KYMMENES LAULU.

Illoin rukit hyrräs Sankolassa,
iloisesti räiskyi takkavalkeet,
vaan ei laulu soinut niinkuin ennen,
parhain puuttui rukinpolkijoista,
työtä säesti vain pohjan palkeet.

Sairasvuoteellansa pitkät puhteet
oveen tuijotellen Heli valvoi,
taudin tuli riisti posken ruusut,
silmän siness’ oli kumma kiilto,
kuume, odotus, ne rintaa kalvoi.

”Kiltti Sanni, katso akkunasta,
eikö ratsumiestä näy jo siellä,
tähän aikaan lupas Kuisma tulla,
nyt on ummessa jo kaksi kuuta,
nyt hän varmaan on jo valtatiellä.

Kirkkolahden poikki hepo laukkaa,
mustat railon silmät väijyy jäässä,
talviviittain yli tuuli tanssii,
hevon kupehilla huurut hyytyy,
kohta Kuisma on jo virstan päässä!

Taaton peijaisista palaa Kuisma,
nyt hän herttaisesti päällään nyökkää:
’sanokaatte vanhat huonemiehet,
kuin on Helinäisen?’ — ’Sairas, sairas!’
Tuulta tuimemmin nyt Kuisma hyökkää.

Mitä, kuulitko? Ma kopseen kuulin,
miksi kartanolla Halli haukkuu,
vieras on jo riihen veräjällä?”
— ”Nuku Helinä, niin mieles viihtyy,
tuuli ullakolla parsiin paukkuu!”

”Ei, ei, Sanni, nyt en unta saisi,
en sun silmihisi saata luottaa,
kuules... lumella jo saappaat narskuu,
hepo hirnahtaa ja talliin tahtoo,
nyt hän kaivon luona varsaa juottaa!

Tulee, tulee... voi, jo Kuisma tulee!”
Heli säikähti kuin pahaa unta
alas hervahtain kuin raskas tähkä...
Tukka huurteess’ seisoi ovell’ Isma,
päältään hämillään hän puisti lunta.

Sanni pirtin lintu pikkarainen
Helin otsaan painoi kylmän kääreen.
”Miksi siellä seisot?” Heli houri,
”tule tänne... anna kätes mulle!”
Isma varpain astui vuoteen ääreen.

”Kovin viivyit... mun on vilu ollut,
miksi yksin heitit mustiin metsiin;
älä koske... Kuisma!.. kätes polttaa,
huudan Ismaa... päästä, päästä, päästä,
mua tanssihin jo tytöt etsii!

Hiljaa... kas kuin hurjat silmäs hehkuu...
Sanni nukkuu — tule, hiivi luokse,
Kiesus, kuulitkos sä rasahdusta,
luhdin tuomen taakse Isma piili,
väki herää, heitä... juokse, juokse!

Älä naura... mua Isma kosi,
sinä aina olet rakkain sentään!
Mishka kuiskaa... älä jätä, Kuisma,
ratsus rikki potkii kylkiluuni,
harakat ja keihäät ilmaan lentää!

Pidä kiinni, putoon satulasta,
sudet seuraa meitä järven jäällä,
ammu Kuisma, kas, kun kidat hohtaa,
lyö jo, lyö jo, nythän yli päästiin,
tuoll’ on pappila ja kirkko täällä!

— — Varo pappia, se ei oo pappi,
messupaitaan kätki Isma veitsen!
Voi, jo iski! Kuisma kaatuu, kuolee,
— nouse äiti, kohta taloon tullaan —,
Isma onneton, sä miksi teit sen?”
— — — — —

Houreen varjot häipyi, Heli tyyntyi
niinkuin kuunnellut ois säveleitä,
vielä maininkina povi laikkui,
kuumeen hyöky oli yli käynyt,
sentään aatos harhas unen teitä.

”Missä Kuisma?... sinä siinä Isma,
pääni humisee... on kaikki kummaa,
nyt ma muistan... mitä tahdot multa,
niinkuin kaivosta sun silmäs kiiltää,
voi, sun tekoasi, Isma, tummaa!”

”Puukon virtaan heitin, anteeks anna,
älä entisistä enään soimaa,
usko Heli, kaikki hyväks kääntyy,
kevät toivon tuo ja rauha palaa,
rikas luonto vuotaa uutta voimaa!

Sinun kauttas, Heli, voin ma kaikki,
mulle rakas oot, en sitä salaa,
metsään konnun laitan, kynnän, kylvän,
siellä elämämme touvot tehdään.”
— ”Ei, ei, Isma onnemme ei palaa.

Miksi pudistelet päätäs, Isma,
sydän häpeään ja suruun nääntyy,
etkö tiedä... täällä rinnan alla
lapsen sydän sykkii... mene Isma,
tästä kahtaalle nyt tiemme kääntyy!”

”Mulle raskas ei oo mikään taakka,
sinuun sellaisena, Heli, tyydyn,
erheet peittäköhön yö ja multa!”
— ”Min’ en voi, en voi, vaan sano Isma,
palaakohan Kuisma, muuten hyydyn!”

”Ei hän palaa kuuna kulloinkana,
koita kestää, ole aivan tyyni,
Kuismalla on vaimo, — nuori vaimo,
min’ en vihassani varoitellut,
kova-onnesi on minun syyni.”

”Vaimo? Kuinka? Nuori niinkuin päivä,
Kuisman kanssa... niinkö... sylityksin?
Sinä hulluttelet... mikset naura,
ei, nyt uskon, nään sen silmistäsi,
nyt ma vasta olen yksin, yksin!

Aatos sammuu, kauniit kuplat särkyy,
mit’ on jälellä? Vain mykkä hauta.
Tie on poissa, minä yöhön eksyn,
missä olen... kuule... kuka nauroi,
Herra, taivaan Isä mua auta!”