SISÄLLYS:

I. Kilpa.
II. Kahden piipun salaisuus.
III. ”Onnen arkku”
IV. Irja.
V Leiri-ilta.
VI. Kipinöitä ja vakoilua.
VII. Ruusuja ja rakkautta.
VIII. Saaran huivi ja salaperäinen mies.
IX. Myrskyinen kokous ja merkillinen paperi.
X. Koskionnettomuus ja lampun löytö
XI. ”Pysähdy, käänny takaisin!”
XII. Pirunkaukalo.
XIII. Aamos Kaino Kasperi Lax.
XIV. Näkymättömät merkit.
XV. Hauta ja arkku.
XVI. Kimin malja.

I

KILPA

— Sen minä sanon vaikka kuinka monta kertaa, että yksiä ämmiä
ovat yhteiskoululaiset, tyttöjen hameissa kieppujia, joita
opettajamamssellit taputtavat päähän hokien: Kas niin, kas niin tekevät
kiltit lapset. — Hyi!

Pitkä alaston pojanhuiskale istui uimahuoneen aidakkeella ja sylkäisi
komeassa kaaressa virtaan uima-altaan ulkopuolelle.

— Niin justiinsa, Pummi, säesti seinän vieressä auringossa laiskana
lekotteleva lihava poika. — Yhteiskoulu vie viimeisetkin miehen
meiningit. Kyllä se tässä sodassakin taannoin nähtiin — kansliassa,
sanansaattajina, tyttöjen hommissa oli joka manne.

— Missä on niiltä sisu, uskallus ja toverikunto? Missä ovat niiden
joukossa karhunlihansyöjät, kuten Jack London sanoo, jatkoi Pummi
tömäytellen kantapäillään lauta-aitaan joka sanalta. — Siinä, että
kaikki määkivät yhteen ääneen niinkuin lampaanläävässä äm-mää!

— So, soh, älkääs nyt sentään, puolusteli alimmalla portaalla
jalkojaan virutteleva isoruhoinen Matilainen suu naurun virneessä.
— Katsokaapas tuota Hokeriakin, joka tuolla puomilla alastomana
temppuilee! Ei ole sekään mammanpoika. Viisi vuotta on jo yhteiskoulua
puskenut, eikä kolmannen alkupäästä taida vielä ensi syksynä olla
selvillä. Partiolainen se on ja mikä lieneekään, ja suuta on sillä,
vaikka sammakon söisi.

— Hai jee, Hokeri, huusi kimeä-ääninen vikkeläkinttuinen laiha poika,
joka keikkui kaidepuulla. — Siitähän viime kesänä uimakilpailussa meni
sisu kaulaan ja alkoi vetää suonta, kun se huomasi, että Yrkkä antaisi
sitä päihin. Se huusi ja parkui kuin possu, vaikkei sillä mitään hätää
ollut. Eikä se ole partiolainenkaan!

— Kiru hiljempää, Mossa Malakias, puuttui taas Pummi aidalta
puheeseen. — Mutta tosiaankin! — ne tämän kaupungin partiolaiset
sitten! Ne ne vasta on koko joukkoa. Yhteiskoululaisten kanssa — joita
muuten useimmat lienevätkin — valmiit samaan soppakouluun. Osaako
kukaan sanoa, mitä partiolaiset ovat täällä tehneet sellaista, että
maksaisi niitä sillä nimellä haukkua?

— Toki aina valmiina pokkuroimaan ja solmimaan kaularusettejaan ja
harjaamaan kukkopöksyjään, heitti lihava poika makuuksiltaan.

— Ja kerran ovat vieneet Kissa-Kallen lantakapsäkin, sanonko mihin,
hutisi joku pukuhuoneitten puolelta avoimesta ovesta, ja sieltäkin
kuului naurunkikatusta.

— No pojat, sanoi samassa lujalla äänellä ponnahduslaudan päässä
hiljaa kiikkunut ja äänettömänä kuunnellut vanttera nuorukainen, —
kun teissä on niin hyvä sisu haukkua ja kehua, niin tulkaapas pienelle
uimareisullekin. Kuka lähtee viruttamaan itseään Isossa koskessa?

Ei sanottu mitään. Pojat katselivat toisiinsa.

Pummi vilkaisi aitaukselta koskelle päin.

— Ei sitä uiden ole laskettu, virkahti Matilainen roiskutellen
varpailleen vettä.

— Siksipä olisi mukava kerran laskea, sanoi vanttera poika. — Kai nyt
joku joutaa noin suuresta sakista? Saa hyvää seuraa.

— Pummi, sinä olet hyvä uimaan, huusi Mosse Malakias.

— Miksikä ei... mutta ei olisi nyt oikein aikaa, täytyy mennä
soittamaankin kohta...

— Minä lähden, sanoi samassa hiljaa pukuhuoneesta uimahousut jalassa
tullut hoikka poika ja solahti veteen. Vanttera ehdotuksen tehnyt
nuorukainen nousi heti ponnahduslaudalle ja hypähti komeassa kaaressa
jäljestä. Molemmat suuntautuivat levollisin rintauintivedoin koskea
kohden.

— Keitäs siinä lähti? kyselivät pukuhuoneista uteliaina katsomaan
kertyneet pojat.

— Korpelan Tassu se haastoi Isosta laskemaan. Se on tuo, joka ui
vasemmalla, polyteekkari se on, juuri tänne tullut, ja kova mies,
selitti lihava poika.

— Ja toinen on Manninen, Manski, huusi joku pikkupojista, — Hannes Manninen
.

— Mutta eikös se ole yhteiskoulun poikia, se Manninen? sanoi
Matilainen, kivuten hänkin aidakkeelle ja vilkaisten syrjäsilmällä
Pummiin.

— On se yhteiskoululainen, vakuutti terhakka pikku mies
suihkuparvekkeelta, — kahdeksannelle luokalle pääsi.

— Ja partiolainen se on myös, vahvisti toinen yhtä varma ääni.

— Hei, katsokaas pojat! käänsi Pummi puheen muualle, — nyt tuo
Manski, vai mikä lienee, painaa yhä enemmän oikealle. Ei taida
uskaltaakaan Isolle. Rantaa kohden se yrittää. Sinne onkin täältä jo
yli kolmesataa metriä, ennen koskea.

— Taitaisi olla parasta, että otettaisiin vene ja mentäisiin perässä,
ettei vielä tapahdu onnettomuutta, tuumi Matilainen.

— Ei, mutta hulluko se Manski on, yhä painaa oikealle, nythän se on
ihan jo suunnasta poissa, — lihava poika tähysteli suihkuparvekkeelta
jännittyneenä.

— Mitäs se nyt viittaa Korpelalle?

— Se käskee sitä sinne päin rantaan, huusi Mosse Malakias.

— Veto on lopussa!

— No nyt Korpelakin kääntyy äkkiä suunnastaan; Varissaaren rantaan ne
yrittävätkin, selitteli Matilainen.

— Ei, pojat, nyt minä ymmärrän, Manski tahtoo laskea Vähästä.

— Hullu se on, olisi sille Isokin riittänyt.

Vähästä ne eivät hengissä pääse.

— Housut ylle ja pari miestä Matsonskan veneeseen, ja vähän äkkiä,
komensi Pummi loikaten alas aidalta. — Souda tänne se, Mosse. Ja
tuossa on Korpelan vaatekasa — kuka tietää Manskin hynttyyt? Pannaan
ne kokkaan mukaan, tule sinä veneeseen Sakeri, ja Limppu myös, sinä
olet hyvä soutamaan. Vähä on perin paha veneelläkin laskea, ja punainen
vilkkuu kosken alla, tukit tulevat.

— Voi niitä hulluja, kun lähtivät itseään tappamaan, päivitteli
Matilainen, — tukkien sekaan ja hurjaan koskeen.

Uimahuoneella oli syntynyt vilkas meno, ja pian vene kiiti kahden pojan
soutamana nopeasti Vähää koskea kohti. —

— Tuumin — että lasketaan tässä Vähä — kun nyt kerran lähdettiin,
sanoi Hannes Manninen, kun Taavi Korpela oli ennättänyt hänen
rinnalleen, ja molemmat jatkoivat tyynesti uintiaan.

— Taitaa se olla koko joukon ryöppyisempi — kuin Iso — mutta oli
menneeksi, vastasi Taavi hiukan hengästyneenä.

— Tukkeja tulee — täytyy varoa niitä, sanoi Hannes.

— Ni-in. — On tämä kirkasta ja viileää vettä uida, ihan se on tumman
viheriää tässä Varissaaren koivujen suojassa, tuumi Taavi taas vähän
ajan kuluttua. — Kovin alkaa virta jo painaa; täytyy yrittää pikkuista
ylemmäs, muuten ei päästä puominaukolle.

— Vähän aikaa vetää vielä Iso, sitten alkaa Vähä imeä, eikä muuta
kuin antaa mennä, selitti Hannes suunnaten kuitenkin uintinsa entistä
enemmän oikealle.

Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu
alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta,
vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen
rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana
muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.

— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen,
olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi
kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.

— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi
sitten ryöppyihin.

— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne
hukkuivat kumpikin!

Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen
päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja
parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin
juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.

— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla,
hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet
rantapoukaman suojiin.

Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen
tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.

— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia
rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko
käydä hullusti!

Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa
veneelle.

Mutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.

— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan
luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.

Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin
alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa
rantaan.

— Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.

— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen
pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi
minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään.
Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että
taisin mennä vähän pökerryksiin...

— Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.

— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian
selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti,
pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä
sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta
tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia
intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.

— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me
muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi.
— Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi
hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla
vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä
partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät
saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.

II

KAHDEN PIIPUN SALAISUUS

— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman
ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen
nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla
avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.

— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan
nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.

— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi
puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän
kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 —
enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.

— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko
palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela,
partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen,
seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden
perikuvan.

— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi
Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten —
en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.

— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot
vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska
puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon
töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on
Aladinin palatsiakin kalliimpi.

— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas
sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet,
irvisteli Taavi.

— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. —
Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on
partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin
ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle
kesäleirille.

— Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?

— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein
sydänmaille muutamaksi viikoksi.

— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja
sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.

— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys
partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta
rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä
partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että
kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi.
Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat,
mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas
urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen
työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti
ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut
hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.

— Hyvä, vastasi Manski, — koskas vedetään?

— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela
pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja
täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.

— Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.

— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä,
jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa takaperin,
jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä
kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin
hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista
perillä...

— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan
pyörimään.

— ... ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta
korkeata piippua?

— Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.

— Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?

— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut
huono arvoituksia selittämään.

— Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun
viinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?

— Pariksikymmeniksi metriksi. Entäs sitten?

— Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi
Mikko ääntään hiljentäen, — nyt uskon sinulle sen mainitsemani
salaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman
lennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei
tarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin,
Rännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut
hänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa
olevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös...

— Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei
langaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.

— Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä metriä
pitkä — veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko
kidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen,
vieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki
on haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä
saatu ilmaiseksi.

— Hyyh, vihelsi Taavi. — Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä
vastaanottajaa ja lähettäjää?

— Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että
sinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja
virittäjäkäämi jo valmiina — sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita
jo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi
jäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä
meidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen
antenniin — kolme akkua käytettävänä — 18 volttia — sinulla on
ainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista
vastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme
yhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. — Hm, mitäs arvelet?
keskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat
kävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.

— Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä
suurestikaan asiaan innostuneelta. — Tavallista maallikkojen
lääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään
kukkopöksyisten hommaa.

— Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin
tarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien
mukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa,
vaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet
sinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. —
Lippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun
me tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä
alalla ovat ehtineet... on, on meistä... melkein kansallinen häpeä,
ettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.

— Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä,
virkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.

— Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat
kapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella
taholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes
tietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä
kokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa
koettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman
lennättimen amatööriasemien perustamislupaa.

— Selvä prokrammi, naurahti Taavi. —

Mutta missä toinen asema sitten olisi?

— Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne — hän viittasi alas
jokea pitkin — ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.

— Halkiovuori, Halkiovuori, missä se sellainen paikka sitten on?

— Tiedätkö Kaarne-selän? Sen koillisella rannalla on Halkiovuori.

— Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka — ainakin kolme-neljätoista kilometriä
.

— Linnun tietä vain enintään peninkulma.

Ja me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy
saada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat
kaikki täällä meillä. — Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran
rannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.

— En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii.
Kuka hoitaisi tätä asemaa täällä?

— Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen
täällä sähköttäjänä.

— Ja minun asemani tulisi Halkiovuorelle? kysyi Taavi.

Mikko nyökäytti päätään.

— No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns.
sivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon
kelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet
oikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy
olevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja
tuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien
kanssa siellä pystyyn aseman — jos sellaiseen seurakuntaan tällainen
teekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin — illalla puhumme lähemmin asiasta.

Hän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin
toisten astellessa edelleen.

— No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa
on hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan
huolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka
partiolainen. Vai mitä arvelet?

— Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita
ottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.

— Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai
mukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?

— Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. — Akki kulkee
edellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja
rattailla on jotakin valkoista.

— Niin on. Mitäs hullutuksia niillä nyt on tekeillä? Otetaanpa selvää.

Johtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä
kuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen
johtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.

— Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin
pojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat
leukapielet ja korvat.

— Selitä tarkemmin.

— Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen
isännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon
ylisiltä vanhan kanootin.

— Vai niin, sepä hauskaa. Onko se vielä hyvässä kunnossa?

— Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin
pojista suu hauskasti torvella.

— Sinulta ei kysytty, Aamos.

— Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo
lauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä...

— Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset
vetävät sinun kanoottiasi?

— Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino Kasperi Lax
.

— Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, — ja korjatkaa pois kuormanne
keskeltä tietä. — Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi
hän poikien juostua rattaittensa luo. — Kun vaan saat heidät pysymään
aisoissa.

— Sepä se, johtaja, — mutta sama asia vielä kerran. Eikö...?

III

”ONNEN ARKKU”

Kun ei kumppani vastannut mitään, jatkoi Hannes:

— Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet
tule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin
toivoisivat, ja...

— Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää,
vastasi Mikko vältellen.

— Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa
pitkäaikaista poutaa.

— Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos,
kuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran
väylä viittoo kuin lähtemään. Mutta — jos sinulla on aikaa, niin
mennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.

— Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä
sinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen
alle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät,
etten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun on
pakko olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä
ehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat
olleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe
elättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita,
tiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on
meitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin
puhuttiin paljonkin — kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.

— Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole
kuullut siitä mitään.

— Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän
se suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien
rinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on
peräti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia
onnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen
takia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen
siihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista — ja — ja —
miksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.

Hän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa
poikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta.
Mutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti:

— Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman vuoden kuluttua
lukujaan ja teki väitöskirjaansa — kansatieteellistä
tutkimusta — varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren
aineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja
muistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta
kuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen
siirtyi vuodesta vuoteen päivinä. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät
leipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi
työtään, ja aina kun me näimme isän ”Onnen arkun” olevan auki,
hiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän
”työskentelevän”. Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa,
pienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä,
ja sitä nimitettiin ”Onnen arkuksi” sen takia, että isä oli saanut
sen eräältä hyvältä toveriltaan, ”Onni”-nimisen suuren purjelaivan
kapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin
”Onni”. Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun
rupesimme käsittämään, että isän — ehkä meidän muidenkin — elämän
onni oli tuossa arkussa. — Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin
ollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina
pitkinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä
oli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja
hän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan
taloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset
syöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten
joukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita
ei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen
kaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää
kiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan
paikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution
näköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat
oli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli
lukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet
ja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty
sinne tänne lattialle — mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu
viety kuin — Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi
käsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten
arkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine
papereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut
— niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet
hänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska
se oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet
sisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa
oli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla
hyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia
ja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. — Miksi, miksi
oli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut
pienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle
ne merkitsivät vuosikymmenien päivänä millään korvaamatonta työtä, hänen
tulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä
muuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi
oikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin
joka suuntaan, minne vain tie vei — hän tutki tien syrjät, etsi
pienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa
siitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille
lehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille,
joka toisi takaisin paperit — kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä
salaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä
saakka — ja sellainen se on vielä tänä. Tein pitkiä matkoja
kaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista
oli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun
ei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys
vain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile,
ettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On
murheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on,
että koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy
tehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin —

— Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli
vaiennut. — Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta...

— Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja
senkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. — No
niin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen.
— Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon
muuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät
nyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo
tämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.

— Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko
nousten seisomaan. — Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka
tapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy.
Langattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia,
ja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky,
joka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään,
perjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2 iltapäivällä
kalalaiturista — Aamos Kaino ja Piksan veneet
on luvattu — ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen
siksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. — Ja nyt hyvästi,
Manski — hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla
harppauksella portaita ylös.

IV

IRJA

Airot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät
kiiltävistä lavoista.

Hei hali-jali-lei,
sen tulimmainen vei,
se bolshevismist’ on —

kuului jälkimmäisestä veneestä, jonka perään kanootti oli kiinnitetty.

— Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta
kerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen,
Piksan, vakava ääni.

— Kyllä minä ossoon, sanoi savolainen, tätä näin, että:

Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin,
että nyt oli hätä heillä.
Ja silloin me pojat laskettiin
niillä konekivääreillä —

— Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas
edellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. — Ei virtaa alas
mennessä rantoja kierretä.

— Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen
vastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava,
ja yläparista lisäsi Manski:

— Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso
soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.

— Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat
painaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos
pollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää,
sitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle,
sitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja
vasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo
nousi.

— Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta
vedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin
köydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.

— Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.

Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle
kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle
salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan
vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti
nuori vaaleapukuinen tyttö.

— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat
tekivät airoilla kunniaa.

— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä
metsäsissejä enempää olekaan?

— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme
sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna
tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan
partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin
vaikeata hankkia ruokatarpeita.

— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla
meillä käymään leiriltä.

— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään,
ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.

— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina.
Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no,
varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt
kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä
pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme
matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.

Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin
vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt
partiojohtajan hoiviin.

Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan
kohoumaa kohti.

— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta
kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.

— Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.

Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin,
taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy
ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:

Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä — —

mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa
ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä
vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut... Jo koulun
alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta takaperin
hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli
hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin
reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla
koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli
loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli
yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen
viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet
toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään
toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle
lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa,
mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen
Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli
hänellä ollut rintaneulana.

— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä
korkeampi harjanne on Halkiovuori.

— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan.
— Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari
Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän
sanoi: ”Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle.” — ”Halkiovuorelle”,
korjasin minä. — ”Jaa, jaa, Haltiovuorelle”, penäsi hän. ”Niin sen
nimi on. Siellä teidät paha perii”.

— Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.

— ”Se vuori on noiduttu”, jatkoi Pylkkänen.

”Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa
tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala
pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen
kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät
mennessään”.

— Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman
Pylkkästäkin, huomautti Manski.

— Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, — mistä hän
tiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki,
jotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen.
Mutta hän ärähti vain: ”Usko pois, poika, — äläkä pulise.”

— Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän
hanakammin, tuumi Manski.

— Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin
asti näyttää, huomautti partiojohtaja. — Tuossa oikealla on pieni
saari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.

Rattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman
matkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta
olevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan
Halkiovuoren kallioiden alle.

V

LEIRI-ILTA

— Tuolla vasemmalla se vuoren halkeama on, ja tuo korkeampi kohta
tuolla on oikea päävuori, esitteli Reino osoittaen sivummalla olevaa
valtaista rantakallion repeämää. — Ja tässä on se niemeke...

— Ja tässä kivi ja tuossa kanto ja siinä mies, joka luulee, ettei
meillä ole silmiä päässä, sanoi Akki.

— Samassa kuului partiojohtajan pillinvihellys ja komennus:

— Pituudenmukaiseen rintamaan järjesty! — Manski ja Piksa tulevat
minun kanssani valitsemaan leiripaikkaa. Kukaan muu ei saa sillä aikaa
poistua tältä hietikolta. Teltat ja tavarat tuodaan tuohon kallion
juureen. Peseytyä saa. Hajalle!

— Tämä kallioniemeke on itsestään selvä leiripaikka, virkkoi
Manski. Sen kauempaa ei kannata etsiä. Se on eteläpuolella, avoin
auringonnousuun päin, vuoren suojaama pohjoisen puolelta.

Pyöreähkö pikku niemeke oli pian tutkittu.

— Maaperä on keskemmältä hiekkainen ja kuiva, arvosteli Piksa, —
hiukan järvelle päin viettävä niinkuin tuleekin. Ja töyry on tarpeeksi
korkealla vedenpinnasta. Minä kannatan.

— Hyvä on, vahvisti Mikko. — Ja tarpeeksi suuri niemeke myös on
teltoillemme, ja komea havumaja mahtuu vielä keskelle, jos tarvitaan.
Rannalla on hyvä kokoontumiskallio. Mutta katsokaas, kuinka niemi on
hauskan muotoinen: aivan kuin ihmisen pää, kannas muodostaa kaulan,
venepoukama tuossa kiertää leukaa.

— Annetaan sille sitten ylipäänsä nimeksi Pääniemi ja ryhdytään
kiireesti pääasiaan. Teltat on saatava pystyyn, virkkoi Manski, —
tulee pian ilta.

Partiojohtaja vihelsi pojat kokoon ja ilmoitti kaikuvalla äänellä,
että leiripaikaksi oli valittu Pääniemi. Oleskelulupa oli saatu
Reinon isältä, Koivulan kartanon isännältä. Puita sai kaataa
vain, mikäli välttämättömästi tarvittiin; polttopuut piti kerätä
metsästä. Kuusenhavuja sai ottaa mielin määrin. Tulta oli pideltävä
erittäin varovasti, eikä sitä saanut käyttää missään muualla kuin
keittopaikalla. Äärimmäistä siisteyttä oli noudatettava sekä telttoissa
että ulkopuolella. Illalla julistetaan yksityiskohtaiset työ- ja
leirijärjestykset, jotka myös kiinnitetään päämajan seinään.

Pian oltiin täydessä työn touhussa. Niemekkeen keskikohdan
eteläpuolelle pystytettiin päämaja, partiojohtajan talonmuotoinen
harjateltta. Siinä asui myös apulaisjohtaja Manski.

— Hei pojat, jos kerran tämä on Pääniemi, on meidän telttamme Korvala,
sillä korvan paikalle sen panemme, huusivat Piksa ja Pusu, jonka oikea
nimi jostakin käsittämättömästä syystä oli Sulo Sulin. Heillä oli vain
pienen pieni kahden miehen pohjallinen kelloteltta.

— Kyllä tämä tosiaankin on oikein paratiisimainen leiripaikka,
katsokaa ympärillenne, oi veljet ja kansalaisetpa ihmetelkää, lausuili
Akki joka kiersi paikasta paikkaan huomauttelemassa ja pyytämättömiä
neuvoja antamassa. — Mikä suurenmoinen luonto! Tämän vuoksi uhraa
kernaasti 14 litraa lehmänmaitoa ja kiristää suolivyötään.

— Tule auttamaan, Akki. Tämä on Silmälä, huusi kimeällä äänellä
vastakkaiselta rannalta Aamos Kaino Kasperi Lax, joka Reinon kanssa
kovalla touhulla pystytti telttaa, mihin toistaiseksi myöskin Akin tuli
sijoittua, kunnes hänelle ja ”teekkarille” ehdittiin rakentaa havumaja.

— Kitala se paremmin voisi olla, vastasi Akki mennä huiskien
telttatovereittensa luo, — semmoinen mökä sieltä lähtee.

Teltat kiinnitettiin lujasti maahan ja harvassa kasvaviin puihin.
Kuusenhavuja tuotiin kasoittain. Niistä tehtiin telttojen pohjalle
pehmeät vuoteet, ja toinen huopa levitettiin ylle. Kunkin teltan
vieritse korkeammalle puolelle kaivettiin sateen varalta oja.
Leirin suuri lippu hinattiin toistaiseksi puun latvaan, mutta
rannalle kallioaukeaman laitaan oli sen tangolle jo katsottu paikka.
Kannakselle lyötiin rajaksi pystyyn kolme vartiolippua. ”Keittiö”
sijoitettiin Piksan ohjeiden mukaan poukaman rannalle, niemekkeen
”leukaan”, ja hän kyhäsi siihen heti tilapäisen uunin kivistä, ja pari
paatta oli pöytinä. Lähellä oli ruoanjätekuoppa ja toisella puolen
astiainkuivausteline.

— Niin pian kuin ehditään, laitetaan siihen niin komea uuni, että —
kehui Piksa, — muurinruukista — savesta ja hiekasta — ja pyöreistä
ja pitkulaisista kivistä. Siihen muurataan kolme aukkoa: tuolle isolle
padalle yksi ja kaksi pienemmille. Ja siihen se sitten pannaan se
periskooppi, se peltitorvi, jolle herrat niin nauroivat, savupiipuksi,
jotta vetää kuin Vilperin venttiili, ja sitten siinä voi vaikka leipiä
paistaa. —

Kello kahdeksan tienoissa vihellys ilmoitti ilta-aterian ajan alkavan.
Tällä kertaa syötiin vain kuivia eväitä ja juotiin teetä, jota Pusu oli
kiehauttanut. Sen jälkeen seurasi telttojen sisustuksen järjestäminen
ja tavarain paikalleenpano Manskin ohjausten ja määräysten mukaisesti.

— Katsokaas, herrat, neuvoi hän Laxia ja Reinoa kuivanleikkisään
tapaansa, — järjestys kaikessa, sanoi entinen akka, kun kanoja
piiskasi. Ruokatavarat viedään repuissa kaikki keittiöaittaan, jota
kylläkään ei vielä oikeastaan ole, mutta jonka virkaa tänä yönä
toimittaa kuusenoksista tehty suojus. Siinä on jokaisella oma paikka
repulleen. Keittiökotaan pannaan määrätyille paikoilleen lusikat,
ruokaveitset, haarukat, lautaset, kupit ja padat. Kirveet ja puukot,
lapiot, köydet ja nuorat säilytetään toistaiseksi teltoissa oksista
tehdyillä hyllyillä, kunnes niille on saatu valmiiksi erikoinen
vajansa. Päällystakit, huovat, alusvaatteet, sukat ja ompelutarpeet
säilytetään omalla telineellään teltoissa, pyyheliinat, saippuat
ja hammasharjat viedään tuonne rantakalliolle uimapaikalle. Siellä
on poikkipuussa oma vaarnansa kullakin ja suojus. Päämajassa on
sidetarpeita, jodia ja vetysuperoksidia. Mukavuuslaitos on kunnossa,
kyllin leveä kaivettu oja tuolla mantereella ison kiven takana — ja se
on ankara pykälä, älkää ollenkaan irvistelkö. —

Täsmälleen kello yhdeksän partiojohtaja puhalsi iltatoitotuksen ja
Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, avoimelle tasaiselle
paikalle, josta näkyi yli koko kauniin Kaarneselän. Johtaja lausui
muutaman sanan kesäleirille menestystä toivottaen: —

Korven suuri rauha rannan puolella, laajan ulapan laineet, jotka
loiskivat toisella puolen, korkea taivas, joka kaartuu ylhäällä, ja
partiotoverit, jotka ovat vieressämme, kaikki ne tulevat takaamaan
Halkiovuoren kesäleirille paljon terveyttä, reippautta, iloa,
saloelämän viehätystä ja partiohengen voimakasta kasvamista.

Poikien mieli kävi vakavaksi, mutta samalla niin oudon juhlalliseksi ja
odottavaksi. Tuntui todella, että täällä oli mahdollista elää oikeata
luonnetta kasvattavaa elämää.

Sitten julistettiin täydellinen työjärjestys seuraavaksi päiväksi,
ja se säännösteli päivän aina aamusta puoliseitsemästä iltanuotioon
saakka, ja ohjelmassa vuorottelivat partioharjoitukset, urheilu,
leirityöt ja leikit. Määrättiin kokkivuorot ja kokkien velvollisuudet
ja ilmoitettiin, ettei leirivartiota paikan yksinäisyyden ja
rauhallisuuden takia katsottu tarvittavan yöksi.

Työohjelman jälkeen tuli vielä leirin puhtautta ja muuta järjestystä
koskevia ohjeita, ja partiojohtaja päätti esityksensä toivomuksin,
että kesäleirilläolo muodostuisi unohtumattoman virkistäväksi ja
kasvattavaksi.

