KOLMAS NÄYTÖS.

Aholan tupa samoin kuin ensimäisessä näytöksessä.

JAANA (istuu uunin puoleisen akkunan ääressä lukien virsikirjaa lasit
nenällä. Hyräilee vanhaa virttä).

TOLPERI (tulee ulkoa, kohmelossa päätään pidellen). Voi, voi, aijai.
Anna, hyvä Jaana, minulle vähän olutta. Päässäni takoo kuin kymmenen
pahaista pajamiestä viirellä alasimella.

JAANA. Se on syntiä ja synnin seurauksia. Älä johrata lähimmäistäsi
kiusaukseen, sanoo sana.

TOLPERI. Niin, mutta päästä heitä pahasta, senkin sana sanoo. Jos sinä
nyt päästät tämän yhren vaivaisen syntisen pahasta pään vaivasta, niin
autat yhtä herran heikoimmista ja taivaan portilla pyhä Pietari avaa
sinulle ovet ja tuntee, että sinä Jaana se juuri olet ja sinä Tolperia
tuskassa armahrit.

JAANA (hakee haarikan astiakaapista). Jumalan viljaa tää on, ota ja
juo!

TOLPERI (tarttuu kiihkeästi haarikkaan ja juo pitkin siemauksin, kantaa
astian juhlallisesti pöydälle). Ah-ha! Kiitos ja kunnia. Se kihelmöi
kuin terva tuoreessa puussa. Se on kuin kekäle hehkuvassa ahjossa. Tuli
ja leimaus, eikös tanssita vanhaa rehjua. Jaana, tules polkkaa!

JAANA. Aih, aih tän syntisen mieltä!

TOLPERI. Älä siinä aihkaile.

(Tarttuu Jaanaan ja pyörittää väkisin.)

JAANA (sinkoaa irti ja kiitää kuin nuoli nurkkaan, tarttuu luutaan ja
mätkii sillä Tolperia).

TOLPERI (kiipee muurin taakse ”ritsille”). Älä hiivatissa luitani
rusenna. Aih, voih. Annoit ensin makeaa ja sen vuoksi on nyt kärsittävä
tää — väkevä! (On päässyt ylös.) Tui, tui!

(Pörröinen pää painuu laudan taakse ja pian kuuluu kuorsaus.)

JAANA (heittää luudan merkkaan). Tää on sen vanhan rienaajan tekoja.
(Istuu jälleen hyräilemään virttä mutisten.) Sellainhan olet aina ollut
pojan pahuksesta saakka. Ei sinua näy maailma tassineen sen
siivommaksi! Kuorsaa nyt siellä ritsillä!

EMÄNTÄ (tulee ulkoa). Jaana menee nyt kattomaan niitä lehmiä sinne
Laulumäelle, kun se Maija Liisa ja on aivan hulluna päästään. Ei niitä
saa sinne metsään vaikka!

AATU (tulee sisään, heittää lakkinsa pöydälle ja istuu penkille
kumaraisena tuijottaen eteensä). Tulin sieltä juuri, en nähnyt lehmiä.

EMÄNTÄ. Ne on sitten haettava kauempaa suolta päin. Jaana menee vaan.

JAANA. Johan minä menen, menen kun kerkiän.

(Ottaa nutun naulasta, hidastellen, ja pääsee lopulta lähtemään.)

EMÄNTÄ. Kun en minä ollenkaan enää yhtään mitään ymmärrä, päässäni on
sellainen kohina, ettei käyvässä taikinapytyssä sen pahempaa. Ja kaikki
putoaa käsistäin. (Kauha on kimmonnut vadin laidalta lattialle.)
Kauhatkin tanssii. Mitä se oikein tietää, mitä jo vaa! (Ottaa suolaa
salkkarista seinältä, se kolahtaa lattialle.) Sus sentään! (Painuu
lähimmälle tuolille.) Vie henton pois polvistain. Niin, istu siinä sinä
ja tuijota! Mitä se siitä paranee? Käy hakemassa seppää. Eihän nyt
ennenkää ole ihmisiä varastettu, on ne nyt sitten kuolleita taikka
eläviä.

