KUN MATTI NAITIIN...

Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta
palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he
jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin
olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett’eivät
koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli
heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina
ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin
pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden lopulla
oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan
ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi...

Ennenkuin seuraava pestausaika saapui, olivat he jo ajoissa
keskustelleet, vieläkö jäävät entiseen paikkaan tulevaksi vuodeksi tahi
eivätkö.

— Jos vaan tahtovat pitää, oli silloin Marketta sanonut.

— Samaa ajattelen minäkin — oli Matti lausunut — sillä näkyypä tässä
työtä, ruokaa ja lämmintä riittävän.

Ja kun kumpaistakin sitten pestausaikana toiseksi vuodeksi pyydettiin,
antoivat he myöntävän vastauksen. Enemmän kuin tähän asti olivat he
täst’edes toisiinsa kiintyneitä. Missä suinkin sopi, siinä he aina
puhua supattelivat toisilleen, ja jos Marketta mitä apua tarvitsi,
silloin oli Matin auttava käsi heti ojennettuna, eikä Marketta
suinkaan tietänyt, ennenkuin itse siihen hommaan ruvetessaan, että
saunapuut olivat jo uunin edessä ja navettavedet kannetut. Marketta
taas puolestaan valvoi, että Matin sukat tulivat ajallaan parsituiksi
ja että hänen kylpyvetensä oli lämmitettyä. Heille kyllä kaiken tämän
johdosta monta irvistelysanaa lausuttiin, mutta he eivät olleet
toppanaankaan, vaan lohduttivat itseään sananlaskulla: Ei haukku
haavaa tee, jos ei koira purra saa. Ja siltä melkein näytti, kuin
toisten virnailut olisivat heitä yhä läheisempään yhteyteen saattaneet.
Niinpä he esimerkiksi yhdessä astua tassuttelivat pyhinä kirkkoon ja
yhdessä sieltä palasivat. Ja sekös kielikelloille vasta vettä myllyyn
antoi, kun he yhdessä menivät Jyväskylään laskiaismarkkinoille.
Siellä, jos missä, oli Marketalla ja Matilla hauskaa! He kävelivät
puolipäivää posetiivinsoittajan mukana, ostivat monta uutta ja
kaunista rakkaudenlaulua, vieläpä niitten säveleenkin oppivat, ajoivat
karusellissa ja joivat torilla vehnäskahvit kolme kertaa päivässä.
Kotiin lähtiessä osti Matti Tampereen puodista Marketalle niin
helakkavärisen huivin, että se näkyi avannolta kotiin. Sen lisäksi
hän vielä kaikessa salaisuudessa osti pari hopeasormusta, jotka
päällepäätteeksi oikein kultauttikin. Vaan eipä hän itsekkään lahjoitta
jäänyt! Marketta, näet, pisti hänen taskuunsa paperikäärön, joka
sisälsi messinkiset kellonperät, niin paksut, että ne, Marketan sanojen
mukaan, kelpaisivat, vaikka härän kytkyeksi. Ja ne välkkyivät, kuin
kulta!

Kun kotiväki sai näistä lahjoituksista tietää ja joku vahingossa
Matin sormuksetkin näki, niin silloin heti päätettiin, että kyllä
heistä tulee yksi... Sitten tuo arvelu levisi kylällekin ja sielläkin
sanottiin, että kyllä heistä tulee yksi... Matti oli ruvennut itsekin
miettimään, että silloin on taottava kuin rauta on kuuminta. Eräänä
perjantai-aamuna kun hän Marketan sattui saunassa tapaamaan, sanoi hän:

— Mitäs tästä turhasta jorotuksesta enää lähtee — sano suoraan, eikö
meidän sopisi panna nuttujamme samaan naulaan?

— Tarkoitatko sitä, että papilla panettaisimme mustaa valkealle?

— Sitähän minä tarkoitan.

— No, jos luulet, että minä eukoksesi kelpaan, niin pannaan vaan
ryysyt yhteen.

— Mikäpäs tässä sitten hätänä... Lämmitä pesuvettä minullekin asti ja
koeta joutua itsekin pian valmiiksi.