— Kuka saa tänä iltana laskea lipun, pojat? kysyi hän lopuksi. —
Lipun laskee ja seuravana päivänä nostaa vanhan tavan mukaan se, joka
päivän kuluessa tavalla tai toisella on erikoisesti kunnostautunut.

— Ehdotan, virkkoi aina puhumaan valmis Akki, — että partiojohtaja
tällä kertaa laskee lipun. Kuitenkin haluaisin tovereitten puolesta
erikoisesti kiittää Manskia siitä kelpo kieppauksesta, jolla hän
alkuviikosta puolusti partiolaiskuntoa, ja Ressua siitä, että hän on
hankkinut meille näin perin kauniin ja sopivan leiripaikan, — vieläpä
huolehtinut vatsamme vastaisista tarpeistakin.

Kohottaen kätensä pojat tervehtivät lippua, ja iltatoimitus oli
päättynyt. Hiipuvan tulen ääressä jutusteltiin vielä yhtä ja toista, ja
lopuksi vierähti nuotiolaulu, jonka vitkainen, hieman alakuloinen sävel
kantautui hiljaiseen iltaan lännen taivaan ruskottaessa päilyvän ulapan
takana:

Taivas tummuvi, tummuu maa,
korpi korkea kohajaa.
Yö on, yö on.

Silmä valvovi vartijan
luona nuotion rattoisan.
Yö on, yö on.

Uskollisna hän käyskelee,
kaikki valpasna havaitsee.
Yö on, yö on.

Veikot, rauhassa uinukaa,
tyyn’ on taivas ja tyyni maa.
Yö on, yö on.

Vähän ajan perästä leiri oli jo aivan hiljainen, jostakin teltasta
kuului vain vielä vienona hyräilynä:

Yö on, yö on.

Samassa tömähti ylhäältä vuorelta kerran, kaksi, ja sitten uudelleen
samalla tavoin.

— Mitäs se oli? Akin pää ilmestyi Silmälän teltan aukosta, ja
päämajasta ryömivät molemmat johtajat kuuntelemaan tarkemmin.

— Taitaa olla se Pylkkäsen kummituspukki, joka siellä mellastaa, huusi
Akki.

— Ehkä hirvi, tuumi Manski, — niitä kuuluu joskus vielä olevan näillä
seuduin. Jotakin sellaista raskasta se oli.

Mutta kun ei enää mitään kuulunut, palasivat pojat telttoihinsa, ja
kaikki oli taas hiljaista.

VI

KIPINÖITÄ JA VAKOILUA

Pääkokki Piksa hämmensi Leukalassa suurta puuropataa ja pudisteli
huolestuneesti päätään.

— Jauhot ovat ihan lopussa, ja ellei tänään saada Koivulasta
pussintäytettä, päättyy tuo lysti lyhyeen, — ja hän keikautti päätään
järvelle päin, mistä kuului aika meno ja meteli.

Pojat leikkivät siellä parhaillaan ”torpeedoleikkiä”. Iso vene oli
ahdettu väkeä täyteen, ja kun oli soudettu kappaleen matkaa rannasta,
avattiin tappi, — ”torpeedo osui”, ja sitten sai veneen täyttyessä
jokainen pelastua, miten parhaiten taisi. Aamos Kaino Kasperin ääni
kaikui ylinnä. Hän se oli myynyt matkaliput Atlantin ylitystä varten
— Pääniemestä Leirisaareen — ja hänellä oli paitakin yllä arvonsa
merkiksi.

Puoli seitsemältä joka aamu kuului torventoitotus päämajasta. Silloin
oli hetkeäkään siekailematta noustava, pantava vuoteet kasaan ja
teltat siivottava ja tuuletettava, sillä viittä minuuttia ennen seitsemää
Manski toimitti telttojen tarkastuksen. Kello seitsemän aamuna
vihellys kutsui Kalliokentälle, jossa toimitettiin leirilipun nosto
ja aamuhuuto ja ilmoitettiin lähemmin päivän tehtävistä. Heti sen
jälkeen oli tänäkin ollut kuten tavallisesti peseytyminen ja
voimistelua, ja neljännestä vailla kahdeksan Kanerva-aukealla lyhyet
marssiharjoitukset, ja parhaillaan oli partioharjoituksia. Ensin oli
sidottu ”jalkahaava”, kannettu ”loukkaantunutta” Akkia partiotapaan
selässä, sitten pudottauduttu korkean puun oksalta riippuvan,
partiosolmuin sidotun ja jatketun köyden varaan, ja sen jälkeen oli
juuri Pusun keksimä torpeedoleikki käynnissä.

Samassa pärähti Piksan varoitusvihellys ”Leukalasta”. Hieman
tyytymättöminä hauskan ja hurjan leikin keskeyttämiseen pojat uivat
rantaan, sillä kymmenen minuutin perästä alkoi aamiainen puoli kymmeneltä,
ja kokit — joina aina vuoroaan oli kaksi kaikista muista
tehtävistä vapaata poikaa, vaikka Reino olikin tänään päässyt leikkiin
osalliseksi — olivat täydellisiä diktaattoreita. Heidän ankara
vastuunalaisuutensa se heille antoi sellaisen vallan.

— Joko Tassu teekkari taas ehti syödä? sanoi Akki puuroa popsien, —
se luulee, että tämä on Riihimäki ja ’vemton’.

— Jo kerkesi, myönteli Piksa, — mutta maltas, nyt se kuuluu Manskia
ja minua huutelevan. Jokohan — syökää te rauhassa vain!

Manski ja Piksa juoksivat kannakselle ja kiipesivät nopeasti kallioita
ylös rantavuoren harjamalle saakka. Sinne oli langatonta lennätinasemaa
pystytetty viikkokausi siitä saakka, kun Taavi Korpela oli saapunut.
Antennin kannattajina oli kaksi karsittua korkeaa mäntyä, ja koneita
varten oli niiden juurelle tehty havumaja. Majan ovella Taavi istui
kuulotorvi korvalla.

— No? kysyivät molemmat pojat yhtaikaa hengästyneinä. Monet kerrat oli
siinä siten jo turhaan kuunneltu.

— Olen kuullut Mikon merkkejä: HV, HV, HV, HV ja sitten MV, MV,
sanoi Tassu, — olkaa ihan hiljaa. Äsken juuri alkoi, kun olin saanut
maajohdon uusituksi. Taas... selvästi HV, HV. Tuokaa korvanne lähemmäs,
tuohon aivan, niin kyllä kuulette. — Perin, perin selvästi!

Pojat kuuntelivat jännittyneinä kuulotorven hiljaisia karahtelevia
ääniä.

— No nyt tuli loppumerkki, nyt meidän on koetettava vastata; saa
nähdä, miten käy, virkahti Tassu, käänsi kytkimen ja alkoi painella
avainta, niin että sinkkipuikkojen kipinävälissä sähähti sininen
sähköpurkaus: MV, MV, MV — HV, ja sitten hyvin hitaasti: merkit
kuuluvat hyvin selvästi, miten siellä?

Vähän ajan perästä Tassu kirjoitti vastaanottamansa merkit ja Manski
luki:

— Vielä hyvin heikosti. Lähetä hitaammin. Eläköön!

— Eläköön, huikkasivat pojat, ja Piksa, pääkokki, heitti riemuissaan
virkalakkinsa ilmaan. Mutta Tassu otti edelleen vastaan:

— Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne. Sitten jatkamme Koivulaan
heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut paitsi vartijat.

Manski kirjoitti sanoman paperille, juoksi alas Kalliokentälle, vihelsi
pojat kokoon ja julisti juhlallisesti:

— Pojat, tänään on tapahtunut suuri asia. Halkiovuori on päässyt
langattomaan sähkölennätinyhteyteen kaupungin kanssa. Ensimmäinen juuri
saapunut sähkösanoma kuuluu: Lähden kello 2 tänään kaupungista sinne.
Sitten jatkamme Koivulaan heti. Leirijoukko valmiina lähtöön, muut
paitsi vartijat. Partiojohtaja.

Riemu oli yleinen. — Eläköön Halkiovuoren lennätin, eläköön johtaja,
eläköön Tassu, eläköön Marconi! kuului huutoja ja Akki ehdotti:

— Sähkötetään nyt sinne: Aina valmiina, partiojohtaja, ja huikea
hurraa soi!

Manski antoi hajaantumisluvan, ja kaikki hyökkäsivät vuorelle näkemään
lennätintä toiminnassa. Monesti oli sitä kylläkin käyty katsomassa,
mutta tällä kertaa tarkkasi sitä jokainen aivan toisin mielenkiinnoin.

— Ensi viikolla on morsea harjoitettava, niin että joka mies osaa
sähköttää, virkkoi Piksa.

— Ai, pyydetään johtajalta minun sandaalini ja sakseni ja herneitä
lisää, keksi Aamos Kaino Kasperi.

— Laxille saksia, jotta se sais pussinsa raksia, kun ei sillä enää oo
herneitä naksia, runoili Pusu harvinaisen puheliaana.

— Kuules sinä chechaquo, pisteli Akki, — jos lennätintä myöten
tulisi kaikki, mitä sinulta on jäänyt ja mitä muuten haluaisit, niin
ilma olisi pian täynnä tavaraa kuin Lissabonin postikonttori.

Manski rauhoitti mielet, ilmoitti, että kello kahteen saakka
tehtäisiin työtä tavalliseen tapaan, jotta iso havumaja saataisiin
aivan valmiiksi, sitten syötäisiin päivällinen kahdesta puoli kolmeen,
kalakeittoa — muuta ei ollut — puoli tuntia aikaisemmin kuin
tavallisesti. ”Täydellistä lepoa” olisi tänään vain puoli tuntia tunnin
sijasta, kolmeen saakka. Sitten kello neljältä piti kaiken olla lähtöön
valmiina. Iltapäivän partioharjoitusten ja vapaa-ajan sijaan tehtäisiin
heti partiojohtajan saavuttua vierailu- ja muonitusretki Koivulan kartanoon,
mistä palattaisiin leirille yöllä. Kaksi leirinvartijaa
tarvittiin. Vapaaehtoiset ilmoittautukoot päivälliseen mennessä.

Poikien vuorelta leirille painuessa Pusu vei vakavana telttatoverinsa
Piksan syrjään.

— Kuules, nyt kun lähdetään... ja ne vartijat asetetaan... niin
minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta, joka on minua vaivannut
eilisestä asti. Kuljeskelin eilen vähän ennen illallista siinä puoli kahdeksan
tienoissa Halkiovuoren tuolla puolen ja olin juuri pysähtynyt
katselemaan tikkaa, joka takoi ja kiersi puuta, kun kuulin kummallista
naurua: ha-ha-ha, ha-ha-ha, mutta niinkuin se olisi tullut vuoren
sisästä. Minua vähän ihmetytti, ja tuumin, että otanpa selville, mitä
se on, ja lähdin kiertelemään paikkaa joka puolelta. Mutta mitään
vähääkään epäilyttävää en voinut löytää.

— Se mahtoi olla jonkinlainen kuulohäiriö. Tai ehkä nauru kajahti
jostakin kauempaa rannalta, arveli Piksa tyynesti.

— Ei totisesti. Se kuului niin selvästi, että ikäni sen muistan:
ha-ha-ha, ha-ha-ha. Ja se tuli kuin maan alta; se ei voinut kuulua
sillä tavoin metsästä eikä rannalta, vakuutti Pusu.

— No mikäs se sitten voisi olla?

— En minä vain tiedä. Tuntuu tämä kai sinusta hullulta puheelta. Mutta
minusta tässä Halkiovuoressa on jotakin... noiduttua.

— Joko sinäkin alat uskoa siihen Pylkkäsen kummitukseen? virnisteli
Piksa.

— En... enhän minä. Mutta jotakin tässä täytyy olla, ja ajattelin,
että voisin nyt vapaaehtoisesti jäädä vartijaksi, ja jos sinä jäisit
toiseksi, niin koetettaisiin yhdessä tutkia... ehkä saataisiin jokin
selvitys.

— Jäädään vain, en minä sinne Koivulaan piittaa, mutta mahdotonta
on, että siinä voisi mitään erikoista olla. Niin viatonta paikkaa
kuin Halkiovuori ei ole toista koko maailmassa. Mutta jäädään vain ja
nuuskitaan, ehkä siinä on jotakin jännittävää — se olisi sitä minun
mieleistäni puuhaa, oikein partiosouvia.

VII

RUUSUJA JA RAKKAUTTA

— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi
Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin
reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri
runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä
vesi tekevät sen erikoiseksi.

— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän
ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa
yli selän.

— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja
nyt komppania Koivulata kohti.

Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin
varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.

— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä
olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana,
voit kai jo sanoa arvostelusi.

— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin
jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on
leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt.
Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.

— Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten
hurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt
voimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta.
— Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada
sopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä.
Kuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia.
Olen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä
Suomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana
paikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka
saisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi
eniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten
kesävaltio — se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä,
taitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee
oikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun
edustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä,
saatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.

Kapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi
kuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten
se tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin
aidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus,
korkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla
edessä kohisi pieni koski — äänestä kuului, ettei mylly jauhanut,
vaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja
vaahdoten alas.

— Idyllinen näky, vahvisti Manski, — mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta
vedentuhlauksesta?

— Hm, turbiini, turbiini, runollinen vesiratas joutaisi jo museoon.

Jo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus
pilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko,
kaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla
suuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut
rakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen,
ja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia
ruusuja.

Nuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin
korkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli
Irjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät
ajat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat
Koivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.

Jo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin
puolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli
kertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty
hauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin
hyvin Reinon mielestä.

Pojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä
ja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa
käsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja
iloinen äänensä kajahti:

— Tervetuloa, metsäläiset, tervetuloa!

                                                  ⸻

Mikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut
antanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli
kaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat
syrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään
halunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat
saaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot
olivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu
heinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja
myllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.

Suuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu
ja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura
oli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan
kaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.

Mikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät
olevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa
viereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi
pihalla jotakin renkipojalle.

— No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti
Katri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.

Mikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli
kokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan
Irjaan.

Paljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä
saavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta
tekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa
yläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt
vieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean
ruusun terälehti.

Katri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan
isännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja
vihdoinkin tulisi tuolta joukosta.

Manski kertoi harvakseen Halkiovuoren leirielämästä.

— Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei
siellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät
paloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on
paljon maita vielä siellä.

— Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi
vähän näitä maita...

Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan
insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi
näkyi sen tuntevan.

Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan.
Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen
Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten
ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat
sen saaneet aikaan.

Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja
Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä
oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi
ollut pihkassa tyttöön.

Samassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.

— Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.

— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole
kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle
hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten
Mikon vakaviin kasvoihin.

— En.

— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt
on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.

— Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.

— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun
täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?

— En — en voi — täytyy auttaa isää ansaitsemisessa. Hänellä on
taakkaa tarpeeksi ilmankin.

— Ja tuo onnettomuus on kuin vuori päälläsi. En voi — en voi — hoet,
ja oma tulevaisuutesi menee turmiolle. Sinä olet liian raskasmielinen,
hiljainen haaveilija, joka ei kykene riistäytymään irti ja katsomaan
rohkeasti ja iloisesti elämää.

— Tulkaa tanssimaan polkkaa, Irja neiti, huusi insinööri akkunasta
yli ruusujen, — kukaan ei täällä tanssi. Vai opettaako herra
partiopäällikkö teille partiolakia?

— Te sitä lakia paremmin tarvitsette, te paatunut, nauroi Irja ja
heitti veitikkamaisesti ruusun akkunaa kohti. — Mutta mennään, Mikko,
käy sinäkin saamaan virvokkeita.

Mikko jäi portaille. Polkan sävelet soivat sisältä. Ruisrääkän ääni
kuului kaukaa viljapellosta. Pojat keskustelivat myllyn luona. Miksi
hän ei voinut riistäytyä irti unelmistaan ja toiveistaan? Hänen
sydämensä oli ollut niin tulvillaan, hänellä olisi ollut niin paljon
sanottavaa Irjalle.

Hän hymähti katkerasti. Tämä oli sietämätöntä, tämä tuska.

Samassa hän kuuli väentuvasta pitkään ja venytetysti:

Saano — saano — toorella,
raakastaatkos — miinua —

Sielläkin yritettiin remuta. Yhtäkkiä Mikossa jokin kuin kimmahti. Oli
naurettava tässä olla norkollaan ja nyhjöttää ja märehtiä tuskaansa.
Hän lähti päättävästi väentupaa kohti. Eteisessä tervehti häntä muuan
mies.

— Mitens siellä poikaleirillä jaksetaan? kysyi hän, ja Mikko tunsi
miehen samaksi, joka oli ollut Irjaa viikko takaperin kaupunkiin
soutamassa.

— Kiitos kysymästä, hyvin vain.

— Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta — tuota — kyllä
mä tietäisin tällä puolen paljoa paremman — ja matalamman rannan —
tuota — ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi
Konstalta maitoakin.

— Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko
hieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä,
niin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei
oltu saatu eikä päästy tanssimaan.

Mikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle
piiriä ja huusi:

— Ja nyt sitä kerrankin hypitään, niin että karsta katosta karisee.

Ja sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti,
rennosti, hurjasti:

Miksi se tiilikivi pohjahan painuu
ja lastu on lainehen päällä —
miksi yksi on onnellinen
ja toinen on onneton täällä?

Sanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat
tempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä
toistettaessa.

Sen punaisen portin pielessä
lauleli kottarainen.
Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä,
kun minä olin kulkuri vainen.

Kyllä se jokikin kirkas on,
mutta lähre on kirkkahampi.
Vanhaa heilaa ei tarvitte surra,
kun uusi on rakkahampi.

Ja sitten muuttui sävel taas:

Sinua, tyttö sinisilmä,
tuli minun ikäväni.
Soisin ma, soisin ma
maailmanrannalla
vielä sinut näkeväni.
Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla
vielä sinut näkeväni.

Ja vähän ajan perästä:

Älkäte surko
ja älkäte purko
ja nakkele niskojanne,
vaikka tuosta ma sieppaan
kauneimman likan
ja olen vain maaliman-Janne.

Lakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta.
Mutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa,
ja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas
virta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän
Irjan aivan lähellään.

— Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti
ja vetäytyi ovelle.

— En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää.
Tahdoin antaa sinulle tämän.

Hän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan.
Mikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa
kohti.

— Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, — joku viheltää, partiopillillä,
eikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.

— Niin, vahvisti Irja, — vihellys kuuluu myllyn takaa Ruhmassuolta
päin.

— Taas vihellys — odotas — hyvin kaukaa — kiireellisen tulon
merkki. Anteeksi, minun täytyy mennä katsomaan, mikä siellä on, ja
Mikko riensi jo mäkeä alas.

— Etsi joen toiselta puolelta porraspuun korvasta polku, huusi Irja
vielä hänen jälkeensä.

Kesti kauan, ennenkuin Mikko palasi. Hänellä oli mukanaan märkä ja
mutainen Aamos Kaino Kasperi Lax.

— Siellä on suuri kaunis lehmä suossa, aivan uppoamaisillaan, pauhasi
Aamos.

— Niin on, todisti Mikko, — ja tämä vesseli oli myös samassa
kadotuksessa. Hän oli ensin poikien kanssa kilpaillut myllyllä
kulkemalla torin reunaa, sitten lähtenyt harhailemaan, etsien jotakin
partiotehtävää, ja niin tullut suolle, nähnyt lehmän vajoamassa ja
tahtonut antaa sille ensiapua, johtaja nauraen selitteli pihalla
oleville. — Mutta lehmä on saatava heti pelastetuksi; se on perin
näännyksissä ja syvällä suossa.

— Se on sitten kumma se Ruhmassuo. Aina se uhkaa joka kesä jonkin
lehmän viedä, vaikka kuinka vahtia pitäisi.

Mikko meni heti isännän puheille, vihelsi pojat kokoon, määräsi
Manskin ja Akin noutamaan lautoja, köysiä ja kolme neljä hevosen
luokkia, jotka pantaisiin lehmän alitse sitä nostettaessa, ja lähti
itse hakemaan Taavia ja muutamia miehiä avuksi. Pian painuivat kaikki
suolle isäntäväen vastusteluista huolimatta, ja salissa jatkui ilonpito
entiseen tapaan.

                                                  ⸻

— Koomillisuus ja runollisuus ovat elämässä hyvin lähekkäin, filosofoi
Akki, kun pojat yön hiljaisia vesiä olivat palaamassa Halkiovuorelle.
— Tiedätkös, Manski, mikä on ero lehmännostajan ja lehmänostajan
välillä!

— En.

— Toisella on lihava rahapussi, toisella laiha jauhopussi niinkuin
meidän Laksi-sankarillamme.

— Minun vastaukseni oli yhtä hyvä, sanoi Manski. — Minä tarkoitin,
että sanojen erotuksena on n.

Tyytyväisin mielin, mutta väsyneinä laskettiin vaalenevana suvisena
yönä Halkiovuoren poukamaan.

Vartijat tulivat rantaan vastaan.

— Mitä kuuluu? kysyi johtaja. — Kaikki hyvin, vai mitä?

— Eipä ilmankaan, vastasi Piksa soinnuttomasti ja kartellen, ja pojat
alkoivat kantaa tavaroita varastoaittaan.

Mikon mieltä lämmitti ja hehkutti ikäänkuin hän olisi ollut Kultaista
taljaa etsimässä käynyt Argonauta. Pieni vaaleasininen kirje se povella
tuntui niin sanomattoman suloiselta.

Manskin jo kuorsatessa hän teltanakkunan hämärässä valossa avasi
kuoren. Siinä oli vain rivit:

Ihaninta jos untasi uskoa voit,
ivat kestää niinkuin mies,
syvän syöverin vetten lailla jos koit
läpi kallion murtaa ties —

Mikko tunsi runon. Se oli Wecksellin ”Har du mod?” Sanoin selittämätön
onnen väristys kävi läpi hänen koko ruumiinsa. Irja Irja, — sinä
kesäyön tyttö, sinä humisevien koivujen tyttö. Miten syvä on sinun
sielusi. Kuin entisaikojen linnanneito sinä tahdot toisen osoittamaan
tunteensa arvon.

                                                  ⸻

Kirkas koi ruskotti koillisessa, kun hän vielä kerran katsahti
akkunasta.

Vähäistä myöhemmin kuului hiljaisia askeleita ja varjo vilahti
jouhikangasakkunan ohi.

Pusu pisti päänsä aukkokankaan lomasta.

— Me tahtoisimme tulla sisään vähän puhumaan sanoi Pusu, — emme saa
unta ennen.

Piksa ja Pusu puikahtivat telttaan. Molempien kasvot olivat kalpeat,
mieli kiihdyksissä.

Manskikin heräsi.

— No, sanoi johtaja, — mikä teitä vaivaa?

— Me, me, sammalsi Pusu, — me pyytäisimme, että tämä leiri
muutettaisiin... jonnekin... muualle... pitkän matkan päähän.

— Mitä hulluja! Hourailetteko? Selittäkää tarkemmin.

— Me emme voi mitään selittää, virkkoi

Piksa vakavasti ja tyynemmin. — Me pyydämme hartaasti, että kaikki
lähtisivät täältä. Se tuntuu järjettömältä, mutta se on ankara totuus.

— Tuo on perin kieroa puhetta, ihmetteli Manski. — Onko jotakin
tapahtunut, onko jokin vaara väijymässä? — Miksette saa suutanne auki?

— Vala, partiovala sitoo meidän suumme, sanoi Piksa. — Me emme voi
ilmoittaa sanaakaan enempää kuin olemme jo sanoneet.

VIII

SAARAN HUIVI JA SALAPERÄINEN MIES

— Katsos koreata ahvenaa! — Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet
Piksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon
nostaessa verkkoja.

— En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet
pukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso
vähän, minne verkko menee!

— Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei
sekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet
jotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu
siitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.

— Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se
kansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei
tässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja
uunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop,
sotkuinen paikka, pidätä vähän.

— Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan
saa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on
jotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura
ollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.

— Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. — No, ann’ mennä nyt
taas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.

— Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja
muistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina.
Aijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän. Seitsemän eri
maata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.

— Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa
parhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli
Ruotsi. — Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.

— Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi
veneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu’uilla, joissa
oli heinätukot päässä.

— Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on
selvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.

— Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa
keittää, kun tulee vieraita.

— No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika.
Siitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen
langattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa
koskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.

— Tuleekos johtaja kanssa?

— Tulee se — ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä
leirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei,
lippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.

— Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on
sellaisen nimen ottaneet?

— Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen
Kiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas
niin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.

Aamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan
korkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä
aamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa.
Telttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin
kirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen.
Sitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan
viimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.

Keskipäivän ajoissa tähystäjä ilmoitti, että vieraitten kaksi venettä
oli näkyvissä. Niiden tultua lähemmäksi Manski järjesti pojat riviin
rantakalliolle, ja kun vieraat laskivat maihin, tervehtivät pojat heitä
vartiolipuin ja tervetuloa-huudoin. Sen jälkeen varajohtaja ilmoitti
joukon partiojohtajalle ja tämä lausui riviin asettuneet kimiläiset
muutamin reippain sanoin tervetulleiksi Halkiovuoren kesäleirille
partiotovereiden keskuuteen. Kimiläiset vastasivat. Sitten tarjottiin
teetä, ja Manski ilmoitti hieman hymysuussa, että maassa oli elettävä
maan tavalla, ja leirisääntöjen mukaan oli tämä aika päivästä
käytettävä työhön. Leirityönä oli näinä päivinä ollut parin kilometrin
päässä olevan, Koivulan isännän leirille tänä kesänä lahjoittaman
kaskeen tehdyn naurismaan harventaminen, joka kysyi kinttulihaksia.
Leirille palattaisiin kolmelta, jolloin oli päivällinen. Neljän jälkeen
oli aika vapaasti käytettävänä kilpaleikkiin.

Eläköötä huutaen pojat kiiruhtivat veneisiin, ja leikkiä laskien
alettiin soutaa työpaikalle.

                                                  ⸻

— Ovatpa nuo rehteviä poikia, nuo kimalaiset, tuumi tulta leirinuuniin
sytyttelevä Piksa kokki.

— Ovat ne; niiden johtaja Saara on hurjan etevä partiolainen, se on
pelastanut kaksi ihmishenkeä ja suorittanut viisi taitomerkkiä, kehui
Akki, kokin apulainen, kantaen lisää puita paikalle.

— Niin taitaa. Ja tuo Vahtimäki on kova uimaan, ja Lamppu on taitava
konemies, ne minä tunnen.

— Kyllä ottaa lujille tämänpäiväinen ottelu. Jos teekkari tulee
mukaan, niin on meitä saman verran, nyt kun Motte ja Yrkkä tulivat.
Kimalaisten partiojohtaja on lahjoittanut pronssisen uimarin
kiertopalkinnoksi; perin jännittävää se on.

— Teekkari tulee varmasti, se on jo niin innostunut näihin
partiohommiin. Tuo se kirves sieltä kodasta, täytyy vähän tätä lihaa
hakata.

Työ luisti naurismaalla kuin leikki, ja päivällinen vielä paremmin.
Täydellisen levon jälkeen, joka leirisääntöjen mukaan kesti
neljään saakka, jakaantuivat joukot kahteen ryhmään toisen johtaja
kimiläisten Salovaara eli Saara -- toisen Mikko. Mikko julisti,
että taistelukenttänä tuli olemaan noin kilometrin päässä leirin
länsipuolella kulkevan, metsään hakatun maanmittarin linjan molemmin
puolin oleva alue. Rajalla heitetään ensin arpaa, kummalle tulee
länsi-, kummalle itäpuoli. Molemmat puolueet etsivät alueeltaan sopivan
lippulinnan. Se ympäröidään päänkokoisilla kivillä, niin että kehän
säde on viisi metriä. Kehän keskelle sijoitetaan lippu, niin että se
näkyy joka puolelle vapaasti ainakin 7 metrin päähän. Jos vastapuolueen
jäsen menee rajan yli toisen alueelle, voidaan hänet vangita
lyömällä kädellä kaksi kertaa selkään, mutta lippukehässä täytyy
häntä lyödä kymmenesti selkään, ennenkuin hän on vanki. Se puolue,
jonka onnistuu ensimmäiseksi saada vastustajan lippu oman kehänsä
keskelle, on voittaja. Puolen tunnin kuluttua annetaan torvella rajalta
alkajaismerkki. Halkiovuoren tienoille ei kukaan saa mennä.