AATU. Lienee jonnekin kömpinyt.

EMÄNTÄ (kivahtaa). Kömpinyt, minne sitten kömpinyt? Kuolemaan kai.
(Keinuttelee itseään tuskassa.) Minua vaivaista syntistä. Kaikki tämä
rangaistus tulee minun päälleni siitä synnistä, etten nuorena
vanhempiani totellut, vaan otin sen isäs. Ja eikös sitä vielä
etsiskellä sinunkin päälles, kun et enää ollenkaan huoli, hurjastelet
ja vielä tappelet. Hyi, sellainen häpeäkin. Anna lyörä ihmistä niin,
että se siihen paikkaan jää.

AATU. Eihän se jäänyt, kun kömpi tiehensä.

EMÄNTÄ. Vieläkös siinä matkit. Sakkoa vielä saat juomisesta ja
pahoinpitelemisestä. Se on sitten korea juttu. Minä olen nyt sitten
niin masennettu, etten enää jaksa välittää mistään. Tee mitä ikinäs
tahrot, yks’ kaikki se minusta on.

AATU. Ettäkö äiti sitten myöntyy Miinan ja minun...?

EMÄNTÄ (tiuskaisee). Se on toinen asia. Mitäs tässä tehtäisi
sellaisella mamsellilla! Talossa tarvitaan työihminen.

AATU. Eilen oli se kupparius esteenä, joko se rapisi?

EMÄNTÄ. Itte panet kaikki rapisemaan. On nyt ihminen mikä tahansa, kun
ei se vaan ole tehnyt rikosta. Ja kukas tietää, mitä sinun osaksesi
siinä asiassa tulee. Voi sentään, kuinka syrämein on kipeä. Menekin
tierustamaan, missä se seppä on ja elääkö se vai joko se on tyyten
kuollut.

AATU. Kyllä tuo nyt jo kummittelisi, jos se kuollut olisi. Saahan sitä
yrittää kuulustella. Kirottu juttu se vaan on, antaisin koko
talorähjän, kun tästä kunnialla selviäisin.

EMÄNTÄ. Kaihan sinä antaisit, vaikka vielä vanhan äitisi möisit. Saat
myyräkin, ei minustakaan enää mihkään o’! Sellainen se on elämän
palkka: tuskaa, vaivaa vaivankin päälle.

(Itkee.)

AATU. Ei äiti nyt saa niin surra. (Hypistelee lakkiaan.) Syränhän se on
minullakin, eikä mielein ole kevyt, ahristaa tuntoain ja teirän surunne
kirvelee mieltäin. Koetetaan kestää yhressä. Sekin Amerikka nyt saa
olla menemättä.

EMANTA. Siunattu lapsi, oletkos sinä tullut sen ymmärtämään? Sellaista
se on, kun ne suuret surut ja onnettomuuret tulevat, niin ne vasta
ihmistä opettavat. Kaikki minä teen ja kaikki syrämesi mieliteot
nouratan, mutta älä jätä kotias — — jollei — — niin, jollei
täyry...!

(Itkee.)

AATU. Minä en pakoile. Jos niin on käyräkseen, niin käyköön, menen
sitten linnaan!

EMÄNTÄ (parahtaa). Siunatkoon sinun puheitasi!

AATU. Sanon vaan, että voisihan niinkin käyrä!

EMÄNTÄ (valittaa, ollen epätoivoinen). Voi meitä, voi sinua, voi koko
kylän pahennusta! Ja sinustako se piti lähtemän eikä kylän pahimmasta
rentusta.

AATU. Onko Liena käynyt täällä?

EMÄNTÄ. Ei tänään.