Tässä oli koko kosinta — ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti
vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu,
eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella
avioliiton ensimmäinen side solmittiin... Matti, näettekös, oli jo
ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä
pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan
nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran
rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:

— Tuota noin... antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa
rahaa ja hevosta maksua vastaan — Marketta ja minä pistäytyisimme
hiukan tuolla kirkolla.

— Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta
kukas puhemieheksi lähtee?

— Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.

— Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti
sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.

— Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole
uskaltanut pyytää.

— No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas
paita. Varistakoon myöskin partavettä.

Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan
ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa,
jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat
sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat,
lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla
lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.

Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei
tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä
poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen
kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:

— Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli
tahdo syttyä?...

Vaan vihdoin remahti ilmivalkea palamaan. Silloin Marketta iloisena
lähti vaatteitansa hakemaan. Hän toi aitastaan tupin eli alushameen,
kirjavapohjaisen päällyshameen, satiininutun, paksun palttoon, sukat,
kengät ja helakkahuivin, jotka kantoi saunaan siellä pukeutuakseen.
Ja siinäkös sitä olikin työtä! Kasvotkin olivat pestävät kolmella eri
vedellä: ensimmäisellä lähti nila, toisella lika ja kolmas vesi vasta
kiiltävän teki. Pieneen läkkipeiliin piti lakkaamatta kurkistaa, jotta
jakaus keskelle päätä tulisi, tarvittiinpa siinä toisiakin sukkapuikko
kädessä auttamassa, kun jotkut hiukset olivat itsepäisiä, teetättäen
jakausta moneen kertaan.

Samanlaista hommaa ja pieniä vastuksia niitä Matillakin oli: väliin,
näet, partaveitsi ei tahtonut pystyä ja väliin taasen tahtoi haavankin
tehdä. Ja nyt kuitenkin oli syytä itsensä aivan uudelle karvalle
luoda, sillä oltiinhan lähtemässä pappilaan — omaa itseä kuulutuksiin
panemaan.

Vihdoin kaikki oli valmiina!

Isäntä oli valjastuttanut oriin parhaimman kirkkoreen eteen, olipa
puoliksi karvaton peurannahkakin perälle asetettu. Lähtiessä syntyi
pieni kina, kun isäntä tahtoi olla kuskilla ja asettaa Marketan ja
Matin herroina rinnakkain perässä istumaan. Tähän ei Matti olisi
suostunut, vaan kun isäntä puolestaan oli luja, niin mikäs siinä auttoi.

Marketan päässä oli Matin lahjoittama helakkahuivi, ja Matti taas antoi
takkinsa olla auki, jotta Marketan lahjoittamat kellonperät komeasti
loistivat. Kun ori karkasi juoksemaan, että kulkuset helähtivät, ja
kiidätti sekä reen että reessä-olijat kartanon taakse, mistä tie
kirkolle kulki, silloin vasta kotiväki huomasi, mitä tekeillä oli. Ja
nytkös syntyi hälinä! Ei, näet, voitu olla arveluita ja mielipiteitä
ilmilausumatta: yksi löi kahtakämmentä, toinen nauraa virnotti ja
kolmas jonkun kokkapuheen päästi. Yksin sokea elättimuorikaan ei
saattanut itseään pidättää, vaan puhkesi puhumaan:

— Vai oikein heidät reenperään pantiin... katsopas sitä herrasväkeä!
Hm, hm, semmoista on, kun ollaan nuoria... Parasta taitaisi olla,
ett’eivät vielä ylpeileisi, sillä pianpa tuommoiset rikkaat luudalta
lattialle putoavat, suuria säästöjä kun ei liene... Mutta jos tyhjinä
kuin saippuakuplat mennään naimisiin, niin ei suinkaan kiikarilla
tarvitse nälkää katsella... se tulee niin lähelle, että sen silmälläkin
erottaa... ohhoh! Ripille päästyäni ja tuskin oman vaatekerran
omistajana sitä minäkin koetin miehen saada — ja tässä tätä nyt
ollaan...

