V.

Pakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun
alussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki
oli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle,
— ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä
kiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman
kosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut
ilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja
silmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja
paksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista
hallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui
äänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa
ja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää
ulkosatamassa halkeili.

Riveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään
odottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta
jäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille
palkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet
ja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren
rantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta
irlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin
mekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia,
huiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen
tekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset
nähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä
asestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa
olivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen
Länsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan
oli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta
tömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat
puoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa
seisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä
kontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.

Sitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän
kuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan
tuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa,
— enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa
suurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme
kertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki
siis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin
Haahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa
rantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä
tarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten
kanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja
ihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa
olivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina
ammottivat esiin rautaisten tykkien suut.

Sotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja
joukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se
skotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo kuningas
oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi
jo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni.
Tästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä
odotellessaan keskustelivat.

— Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa,
jossa ei tietä ole ollenkaan?

— Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se
ainakaan mies selässä käy.

— Entä nuo raskaat tykkireslat, — liekö Hannu oikein herroille
kertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!

— Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt,
tottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.

Keskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin
puettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan
ja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen,
pienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä
pitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart,
joka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren
oli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään
tohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti,
ja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen
sumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit,
kääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan
pörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen
johtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät
iloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia
osastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty,
synkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli
hollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas:
kuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt
Ouluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki,
joiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja
leveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle
nuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan
Oulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja
vieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan Hannulle
ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä
Pohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.

Tämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä
katselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko
ja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään
tuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, —
hän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian
ylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti
kertomaan äsken selville saamaansa uutista:

— Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista
reppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta
eilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet
majapaikastaan.

Hannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi:

— Miksei niistä ole ajoissa ilmoitettu? Minnekkähän päin ne hiihtivät?

— Ovat taitaneet piessan pojat hiihtää kotipuoltaan kohden...

— Viemään sanaa tämän sotaväen saapumisesta, huudahti Hannu
huolestuneena. — Hitto soi, ne miehet on napattava kiinni, ennenkuin
kauas ehtivät!

— On ne jo voineet kauaskin ehtiä! Ja kerrotaanhan tästä Vienan
retkestä jo varsin yleisesti pitkin jokivartta.

— Se ei ole hyvä juttu. Minun täytyy puhua siitä ylipäällikölle...!

Täydessä touhussa kiirehti Hannu takaisin herrain parveen. Mutta
hän ei päässytkään heti päällikön puheille ja sillävälin hän jo
ehti miettiä asiata tarkemmin: Jos se lähettää jonkun reppurien
jäljille, niin se tietysti lähettää hänet, Hannun, joka ei silloin
saakaan Oulusta samota päällikköjen sakissa... Ja kuka sen tietää,
vaikka herrat niin säikähtäisivät tuota sananvientiä, ettei lähdöstä
tulekaan mitään, — ne ovat muutenkin haluttomat koko hommaan... Hannu
päätti pitää tiedon omanaan, arvellen, niinkuin pormestarikin, että
on sinne Vienaan saattanut ehtiä muitakin sanoja näistä Pohjanmaan
sotaisista varustuksista, ei taida tieto enää olla parin reppurin
varassa. Haluttomia herrat tosiaan olivat koko retkelle lähtemään,
keskustellessaan siinä rintaman kupeella edessäolevan matkan
edellytyksistä. He murisivat, että suksimiehiä oli hankittu liian
vähän, ja moittivat voutia, joka ei edes yhden kuukauden muonaa ollut
saanut kokoon. Porvarien luota palatessaan kuuli Hannu pitkä viiksisen
ylipäällikön juuri karkeasti sadattelevan murtavalla ruotsinkielellä:

— Onko tässä lopultakin järkeä? Tänne eilen tullessani luulin, että
oli tarkoitus oikealla sotajoukolla hyökätä rajan yli... Nyt kuulen,
että minun on tällaisella kirjavalla parvella taivallettava monta kymmentä peninkulmaa
tietöntä erämaata tuntemattomiin maailmoihin...
Mitä siitä voi tulla?

Hän heitti taas miltei toivottoman silmäyksen tuohon hänen mielestään
naurettavan pieneen ja todellakin sangen kirjavaan sotajoukkoonsa.
Kokenutta soturia arvelutti kovasti ja hän kääntyi taas Erik Haren
puoleen, joka oli johtanut valmistukset:

— Miten olette sen ajatellut? Muonaakin on vain yhdeksi kuukaudeksi,
tuskin perille asti päästäksemme?

— Kuninkaan tarkoitushan on, että vihollismaa saa, jahka sinne
ehditään, elättää retkikunnan, vastasi Hare kalpeana ja lyhyesti,
älyten Stuartin puheet moitteeksi itseään kohtaan.

Skotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä
asiasta pitempään väittelemään.

— Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi
hän kysymyksiään.

— Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle,
myönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: — Noin kaksikymmentä vuotta sitten
on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt
sinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin
Suman linnan, — ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.

Uljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni
tuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti
silloin huolettomasti:

— Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi
kerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan,
— minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!

Ja hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa
neuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä
ankarana Harelta:

— Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa,
heiniä ja leipää?

Varovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan.
Kääntyen Krankan puoleen virkkoi hän kuivasti:

— Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka,
mitä sieltä tiedät.

Hannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa
ei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan:

— Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa — siis heiniäkin —
sekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan
kaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat
tällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan...

Sen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua,
sillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti
huolettamaan.

— Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. — Entä yösijat
kyläin välillä?

— Nukuttava on nuotioilla...

Silloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen
tällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja
jospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla
voida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa
rannikkoa.

— Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.

— Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! — Huonosti
suunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian...

Näin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit
ja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan,
kuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä
säestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi,
jotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä
talvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo
tuokion kuluttua käheällä äänellä:

— Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua
kunnollisesti.

Hannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara
uhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän
huitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui:

— Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on
jo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän
vaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti
rautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut
hän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, — ja meidät
kaikki! Ei...!

Herrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran
äkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin
näet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas
todella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä
valtakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen
muuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen
vuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko
nytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin
tuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti
kirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän
Oulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, — jos hänelle
tuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä
hauska vastata.

Sen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.

— Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.

— Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare
kokemukseensa varottavasta vedoten.

— Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä
vaikeudet... puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari
omaa ammattiaan ajatellen. — Teemmehän valtakunnalle palveluksen
ehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi
vain vahinkoa ja häpeää...

— Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse
everstikin.

Hannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja
vavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin
liian paljon ottaa osaa... hänelle oli jo äsken ärähdetty... ja
hänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua
hakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain
kylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä
tehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla
vastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa
retkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni...

— Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin
liikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis
valuivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen,
kaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle,
niittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa
pyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä... Nyt ei hän uskaltanut
ajatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut
käteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat
ilkkumaan... se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa
korvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.

— Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se
”toistaiseksi” oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty
ikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää
silloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun
nimi uppoo unholaan...

Salamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan aivoissa, kun hän
melkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia
päätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:

— Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään...

Mutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia
jalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt
heti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto
lopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.

Mutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs — kuulehan! Pahimman
pettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.

Sen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten
näyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin
palaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan
viha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan,
saattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava,
että retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut,
herrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan
käskevästi virkkoi:

— Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan
nimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota
tekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan.
Tiedän varmasti, että se on hänen tahtonsa, eikä meidän ole sitä
arvosteltava.

Noloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä
kansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut
kenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä
silmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan
turkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua
vaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli
pitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia
silmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti
ratkaisi asian:

— No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä,
joka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja
te toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!

Krankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella
seisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra
Jumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin
peruutettu, — se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli
toki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä,
jotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. — Vai tästä
takaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, — ei niin kiirettä! Taipaleelle
ensiksi, ja se on oleva pitkä... ei auta, herrat, mitä inissettekin!

Hannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan
taas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän
oli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.

Katselmus alkoi. Päälliköt kahlasivat kukin joukko-osastonsa luo,
ja Hannukin katkaisi mieltään järkyttäneet mietteensä kiirehtien
suksimiehiään johtamaan. Siellä Haahtiperän rannassa piteli hänen
sivakoitaan nuori Paavo Niilonpoika Oravainen, jonka hän oli, koska ei
Paavosta tehty toista osastonjohtajaa, määrännyt alapäällikökseen, ja
tälle hän nyt ohimennen iloisesti suihkasi:

— Rupesivat herrat jo säikkymään koko retkeä, mutta eipä ollut heillä
enää valtaa siitä peruutua. Huomenna lähdetään!

Osastot pantiin nyt jäällä kiertämään ylipäällikön ohi kuin
kunniamarssissa. Ratsumiesten oli määrä polkea jalkamiehille tietä,
mutta perin vaivalloisesti kahlasivat hevoset taakka selässään syvässä
lumessa, ja otsa poimuissa katseli ylipäällikkö tätä juhlamarssia.
Eikä ollut se tie vielä kehuttava, jota noiden kirjavapukuisten,
huivikorvaisten palkkasoturien tuli taivaltaa; ihan silmät pyöreinä
pyllehti irlantilainen Robertkin siinä kinoksessa kapeakaatioisine
maamiehineen ja irvisti pahasti skotlantilaisen ohi kulkiessaan.
Mutta hän viittasi samalla, veitikka silmissään, perästään tulevaan
kuormastoon, jonka ensimmäisen asereen sevillä synkkänaamainen
hollantilainen tirppoi ja kirosi katsellessaan, miten hänen
tykkireslansa takertuivat lumeen ja kallistuivat. Stuart punoi päätään
ja puri partaansa.

Vihdoin pyyhkäsivät sivummalta suksimiehet pyrynä katselmusta pitäväin
herrain ohi. Teerevänä ja toimekkaana hiihti Hannu punareunaisessa
peskissään osastonsa edessä, pää kenossa, keihäs ojossa suuntaa
viittaamassa, silmä terävänä. Hetkeksi kirkastui silloin pitkäviiksisen
skotlantilaisen tuikea katse, — sen kirkasti puoleksi ihaileva,
puoleksi ivallinen hymy. Mutta oululaisista porvareista, jotka rannalta
seurasivat tätä sotaista katselmusta, oli Hannu koko retkikunnan
reippain ja pystyvin mies ja he olivat ylpeät siitä, että oman seudun
poika oli päässyt näin ylhäiseen, johtavaan asemaan.