AATU. Olen ollut hakemassa sieltä kotoa enkä tavannut.

EMÄNTÄ. Entä se Miinan asia?

AATU. Miinan kanssa olemme puhuneet valmiiksi. Sitten kun tulen
vankilasta, mennään yhteen.

EMÄNTÄ. Siihen mennessä hautuu vuosia.

AATU. Miina kyllä orottaa!

EMÄNTÄ. Eikös Miina tiennyt äiristään?

AATU. Ei, sanoi olleen poissa koko yön. Ja aamulla —

EMÄNTÄ. Niin, mitä aamulla sitten?

AATU. Aamulla me olimme kahren kesken Laulumäellä. Kävin hevosia
katsomassa. Ajattelin vähän sitäkin, että ehkä löytäisin Kallen.

Kolahdus kuuluu oven takaa.

EMÄNTÄ (kiljahtaa). Huh!

LIENA (tulee ulkoa pyhävaatteissa, musta silkki päässä). Hyvää päivää
ja rauhallista juhannusta!

EMÄNTÄ. Jumala antakoon.

LIENA. Tulen vallan kolinan kanssa, oli tuolla saunassa saavi
ravistumassa, toin sen tuohon suojaan kuumasta.

AATU. Käykää istumaan.

LIENA. Istuahan sitä on saanut.

(Jännittynyt vaitiolo.)

AATU. Mitäs muuten kuuluu?

LIENA. Hyvää vaan. Miina vaan käski sinua tulemaan. (Kuiskaa.) Saat
kuulla Kallesta!

AATU (ottaa lakkinsa). Menen tästä Miinan puheille. (Katsoo äitiinsä.)
Tulen pian takaisin. (Menee.)

EMÄNTÄ. Tierättekös te siitä sepästä — —?

LIENA. Aina vähän.

EMÄNTÄ (jännittyneenä). No, elääkö se?

LIENA. Eläähän se herran luoma niin kauan kun elää!

EMÄNTÄ. Ohho, kunhan eläisi sata vuotta!

LIENA. Ei puhuta siitä...

EMÄNTÄ. Ei, ei, ei puhuta sitten.

LIENA. Se Kalle niin kielsi, ettei sanaakaan...

EMÄNTÄ. Ei sanaakaan! Ohho, istun ja oikeen henkäsen. Onko se Miina
puhunut jo?

LIENA. Mitäs se Miina — —?

EMÄNTÄ. Siitä naimisesta.

UENA. Mistä naimisesta?

EMÄNTÄ. Aatun ja Miinan.

LIENA (hämmästyy). Ei, eihän Miina. Onkos niillä sitten keskenään...

EMÄNTÄ. On — — on!

LIENA. Vai oikein naimisiin, kuinkas se on ymmärrettävä?

EMÄNTÄ (häärää huoneessa). Kyllä kai se on niin ymmärrettävä, vaikka
olen minä siitä haikeillani. Ei sitä niin vaan hepan keppaa oteta
köyhää ihmistä talon emännäksi. Olisihan se raha ja muu tavaran lisä
niin kovin tarpeen. Minkäs niille, minkäs niille mahrat! Tälläin vielä
vaimo-ihminen, kun ei oo isäkään komentamassa.

LIENA. Niin, kun ei o’ isää — — ei isää ensinkään.

EMÄNTÄ. Aatuahan minä tarkoitin.

LIENA (pyörittää feukalojaan säikähtyneenä ja syyllisyyden painamana).
Voi, voi sentään, enhän minä ole siitä tiennyt, eikä Miina ole minulle
siitä henkeään vetänyt.

EMÄNTÄ (painuu tuoliinsa ja itkee).

LIENA. Olisinhan minä sen estänyt, jos olisin tieron saanut. Olisin
pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä — en ensinkään laskenut
tänne ihmisten pariin.

EMÄNTÄ (nostaa päätään). Vai, eikös vaan Aatu olisi sieltäkin hakenut!

