NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.

Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen
kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka
kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään
ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla
— suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat.
Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi,
pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta
tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin
pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi,
niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta
saarnattava — hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta
annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa,
joka sattui sekä luihin että ytimiin — tunteista puhumattakaan. Ja
paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon:
se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään.
Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin
kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi
kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei
toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt’ei entistä
vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan
huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti
lausunut:

— Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka
ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt — sen verran
kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja
minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän
jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja
antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden
halu almun antamiseen.

Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin
häpeissään ja yskien puheli:

— Suokaa... yh... anteeksi... yh... tämä nappijuttu... yh... jonka
vakuutan erehdyksestä... yh... tapahtuneen. Minun taskussani... yh...
sattui rahojen joukossa... yh... olemaan nappikin... ja kun aikomukseni
oli antaa markka, otin... yh... erehdyksessä... yh... napin. Tässä on
nyt... yh... markka.

— Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!

Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi
unohtanut. Viimein hän kysäsi:

— Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte... yh... tietää,
että juuri... yh... minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?

— En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.

— Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö
on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään
avaimesta kiinni.

— Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista
edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä
panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos
kyseessä on ilkeä konnantyö ollut — eikö totta?

Miehellä ei ollut halua vastata — tuskinpa ennätti hyvästisanaa
lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään
potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen
paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett’ei
hän vast’edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon...