XIV.

Takana oli pitkä, pimeä, likainen syksy, tuo velttouden ja väsymyksen
mainio kuva. Nyt oli murrosaika luonnossa, sillä talvi teki tuloaan. Jo
pari viikkoa takaperin oli viimeinenkin kukka varistanut lehtensä ja
runko lytyssä ja pehmoisena taipunut maata pitkin kohta hautautuaksensa
lumeen ja kuolemaan. Lapista saapuneet joutsenet joikuivat niin
äänekkäinä meren lahden ärjyillä jotka suolansa voimasta kuohuivat
täysinäisinä ja laajoina, että kuulusti kuin suuri koiralauma olisi
jänestä aivan kintuista purasemassa ja saaliin himosta kiihtyneenä
sydämmensä pohjasta uikutti. Mutta valituksen sekaista siinä oli tuossa
joutsenen laulussa, vaikka se muuten olikin voimakasta ja korkeaa.
Siinä ikäänkuin värisi joku puoliääni ja kajahti niin valittavalta
alakuloisessa syysmaisemassa.

Nurmikot olivat kuin kulovalkean raiskaamat ja tuoreus ja pihkainen
mehu oli kadonnut havupuista, joiden oksilla kiekkuvia teeriä kaupungin
herrat sunnuntaisin kävivät ammuskelemassa.

Oli sitte ensimmäinen pakkasyö. Kadut, mitkä vielä eilen pehmoisimmissa
paikoissa olivat vellinä venyneet, roudittuivat nyt yhtenä yönä, jotta
kovalle kolahteli maa kenkäpohjiin. Pilvet olivat kohonneet, ylemmäksi
ja ilma seestynyt. Vesi, mikä oli valunut kadun koloissa, oli jäätynyt
ja tuollaisia jäisiä suonia kiemuroi varsinkin rattaiden uurroksissa.
Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, jottei
sitä ollut siihen märkääkään jäänyt.

Kun Sami pisti nenänsä ulos lämpöisestä pirtistä kouluun mennäkseen,
hän oli jo kimnasisti ja lyseon viidennellä luokalla, niin kylmä
turkasen värisyttävästi karkasi vilulle arkaan ruumiiseen, jotta pää
itsestään painui hartioiden väliin, kädet sysäytyivät syvälle nutun
taskuihin ja Sami koetti kyyräytyä itseensä ikäänkuin suojellakseen
tuota lämpöä, mikä tuntuvissa asteissa ruumiista hävisi.

Kouluun mennessä kerttyi yhteen useampia poikia, mitkä ensin olivat
äänettömiä ja jäykkiä kuin ainakin makeasta aamu-unestaan kylmään
säähän herätetyt. Vaan kulkiessa alkoi veri vähitellen kiivaammin ja
lämpöisemmin juosta ja keuhkoista huokuva ilma kuurasi suun seudun
tuskin silmiin näkyvällä huuteella.

— Nyt on mainiota luistinjäätä, oli ikäänkuin kaikkien jo edeltäpäin
sovittu tunnussana, minkä aina uusi joukkoon tuleva lausui ja samalla,
jos oltiin katuristeyksen kohdalla, koetti poikkikatua pitkin
silmäillä tuonne ulapalle, että eikö sieltä silmään kiilunut kirkas
jää peilihohtoisena ja viekottelevana, jotta sen vaikutus jo tuntuisi
säärissä ikäänkuin valssin säveleet tanssikiihkoisen neidon jaloissa.

Poikia kokousi aina suurempi lauma kouluun mentäessä ja tuota pikaa
tehtiin se päätös, että ennenkuin mennään kouluun, käydään koettamassa
jäätä satamassa. Sinne olikin jo tuolla risteyksessä yksi poikarypäs
menossa ja toinen liuta astui alas katua koulun puolelta samaan
suuntaan. Ja kun sitte jään kestäväisyys oli koeteltu, oli jokaisen
pojan rinnassa syntynyt niin rautaisen varma vakuutus, että nyt pitää
saada luistinlupa, ja koko päiväksi. Valittiin erityinen lähetystö
rehtorin luo ja tätä evästettiin jos jonkinlaisilla toivomuksilla
matkaan. Se meni rehtorin luo, toimitti tehtävänsä ja sai luvan.

Hiiden hoppua tuli Samikin kotiinsa. Viskasi kirjansa pöydälle, haki
esiin remmiluistimensa, nekin hän oli konsulinnalta saanut, kun ei
niitä enää kukaan käyttänyt, ja alkoi ruosteisella viilalla niitä
vähän terotella. Hiukan niitä hangattuaan ja otettuaan pari voileipää
vastakkain taskuunsa, riensi hän rantaan.

Kangistuneet olivat sataman melkein aina läikkyvät laineet,
kangistuneet jääksi, mikä ulottui kaupungin rannasta kauvas seljälle.
Pienet höyryveneet olivat jäätyneet tuohon paikkaan ja niiden kulku
taas tälle suvelle loppunut. Lastilotkut ja jahdit olivat kerrassaan
menettäneet kaiken kulkukeinonsa; niiltä oli ikäänkuin jalat poikki
hakattuja avuttomina ne näyttivät makaavan jään keskellä, mikä niihin
oli niin lähelle kiertäynyt, ett’ei tikkua saanut jään ja aluksen
laidan väliin. Ainoastaan jääsaha niitä voi auttaa. Olipa melkein
säälittävää nähdä, että kauniit kutteritkin olivat tuohon jäähän
rampauneet.