LIENA (ihmeissään). Oliskohan se hakenut?

EMÄNTÄ. No, semmoinen se on Aatu, ettei se jätä!

LIENA. Eihän emäntä mahra minulle vihainen olla?

EMÄNTÄ. Minkäs te sille teitte enempää kuin minäkään!

LIENA. Niin, minkäs sille.

EMÄNTÄ. Kun se Miina eres olis sellainen, että tätä talon askaretta
osais ja jaksais, mutta kun se on tottunut sille neulomiselle ja muulle
nypläämiselle, niin että vielä täytyy pitää kai piikaa.

LIENA (vilkastuu kuin painon alta päästen). Eihän nyt emäntä syntiä
puhu, vai piikaa. Se tyttö sitten osaa ja jaksaa vaikka mitä, ja se
pitää sitte käyrä tanssin ja rallin kanssa, kun sillä on oma lystinsä
ja tahtonsa. Ja entäs minä sitten? Mihinkäs minä nää vanhat raajani
kiskoisin jaloittelemaan ja käsittelemään muualle kuin sitten Aholan
maille ja tanhuville. Ja sen sitten sanon, että kyllä navetta siivona
pysyy ja vielä minä emännänkin hoiran yhtä hyvin kuin lehmätkin!

EMÄNTÄ. Siinä on sittenkin vielä yksi paha mutka.

LIENA. Siinäkö piiassa?

EMÄNTÄ. Ei, vaan se seppä!

LIENA (salaperäisenä). Niin sekö seppä?

EMÄNTÄ. Niin, mitenkäs — jos se seppä...?

LIENA. Hiss! On kielletty puhumasta.

EMÄNTÄ. Hiss, ei puhuta — — onkos vaarallista?

TOLPERI (pistää pörröisen päänsä esille muurin päältä). Morron!

Naiset kiljahtavat.

EMÄNTÄ. Sus siunatkoon, Tolperikos siellä...?

TOLPERI (pää yhä näkyvissä).

Tolperi viinalla juotettiin,
jota kaupungista tuotettiin,
ja sitten mä maistoin makeat maljat,
ryyppäsin tuopista vaarinkaljat,
tanttara, ranttara rallallaa —
et sinä poika surra saa!

LIENA. Voi tuon hoilaamisia.

EMÄNTÄ. Kun ei se raukka tierä.

LIENA (on kääntynyt akkunaan). Kattokaas, kun tulee väkeä tänne.
Isäntiäkin, on kuin pitoväkeä. Mitähän nuo nyt...?

EMÄNTÄ. On, on kun onkin. Voi, voi sentää, kun oikein polvistain henton
ottaa. Kuinkahan sen sepän on oikein laita?

LIENA. Ei kuinkaan, ei siitä pirä vaan puhua!

EMÄNTÄ. Olen sellaisessa tuskassa, että...! Väkeä tulee sisään.

KUOPPALA (talon isäntä, astuu sisään). Hyvää juhannusta!

EMÄNTÄ. Jumala antakoon!

MÄKELÄ. Mitäs taloon kuuluu?

EMÄNTÄ. Aina vaan hiljakseen.

(Kättelevät emäntää ja sitten istuvat.)

KUOPPALA. Onko Seppä-Kallea täällä näkynyt?

EMÄNTÄ (lysähtää istumaan). En, en minä ole nähnyt!

LIENA (nykii emäntää hameesta).

EMÄNTÄ. Siitä on kielletty puhumasta.

LIENA. Se on niin ymmärrettävä, ettei sitä saa kylille levitellä,
kerrankos tota nyt sattuu tappelua...

MÄKELÄ. Kyllä niin, joo, joo, mutta aina sitä sentään kysytään miehen
perään, kun se häviää.

LIENA. Kysykää vaan.

TOLPERI (muurin takaa). Morron, morron, mitäs te siitä meirän pojasta
kysytte?

