IISAKI KOTJJÄMÄKKÄ

Siitä taetaa jo melekee vuessata olla kulunna, ku se Iisaki kotjjämäkkä
tapahtu, mut kuetennii sitä vielä nyttii ussei maenitaa, aenae sen
nimmee. Ja ellei koko tappausta tunnetakkaa, niin millon voan uhkoova
tilanne on jossae perreessä syntymäesillää, sanotaa tavallisest, että:

— Jopa tässä taetaa nousta ihan Iisaki kotjjämäkkä.

Se olj, neät, se Iisakki semmoene kiivas isä, joka soatto pienestä
asjastae leimahtoo palamaa niinku tappurat. Ja siitä leimahtamisesta
olj leikki kaukana, se ku uhkas ottoo korenna taekka muun suurassee,
joella muka päetä puhkoo ja seärlueta katkoo, niinku viitakkeella
kortteita. Mut kaekeks onneks uhkaukset jäe uhkauksiks, niinku
Kukkose tunkio teko, kunnes sitte kerta sattu niin perinpohjaesest
kiltraatummaa, että hyppäs lattialle, löe käsiää yhtee ja oekee
hyppeemällä kiljas, että:

— Nyt minä näytän Iisaki kotjjämäkän.

Ja sen se näyttikii, sillä lykkyvää olj soanna kiittee se, joka pakkoo
peäs.

Vanahetessaa se Iisakki olj tullunna yhä ärtysemmäks, niin että se
miltei aena tupasalla oleksiissaa maurus ja käris eukollee ja minjällee
ihan herkiimätä — se olj ikkääku kytövä villatukko, joka ei oekeestaa
pala, voan käryvää. Naesväk olj peäsemättömissä, se ku muestutti ja
äräht kaekesta. Ja jos ne navettatöellee läks, kuluk Iisakki sinnekkii
mauruvammaa ja kärisemmää. Yhtäkkiä sitte emäntä ja minjä — sivumenne
sannoessa harvinaene tappaus, että emäntä ja minjä on yksmielisiä —
pist tuummasa tukkoo peättämällä Iisaki kurittoo.

Mistee lie johtunnakkaa, että Iisakki toas sinä päevänä olj tavattoma
kiukkusella peällä niinku pien laps hampaeta soahessaa. Ku se
parraellaa koukuttel jos jostae, karkas emäntä ja minjä takkoopäe sen
niskaa koatoo kellauttamalla Iisaki mahallee lattialle sillä tappoo,
että sen kait jäe niin pahhaa asemaa, ettei se voenna niitä käyttee.

Emäntä istuva lohaht kahareisi sen hartioelle ja minjä jalakapuolelle,
niin että jalattii tulj vangiks. Mut pahinta kuetennii olj se,
ettei ne naeset tyytynnä pelekkää istumissee, voan ne rupes kilipoo
nyrkkilöellää lyyvvä mukuroemaa — ja taes se emäntä takakättee
tukastae hattuuttoo ja minjä ilikeest nipistellä, samalla ku ne
peitatessaa hok, että:

— Pittää sinut, ukko, kerta pehmittöö, että kiukkune luontos pehmiöö.
Ja ellet sinä oekee vannomalla luppoo herkiiväs mauruvamasta ja
riitelemästä, niin myö peitataa sinuva vaekka koko päevä...

Eikä siinä Iisakilla ollunna muuta keinoo ku voan pitj ottoo vastaa
iskuja ja mukiloemisia, sillä ei kirroeleminenkaa naesia pelottanna.
Viimme Iisakki olj keäntyvinnää armoelle pyytämällä, että:

— Helepottoo, hyvät immeiset, sen verran, että soan ies henkee vettee,
tässä ku ihan tukehtuu...

Emännä aviolline syvän rupes heltymää, ja se sano, että:

— No, annetaa tuon herjan vähän henkee vettee...