Molemmat puolueet olivat miesluvultaan tasaväkiset, mutta kimiläisillä
oli suurempia poikia. Kimiläiset joutuivat itäpuolelle, ja ”nousevan ja
laskevan aurinkon pojat” tervehtivät toisiaan juhlallisesti ja lähtivät
kumpikin suunnalleen.

— Nyt sitä koetetaan, sanoi Akki, — onko käpälämäki loiva vai jyrkkä,
Reino ja Laxi ja te muut kaksi, Motte ja Yrkkä.

— Kyllä me ilman runoja näytetään kimalaisille, eikös niin, toimitti
Aamos, ja kaikkien silmistä näkyi, että he olivat samaa mieltä. Mikko,
Manski ja Taavi kulkivat ketjussa nopein askelin edeltä. Oli pian
löydettävä sopiva lippuleiri, ja sen taitavasta valinnasta riippui
suuresti taistelun menestyminen. Mikon suunnitelmaan kuului, että
lippuleirin tuli olla mahdollisimman piilossa. Hän tiesi, että oli
saatava niin monta vastustajaa kuin suinkin vangiksi, sillä muuten oli
pienin pojin vaikeata pitää puoliaan. Manski johti pojat kauas alavalle
maalle tiheään lehtimetsään. Puiden välistä alkoi toisin paikoin
pilkottaa vettä.

— Tuonnempana on kahden pienen lammen välissä kapea niemeke tai
paremmin melkein saari, sillä tällä puolen on paha suo. Luulemme, että
sieltä löytäisimme sopivan paikan.

Niemeke kapeni kapenemistaan, ja sen keskikohdalla olikin pieni
viisitoista metriä leveä kuiva ala. Kolmella puolen oli vettä, hyvin
liejuista, ja rantapensaikkoa, edessä vielä upottava suo. Mikko
hyväksyi paikan heti.

— Nyt jakaannumme kahteen joukkoon: Laxi, Yrkkä, Motte ja Ressu
lähtevät heti ottamaan selvää, missä vihollisen lippulinna on,
Tassu, Piksa, Akki ja Pusu rajalle vangitsemaan vihollisia. Manski
ja minä jäämme toistaiseksi tänne. Muistakaa, te vakoilijapojat:
silmät ja korvat auki, kulkekaa niin varovaisesti kuin ikinä voitte,
kyyryssä aina, ryömien, kun vähäkin epäiltävää on. Kaulahuivit pois,
vihreät lakit syvälle päähän. Muistakaa koko ajan, että te olette
vihreänvärisiä, ja etsikää suojaa siitä.

— Vastustaja on ruskeapukuinen ja honkametsässä paremmin suojassa.
Älkää millään ehdolla antako ottaa itseänne vangiksi, välttäkää
saarrosta rajalle tullessanne ja juoskaa, jos tarve vaatii, niin
paljon kuin kintut kannattavat. Tehkää tarkka piirustus vihollisen
lippupaikasta, jos voitte, ja katsokaa, montako vartijaa heitä on. Ja
lopuksi, jos teidän onnistuu saada joku vangiksi, niin sitä parempi.

Pikkupoikien silmät loistivat, kun he tervehtien myönsivät ymmärtävänsä
ja menivät.

Rajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten
taakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua
kahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli
auringonpaisteessa.

— No, ei mitään uutta ole kuulunut Piksan ja Pusun kummitusjutusta?

— Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.
Piksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas
Halkiovuoresta.

— En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa
puolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.

                                                  ⸻

Alkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään
merkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut
eikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi
niin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta
kumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli
kulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana
eivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet
vangeiksi.

Samassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi.
Hän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta
hänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi
tulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli
käynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka
puoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä
harvaa mäntymetsää.

— Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä
suunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt,
mutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.

— Hyvä on. Onko sinulla mitään karttaa?

— Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin
piirtää paikan heti.

— Ilmeisesti, tuumi Mikko, — ovat kimalaiset löytäneet itselleen
aivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he
ovat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka
ilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.

— Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja
meidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen
löytäneet, tuumi Manski.

Varovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina
erään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa
kauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut
melkein hänen syliinsä.

— He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen
linnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme,
virkkoi Manski. — Mutta... ssst... taas tulee joku.

Tällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten
varajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.

— Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa.
Kimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien
molemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu
joutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. — Samoin
luultavasti Yrkkä.

Pidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset.
Motte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli
vetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo,
ja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko
ja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli
luotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä,
vaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän
äännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että
Manski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.

Äärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin
rajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten
yhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen
kaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä
vastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon
halki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus
kuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli
leikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa
saattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään
neuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa,
malttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata,
äänetöntä liikkumista.

Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että
näkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain
kaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli
tuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata
leiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin
lähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää — siitä
sitten edelleen.

Juuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet
viidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.

— Joku tulee.

Kaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut
kankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta
varovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin
raskaasta painosta.

— Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta
hänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät
parinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven
takana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa
hattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään
riippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.

— Joku vieras mies, mitä se täällä hiiviskelee? kuiskasi Mikko.

Piksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. — Ole ihan hiljaa, sanoi hän,
— ehkä se menee ohi.

— Meni tai ei, vastasi Mikko, — tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu
mies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota — pian siitä
tolkku saadaan.

Hän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin
rautapihti hänen käsivarteensa.

— Pysy aloillasi, ei hievahdustakaan. Halkiovuoren hirveä mies.

Mikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin
kasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy — hyu hyu.

— Ahaa, sanoi Mikko, — tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia
leiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä
pian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.

Hän kohotti pillin huulilleen, mutta pelästyi Piksan ilmettä.

— Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. — Ei ikinä. Se leikki olisi
liian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, — hänen
katseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän
ja häviävän poispäin — meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän
täytyy voittaa se.

He ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului
huutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko
ja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon
hartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden
kallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he
tulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi
ja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi
lipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin
saatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.

Mutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan
kokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti.
Kuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.

— Tuolla, tuolla menee lippu, juoskaa vastaan, ottakaa kiinni.

Ja kallion vastakkaiselta puolelta monelta taholta soi vihellyksiä.

Mikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti
pyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti
suuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli
saanut lipun ja tavoittivat häntä.

Kaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän
heilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on
poissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan
tullessa.

— Vähän aikaa sitten, hän kertoi, — oli yhtäkkiä rantapensaikosta
hyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se
oli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen
yli.

— Kuinka kauan siitä on?

— Ei enempää kuin viisi minuuttia.

— Sitten on voitto meidän, sanoi Mikko. — Kello on viittä minuuttia yli kuuden
. Saara ei ole vielä voinut ehtiä leirilleen. Menemme
julistamaan taistelun loppuneeksi.

Pian kerääntyivät kimiläiset halkiovuorelaisten lippuniemelle. He
olivat jo aavistaneet tappionsa, kun suurella vaivalla saatuaan Akin
kiinni olivatkin huomanneet sen, mitä luulivat omaksi lipukseen,
olevankin pajunoksan ympäri kietaistun sinisen partiohuivin.

— Kyllä siinä mentiin yli kivien ja kantojen kuin kenkurat ja
kinkurat, sanoi Akki, — kun joka puolelta pörisi miehiä kuin
turkkilaisia. Mutta niin pitkiä neniä ette ole nähneet Brobdingnagien
maassakaan kuin huomattaessa, että lippu olikin metamorfoitunut
naisväen huiviksi.

— Vai niin. Mutta Saaran hyökkäys oli suurenmoinen, myönsi Mikko,
— ja ellei Akin huivi olisi vetänyt teitä nenästä, olisi voitto
varmastikin ollut teidän.

— Ellei, ellei, nauroi Saara, — hävisimme oikein pulskasti, ja sillä
hyvä. Mutta se taisi kuin taisikin olla minun partiohuivi, Akki, se,
mikä sinulla oli juonessa mukana. Hukkasin sen metsään riisuutuessani.
Mutta ihmeen ovelasti sinä vain osasit käyttää sitä hyväksesi, oo
Agesilaus!

IX

MYRSKYINEN KOKOUS JA MERKILLINEN PAPERI

Kun kilpaleikin jälkeen lähemmin katsastettiin leiriä ja sen
ympäristöä, huomasi Saara vuorelle pystytetyt antenniriu’ut.

— Mitä nuo ovat? kysyi hän Mikolta.

— Meidän lennättimemme salkoja, vastasi Mikko vältellen.

Sen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset
olivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla
uloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.

— Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita
aseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.

— Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi
Mikko.

— Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita,
talousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.

— Ovatko tavarat vielä siellä? tiedusti Mikko kiinteästi.

— Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä
vajassa vielä aika rykelmä.

— Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään
mitään pientä punaista arkkua?

— Arkkua — en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta
odotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On
mahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.

— Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko
äkkiä. — Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla
kansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään,
etteivät ne asiat kuulu meille.

— Se on hauskaa! Siinä tapauksessa lähdemme varhain huomisaamuna,
virkkoi Saara. — Huomenna on kokous leirillämme. Johtajamme
on varmasti iloissaan, kun tulet sinne ja hän saa neuvotella kanssasi.

                                                  ⸻

Ilta vietettiin leirillä rattoisasti illallisaterian jälkeen nuotion
ääressä pakinoiden, kertoillen kaskuja, sukkeluuksia ja lopulta
kummitusjuttuja.

Myöhemmin oli kuitenkin Mikolla, Manskilla ja Piksalla vakava
neuvottelu keskenään.

Seuraavana aamuna varhain oltiin jo jalkeilla. Taavi Korpela oli
päättänyt lähteä johtajan mukana, ja Akki oli pyytänyt päästä
”hienonpuoleiseksi matkaseuraksi”.

                                                  ⸻

Kauniisti viisti kaksi teräväkeulaista venettä tyyniä vesiä, jotka
aukeammilla paikoin alkoivat jo karehtia aamutuulessa.

— Enpä minä olisi oikein hennonut vieläkään Halkiovuoresta eritä,
tuumi edellisessä veneessä soutava Taavi Korpela, — ellei tässä olisi
pakko käväistä saman tien kaupungissa ja sitten kaupantekijäisiksi
olisi niin hyvä tilaisuus päästä näkemään kuuluisia Hiidenkoskia —
ehkäpä laskemaankin niitä.

— Uimallako niinkuin Vähänkin? — Siten niitä viime aikoina on ruvettu
vaihteen vuoksi laskemaan, vitsaili Akki.

— Niin, ei niitä enää juuri nykyään pääse laskemaan sen jälkeen, kun
siellä vuosi sitten tapahtui onnettomuus ja kaksi henkeä hukkui.

— Ovatkos ne kosket niin tuimaa poikaa? Sitä hauskempaa olisi mennä
hurahduttaa alas.

— Iso-Hiisi se silloin veneen kaatoi, selitti Saara. — Oli tuulinen
ja vähän sateinen päivä, ja miten lienee pitkää koskivenettä
heilauttanut, vaikka valantehnyt laskija oli perässä. Vähä-Hiisi
ja Käprä eivät ole niin pahoja. Mutta juhlallisia, melkeinpä
juhlallisempia kosket ovat rannalta nähtyinä kuin laskettuina.

— Siitähän tuli eheänä päiväinvarjoineen alas muuan mamselli, joka
ei ollut koskaan uinut muualla kuin kylpyammeessa, — oli sekin
juhlallista, kertoi Akki.

Vedet kapenivat vähitellen taas virraksi — peninkulman päässä
vedettiin veneet kosken sivu, ja kun saman verran oli uudelleen matkaa
tehty, alkoivat rannat tulla yhä korkeammiksi ja väylä kaventua.
Laskettiin kauniiseen poukamaan, ja muutaman kilometrin kävelymatkan
jälkeen tavattiin kimiläisten etuvartijoita.

Hälytys oli nopea. Poikien marssiessa ison leirin keskellä olevan
teltan luo seisoi pitkä rivi poikia rintamassa, ja kimiläisten
ylijohtaja tuli vastaan. Tervehdys oli juhlallinen ja voimakas, ja
aivan sotilaallisen täsmällinen, ja kun Saara oli tehnyt ilmoituksensa,
kohottivat pojat kolminkertaisen eläköönhuudon vastustajiensa ja
voittajiensa kunniaksi.

— Kyllä on, kyllä on, ihmetteli Akki, — on totisesti komea leiri
tässä hongikkorinteellä, ja kaukaa kuuluu runollisesti sanottuna
koskien kumea pauhu. Yksi, kaksi — kuusi telttaa ainakin hohtaa puiden
välitse — ja sitten tuo mahtava kokousteltta vielä keskellä. Siinä on
vielä kaksinkertainen katto, jotta se pitäisi paremmin sanan voiman
sisällänsä.

Näkyi kaikesta, että päiväkokous oli tavallista tärkeämpi. Pari
muutakin vierasta johtajaa oli saapunut, ja kaikki omat johtajat
juoksivat ja häärivät puuhakkaina.

— Mitähän asioita on käsiteltävä? kysyi Akki ohi kiiruhtavalta
Lampulta.

— Uuden voimakkaan liiton muodostaminen.

Mikon kasvot värähtivät. — Sitä se siis oli. Hän ei ollut aikaisemmin
tahtonut tiedustella, vaikka vähän aavistikin, mitä asia koski.
Kumma, etteivät kimiläiset partiotovereina paremmin arvanneet heidän
mielipiteitään.

Asiaan käytiin suorasukaisesti käsiksi. Kimiläisten johtaja lausui
muutamia kohteliaita sanoja vieraille edustajille, sitten hän huomautti
kimiläisten vakaumuksesta, jota he eivät mistään hinnasta myisi, ja
mitä toimenpiteitä sen vakaumuksen aikaansaama ero aiheuttaisi.

— Pojat, tinkimätön vakaumuksemme, joka meillä on asiamme oikeudesta,
erottaa meidät maata käsittävästä partioliitosta, huusi johtaja
voimakkaalla, selvällä äänellä. — Mutta, pojat, eikö liitossa, joka
työntää tällaisen asian takia partiotoverit luotaan, ole jotakin
mätää?

— On, on, kuului huutoja teltan perältä. — Varmasti.