KUOPPALA. Nouse ylös, Tolperi, nyt on tiukat paikat.

TOLPERI. Enhää minä enää ylemmäksi tästä pääse!

KUOPPALA. Pääsethän alas.

TOLPERI (vääntyy alas).

MÄKELÄ. Missä sun poikas on?

TOLPERI. Humalassa se oli eilen. Missä se nyt on, sitä minä en tierä!

MÄKELÄ. Jaa, se on sellainen paikka, että Seppä-Kalle on hävinnyt.
Tässä on nyt paljon väkeä, ja kaikki on nähneet, että Kalle sai Aatulta
eilen selkäänsä. Ja sen jälkeen Kalle sitten hävisi.

TOLPBRI. Häviäähän se, joka selkäänsä saa, ei silloin koskaan voita!

MÄKELÄ. Ei niin ymmärrettävä, vaan niin, ettei Kallea sitten ole
mistään löyretty!

TOLPERI. Vai ei ole löyretty. Olettenkos hakenut saunasta? Se on
nähkääs niin, että Kalle on aina tahtonut saunaan, kun sitä on
rökitetty.

LIENA. Pysykää nyt alallanne vaan. Antaa Kallen olla kallellaan. Sinne
ei kuulumattomat saa nokkaansa pistää!

KUOPPALA. Mutta jos lain nimessä...!

EMÄNTÄ. Sus siunaa, lain nimessä...!

LIENA. Jos kynnyksen yli astutte, niin varia päällenne saatte!

KUOPPALA. Kuulkaas nyt päälle. Tässä on jotain jetkua.

MAIJA. Seppä-Kalle ei enää ole elossa. (Itkien.) Se on ihan vissi. Minä
näin sellaisen unen, että se tietää ihan varmasti kuolemaa. Eikä tässä
nyt ketään muutakaan ole kuolemassa.

LIISA. Me pelkäsimme koko yön aitassa niin kovasti. Ja kun tuuli
kolisti ovea, niin se oli perin samanlaista kuin Kallen kolkutus. Ja
kyllä se olikin kummitus.

MÄKELÄ. Kuinka sitten tierätte, että Kalle on kuollut?

LIISA. Nähtiin, kun Kalle makasi perin liikkumattomana kuin mikä lyhre
taikka roive.

MÄKELÄ. Niinkuin roive, pane mielees naapuri. Mitäs sitten tapahtui?

LIISA. Pelkäsimme, että se kummittelee siellä mettässä, ja Miina
saattoi tänne pihaan.

MÄKELÄ. Ja sitten...?

LIISA. Niinkö sitten? Me läksimme yliaittaan nukkumaan.

MÄKELÄ. Eikös tapahtunut mitään muuta?

MAIJA. Sitten pelkäsimme, että Kalle olisi tulevinaan ylös rintelin
rappuja ja kolkuttamaan ovelle, ja Liisa jo luuli kuulleensa äänen.

MÄKELÄ. Minkä äänen? Sano pois vaan, nyt on tärkeät paikat.

MAIJA. Voi, voi, kaikkihan minä sanon ja sitten voin valankin tehrä sen
päälle, kun niin vaaritaan.

MÄKELÄ. Minkä äänen Liisa kuuli?

LIISA. Sen saman kuin ennenkii, että ”laskekaa, tytöt, sisään, on niin
vilu ja ikävä!”

MÄKELÄ. Koska ennen se sama ääni kuultiin?

MAIJA. Häi joka ilta.

TOLPERI. Kas tota pojan mönkälettä, vai siellä se piikojen aitassa
pelmusi, kun ei kotona ollut.

LIISA. Piiat on pinhuusissa eikä missään aitassa, eikä Seppä-Kalle
pelmunnut, koreesti jutteli ja istui vaatekirstun päällä, hanuriakin
meille pelasi.