Minkälaisen aavistuksen kaukoputken kautta Matti ja Marketta
kuulutuksille mennessään tulevaisuuteensa katselivat vai eivätkö
katselleet ollenkaan, se on tietymätöntä. Kun jotenkin pian oli
kirkolle päästy, käytiin puodista ostamassa papille antimet — ja
sitten lähdettiin pappilaan. Isäntä pistäytyi ensin papin pakinoille,
jolla ajalla Marketta ja Matti eteisessä taskupeiliensä avulla
tarkastelivat, olivatko jakaukset keskellä päätä, sekä muutenkin
pukujansa järjestelivät. Kohta kuitenkin isäntä heidät sisälle kutsui.
Marketan syvään niiata hörskäytettyä ja Matin koreasti kumarrettua teki
pappi tavanmukaiset kysymykset ja pani sitten — mustaa valkealle.
Paluumatkalla poikettiin Tuurissa vehnäskahvit juomassa ja vehnäistä
ostamassa sekä Kanttilan puodissa pieniä ostoksia tekemässä.

— Nytkös Matti akkametsästä palajaa? kysyi puoti-Pekka naurahtaen.

— Niin — vastasi Matti ja naurahti hänkin, vaikka ainoastaan toisella
suupielellään — keväällähän siitä metsästä parhaiten saaliin saa...

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin, mutta siitä huolimatta
Marketta vielä paahtaa sukasi kahvia, pisti suuren sumppipannun kiehua
porisemaan. Sitten Marketta ja Matti alkoivat kehotella:

— Tulkaa ryyppäämään kuppi varikaista ja ottakaa vehnäistä myöskin.

Ja omasta puolestaan sanoi Matti vielä lisäksi:

— Tämän parempia ratulia ei tulla viettämäänkään, koskapa kuvernööri
kuuluu niitten pitämisen kieltäneen.

Hyvältä näytti kahvi maistuvankin, eikä nyt arvosteltu ja ilvehditty,
kuten aamupuolella tapahtui, vaan sylintäydeltä onnitteluja ja
kiitoksia jaeltiin. Sokea elättimuorikin maiskutteli huuliaan ja puheli:

— Kas, kuinka hyvää kahvia Marketta keitti... ei herroissakaan
parempata synny... ihan se sydämeeni herahti... Luoja palkitkoon ja
nuorta paria siunatkoon!... Voi kuitenkin tuota hyvää kahvia, jota
vielä kaksi kuppia annettiin, toinen niin täytenä, että teevadillekin
oli läikkynyt... Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Seuraavana aamuna oli Marketan ja Matin välttämättömästi lähdettävä
kirkkoon kuullakseen, kuinka liperikaula, (s.o. pappi) heidän nimensä
pyhästä pöntöstä lausuu. Kotiin palattuaan olivat kertoneet, että
kuuluttamisen aikana oli vaikea kirkossa olla, kun muka luulivat, että
tuntemattomatkin heitä tarkastivat...

Kuulutetuiksi tultuaan oli Marketalla ja Matilla vapaus, irvistelyjä
pelkäämättä, seurustella, kuinka vaan halusivat. Parhaansa mukaan
he ryhtyivät varustautumaan tulevaisuuden varalta, tiedustaen jo
seuraavalla viikolla Marketalle asunnon Luikalan mäkitupaan, Matti kun
aikoi vielä seuraavankin vuoden olla renkinä, sillä siinä tapauksessa
oli isäntä luvannut hänet ottaa torppariksi Lääppäälän torppaan. Kaikki
näytti valoisalta, kuin pouta-aamuna.

Mutta kuinka lienee ollutkaan, rupesi Matti muutamain viikkojen kuluttua
muuttumaan, ikäänkuin pouta-aamu alkaa pilveen vetäytyä,
vaikka päivän valjetessa ei edes hattaroita näy. Ensinnäkin hän
enimmäkseen oleksi eripäällään ja näytti välttävän Marketan seuraa.
Ja jos Marketta häntä milloin puhutellakseen kutsui, niin hän meni
jompsimalla, eikä nopeasti, kuten ennen, jopa väliin oli menemättäkin.
Eikä hän Markettaa enää tämän töissäkään tahtonut auttaa. Kun
vieraantuminen niin silmiinpistävästi tapahtui, eivät muutamat
malttaneet olla kysymättä, mikä siihen on syynä.

— Onpahan tuota vielä aikaa toistemme kanssa kylliksi kamuta, oli
Matin kuivakantainen vastaus ollut.

Tuli sitten kekri ja palvelusväen odottama kisaviikko. Moni
hyppyhaluinen oli silloin toivonut saavansa häitä tanssia, mutta
niitäpä ei tullutkaan. Tehdyn sopimuksen mukaan muutti Marketta
Luikalaan, ryhtyen kutoa helskyttämään kangasta, josta suurin osa oli
tuleva talon tyttärille ja loppu hänelle itselleen. Matti puolestaan
lähti kokoviikkoiselle metsästysretkelle, hyvä ampuja kun oli, Hovilan
sydänmaille, eikä sinne lähtiessä yhtä vähän kuin sieltä palattuaan
Luikalassa edes käymään mennyt. Silloin Marketan ja Matin naimahomma
tuli jälleen arvostelujen alaiseksi, ensin kaikessa hiljaisuudessa ja
sitten julkisesti.

— Taitaapa olla Marketan ja Matin taikinassa paha, sanoivat yhdet.

— Ei heistä tule yhtä, vaikka köyttäisi, päättivät toiset.

Ja vanha sokea elättimuorikaan ei malttanut olla äänetönnä, vaan sanoi:

— Sitä se on, kun kovin aikaiseen ruvetaan avioparina olemaan... Hm,
kukas käski niin komeasti pappilaan lähtemään... Niin, niin, — ylpeys
käy lankeemuksen edellä...

Mutta mitä kaikkea lienee puheltukaan, arveltu ja päätetty, ei
kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi kyennyt pääsemään asian
ytimeen: löytämään syyn Matin mielenmuutokseen. Jos hän olisi ollut
kevytmielinen nuorukainen tahi hulttiomainen ja hutilusmies, niin
moinen menettely olisi silloin, ikäänkuin ohjelmaan kuuluva. Matti oli
kerrassaan toista maata, rehellinen ja vakava, ja siksi oudoksuminen
syntyi aivan itsestään. Tosin kyllä jotkut olivat tietävinään, että
Matti aikoo lähteä etelä-Suomeen ansiomatkoille ja jättää naimahommat
sikseen. Toiset taasen arvelivat, että kun kylällä kerrotaan
naapuritalon pojan käyvän Luikalassa Marketan luona istuksimassa,
niin Matti on ruvennut kylmenemään. Nämä arvelut tulivat kuitenkin
kumotuiksi sen kautta, että Matti ensinnäkin oli koko vuodeksi
pestautunut, eikä poislähdöstään ollut mitään jutellut, ja toisekseen
oli Marketta niin nuhteettomaksi tunnettu, ettei hänen tähtensä edes
oman sulhonkaan tarvinnut luulevaisuuden huolta kantaa... Kenties
Matin ero-aikeet olivatkin ainoastaan pinnalla, eivätkä sydämen
syvyydessä tahi oli hänen tarkoituksena tutkia itseään ja samalla
ottaa selvä, oliko Marketta häneen todenteolla kiintynyt? Mutta kukapa
tietää, ihmissydän kun on semmoinen merkillinen salakammio, että sen
aivoituksia on usein vaikea tutkia — ja taitavatpa ne väliin, eikä
niinkään harvoin, olla tutkimattomiakin, ell’ei aika vähitellen syitä
ja seurauksia ymmärrettävään muotoon saata. Päästäksensä johonkin
selvyyteen, päätti isäntä, kuten kunnon puhemiehen olikin tehtävä,
puhutella Mattia itseään ja kerran ruokalevon aikana kutsui hänet
kamariinsa.

— Kuulehan, Matti, — sanoi isäntä — kohta on jo joulu käsissä, ja
sinun hääsi ovat vielä viettämättä. Mitäs sinä oikeastaan mietit?
Heitä hornaan kaikki verukkeet ja hommaudu jouluksi naimisiin, sillä
sananlasku sanoo: Ennen mies on vuoden lehmättä, kuin jouluyön eukotta!

Matti katseli ympäri kamaria ja vastasi:

— Taitavat ne häät jäädä minulta viettämättä...

Sitten hän vilkaisi seinäkelloon ja jatkoi:

— Kas, jokos se aika on noin mennä livahtanut... Pitääpä tästä mennä
ruunan apetta silmästämään.

Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.

Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta
emännälleen kertomatta — siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin
kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle
levisi.

— Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia
huudahtuksia kaikkialta.

Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä
verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen
ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia,
mutta ei se tahtonut oikein onnistua — surun voima oli suurempi.
Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut
luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja
viedä Matin vihille — millä keinolla tahansa.

Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi
asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.

— Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan,
jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut
häiritsemässä.

Matti jäi hetkiseksi seisomaan.

— No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti
astua jörppimään Marketan perästä saunaan.

Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään
esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä
pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.

Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta
äänettömyyden kaulan.

— Matti hoi — sanoi hän — minkästähden sinä olet tullut aivan
toisenlaiseksi?

— Ehkä olen lihonut, kun olen syönyt paljon perunoita.

— Eläpäs nyt rupea virnakoimaan, vaan sano suoraan, koska olet
päättänyt häitämme viettää?

— Kuoleman jälkeen, kuin Kukkolan Jussi hevoskauppansa purkamisen.

— Mitä sinä, Herran nimessä, nyt haastatkaan? Minä olen aina sinusta
pitänyt ja pidän nytkin vielä niin että oikein kutkuttaa ja samoin olen
uskonut sinunkin tekevän — ja nyt kuulenkin, että mielessäsi onkin
ollut pelkkä petos, ihan Mäntsälän jutku... No, olkoon niinkin, sillä
eipä minulla puolestani ole mitään syytä hävetä, mutta sinulla on,
kun olet orpoa tyttöparkaa näin ilkeästi narrannut — usko pois: —
hevosetkin sinua nauravat... Ja sanopas nyt, mikä tähän on syynä?

Matti oli hyvin liikutettu, niin että äänensä värisi sanoessaan:

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui.

— Niin, — no — virkkoi Marketta — ei väkisin vävyksi, ylenmielin
ystäväksi, sanotaan sananlaskussakin. Sen lisäksi ei sinulle mitään
vahinkoa tapahdu, vaan minulle, sillä sinä kyllä minua parempiakin
vaimoksesi löydät, mutta minä en saa miestä ikänäni, kun maailman
korviin joutuu, että olet minut hyljännyt... Ajattele tätä, Matti, ja
ajattele myöskin, mikä kohtalo on petturin sielulla!... Sanoit äsken,
että mielesi yht’äkkiä muuttui... No, hyvä! Minä olen keksinyt keinon,
miten pulasta parhaiten selviämme. Me menemme vihille, kuten ainakin,
mutta ilmoitamme, ettemme vietä häitä, kun ”huomentuoppikin” on
kielletty. Sitten papin kysyessä, tahdotko ottaa minut aviovaimoksesi,
vastaat myöntävästi. Mutta kun pappi minulta kysyy, tahdonko ottaa
sinut aviomiehekseni, vastaan minä: En tahdo!

Matti mietti ja kun hänen omatuntonsa sanoi, että Marketan on hyvitys
saatava, virkkoi hän:

— No, minä suostun ja kaikkein parasta on mennä jo ensi sunnuntaina,
niin pääsemme itse rauhaan ja ihmiset myöskin, joilla tuntuu olevan
meidän naimahommasta niin paljon tekemistä.

