IV.

Palattuaan — alussa vuotta 1611 — lähettimatkaltaan Vienasta asusti
Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan
käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa,
siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit,
jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan
väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella
ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

— Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

— Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja,
jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa
talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen
ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan
puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja
muonamahdollisuudet.

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan
kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa
kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan
käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään
Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja
vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen,
istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi
Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, — hänelle
tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu
mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen
oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken
aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei
Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan,
siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta
sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin
asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto
osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten
valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. ”Lähtekää jo vihdoinkin sille
retkelle Jumalan nimeen!”, niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi
kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut
Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä,
ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet
valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa
varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta
pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä
koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, — se tehtävä tuli
hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen
siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon
hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa
kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan
ikävöinyt — nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää
pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä
sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri
matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta
kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän
vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli
kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti
Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja
hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

— Tuolla on Krankkala... pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä
selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

— Tähänkö samaan paikkaan?

— Tuskin... taikka kuinka nyt asiat kääntyvät...

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian
selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he
olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli
sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä
oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan
rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo
oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä
uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi,
mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin
Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan
pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

— Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi
rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. — Sinäkin Hannu rupeat vielä
vanhana miehenä joutavoimaan!

— Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi
tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä
merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä
puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin,
tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten
puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin
viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit
kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

— Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta
muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä
köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. — Ja
väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan
pisteliäästi: — Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita
ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi.
Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja
kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin
otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei
Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista,
rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä,
— siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

— Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia,
nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi
repii!

— Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista
koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja
he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli
antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin
vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

— Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä
vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia
partioretkiä... edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on
aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista
karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun
toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin
Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot...

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta;
eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse
Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui
arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa
kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen
haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit
muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu,
vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin
verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän
mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan
ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli
kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä talvena
kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä
suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä
kaikkia muita, — häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi.
Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä
sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat
ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti
karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

— Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti
minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne,
jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja
tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut,
mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu
teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä,
mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain
yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa
sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha
Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut
Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

— Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa,
— tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

— Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä
sinä kahden Krankkalaisen kanssa — muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

— Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, —
lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi
kohta samaan sävyyn:

— Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain
hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet
vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä
supattivat, muristen:

— Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi
mies kuninkaasta...!

— Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt.
Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista
partiomuistoista.

— Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja
hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma
ruhtinas!

— Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka
talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta
kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili
ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen
yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin,
jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten
pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan —
hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi,
ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden
hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa
paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen,
jolle hän virkkoi:

— Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka
naapurin isännät vähän napisevatkin!

— Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

— Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani
verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on
kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

— Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

— Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain
varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa,
jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät — se hänen mieltään hiveli.
Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään
hiukan niinkuin alakärsänä... he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan
ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä
miehenä. — Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo
siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän
käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

— Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi
hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään
vitkastelevan. — Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään
sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta
katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin
luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa
lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan
tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, —
olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä
kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun
juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.