VI.

Paltaniemen korkealla kirkkotörmällä odottivat pääsiäisaaton iltana
oululaisen sotajoukon suksimiehet, jotka edeltä olivat hiihtäneet
järven poikki varaamaan ruokia ja yösijoja, itse pääjoukon saapumista
selältä. Yhteiseltä järventakaiselta yöpaikalta lähdettyä olivat he
jo puolelta päivin ehtineet perille, olivat levänneet, syöneet ja
kylpeneet, mutta vieläkään ei näkynyt aavalta, kuutamoiselta ulapalta
ratsu- eikä jalkaväkeä, kuormastosta puhumattakaan. Pitkä oli taival ja
hidas oli kulku.

Siinä kuutamonkuulakkaalla männikkötörmällä odotellessaan tarinoitti
Krankan Hannu Oulunjärven saloseurakunnan pappia, Yrjö Pietarinpoikaa,
joka seisoi hangella hänen edessään suurin, hämmästynein silmin
tuijottaen puhuttelijaansa. Tällä papilla oli maailman laajin
seurakunta hoidettavanaan, sillä kun ei ollut rajoja pohjoisessa,
tuskin etelässäkään. Oulunjärven ja sen haaravesistöjen asutus
oli näihin aikoihin hyvin harva ja heikko. Lahtien perukoissa oli
äärettömällä alalla siellä täällä jokin yksinäinen uudistalo,
joka ikäänkuin koetti kätkeytyä korven siimekseen, ja tämän
hajallisen asutuksen keskustana olisi Paltaniemelle kyhätyn pienen
erämaankirkon pitänyt olla. Aikaisemmin, puoli vuosisataa sitten,
oli näiden vesistöjen varsilla jo ollut vauraampi asutus, mutta sen
jälkeiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ja karjalaisten alituiset
ryöstöretket olivat sen hävittäneet tyyten pois. Eikä tahtonut
vielä myöhäisempinäkään, rauhallisina vuosina kukaan asettua näihin
veljessodan sortamiin, vaaranalaisiin seutuihin.

Harvoin näki siten Yrjö-pappi seurakuntalaisiaan edes suurimpina
juhlina kirkollaan ja sen vuoksi oli hän sanomattomasti ällistynyt
tänään, pääsiäisaattona, kun monisatainen suksimiesjoukko yhtäkkiä
hiihti hänen hiljaiselle mäelleen. Mutta eipä se ollutkaan kirkkoväkeä,
— kauhukseen kuuli pappi, että saapujat olivat sodan väkeä. Ja nyt
hänelle kerrottiin, että sitä samaa väkeä tulee yöksi hänen hiljaiseen
kyläänsä vielä paljon enemmän! Siksi hän niin hämmästyneenä, silmät
selällään, kuunteli Krankan Hannun esitystä, ja hänen viereensä
istahtanut pystykorva koiransa kuunteli sitä nähtävästi yhtä
ihmeissään, yhtä kysyvin silmin.

— Tuhat miestä...! matki pappi hiljaa, voimatta ymmärtää, miten ne
yöksi mahtuisivat hänen pieneen pappilaansa ja sen viereiseen, pariin,
kolmeen savupirttiin.

— Niin, tuhat pitäisi kirjain mukaan olla, toisti Hannu tietäväisenä.
— Mutta sanotaan yhdeksänsataa, vähän yli, niin ei valehdella.
Näetkös, kirjoihin tulee aina vähän enemmän miehiä kuin niitä
todellisuudessa on, ja hevosia myös.

— Vai enemmän, matki pappi edelleen, käsittämättä tämän tiedonannon
merkitystä. Mutta siitä ei Hannu välittänytkään, hän selitti asiaa vain
omaksi huvikseen:

— Kaiken varalta, näetkös. Kun voudin on hankittava kuukauden ruoka
esimerkiksi sadalle miehelle, niin merkitsee hän kirjoihin sata ja
kymmenen miestä, muutenhan hän helposti voisi joutua häviöön, kun hänen
tietenkin on tehtävä tili hankkimistaan ruoista.

Hannu iski leikkisästi silmää miehilleen, joiden hän tiesi käsittävän
hänen verokannollisen elämänviisautensa. Jo heti alkumatkasta oli hän
saanut nuo johtonsa alle joutuneet suksimiehet hyviksi tuttavikseen,
vaikka he alkujaan olivat hänen retkihommiaan vastustaneet, —
he mielellään nauroivat Hannun hilpeille jutuille. Siinä oli
nytkin Paltamon saapuvilla, paitsi lohivouti Paavali Niilonpoikaa,
jonka kanssa hän äsken oli Vienassa hiihtänyt, ja vanhaa,
pilapuheista Juorkunaa, vielä suursuinen Matti Isolusikka, iäkäs, mutta
aina nauruunherkkä Heikuran Yrjänä, komea Kokon Pertti ja suosittu
sadunkertoja Kuiva-Erkki, kaikki hauskoja tarinamiehiä, ja nämä nyt iva
silmässä todistivat papille Hannun laskelmat tosiksi.

