NELJÄS LAULU.

Hiljaa päivät hiihti Sankolassa,
keveästi astui Heli nuori
kanatarhan läävän väliä,
Kuisma vihelteli vajassa,
kauroja kun hevoselleen suori.

Vihelteli aron säveleitään,
illan ikävöivää kaukomieltä,
katsoi iloisesti Helinää
kujerrus ja kuje huulillaan
neidon palatessa kaivotieltä.

Harvoin siinä sana väliin sattui,
harvoin kirkastuen katseet yhtyi,
Heli liikkui kaartain kartellen,
päähän päästyänsä askareen
heti kiihkeästi uuteen ryhtyi.

Kuin hän etsinyt ois tutun turvaa
Ismaa katsoi hän nyt leppeämmin,
haasteli kuin sisar veikolleen,
silloin harmaan silmän syrjästä
esiin kumpusi kuin kaste lämmin.

Silloin laikahteli miehen mieli,
nyt hän iloisemmin tarttui auraan,
vaikka paadet puhki kyntäis hän
soita, murroksia möyrien,
että Helinä sais aina nauraa.

Sillä armaan Helin heljä nauru
oli kaunein päivänpaiste hälle,
korven kasvatille vilussa,
niin hän iloitsi kuin päässyt ois
hiukan onneansa lähemmälle.

Ei hän enään käynyt umpimielin
aina miettien ja kairamoiden,
saattoipa hän joskus joutessaan
veikastella rentomielenä
pihamaalla kanssa kasakoiden.

Kiekot tiellä kieppui lauvantaisin,
päättyneet kun oli viikon vaivat,
kortit läiskyi, nopat kierivät,
kylän lapset Mishkaa seuraten
pieneen suuhun sukaria saivat.

Mishka, välimies ja kompaleuka
aina naurusuuna pilaa pisti,
töyryn-Tiitalle hän viinaan möi
kruunun kaurat, itki iloissaan,
soitti, lauloi, joi ja silmää risti.

Nukkui taivasalla, minne sattui,
heräs nurmella ja tuskaa kärsi,
vajaan hoiperteli suruissaan,
painoi rintaa vasten Mustan pään,
kun se vajan seinää yöllä järsi.

Silloin sammalsi hän Mustallensa:
”Musta raukka, taas oot puuta syönyt,
isäntäs ma oon ja veikkos myös,
häijy isäntäsi Mishka, niin,
veikkos kaurat taas on myrkkyyn myönyt.

Soh soh Musta,,, ollaan ystäviä,
nyt sen lupaan, en oo toiste heikko,
pyhä Jyrki, pyhä Miikula
anteeks antaa suuret syntini,
vaikk’ oon vanha aituri ja peikko!”

Ja hän itki Mustaa silitellen
hoippui hiljaa makuu-aittaa kohti,
Kuisman vierelle hän venähtyi,
vielä unissaankin puhuen
vanhan sydämmensä synnit pohti.

Taikka nauroi parta leväällänsä,
kuului kuorsaus ja maiskutukset,
niin se nukkui urho iloinen,
mutta huomenis jo unohti
kaikki öiset, kauniit lupaukset.

Niin ne päivät pyöri Sankolassa
niinkuin kuplat Kiljanvirran veellä.
— Anivarhain kerran Helinä
huuhtoi laiturilla poukkujaan,
kodan sauhu kiersi törmänteellä.

Paljain käsivarsin kumarassa
Heli huuhtoi helmat käärittyinä,
virran laineet liiti liplattain
haapain valkohelpeet pinnallaan
kylpyhilpehinä vesikyinä.

Isma oli mennyt takamaille,
kaikki väki hääri ulkotöissä,
liinat, paidat loisti pensailla,
päivä myllynseinää valaisi,
virta kiilsi kultahelmilöissä.

Aamun iloksensa Heli lauloi,
niin se laulu oli kirkassäinen
kuin on kisamieli pääskysen,
kun on yllään taivas sininen,
allaan metsämökki yksinäinen.

Niin se neito lauloi eikä nähnyt,
että Kuisma tuli lehdon kautta
myllyrantaan hiljaa ratsastain,
eikä Heli nähnyt innoissaan,
että irti oli vanha lautta.

Tuli nousu-aalto, pitkäpyrstö,
joka tukeet työnsi rantamaasta,
lautta liukui kuin sen imenyt
syliinsä ois ahne kurimus
ja sen pyörteisiinsä tahtois laasta.

Ratsu piehtaroitsi nurmikolla,
Kuisma vihelsi ja katsoi jokeen,
kuuli hätähuudon kimakan,
huomas Helin virran keskellä,
juoksi, juoksi päähän myllytokeen.

”Herra, hyvä isä, auta, auta!”
huusi Heli, tarttui ahvenheiniin,
rannat juoksi hänen silmissään,
alemmaksi liiti laituri
kuin se syöksyis kallioisiin seiniin.

Kuului myllyrattahien kolke,
kuohun kohina ja padon pauhu,
kihon kaste silmän sumensi,
niinkuin virrasta ois vilkunut
ruma kaihisilmä, kalman kauhu.

Heli muisti kaikki ilonpäivät,
jotka seitsentoistiasta hurmaa,
perhoisleikit, kisat kesäiset;
nytkö nuorena hän suistuisi
riemun tanhuvilta mustaan surmaan!

Sielukellot soivat korvissansa,
alttarilta äidin kasvot loisti,
vuodet ohi vieri vaiheineen
niinkuin sieluun heijastunut ois
koko elämä, min aatos toisti.

Virran niskaa kohden lautta kiiti,
Heli kaikki laski Herran huomaan,
siunasi ja sulki silmänsä,
kuului kolahdus ja laituri
soljui kurimuksen päältä uomaan.

Myllyruuhen puulla seisoi Kuisma
keksi kädessä ja iskun antoi,
nosti notkeasti Helinän
niinkuin haahkan hienon untuvan
sekä rannan ruovikolle kantoi.

Kalpeena kuin kuutamolla kielo
tainnos-unen usviin Heli vaipui,
virta soitti vielä korvissaan;
kasvoillansa vilkas väristys
Helin ruumiin yli Kuisma taipui. —

Mutta Heli souti unen mailla
kaukaisia suvantoja kohden,
kultaperhot läpi kasteen lens,
yli kosken liljakuohujen
värjyi vesikaaren seitsenhohde.

Äänen Heli kuuli päänsä päältä,
kuiskeen suhuna se kaukaa sointui,
tunsi käden lämmön hiipivän
yli kasvojensa hyväillen,
auki silmänsä hän loi ja tointui.

Niin hän heräsi ja Kuisman katse
lepäs liekkivänä kasvoillansa,
sinikellot heilui yli pään,
veri poskipäihin palasi,
kun hän nousi peittäin poveansa.

Ja hän värisi kuin viluissansa
kuin ei vaaran pelko viel’ ois poissa,
ohi Kuisman virtaa katsoi hän
varpaan päällä santaan piirrellen,
hiukset kasteessa ja kiemuroissa.

Siinä seisoi hän niin neuvotonna
kuin ois halu ollut käydä luoksi,
kirkas kiitos loisti silmistään,
nauroi hämillään ja katsoi taas,
kääntyi ympäri ja — lehtoon juoksi.

Kuisma huhuili ja jäämään huusi,
Helinän jo lepänoksat peitti,
Kuisma vihelteli hyvillään,
hymähti ja tarttui satulaan,
jalan kiihkeästi yli heitti.