MÄKELÄ. Nyt onkii kysymys siitä, mitä sitten tapahtui, kun se ääni oli
kuultu?

LIISA. Sitten — niin — sitten minä kiljuin, että älä tule, sinähän
olet jo kuollut ja kummittelet vaan!

MAIJA. Sanon oikein valan päälle.

MÄKELÄ. Kuulkaa nyt kaikki, oikein valan päälle. Jaa, jaa, se on sitten
tiukka paikka ja vallesmannin asia, eikä se enää yksin meille kuulu.

MAKELA. Vastasiko se?

LIISA. Ei, ei se vastannut, ja kun katsoin seinän rakosesta, en nähnyt
muuta kuin kaksi ihmistä saunaan päin menossa.

MÄKELÄ. Tunsitko niitä?

LIISA. En uskaltanut katsoa tarkkaan, kun niin pelkäsin. Sen vaan
sanon, että Seppä-Kalle ei ole elävien joukossa. Ei elävä ihminen
kummittele.

MÄKELÄ. Niinkös sanot, tyttö, ettei ole elävien joukossa?

LIISA. No, niin minä sanon ja sen sanoo Maija kanssa, etkös sanokii?

LIENA. Voi teirän kieltänne ja mieltänne! Tää on sentään enemmän kuin
yksi ihminen voi ymmärryksen vajavaisuureksi sanoa!

MÄKELÄ. Mitä se Liena siinä höpisee?

AATU (on tullut sisään). Päivää, naapurit!

MÄKELÄ. Päivää, päivää, jokos naapuri nyt sitten on valmis lähtemään
vallismanniin?

LIENA (työntyy nuolena ulos tuvasta).

AATU. Onko jo niin selvillä asiat?

MÄKELÄ. Kahren valan päällä.

AATU (katselee ympärilleen). No, jos niin on, mikäs siinä sitten auttaa
muuta kuin mennä vaan.

EMÄNTÄ. Ei sellaisten valojen päälle koskaan. Eihän siinä ollut totta
siteeksikään.

MÄKELÄ. Sellaista totta se nyt vaan oli, että Aatun on monet muutkin
nähneet seppää lyövän, ja nyt ei miestä missään ole. On korjattu pois
mettästä. Tuokaa mies tänne elävänä taikka Aatu on vietävä
vallesmanniin! Käy kiinni, naapuri.

(Ottavat Aatun väliinsä.)

EMÄNTÄ. Ei tästä paikasta! (Työntää isännät syrjään.) Aatu pysyy
kotona!

MÄKELÄ. Ei tässä akoilla ole sananvaltaa, pois tieltä!

LIENA (syöksyy sisään). Vai höpisen minä, vai jo vaan höpisen! Vetäkää
nyt silmänne auki ja kattelkaa, kuka astuu ovesta sisään omilla
jaloillaan niinkuin elävät ihmiset tekevät ja puhuu omalla suullaan
eikä niinkuin aaveet henkien suulla.

SEPPÄ-KALLE (seisoo avoimessa ovessa yrittäen olla reipasta vaikka
pakostakin irvistelee tuskasta astuessaan sisään).

LIISA (hihkaisee pelosta, kun Seppä-Kalle astuu hänen sivutseen). Uih,
kun en saa luonnoltani olluksi pelkäämättä.

MAIJA. Jos kuollutta koskee, niin pelko haihtuu.

(Hypistelee sepän hihaa.)

SEPPÄ-KALLE. Antaa sen koiruuren olla tekemättä. (Huitaisee ja
ärähtää.) Piru vie!

KUOPPALA. Elää kun elääkin.

MÄKELÄ. Ja puhuu ja kävelee, etten sanoisi kiroaa!

TOLPERI. Voi poikasein, ettäs vielä elät. Tässä on niin uskottu, ettei
sinua enää missään ole, ei elävien eikä kuolleiren luvussa, vaan että
sinä olisit otettu taivaaseen kuin Elias.