Mutta Hannu muisti samassa toisenkin asian ja kysäsi äkkiä papilta:

— Oletko pitänyt huolta, että vieraita varten on teurastettu härkä ja
kaksi hiehoa, sekä herroille pääsiäislammas?

— Jo on lihaa tehty, huoahti pappi alakuloisesti, huolissaan siitä,
että hänen oli näin täytynyt ruunun tarpeiksi vähentää vähäistä
karjaansa tietämättä, miten hän siitä edes maksun saa.

— Hyvä. Pidä nyt siis omakin varasi. Pane kirjoihin, jotka voudille
viet, sonnisi, lampaasi ja kaksi lehmää. Sillä siihen mennessä, kuin
sinä voudilta saat maksun tästä teuraskarjasta ja ehdit hankkia uudet
elukat, olisivat hiehosi jo varmasti ehtineet poikia. Ellet näin pane
kirjoihisi vähän lisää, joudut häviöön — ymmärrätkö? Ja pane niihin
varalta vielä yksi vasikka, senhän voit perheinesi syödä itse.

— Mutta ei ole nyt vasikkaa...

— Vaikkei olisikaan, kaiken varalta, omaksi turvaksesi. Minä olen
kohta viisitoista vuotta ollut lohivoutina, kyllä minä tiedän, miten
tällaiset menot ovat kirjoihin merkittävät, — sittenkin pyrkii aina
tulemaan tilitappiota.

Pappi kuunteli korvat höröllään. Tämä oli hänestä aivan uutta ja hiukan
epäilyttävää oppia, mutta tuntuihan se nerokkaalta, — sitä kun elää
ihminen yksin salolla, niin ei opi mitään! Mutta aivan varma hän ei
sentään ollut, ettei peskiniekka päällikkö tehnyt hänestä pilaa, ja hän
kääntyi senvuoksi toisten, vähemmän rikkiviisaiden suksimiesten puoleen
kyselläkseen heiltä lähempiä tietoja tästä suuresta sotaretkestä, johon
nyt taas oli ryhdytty monen rauhanvuoden perästä. Tieto tästä retkestä
oli tuonut hänen rintaansa omituisen levottomuuden ja painostuksen, se
ei tiennyt hänestä mitään hyvää!

Hannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti
hänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:

— Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet
entisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!

— Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. — Ja eikö
se herätä aina samaa kostonhalua?

— Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. —
Tässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.

— Onhan se sekin...

— Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä
Vienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme
sinne sitten pysyväisesti isännöimään, — karjalaisia emme sieltä laske
tänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne
entiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.

Pappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti
kätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo
lupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä
ne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään,
eikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista
ilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle
selälle.

Hannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan
Juorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä
Vienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta
noista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä
paljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.

— Nyt kuljetaan — väitti hän innolla — niin hitaastikin kuin
etanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, — mihin sillä tavalla
keritään...? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja
matkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja
rajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta
oli pohkeissa — muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa
tunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, — se oli
kuin laukaus!

— Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen,
vastasi Hannu vähän nyrpeissään. — Mutta se oli kuitenkin pientä
ryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä
särkeä luostarin portti, — nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja
pielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä
kehutaan!

— Suottako lie, intti Juorkuna, — mieleen ne vain ovat jääneet
miesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, — ei tienneet
praasnikanpitäjät tuontaivaallista...!

— Tultiin kuin varkaat yöllä — kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä
kerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta...

Vielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten
parvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He
olivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet
tumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen
pyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama
pääjoukko tulee.

Valkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin
selvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi,
luikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä
salaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi
ihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona
kulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin,
sekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän,
hytkyvän piste jonon, — kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen
hämärään.

— Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon,
veisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.

Pappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:

— Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin!
— Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.

— Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. — Mutta
katso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle
vastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, — hyvä! Entä
oluttynnyrisi, joko se on tuvassa, — hyvä! Ja sitten vain liharokka
kuumana pöytään!

Hetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella
mäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja
märiksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen
reslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita
herroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti
ensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa
olutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen
ylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle,
tohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen
ruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan
ja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista
irlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:

— Sakramento! — enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, —
eiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella
sotaretkellä?

Irlantilainen yski ja vastaili:

— Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, — kautta
anoppini sielun! Mutta mikäs tässä, — valmis olen valloittamaan vaikka
jääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi
mukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.

— Missä hän nyt viipyy?

— Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti
karkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen
tykkikuormansa mäen päälle, — mies on julmistunut!

— Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään,
kysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.

— Kestää tätä vielä, — vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen
kangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain
peruutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.

— Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi
nauraen. — Minkälainen lie loppu!

Ylipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän
vielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja
sadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän
alle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat,
kaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada
niitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä:
kirosi suomeksi — sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, — vannoi
ruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti
kohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän
virkkoi Hannulle:

— Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.

— Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle
pihalle:

— Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa
tykkikuormia koholla pitämään...!

Itse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti
posken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä
tehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka
ääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät
aterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset
juuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.

Hyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti
pian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta
pimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra
itse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin
tätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden,
mitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle
seurakuntaraukalleen.