— Me tiedämme kuitenkin, että tässä liitossa on paljon erinomaisia
lippukuntia, jotka meitä ymmärtävät ja tuntevat samoin kuin me, ettei
liiton henki ole heidän kehitykselleen sopiva. Sellaisten lippukuntien
edustajia on muutamia saapuvilla — joku aivan sattumalta, koska emme
ole asiastamme vielä tehneet julkista. Tuskin on epäiltävää, etteivät
tällaiset lippukunnat liittyisi uuteen liittoon, joka muodostettaisiin
toisten periaatteiden mukaan vapaammaksi, partiomaisemmaksi,
miehekkäämmäksi.

— Oikein, oikein, me kannatamme, huusi vasemmalta pitkä sotilaallinen
poika, jolla oli runsaasti kunnia- ja taitomerkkejä.

— Meidän arpamme on heitetty — jatkoi kimiläisten johtaja, —
sen tähden tahdomme tässä kokouksessa keskustella uuden liiton
muodostamisesta.

Puheenvuoroja pyydettiin heti kymmenittäin. Muuan vieras edustaja puhui
kiihkeästi ja pitkään selitellen partioliiton kieroa kokoonpanoa, sen
hallituksen ahdasmielisyyttä ja kaikkea kehitystä vierovaa käsitystapaa.

— Olen itse tässä hallituksessa, päätti hän, — mutta en voi
sittenkään muuta sanoa, kuin että Suomen olisi
onnellisinta, jos se hallitus, ja koko liitto hajoitettaisiin kuin
akanat tuuleen.

— Hyvä, hyvä, kuului monelta taholta.

— Akkavaltainen meininki, huusi joku.

— Ensimmäisiä kysymyksiä uuden liiton perustamisessa, kaikui taas
kimiläisten johtajan ääni, — on liiton ylijohtajan valitseminen — ja
se on ehdottomasti tärkein kysymys, joten siitä olisi keskusteltava
ensiksi. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen partiojohtaja jatkoi:

— Tähän uuteen liittoon tulisi varmasti kuulumaan Suomen parhaat
lippukunnat, ja sen takia ei kysymys myöskään ehkä ole niin vaikea kuin
miltä se näyttää.

— Minulla on pari ehdotusta, sanoi muuan vieras edustaja. —
Kimiläisten johtaja on tunnettu etevä partiolainen. Hän on sopiva.
Myöskin voitaisiin ajatella Pilvenveikkojen partiojohtajaa, siten
saisimme tähänastiset villit mukaan. Heitähän on aika joukko.

— Kuulkaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Eräs on kuin luotu liiton
johtajaksi: Mikko Vuolle, halkiovuorelaisten johtaja.

— Hän on hyvä mies, huusi joku edellisen puhujan läheltä.

— Niin on, puuttui puheeseen jättiläissuuri kimiläinen. — Kaikki
tässä mainitut ovat hyviä miehiä. Mutta yksi, joka mainittakoon
viimeisenä, mutta jonka vuoksi jokaikinen kimiläinen menisi vaikka
palavaan pätsiin, on — Harmaa susi.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus, ja kaikki kimiläiset nousivat kunniaa
tehden seisomaan.

Sitten räjähti suosion myrsky. — Harmaa susi — niin, niin, eläköön,
häntä me seuraamme vaikka kuolemaan.

Kunnia- ja taitomerkkinen sotilaallinen nuorukainen kohosi istumeltaan.

— Niinkuin tiedätte, annan henkeni teidän hyväksenne. Mutta
nimelliseksi johtajaksenne en voi ruveta niistä salaisistä syistä,
joista muutamat teistä tietävät ja toiset aavistavat.

— Eläköön Harmaa susi, eläköön, kuului joka puolelta.

— Sapperment, kuiskasi Akki. — He jumaloivat tuota merkkitolppaa.

Mikko nousi ja pyysi puheenvuoroa.

— Koska minutkin on mainittu tässä ehdokkaiden joukossa, saanen sanoa
sanasen asiasta.

— Hiljaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Halkiovuori puhuu.

— Ensiksikin kysyn: ettekö te, kimiläiset, olleet juuri ensimmäisinä
luomassa liittoa, jonka te nyt tahdotte repiä rikki?

— Olimme, vastasi johtaja.

— Mutta siitä ei tullut sellainen kuin tahdoimme, siitä ei voi koskaan
niillä edellytyksillä tulla sellainen, kuului nurinaa.

— Sitten kysyn: miksi te, kimiläiset, nyt ensimmäisinä tahdotte erota
liitosta?

— Meille on tehty vääryyttä, meidän vakaumustamme on syvästi loukattu,
meidän syvintä partiokäsitystämme haavoitettu, kuului huutoja.

— Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan
myös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen
pääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta
ettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se
olisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: — se olisi
uskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte
uskollisuutta...

— Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita,
yliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. — Koko henki on ahdas
ja mahdoton — missä opettaja johtaa — hameväki määrää — me tahdomme
poikaliiton, kuului sekavana kuorona.

— Hiljaa, huusi puheenjohtaja.

— Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin,
joka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette
te, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin
ollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on
helpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden,
uskottomuuden ja pelkuruuden tieksi —

— Hän solvaa meitä, alas, tuo on hävytöntä!

— Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista,
kimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja
ajamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette
vakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.

— Puheenjohtaja, puheenjohtaja!

— Harmaa susi, vastaa sinä, huusi joku.

— Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat
ja silmänsä loistivat. — Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata
sutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän
johtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte
ensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko
liittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien
suurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin
suuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora
partiolainen?

— Alas, ulos, hän solvaa Harmaata sutta — ulos — alas — katalaa —

— Hiljaa, hiljaa, huusi puheenjohtaja.

Koko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn,
hehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.

— Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki — kimalaiset syövät muuten sinut
elävältä ilman leipäkorttia...

— Kimiläiset, partiolaiset, minä puhun teille järjen ja maltin sanoja.

Ääni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien
johtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.

— Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous
keskeytetään puoleksi tunniksi.

Mikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän
pikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja
vanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.

— Sepä ihme, huusi Irja. — Mitenkä halkiovuorelaisia täällä tapaa?

— Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, — kuulin, että täällä
lähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla
polkupyörällä ja tarkastin kaikki.

— No?

— Ei jälkeäkään.

Teltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja
tervehtivät.

— Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli ”Korven
laulajain” konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea
koskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä
aikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten
koskille katsomaan veneen tuloa.

Kimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana
näyttäjänä.

— Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja Mikolta,
kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.

— Ei lähimainkaan, vastasi Mikko. — Perin vaatimaton vain.

— Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole,
puolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. —
Me olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät
perinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen
ollut mukana. Katsokaa — lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan,
tällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme
millään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen

Ja selitellen leikkiä hän ojensi paperin Irjalle.

Mikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta
sitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.

— Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin
aaveita näkevä.

— Katsos, Irja, katsos!

— Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin
kolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:... niiden leviämisestä ja
laajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan
otamme asian käsiteltäväksi myöhemmin. Mitä se merkitsee, Mikko?

— Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen
arkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa.
Saara, mistä sait tämän paperin?

— Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut
saanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen...

— Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta,
sanoi Mikko kiihkeästi.

— Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, —
mutta en ollenkaan ymmärrä...

— En minäkään, kyllä se on ihmeellinen juttu, sanoi Irja.

X

KOSKIONNETTOMUUS JA LAMPUN LÖYTÖ

Monenlaiset ajatukset risteilivät Mikon mielessä, kun hän Akin
kanssa jälkijoukkona painui huvimatkalaisten kanssa koskille. Vielä
läikkyivät äskeisen kiivaan kokouksen nostamat pohjamainingit: nyt
ne olivat kimiläisten kanssa välit rikki. Sitäkö varten vain he
olivat tähän saakka niin hyviä kamuja, että he uskoivat saavansa
heistä, halkiovuorelaisista, itselleen kannattajia ja liittolaisia
eroamishommissaan? Oliko se vain valtiotaitoa eikä todellista
partiotoveruutta? No niin, nyt oli joka tapauksessa selvät sanat
sanottu, ja halkiovuorelaiset olivat yksimielisesti niiden sanojen
takana.

Mutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän
oli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen
rojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat
ennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden
hänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen
saanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo?
Vai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt?
Kiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.

Ja sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas
auringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti
puhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä
ja hänen äänensä sointu.

Erottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan
metsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja
sitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten
kallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä
selvempänä.

— Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, — eikö ole
aivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan!
Kansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken
surmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se
päättyy voihkinaan.

— Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se
onnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.

— Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat
veneessä, nuhtelivat neitoset.

Seurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden
välissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas
koskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla.
Akki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta,
että Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä
toiset pitivät komeimpana. Vähä- Iso-Hiisi ja olivat hyvin lähekkäin,
Iso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta
kulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.

Joitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua
ei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja
odottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku
niemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä
poukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen
ja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat
ja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan
ylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan
kuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.

Hetkiseksi Irja ja Mikko joutuivat muista syrjään.

— Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua.
Toisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut
aikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.

— Älä puhu siitä — ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti —
naurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin
tuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään
kehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.

— Irja... Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului
Vähän-Hiiden mutkasta huuto:

— Vene näkyy. Punaiset laidat loistavat auringonpaisteessa.

— Hei vain, kuinka komeasti se sukelsi Mustaan!

Irja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli
taas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski
oli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi
erottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.

— Miten se nyt laskee? ihmetteli joku.

— Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut.
Katsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.

Mikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua,
hätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi
onnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.

— Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. — Ne ovat vain
tukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.

Mutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui
lähemmäs.

— Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs
kaupunkilaisneitonen.

Vähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla
päähän lyötyinä.

— Voi, voi, voi, vaikersi joku.

— Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy
juosta.

— Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin
jyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan
päässeet.

Mutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat
kuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.

— Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen
laskijoista, huusi Mikko. — Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin
monta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee
se suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta
tuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä
olet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta
miestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.

Toiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin
henkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa
Vähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden
vaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene
tuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.

— Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka
sata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on
kauheaa.

Mutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden
väylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy
sai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre
alkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän
puun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman
tapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.

— Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, — tuolla kauempana, lähellä
toista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!

— Sininen paita — kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen
muutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi
edes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken
pauhinaan, — alhaalla on veneitä vastassa!

— Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. — Ei hän Isosta-Hiidestä pääse
elävänä.

Mies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle.
Se oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän
hävisi Ison-Hiiden kuohuihin.

Hetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa
vauhtia painamaan kosken alle.

Mikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli
enää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin
verran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä
he pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia,
kimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien
tarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt
veneeseen.

— Alempana on vielä lisää veneitä, sanoi Saara. — Mennään hakemaan.

Mutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa
makaavan toverinsa ympärillä.

— Mikä siinä on, onko joku saatu virrasta?

— Ei, se on Posse, — emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut
liikaa.

Maassa makaava ylioppilasnuorukainen oli kuin jonkinlaisen
raivokohtauksen saanut. Hän virui vatsallaan, väänteli ja kiemurteli
kouristuksen kynsissä, iski kouransa nurmeen ja sammaleen ja repi
ähkien ja mölisten maata.

— Tämä nyt vielä puuttui. Kuolee käsiimme, on kai saanut jonkinlaisen
kouristuksen.

— Se on liian väkevä ja treenattu mies, ja nyt se juoksi kuin
mieletön, niin että kaatui paikalleen. Katsokaa nyt. Se on kauheaa.
Eikö kukaan osaa auttaa?

— Jatka matkaa, Saara, ja ota joku sieltä mukaasi tai souda tänne,
sanoi Mikko. Sitten hän tuntien partiolaisvelvollisuutensa astui
kiireesti kouristuskohtauksen saaneen luo.

— En tosin ymmärrä oikein, mitä on tapahtunut, mutta luulen, että hän
on saanut äkillisen sydämenlaajennuksen. En luule, että on kovin suurta
vaaraa. Joka tapauksessa juoskoon joku heti lähimpään taloon, missä on
puhelin, ja ilmoittakoon Kaivantoon lääkärille, ja kysyköön neuvoja,
ellei hän voi tulla tänne. — Nyt asetamme hänet istuvaan asentoon,
ottakaa lujasti kiinni, varovaisesti ja lujasti, paidannapit auki ja
kaikki kiristävä pois.

Nopeasti Mikko päästi auki kaulahuivinsa ja riensi rantaan, tuoden
huivin sitten vettä valuvana takaisin. Märän kylmän huivin hän kiersi
yhä kamalia kouristuksia kärsivän rinnan yli sydämen kohdalta.

— Nyt aivan hiljaa, siksi kuin hän rauhoittuu. Sillä aikaa, kuulkaas,
kimiläiset — hän vihelsi rannalta pari poikaa — valmistakaa hyvät
puseropaarit — kannamme tämän sairaan sitten taloon.

Rannalle oli kokoontunut runsaasti väkeä lähitaloista. Kun toiset
väsyivät soutelemiseen, oli uusia halukkaita heti valmiina. Mutta
kaikki näytti toivottoman turhalta. Suvanto soljui laajana ja mahtavana
edelleen, eikä missään aukealla vedenpinnalla näkynyt ketään.

— Taitaa olla parasta, että lähetetään Anttilasta hakemaan
naarauskoukut, tuumi muuan vanha mies. — Sieltä ne kivien välistä ehkä
löydetään, mutta ei niitä pinnalla ole.

Pari partiopoikaa tarjoutui heti lähtemään, eikä kestänyt kauan,
ennenkuin kimiläisten siniset kaulahuivit jo vilahtivat mäen taakse
häviten.

Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle
pelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot
miehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.

— Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. — Kyllä nyt ymmärrän, ettei
ihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä
tämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet — ja Väänänen.

Yhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli
liikuttava.

Vain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko
Väänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:

— Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. —
Ja hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä
poskilihaksissa näkyi outo nykäys.

Lamppu ja Aki tulivat viimeisten joukossa.

— Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä — ja sinä olet myöskin märkä
kuin uinut, Akki?

— Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki
veneeseen, selitti Akki. — Mutta pian hän rantaan ui —

— Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa,
sanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. — Jouduin kovaan
virtaan ja olin huono uimari — painuin melkein heti, löin pääni
tukkiin ja menin tiedottomaksi. — Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja
tämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan,
ja maalle he minut saivat.

— Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä,
vahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.

Mutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat
hävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla
hiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta — vasta pari viikkoa myöhemmin
löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli
toipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta
tapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene
oli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja
kaatunut.

Kaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi,
partiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat
laulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien
aiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia
ajatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki
hyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet
heille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli
pitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi
oli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.

Kimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään,
mutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain
lyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.

Kun he kulkivat ohi Mattilan, huusi kirkas, tuttu ääni:

— Vieläkö aiotte tänä yönä Halkiovuorelle, Mikko?

— Kyllä.

— Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan.
Soudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin
yötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen
matkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista
ja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.

Hiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin
tummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin
koskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta
vapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin
leikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä
”Kalliosaaren kummeli hohtaa”, mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan
hänen mieleensä.

— Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi,
muistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun
isäsi salaperäisen paperin löytänyt?

— Muisti — vastasi Mikko mietteissään. —

Hän oli löytänyt sen Halkiovuoren metsästä.

XI

”PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!”

Seuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui,
makasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli
edellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä.
Kansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki,
sillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki
avuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava.
Mutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä
Halkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia
kannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan
pelon aikaansaamaa päätöstä?

Mutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli
vastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi
varmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.

Ei, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta,
tiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli
kysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella
tarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän
kuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla
vastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa.
Hänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua
määräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen
varovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla
aivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli
mahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.

Päätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi
panna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui
kesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran
yläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri
selkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa.
Voimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten
olikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena
aamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja
surut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden
sijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.

Mutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas
aamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän
suunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon
Koivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli
opeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja ”valaanpyyntileikkiä”.
Ja sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.

Aamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään
hyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko
asian lyhyesti.

— Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen
likeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita,
jotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä
kaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta,
mistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.

Piksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.

— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme
ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.

— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä
oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa
johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi
aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?

Piksa ja Pusu pudistelivat päätään.

— Emme voi. Emme saata mitään sanoa.

— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt,
kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te
tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään
lähtökohtaa?

— Emme voi, emme saata mitään sanoa.

Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät
rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän
antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa
he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta
välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja
heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet
niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja
tuosta kauhun illasta lähtien.

No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä,
kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille
teilleen.

Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain
yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui
ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei
hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut
vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.

Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan
ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän
oli valmis. Piksa oli ”Leukalassa”, nähtävästi niemekkeen toisella
puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut,
ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin
linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka
luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä
suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki
kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies
oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren
kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri
suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle
Halkiovuoren alueelle.

— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi
Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina
suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli
löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei
perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko
liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt
pojan ja kehottanut odottamaan.

Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti
joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän
oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä
pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon
metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta
tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen
näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko
Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän
tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli
kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja
mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.

Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle?
Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella
saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa
hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien
vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden
poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien
leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.

Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi.
Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa
jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin
sopivaa nousta vuorelle.

Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen.
Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu
säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki
kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy,
käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki
hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna
mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia
partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat
tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän
tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita
edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi,
että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän
etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:

— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene
Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.
Henki on kysymyksessä.

Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja
perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä
puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti
velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli
myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien
parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen
keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti
jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?

Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä,
mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni
kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että
pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli
tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi,
että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt
tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät
tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta
saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista.
Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi,
että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut
iankaikkisesti virua.

Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona
oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan
painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina
hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä
sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa
kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti
tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja
sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja
sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän
kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.

Mikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.

— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät,
ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.

— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen
tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt
varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen
partiolaisen on toteltava?

— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa
ei saa välittää sellaisista varoituksista.

— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian
nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.

— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät,
mikä työ minulla on suoritettava.

— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu,
saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden.
Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän,
mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi
aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On
odotettava.

— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos
voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun
tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista
tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?

Piksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.

— Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.

— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman
kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole
mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa
vielä menetetään?

— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. —
Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa
asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin... Pusu ja minä
hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä
mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.

— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa
tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä
metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos
siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!

XII

PIRUNKAUKALO

— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki
rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.

— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja
metsässä, virkkoi Manski.

— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on
jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet
partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan,
mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan
mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita
niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita,
joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.

— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut
ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.

— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä tuntia
ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.

— Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. — Anna minun
ähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.

— Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. —
Mutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.

— Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, — leirinvartija
saapuu. Huomio!

Piksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan
Pusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.

— Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat
tänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.

Mutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että
tosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.

Molemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat
muitten luo ja Piksa sanoi:

— Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti
saanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä
kadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän
on vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin
levollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat,
jotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.

— Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme
voisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. — Puhukaa nyt toki kerran jo
suunne puhtaaksi!

— Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta
älkää missään nimessä lähtekö vuorelle.

— Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain
hajoiteta muutenkin pieniä voimia?

— Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään,
niin... hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua,
miehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle,
ennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman
vartijaa.

Piksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin
kanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat
painuivat miettiväisinä perässä rantaan.

— Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. — Mutta nielköön minut
kaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.

— Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. — Minä olen sitä mieltä, että
kohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin
saattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian
myöhäistä.

Hän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi
veneen kokassa kohisi.

— Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi,
jota äänettömyys alkoi kiusata. — Lähdetään heti sinne, en minä vaan
pelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.

— Ohoh, oletkos sinä niin urhoollinen!

— Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia,
ennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.

— Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä
siellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. — Ei siellä mitään
sen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.

Leirillä Manski otti heti johdon käsiinsä.

— Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä
niin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden
vuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia...

— Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton
lennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.

— Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään
vasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.

— Eikö siellä kukaan muu voisi ottaa vastaan sanomaa sitä ennen?

Manski pudisti päätään.

— Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka
korvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse,
kuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta,
eikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin kuluttua
— ellei mitään kuulu — lähtee Reino kaiken varalta veneellä
kaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa
lähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki
syövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi —
missä se pelastusköysi on, Reino?...

Hänen määräyksensä keskeytyivät.

— Mitä se oli? Kiväärin pamaus! Ja vielä toinen.

— Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, — vai kaikuko se niin
kummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.

— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski,
temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.

— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä
saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.

Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin
leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava
kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti
hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.

Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan
hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä,
kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta
he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko
kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta
saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin
paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin
oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja
sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen
äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista
kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä,
mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä
kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei
kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli
suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.

— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein
pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin
tekemisissä kaiken kanssa.

— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle
puolen saakka.

He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä
notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas
ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri
kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa
metsoa.

— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi
uudelleen!

He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä
halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona.
Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja
sulkeutuvan.

— Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut
ummessa.

— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.
Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.
Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.

— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne
päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata
mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä
laskeudun alas tutkimaan.

Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon.
Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli
kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.

— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni
alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä
löysin!

— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan Kaisaa
kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.

— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä
pimeäksi luolaksi.

— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä
selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä
tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.

— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon
suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää.
Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.

Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui
itse halkioon.

— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien
kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.

— Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. — Onpas ihme,
kuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.

Avoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa,
kun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi
ensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin
että halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.

Halkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi
se yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita
peitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi
ja kosteammaksi.

Pojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä.
Mitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen
käytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei
heistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden
värisyttävän itseään.

Rotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi
aivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.

Äkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui
kulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi,
että maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi
tulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi
sen verran, että näki luolan yhä syvenevän.

— Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, — kiinnitä varmuuden
vuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä
tulee vastaan.

Köydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka
askeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten.
Pohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun
raapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä
höltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan
veteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa
kuulivat yläpuolelta käheän äänen:

— P—leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki
s...n kukkopöksyt jo olla kiikissä.

XIII

AAMOS KAINO KASPERI LAX

Aamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli
monenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän
leiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana,
kun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka
käy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta
jotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida
leiriä.

Aamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä
astiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena
oli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli
kerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet
liplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa
ollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta
tänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.

Tuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän
oli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen.
Hän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka
kädessä. Oli saanut toruja.

Tästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa.
Kaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle.
Olivat saaneet moitteita. — Mutta missä se Reino viipyi?

Tuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli
oikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut
haavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen.
Manski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa.
Eilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja
uinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.

Mitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut
takaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat
viipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei
kuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat,
kun ei kukaan heistä tullut takaisin?

Aamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna
oli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä
he olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi
oikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli
jo aivan jäähtynyttä. — Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun
ei kukaan palannut?

No, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja
askeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti
tahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.

Mutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta
kysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.

— Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?

Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät,
mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.

— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä
äänellään.

Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.
Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.

Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun
ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.

— Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.

— Pitä kitas, penikka.

Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja
apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen
aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.

Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin
piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia
miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä
pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi
etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan
pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille
nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin,
mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut
kaikki, mitä halusi?

Samassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku
kiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen
läheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se
pommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä
lähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti
se tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan
siellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.

Aamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle
suunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi
kanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa
pinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo
aika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.

Mutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän
jo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti
kanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula
iski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. —
Saattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.

Aamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa
kanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus
pamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän
monesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana
hetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos
veteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain
omia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies
tarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi
vielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia,
näkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli
helppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt
minkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti
astelemaan rannasta.

Neljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla.
Kun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä
vesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon,
eikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää
istumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi,
eikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi
kanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.

Vihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja
vilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt
menojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei
onnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni
ja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta
kymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan.
Oli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman
rannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti
poika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin
lyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan,
jos tahtoi.

Aivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan
ja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin
äsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti
päänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt
vilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia
olleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.

Mutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten
rannalta sanat:

— Ei täällä ole kuin kanootti kumollaan. Kerrassaan kummallinen leiri!

Tytön nauru ja ääni! Kuin saukko Aamos pujahti esiin.

— Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle,
teki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä,
jotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.

— Kuka sinä olet? kysyi toinen tytöistä. Koivulan Irjahan se taisi
olla, muisteli Aamos; oli hän sen ennen nähnyt.

— Aamos Kaino Kasperi Lax. Minä olen nyt leirinvartija Halkiovuoren
partioleirillä, vastasi Aamos, ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan,
puseroaan ja housujaan.

XIV

NÄKYMÄTTÖMÄT MERKIT

— Pitääkö leirinvartijan toimittaa sukellustöitä? nauroi taas tyttö,
— tai harjoitella kumoonpurjehdusta?

— En minä kaatunut, sanoi Aamos, — älkää luulkokaan. Mutta täällä on
tapahtunut sellaista, että eräs mies ajoi minua takaa ja ampui rannalta
ja minä menin kanoottiin ja meloin ja kaadoin sitten kanootin ja
sukelsin sen alle piiloon.

— Mitä hulluja! Me kyllä kuulimme muutamia laukauksia. Mutta kuka mies
se oli ja miksi hän sinua ampui?

— Se tuli Halkiovuorelta, ja sillä oli kivääri, ja minä sanoin, ettei
saa tulla, mutta se tuli vain, ja se otti teltoista ruokaa, ja sitten
se ampui minua, ja sitten se meni pois.

— Voi hirveätä! Missä ovat muut pojat sitten?

— Ensin meni johtaja Halkiovuorelle, sitten menivät Piksa ja Pusu sitä
hakemaan, ja sitten menivät Manski ja Akki ja Ressu niitä hakemaan,
ja minut jätettiin leirinvartijaksi. Ja Ressun piti tulla takaisin ja
soutaa kaupunkiin pyytämään tänne miehiä avuksi. Mutta Ressu ei ole
tullut, ja nyt on jo kulunut enemmän kuin kaksi tuntia siitä, kun Piksa
niin sanoi. Ja sitten siellä ammuttiin kanssa, kun Piksa ja Pusu olivat
menneet.

Tytöt katsoivat pelästyneinä toisiaan.

— Keitä täällä sitten on ja mitä on tapahtunut? huudahti Irja. — Apua
hakemaan kaupungista! Jotain kauheaa täällä on menossa. Sitten täytyy
jonkun heti lähteä. Voitko sinä mennä kanootillasi?

— Ei se taida pitää. Aamos meni rantaan. — Se mies ampui toisen pään
ihan rikki. Runko on vettä täysi. Mutta on meillä vene.

— No, ota vene sitten ja lähde heti. Inkeri voi tulla mukaan, niin
että soudatte kahdessa parissa. Minä jään tänne katsomaan, voinko saada
mitään selvää asiasta.

Aamos kipitti venepoukamaan, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin.

— Tuota... meidän veneemme on poissa. Ei sitä löydy mistään, vaikka
tiedän ihan varmasti, mihin me sen vedimme. Se mies on varmasti vienyt
sen.

— Sehän on kauheaa! Miten nyt haetaan apua, voivotteli Inkeri.

— Eikö teillä ollut venettä, kun tulitte? tiedusteli Aamos.

— Ei. Pyysimme Anna Leenaa soutamaan meidät vain Reponiemeen ja
kävelimme sieltä tänne, meidän kun piti tulla tänne katselemaan ja
yllättää partioleiri, selitti Irja. — Ja näin nyt kävi, että yllätys
tulikin teidän puoleltanne. Aivanhan tämä on kamalaa; pojat ovat ehkä
hengen hädässä, eikä meillä ole niin mitään keinoa saada heille apua.
Maata myöten on mahdotonta pyrkiä mihinkään.

— Jos löytäisi sen veneen, tuumi Aamos. — Taikka voisi sitten vielä
olla yksi konsti.

— Mikä, puhu pian; nyt ovat hyvät neuvot kalliit.

— Se langaton lennätin, josta ei muuten saisi puhua.

— Mikä se on?

— Tuolla kalliolla se on. Jos sillä voisi sähköttää Tassulle
kaupunkiin.

— Onko se kunnossa, ja osaatko sinä sähköttää?

— Kyllä sen pitäisi olla kunnossa. Manski sanoi, että kuuden jälkeen
Tassu ottaa kaupungissa vastaan.

— Mitenkäs sillä sähkötetään?

— Painetaan sellaisesta avaimesta, ja sitten se räiskii.

— No, mene heti sähköttämään.

— En minä... en minä taida oikein osata.

— Tule näyttämään, missä se lennätin on. Meidän täytyy koettaa, ei ole
muuta keinoa.