— Ei anneta, ku kerta on kurittammaa ruvettu, — sano se minjä, —
voan lyyvvää armahtamata, niinku raeppavihtoja annettaissa tehhää.

Ja se minjä voan mukiloe ja nipistel.

Mut Iisakki alako oekee surkeest valittoo, että antoo vettee henkee,
antoo, antoo, taekka minä tukehun.

Sillon emännä luonto lauhtu, niinku karvalj Villen emännä luonto turkin
peällä lattialla kelliissä. Ja emäntä laskeetu hartioelta poes, ja
Iisakki sae kätesä vappaeks. Vielä se emäntä lisäks sano, että:

— Veähä nyt henkee.

Mut ku Iisakki sae kätesä vappaeks, sillon minjältä jalakoje peältä
istumapaekka loppu. Ja ykskaks olj Iisakki takajaloellaa seisomassa,
joehenka kantapäetä se jyttyytti lattiaa ja hampaetaa puremalla kilju,
että:

— Nytpä minä teille, akat, toas näytän Iisaki kotjjämäkän...

Sen sanottuvvaa se viskata rutjautti minjäsä panko ala, vielpä nyht
letistä niin, että sen peä tutis, ja sano antavasa peänpiristystä.
Emäntäsä se heitti niinku karvarukkase karsinanurka sänkyy. Minjä rupes
panko alla itkee turskamaa ja sano, että:

— Nyt muor näk, mikä olj seuraus, ku se sae henkeesä vettee.

— Vieläkö sinä hyväkäs siellä tulukutat, — karjas Iisakki sekä mänj
ja viskas minjäme panko alta porstuvaa, että helemat huraht.

Sitte se kiskas emäntäsä sängystä sekä ryykyytti kammarii ja ihan
paeskoomalla lussautti ove jäläkeesä kiin tuppaa palatessaa.
Kesklattialle peästyvää se alako oekee himmastoo: jyttyytti
kantapäetää, puristel nyrkkiää ja lävväyttel kämmenijjää vastattae,
pureks hampaetaa ja ikenijjää irvistelle se ähk ja puhk niinku
rikkinäene pale sepän liehtoessa. Ku kissa sattu pankolla naukasemmaa,
hyppäs Iisakki sen niskaa ja häntää tarttumalla hujj autti sen heittee
ikkunasta pellolle, että ikkunaruuvvut heläht särkyissää ja kissa
kauheest parkas lentäissää. Mut ite Iisakki karjas kovalla eänellä,
että:

— Nyt on, kissa, asjat sillä kannalla, että tuvassa ei soa tällä
kertoo olla mueta ku minä yksinän...

Ja ku se Iisakki sitte tuvassa yksinää oekee tenttus ja reuhas aekasa,
alako se vähitelle tyyntyvä ja talttuva. Paetasa hihalla se pyyhk
hikkee otastaa ja noamastaa sekä syleksiä roeskauttel pitkiä ruelauksia.

Ku siinä olj soanna kohonnee paejjahelema tungetuks housuu ja housut
nostanna oekeesee asemaasa, kapus se uunille, josta otti muutamia
pärreitä. Niillä se paekkael särkynee ikkuna, istaht ikkuna lähistölle,
pist tupakoeta piippuu ja alako veillä rauhanpiippuva.

Vähitelle rupes muetae tuppaa tulemaa sekä lopuks emäntä ja minijäkkii.
Itekukkii ryhty ommii askareihisa, ja ite Iisakki kuleks ja keähkäil
entisee tappaasa, vaekkei se kuetenkaa sillä kertoo maurunna ja
kärissynnä. Ku ov sattu olemaa auk, luikaht kissae tuppaa ja
äkkihyppäyksellä ryykäs uunille.

Immeiste sanattomia aprikoemisia ei ossoo arvata, voan niin minuva
arveluttaa, että aenae emäntä ja minjä taes miettiä, ettei ne haluva
ennee millonkaa nähä Iisaki kotjjämäkkee.