Ja ranta oli mustana luistelijoista. Mikä pani luistimia jalkaansa,
mikä polvillaan jäällä auttoi jotain neitiä niitä jalkaan
kiinnittämisessä, mikä tuolissa luistellen työnsi edellään siinä
istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi ”ytterkanteiksi”.
Jää hiukan rasahteli ja paukkui uutuudestaan ensimmäisten luistelijain
alla, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellyspaikaksi. Pienet
pojat ne äärimmäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden
alla.

Sveakin oli luistelemassa. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli
kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka
piirteet eivät olleet vielä läheskään päässeet kypsyyteensä. Mutta
silmissä kiilsi jo neidon täysinäinen tunne ja hänen huulillaan oli
konsulinnan suopea sävy, mikä kun hymyksi sulasi, oli aivan hurmaava.
Siellä muiden samanikäisten tyttöjen parissa Svea luisteli.

Aina yksi ja toinen kimnasisti meni pyytämään saada luisteluttaa
jotain tyttöä. Ja aina Jori oli ensimmäisinä. Paljon ne tytöt
Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli
romantillisesti aaltoileva ja sysimusta, lihakset jäntevät ja kasvot
tuoreet. Sitte koko miehessä oli sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä
pani kainoimmat tytöt ujostelemaan hänen seurassaan, niin miellyttävää
kuin se muuten heistä olikin.

Nyt meni Jori tahtomaan Sveaa luistinkummppalikseen. Sami seurasi sitä
ulompaa hiukan jännittyneellä mielellä. Hän näki, miten Jori teki
kauniin ja kohtelijaan kumarruksen Svealle, jolle se nosti hieman verta
kasvoihin. Sitte alkoivat he käsi kädessä luistelemaan. Svean kasvoilla
oli hiukan lapsekas myhäily ja Jori vastasi siihen itsetietoisella
hymyllä, mikä hänelle oli erikoisesti ominaista.

Svealta irtautui luistin hiukan ja Jori polvistui valmiin kavaljeerin
kaikella sukkeluudella sitä laittamaan. Sami katsoi sitä syrjästä ja
hän tunsi kateutta Joriin, ett’ei hän itse voinut olla niinkuin Jori:
sukkela, mielevä ja tyttöjä suositteleva.

Tehtiin tuollainen pitkä rivi luistelijoista ja se luistellen koukeroi
kuin käärme muiden lomitse. Väliin kokoontuivat kimnasistit pyöröön,
yksi antoi äänet ja kohta kajahti ilmoille ”Maamme” tai ”Minun kultani kaunis on
”. Ja sitä luisteltiin taas ja luisteltiin. Jori
ja muutamat muut pojat, paraasta päästä kuudennen ja seitsemännen
luokkalaisia, sillä niidenkin kanssa Jori oli hyvä toveri, lähtivät
Salmeen luistelemaan oluen juontiin, siellä kun oli oluttehdas. Jori
oli jo niin mies, että hän joi olutta, pelasi korttia ja kävi kaupungin
maneesissa tanssimassa ompelijattarien ja sen semmoisten kanssa.

Puolen päivän rinnassa alkoi nuorukaisjoukko vähetä jäältä, sillä
silloin mentiin kotiin posket kuumina ja jalat tönkkinä paljosta
luistelemisesta. Mutta vaikkapa väsymys tuntuvasti painoi ruumista,
niin ei se silti saanut ryhtiä pois, sillä tuolla jäällä se oli vasta
ruumis oijennut ja nuortunut, jokainen jäsen verttynyt ja veri päässyt
kiivaaseen virtailemiseen ruumiissa.

Sami sattui kotiin tullessaan yhteen Svean kanssa. Svea oli lähtenyt
pois yksinään jäältä ja hiljaan kävellyt. Kun hän oli nähnyt Samin,
niin oli vielä hiukan odottanutkin häntä. Samia tuo oudostutti, mutta
samalla hyvitti. Hänen sydämmensä löi kiivaammin ja hän aprikoitsi
mielessään, puhuttelisiko hän Sveaa neidiksi vai uskaltaisiko hän sanoa
sinuksi. Hänen halleva, vanha päällysnuttunsa, jonka hän oli saanut
Ahlbomin rouvalta hävetti häntä, kun Svean rinnalla pitäisi kävellä. Ja
kengätkin olivat niin suuret ja rumat eikä ollut kalossia...

— Etkö sinä, Sami, kantaisi näitä minun luistimia? Minä olen vähän
kipeä, sanoi Svea ja hänen kasvoissaan olikin jotain kipua tuntevaa.

Sami otti äänetönnä luistimet. Tuota varten se Svea oli häntä
odottanutkin. Ja hän luuli... Alakuloiseksi kävi Samin mieli ja
hän jätätti itsensä hiukan syrjään kuin palvelija. Eikä Sveakaan
häntä rinnalleen käskenyt; väliin selkänsä takaa lähetti Samille
jonkun sanan. Sitte portilla otti hän Samilta luistimet ja päätään
nyökäyttämättä sanoi kuivan kiitoksen. Sami tunsi itsensä kovasti
pettyneeksi. Tultuaan pirttiin olisi hän itkenyt, jos olisi yksin
ollut — niin se hänen sydäntään kaiverti. Svea oli hänelle kopea kuin
kerjäläispojalle...

Tuossa äiti jotain käryytti uunin edessä. Hän näytti jo niin vanhalta
ja kuluneelta. Ja kohtahan se Anna olikin neljässäkymmenessä.