MÄKELÄ. Niin on tässä ilmitullut, että Aatu on sinulle selkään antanut.

SEPPÄ-KALLE. Voi juukeli sentään tätä meirän kylän härkämäisyyttä, vai
selkään, että oikeinkos ne uskaltaa sanoa, että minulle selkään.
Kuulkaa sitten, sellaista miestä ei ole eikä tule, että minulle selkään
antaisi!

TOINEN ISÄNTÄ. Hullukos olet, saat kipurahoja, kun päälle kannat!

SEPPÄ-KALLE (vimmastuu). Voi ryssän ryypyt, vai kipurahoja! Tää selkä
ei iskuista taitu, eikä nää jalat rampaannu eikä näitä käsiä sijoiltaan
väännetä eikä tätä päätä kivikään halkaise. Tässä seison (oikaistuu ja
voihkaisee) aih, se on sellaista leiniä. Jos joku epäilee sanojain,
sopii koetella voimia!

MAIJA. No varmasti se nähtiin, että nurmella makasit.

SEPPÄ-KALLE (matkii). No, varmasti se kuultiin, että minä kummittelin
sun aittasi ovella, höh!

LIISA. Sinä juutaskos siellä sitten kujeilitkin?

SEPPÄ-KALLE. Saunan erestä huutelin, kun Liena sanoi pelkäävänne.

MAIJA. Saunassakos sinä — — —?

SEPPÄ-KALLE. Liena antoi minulle hyvät löylyt ja saunotti. Voi sua onni
ja autuus, kuinka se löyly maistui makealta ja jäseniäni kihelmöi ja
kutitti, niin laittoi norjiksi ja kepeiksi, että lauteilta melkein
tasakäpälää olis tulla voinut. Ja sitten se valeli vesillä
monenlaisilla, lämpöisillä ja kylmillä ja pesi ja kaanasi, niin ettei
miehessä veilin vähääkään enää.

EMÄNTÄ. Liena sinut paransi!

SEPPÄ-KALLE. Vai että paransi, mitäs terveestä parantamista, mutta
ainahan hyvä hyvää tekee eikä lisä pahaksi ole muussa kuin
selkäsaunassa.

ENSIMM. KYLÄN POIKA. Siitä sinulla onkin hyvä kokemus.

SEPPÄ-KALLE. Tuki suusi ja kysy lupaa ennenkuin mörährät! Mutta sen
minä sanon, ettei sellaista hierojaa löyrä mistään kuin Liena on.

LIENA. Eikä niin höyliä seppää kuin Kalle!

MAIJA. Sitähän minä aina olen sanonut, mutta kun ei kukaan usko.

TOLPERI. Tota noin, missä se on sinun tuleva aviosiippasi? Kaihan olet
puhunut Lienalle suusi puhtaaksi.

SEPPÄ-KALLE. Se on niin pimeä paikka. Jaa missä on Miina?

AATU (vetää eteisestä Miinan sisään). Täällä on kaivattunne, ja ettei
nyt enää mitään erhetystä sattuisi, niin ota, Miina, tämä sormus ja
sitten se asia meirän välillämme on päätetty.

SEPPÄ-KALLE (lysähtää istumaan penkille).

TOLPERI (katselee paria). Minä olin eilen vähän ryypyssä, taisin kosia
väärin. Meirän pojalle minä sinua, Miina, tarkoitin.

KUOPPALA. Hukka homma oli Homperin kosinta!

TOLPERI. Ei sillä väliä, kyllä se meiränkin poika muijan saa. Ja sitten
juoraankin kihlajaiset.

EMÄNTÄ. Juoraan ne Aatun ja Miinankin kihlajaiset. (Nostaa kaapista
suuren oluthaarikan pöydälle.) Sopii juora vaan! (Menee nuoria
onnittelemaan.) Isännät tekevät samoin ja viimeiseksi Liena.