— Mennään vaan ensi sunnuntaina, sanoi Marketta. Sitten molemmat
lähtivät saunasta, Marketta Luikalaan ja Matti tupaan, Ilonsekaiset
tunteet täyttivät Marketan mielen, kun hän puolijuoksua mennä hipaisi.
Seuraava sunnuntai tuli. Niinkuin sulho konsanaankin, pukeutui Matti
parhaisiin vaatteisiinsa, pyysi hevosen ja kävi Marketan ottamassa
Luikalasta rinnalleen — ja sitten he lähtivät vihille. Suunsoittajat
ja ilvehtijät nolostuivat ja olivat mykkinä.

Kirkonmenojen loputtua astuivat Marketta Matti ja sakaristoon
vihkimistä varten, josta Matin isäntä oli jo edellisenä päivänä
kirkolla käydessään poikennut pappilassa ilmoittamassa. Useita
muitakin pareja oli samalla pyhällä asialla. Pappi asetti vihittävät
riviin seisomaan, alottaen vihkimisen rivin oikeasta päästä, ja kun
Marketta ja Matti olivat vasemmassa päässä, oli heidän vuoronsa tuleva
viimeiseksi. Mutta lähenemistään läheni pappi heitäkin, tulipa vihdoin
heidän kohdalleenkin ja kysyi Matilta:

— ... minä kysyn sinulta Matti Muhonen, tahdotkos ottaa tämän Marketta Suhosen
aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, yrähti Matti puoliääneen.

Sen perästä pappi siirtyi Marketan eteen ja lausui:

— ... minä kysyn sinulta Marketta Suhonen, tahdotkos ottaa tämän Matti Muhosen
aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

— Tahdon, vastata heläytti Marketta niin raikkaasti, että sakaristo
kajahti.

Matin silmissä maailma tuntui mustenevan ja hän yritti kiljaista:
Petturi! Mutta ääni tukehtui kulkkuun sekä omatunto sanoi, että
petturihan hän itsekin oli aikonut olla... Pakoon lähtemistäkin jo
ajatteli. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun jalkansa tuntuivat
voimattomina vapisevan ja kun pelkäsi tulevansa vangittavaksi ja
vietäväksi tuomiokapituliin itsensä piispan tutkittavaksi... Lienee
hän myöskin mielitellyt jotakin sanoa, koska huulet höpähtelivät...
Papin juhlallinen ja hurskas katse estivät kuitenkin hänen puhelunsa
ja ikäänkuin tietämättään hän kaivoi rahakukkarostaan Jyväskylän
markkinoilta ostamansa kullatun hopeasormuksen, jolla sitten kaksi
yhdistettiin yhdeksi kuolemaan asti. Vasta polvistuttuaan pääsi Matti Matti
täyteen tajuunsa ja ajatteli, että ehkäpä tämä oli näin meneväkin, eikä
milloinkaan liene ketään vihittävää ollut, joka suuremmalla sydämen
hartaudella oli loppusiunauksen vastaanottanut, kuin juuri —.
Hetkisen kuluttua hän vihittynä miehenä astua tassutteli Markettansa
kanssa hevosen luo.

Rekeen istuttua sanoi Matti:

— Sinä syytit minua talon saunassa, että minä olen narrannut sinua
ja lupasit vihillä vastata kieltävästi. Mutta sinähän vasta oikein
narrasitkin ja valehtelit... Minkätähden sinä teit sillä tavalla?

— En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli
Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.

Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi
rukkasella silmiään.

— Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti,
ikäänkuin itselleen.

Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:

— Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi
hevosta ohjasperillä ja virkahti:

— Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään —
saammehan me varikaista kotonakin.

Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli
kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia
ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren
sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin.
Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä
onnitellessa sanoi isäntä:

— Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?

— Hyvin olisi — vastasi Matti — jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.

— Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok’ikinen tuvassa-olija,
ikäänkuin yhdellä suulla.

— Niin, tuota noin... muut miehet saavat sanoa: Minä nain. Mutta minun
miesparan pitää sanoa, että minut naitiin...

Nauru purskahti jokaiselta, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mitä Matti
sanasutkauksellaan tarkoitti. Eikä kukaan ruvennut selitystäkään
pyytämään, sanottiinhan vaan:

Tulipa heistä yksi, kun tulikin...

— Niin tuli, kun minut naitiin, päätti Matti vielä uudestaan.