
että mitäs siitä Annastiinasta, köyhästä, siinä on Mönkkösen
leski, rikas, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit,
tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi... sanoit, ettei se ole
silmäpuoli... näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin... ei
se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse,
riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.
— No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan... koetti
hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.
Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:
— Soppasilmä sillä on... luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!
Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt
joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.
— Voi vaivattu sentään... ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan
katsellut ja aikonut.
Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui
hänen menetyksensä.
— Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen
Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein...
Puhemiehenkin täytyi myöntää:
— Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta... mutta mitä tähän
Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän...
— Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.
Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää,
kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä
suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut,
kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha
mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta
eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket
kuin maitovauvalla.
— Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua... tässä
kyllä vielä keino keksitään.
Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:
— Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä
kihlatkaan annettu?
Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka
sanaan vastaan noitunut.
— Ei ole kihlat vielä annettu... eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin
sinne päin. Mitäs siitä.
Aapeli Kasurinen vaikeni.
Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä
selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen
oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja
annettu.
— Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana
ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan... mutta mitkä hiton
kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään.
Eihän sitä sillä tavalla...
Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:
— Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta,
niinkauan kuin ei ole kihloja annettu... enemmänhän se piti sitä vielä
leikkinä... — niinkuin mekin oltiin leikin haminassa... nauratteli
vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin
kihlatkin näkee...
Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää
toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja
samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti
hän murahtaen:
— Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin...
— Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että
sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.
Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken
asiasta:
— Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen
enää ole mitään sanomista.
Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:
— Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se
Mönkkösen leski...
Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:
— Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!
Sitä myöten tuntui asia selvältä.
Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan.
Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat
taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön
täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.
Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan
kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.
— Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt,
päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.
Puhemies kaiveli nenäänsä.
Sitten hän ilmoitti:
— Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä
saatavastasi... niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan,
että se oli vain semmoista leikkiä... jotta näet sait käydä useammin
Annastiinaa katsomassa.
Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.
— Jospa se ei usko... se Simo Piiroinen?
Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:
— Uskoo se... se on semmoinen tyhmänsekainen mies... semmoinen kopsaan
valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.
Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.
— Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen
silleen! huudahti hän riemuiten. — Se on ollut siitä kovassa
kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.
Aapeli Kasurinenkin sanoi:
— Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä
lähteä sitä asiaa juohtamaan...
Puhemies huomautti:
— On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle... ja kun siihen
sitten...
Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen
polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:
— Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit
Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon
sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten
lukossa.
— Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta... jotta
tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.
— No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian
merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän
seikan.
Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:
— Mutta jospa ne jo tietävät... siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:
— Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei
olisi kaupungissa käyty.
— Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi
Kasurinen.
— Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen
olisi kuullut!
— Niin, se on kyllä totta... mistäs se sen...
— Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.
Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.
— Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään,
kun milloin kuullaan... kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko
kaupungissa!
Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli
täydellisesti ymmärtänyt.
— Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me
oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen
olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla
vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.
Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi
selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat
mielensä mukaan!
— Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat...?
— Jotta ne ovat sinulla?
— Niin.
— Mitäs selittämistä siinä on... sinä kun olet niin kauan ajatellut
tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia
valmiiksi ostettuina.
— Ka niin... mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me
ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?
Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:
— Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään
mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan... ja siksi
toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei
tullut kauppoja.
Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella
tolalla. Kiitollisena hän huudahti:
— Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita
siitä Ameriikan perinnöstä!
— Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.