POJAT. — Aatu — — Miina — — morsian — — sulhanen, hei —
peijakas — — oikein, oikein hip — hip — hurraa!

(Nostavat ilmaan sulhasen ja morsiamen.)

AATU (menee Seppä-Kallea kättelemään). Sovitaan pois!

SEPPÄ-KALLE. Korea on tyttö ja kateeksi mun käy, niin, oikein syrämeni
on sairas eikä nyt mahlakaan makealta maistuisi, kaikki on perin
karvasta. Tahtoisin vaan, että taas oltaisi humalassa ja ottelussa ja
minä saisin sinulle näyttää, kuka käskee!

AATU. Älä veikkonen, Miinahan sen asian itse päättää. (Jatkavat
puhelua.)

Nuoret puuhaavat piiriä.

TOLPERI (sattuu istumaan Lienan viereen penkille). Täälläkös sinä
takana hissuksiin, Liena. Ei sun paikkas nurkassa ole. Jo sun
kunniankukkosi laulaa. Kattos, kuinka sormus Miinan sormessa kiiltää.
Ja nyt ne juoraan kihlajaiset, muori! Hoi, onkos pelimannia?

VILLE. On jo aikoja sitten ollut.

TOLPERI. Ann’ mennä sitten vanhaa Hollolanpolskaa. Liena, tule, niin
mennää, että tallukat tassaa.

LIENA (vastustelee ensin, mutta tanssii sitten juhlallisesti).

TOLPERI. Kas näin sitä ennen mentiin, kun me nuoria oltiin ja Liena oli
yhtä korea kuin Miina nyt, (Tanssivat.) Nyt on kunniantanssi tanssittu
eikä ole väärään osuttu. Puhunhan minä oikein, eikös niin?

ÄÄNIÄ. Hyvin puhuttu — oikein se on — Liena on jymyeukko — — hyvä
hieroja on — Kallen paransi kuin häkää vaan.

SEPPÄ-KALLE. Ei Kalle ole kipeä ollutkaan, vähän kolmelossa vaan.

VILLE. Ja syrän vioitettu, mutta koska äiti tohtoroi, minkä tytär
haavoitti, niin eihän siinäkään ole sanomista.

SEPPÄ-KALLE. Onkos sinulla vielä sitä kaupunkilaista?

VILLE (kuiskaa). On vielä parhain jälellä.

(Vie Seppä-Kallea joukon taakse. Hetken aikaa on piiri
jo ollut tekeillä ja laulu alkaa.)

TYTÖT (huutavat). Miina ja Aatu keskelle!

AATU (laulaa).

Kaksi koivua kasvoi kerran
kahren puolen aitaa.
Sinä toinen, minä toinen
niistä olla taitaa.
Heippa rallaa laulamme,
että niistä olla taitaa!

MIINA (laulaa).

Juuret kaulaa toisiansa
oksat antaa suuta.
Sinä, minä ikuisesti
oomme samaa puuta!
Heippa rallaa laulamme,
että oomme samaa puuta.

AATU.

Kun sä läksit maailmalle,
suruissani itkin,
ja kun sitten takaisin tulit,
vangikseni kytkin.
Heippa rallaa laulamme,
että vangikseni kytkin.

MIINA.

Vaikka joku rikkahampi,
antais satatuhat,
sinun talos kaunihimpi
rakkaampi kuin rahat.
Heipparallaa laulamme,
että rakkaampi kuin rahat!

AATU ja MIINA.

Oma talo, unelmamme
kohoo korkeaksi,
surut, ilot rinnallasi
käyvät rakkaammaksi.
Heipparallaa laulamme,
että käyvät rakkaammiksi.

Piiri hajoaa.

TOLPERI. Toinen tahti, pelimanni, ala polkkaa:

Seiväs pystyyn,
seiväs pystyyn,
seiväs, seiväs,
seiväs pystyyn!

Parit pyörivät.

VÄLIVERHO.