He kiipesivät kallioille salkojen luo, ja tytöt näkivät telttakojussa
siihen kyhätyllä pöydällä kuulotorven, suuren induktiorullan,
pattereita ja muita kojeita.

— Tästä sitä painetaan, selitti Aamos. — Kun painetaan lyhyeen,
kuuluu siellä kaupungissa lyhyt ääni kuulotorvessa, kun painetaan
pitempään, kuuluu pitempi ääni.

— Entä sitten? kysyi Irja.

— Sitten niistä lyhyistä ja pitkistä äänistä muodostuu kirjaimia.
Esimerkiksi a on ensin lyhyt ääni ja sitten heti perässä pitkä.

— No, kuunteleeko siellä nyt joku, ja mistä tietää, kuunteleeko?

— Tassun piti kuunnella kuuden jälkeen, ja kello on jo yli kuuden.

— Kuuluvatko ne äänet siellä kovaakin?

— Täytyy olla torvi korvalla, muuten ei kuulu.

— No, sähkötä nyt: apua, apua heti, hätä, ammutaan, saneli Irja.

Aamos tarttui avaimeen ja painoi sitä.

— Ei tämä iskekään kipinää nyt, ja Tassu sanoi, ettei se silloin
kuulu, kun ei se iske kipinää.

— Etkö sinä nyt mitenkään saa sitä toimimaan?

— Tästä se Tassu usein käänsi ensin.

Vähän aikaa kytkimiä sormeiltuaan sanoi Aamos:

— Ei se käy. En minä osaa.

— Eikö tuon kuparilangan pitäisi olla kiinni jossakin? kysyi Inkeri.

— Jaa — no pannaan se tähän kiinni. Kyllä se voi siinä olla, tunnusti
Aamos. — Nyt se iskee jo, nyt se kuuluu sinne.

— No, sähkötä nyt: apua, apua heti moottoriveneellä, suuri hätä,
ammutaan. — Mikset anna jo mennä?

— Mi... mi... minä en muista, minkälainen se p on?

— Voi, voi. Muistatko sinä yleensä mitään?

— Muistan minä a:n, ja e:n ja i:nkin.

— Eikö partiolaisen pidä osata sähköttää?

— Minä en ole vielä harjoitellut morsea toista luokkaa varten muuta
kuin pari kertaa. Mutta minulla on kirja, jossa on kaikki kirjaimet.

— Mene sitten heti hakemaan! Tässä kuluu hirveästi aikaa hukkaan. Voi,
poika parat, miten heidän on mahtanut käydä?

— Justiin niin se p oli niinkuin muistinkin, sanoi Aamos, kun hän
vähän ajan perästä palasi leiriltä kirja mukanaan. Lyhyt ja kaksi
pitkää ja lyhyt, ja h oli neljä lyhyttä.

— Merkitään ensin koko sähkösanoma paperille sähkölennätinkirjaimilla,
tässä on kynä. Sitten on helpompaa ja varmempaa lähettää, sanoi Irja.
— Kas niin, tässä se nyt on. Minä sanelen sinulle: lyhyt, pitkä...

— Ei, ei. Ensin hälytysmerkki, virkkoi Aamos pontevasti, — jotta
Tassu tietää täältä olevan jotakin tulossa. — No nyt.

Ja Irja saneli Aamokselle sähkösanomaa: — — —

— Äh, nyt meni väärin, minä otan uudestaan, pelästyi Aamos. — — —

— Ja nyt vielä kertaalleen varmuuden vuoksi sama, sanoi Irja, joka
jännittyneenä seurasi Aamoksen nakutusta: Apua, apua, heti, hätä suuri,
ammutaan. — Mutta ei sinun välttämättä tarvitse pistää kieltäsi ulos
joka painalluksella. Hyvä on!

— Nyt pitäisi kääntää kone, niin että kuulisi, mitä se vastaa, sanoi
Aamos. — Onko se saanut selvää.

— Et suinkaan sinä osaa sitä niin kääntää, epäili Irja.

Aamos aloitti taas saman ruuvien sormeilemisen, koetti avaimella, ettei
kipinä enää räiskinyt, ja painoi sitten kuulotorven korvalleen.

— Kyllä tämä hyvin hiukan rätisee, sanoi hän, — mutta ei tästä mitään
selkoa saa.

— Annas minäkin kuuntelen, sanoi Irja. — Kyllä siitä on mahdotonta
saada mitään ajatusta.

— No nyt, virkahti Aamos, joka oli taas tarttunut kuulotorveen.
— K... k... mikä kirjain se toinen oli, minä koetan kirjoittaa
paperille... ei, nyt se sekaantui, en minä ehtinyt... ei siitä tule
mitään. Se sähköttää liian nopeasti, ja Aamos laski epätoivoisen
näköisenä kuulotorven kädestään.

— Älä jätä kesken, vaikket saakaan selvää.

Kuuntele siksi, kunnes lopettaa; sitten heti sähkötämme vielä kerran
avunpyyntömme, sillä silloin tietysti siellä kuuntelevat.

Ja Aamos teki määräyksen mukaan.

— No niin, päätti Irja. — Ehkä tunnin päästä ovat täällä, jos ovat
kuulleet ja saaneet selvän sähkösanomastamme. On kauheaa, kun ei
voi mitään tehdä sitä ennen. Joka tapauksessa minä lähden vuorelle
katselemaan ja kuuntelemaan, reipastui Irja. — Mene sinä, Inkeri,
leirille, jos joku sattuisi tulemaan, ja sinä samoin, pikkumies, ja
vaihda jotakin kuivaa yllesi — tai taidat jo olla touhustasi kuivunut
— ja koeta korjata kanootti, jos voit, kaiken varalta, sinä... Mikä
sinun nimesi taas olikaan, sinä sukeltaja?

— Aamos Kaino Kasperi Lax, vastasi poika partiokunniaa tehden.

— Niin juuri, sinä pikku lohi. Ilmankos me sinut vedestä löysimmekin.

XV

HAUTA JA ARKKU

Kallionrotko, joka muistutti paremmin luolaa, oli miltei pilkkosen
pimeä. Synkkinä ja alakuloisina pojat istuivat tai lojuivat ahtaassa
vankilassaan. Rotkon perä oli särkyneiden kivien sulkema, edessä oli
kyllä aukko, mutta sen toisella puolella vaani varma kuolema. Sen he
nyt ymmärsivät. Mutta he ymmärsivät myöskin, ettei heillä ollut mitään
hyvää odotettavana luolassaankaan.

Mikko istui kyyryksissään, pää käsien nojassa. Hän soimaili ja syytti
itseään siitä, että oli laisinkaan ryhtynyt etsimään isänsä papereita
Halkiovuoren puolelta. Hän oli nyt saattanut turmioon koko joukon,
oman rakkaan vartionsa. Pusu ja Piksa olivat itsepäisen äänettömiä ja
raskasmielisiä. Manski oli rauhallisin ja tuntui harkitsevan syvästi
asiaa. Reino makasi jalka sidottuna nurkassa.

— Hyvät partioveljet, koetti Akki rohkaista, — ei tässä nyt ainakaan
sen kummemmin käy, kuin että heikko henki menee. Ehdotan, että
rynnätään lävestä läpi.

— Älä naljaile, sanoi Piksa hirvittävän vakavana. — Me koetimme
kaikkemme saadaksemme pidetyksi teidät täältä ja pelastetuiksi tältä
kohtalolta...

— Miksette puhuneet suutanne puhtaaksi, niin olisimme uskoneet. Olitte
niin olevinanne ja touhusitte ties mitä, penäsi Akki kiivastuen.

— Niin, virkkoi Pusu raskaasti. — Olkoon nyt vain sanottu, että
meidän oli pakko partiokunnian nimessä vannoa, ettemme puhuisi enempää
kuin nyt olemme puhuneet. Vieläkin vala sitoo meitä, vaikka tiedämme,
ettei mitään pelastusta enää ole. Te ette uskoneet meitä, ja nyt kaikki
on lopussa.

Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kuului luolan aukon puolelta
samassa kova rysäys, putoilevan soran ja pikku kivien ratinaa. Sitten
kolahti alas suurempiakin kiviä, ja lopuksi jyrähti ilmeisesti
iso kallionlohkare käytävään. Luolan suusta räiskähti sisään
kivensirpaleita ja kivensauhua.

Pojat heittäytyivät vaistomaisesti rotkon perälle. Mikko karkasi
kuitenkin heti pystyyn ja juoksi aukolle. Kaikki oli taas hiljaista
kuin haudassa. Näytti vain, kuin aukon pimeys olisi ollut entistäänkin
sankempi.

Mikko ryömi aukkoon puolen ruumiinsa verran. Mutta kun hän siinä ojensi
kätensä, tunsi hän kiviseinän vastassaan. Hän tutki sitä tarkoin joka
puolelta, mutta käytävä oli auttamattomasti ummessa.

— Pojat, sanoi hän vähän värähtävällä äänellä, kun hän taas oli tullut
toisten luo. — Meidät on haudattu tänne. Halkeaman kattona ollut suuri
kallionlohkare on pudotettu ylhäältä, ja se on sulkenut sen kokonaan.

— Sittenhän olemme pelastuneet, sanoi Manski reippaasti. — Turvassa
luodeilta. Pelkäsin paljon pahempaa. Ajattelin Viipurin lääninvankilaa
ja käsikranaatteja. Jonkin aikaa kestämme aina täällä haudassamme,
kunnes apua joutuu. Aamos vie varmasti sanan.

— En tiedä, ehkä niinkin, vastasi Mikko, — toivoa ainakin sopii.

Samassa Piksa tarttui häntä käteen ja kohotti sitä.

— Kuulkaa. Tuossa on meidän kohtalomme!

Ylhäältä oli alkanut rapista alas pikku kiviä.

Kylmä väristys kulki läpi Mikon kehon.

— Pojat, sanoi hän vavahtavalla äänellä, — kohta putoaa meidänkin
kivikattomme ja murskaa meidät. Reino -- sinä olet nuorin ja
pienin. Ryömi aukkoon, siinä voit kyyryssä ehkä pelastua kahden
kallionlohkareen väliin. Te muut — pyydän teiltä anteeksi, että
olen saattanut teidät näin kauheaan kuolemaan. Olen ollut huono
partiojohtaja. Te olette olleet liian kelpo tovereita. — Vielä meidän
kuitenkin on koetettava viimeiseen saakka taistella henkemme puolesta.
Tänne perälle!

He vetäytyivät ahtaan rotkon takaosaan. Mikko alkoi nopeasti heitellä
syrjään irtokiviä. Kiihkeästi pojat kävivät häntä auttamaan. Joskus
tuntui jo, kuin olisi tullut kiinteä kallioseinä vastaan, mutta isotkin
lohkareet irtautuivat kuitenkin ponnistellessa. Katosta rapisi yhä
soraa, sitten alkoi suurempiakin kiviä putoilla.

Pojat tekivät töitä kuolemanhädässä. Ehtisivätkö he saada itselleen
kyllin suojapaikkaa, ennenkuin kattona oleva kallionlohkare putoaisi ja
hauta saisi kuolleensa.

Mikko repi kiviä sormet verissä. Samalla hänen mielessään kuitenkin
välkähti kaikenlaisia ajatuksia. Keitä nuo ihmispedot olivatkaan,
jotka täten tahtoivat murskata heidät kivien alle? Eikö se ollut liian
julmasti suunniteltua juonta. Oli kauheaa tuhota sillä tavoin niin
monta syytöntä ihmishenkeä. Mutta hänhän oli oikeastaan itse syypää
kaikkeen... ja... ehtisivätkö... ehtisivätkö he...

Muutamia suuria kiviä putoili vielä, mutta sitten yhtäkkiä taukosi
rapina ja kivien vierintä. Pojat keskeyttivät työnsä ja pysähtyivät
hetkeksi odottamaan. Kaikki oli aivan hiljaista.

— Kaivaudutaan joka tapauksessa rotkon perään, virkkoi Mikko. — Emme
tiedä, minä hetkenä he taas ryhtyvät työhön ja lohkare romahtaa.

Pojat kävivät uudelleen hurjasti käsiksi raivaustyöhön. Ihmeellistä
kyllä näytti rotko siltä, kuin se olisi ollut ennenkin auki sille
suunnalle, sillä kivi toisensa jälkeen irtautui, ja vähitellen he
saivat syntymään miehen mittaisen kapean onkalon, johon jo pari kolme
poikaa olisi sopinut varmaan turvaan. Mikko ponnisti etupäässä, ja
ketjussa pojat kuljettivat kiviä ulos onkalosta. Rotko oli kuin
kaadettu täyteen kivilohkareita, suurempia ja pienempiä.

Äkkiä tuntui Mikosta, kun hän kivellä sattui kolauttamaan edessä
pystysuorassa olevaan paateen, kuin se olisi kumahtanut ontolta. Hän
kopautti uudestaan, ja se antoi jälleen kumean, onton kaiun.

— Malttakaas, pojat, mitäs tämä on, hän huusi ja työnsi voimiensa
takaa paatta. Mutta se ei liikahtanut. Kahta kiihkeämmin hän koetti
irroitella kiviä kummaltakin puolen ja ylhäältä, saadakseen paatta
enemmän näkyviin. Se tuntui olevan kovin suuri ja oli sileä kuin seinä.

Nääntyneenä Mikon täytyi lopulta levähtää. Manski tuli etupäähän,
ja niin jatkettiin kivien raivaamista. Vihdoin saatiin onkalo niin
suureksi, että Mikko ja Manski rinnan saattoivat työntää laakeaa edessä
olevaa kiveä.

Se tuntui vihdoin antavan myöten ja kallistui yläpuoleltaan vitkaan
poispäin. Raitista kylmää ilmaa virtasi heitä vastaan, ja heikko
valonhämy näkyi aukosta. He rynnistivät uudelleen kiveä vastaan, ja
aukko suureni jonkin verran. Mikko tunki itsensä aukkoon ja ryömi
vaivalloisesti kiven yläreunan yli.

— Pojat, hän kuiskasi kiven takaa, — halkio väljentyy täällä, ja ehkä
tätä jatkuu ulkoilmaan saakka. Mutta hiljaa, älkää puhuko sanaakaan.

Hän hapuili hämyisessä luolassa eteenpäin ja kompastui johonkin
pohjalla olevaan kovaan esineeseen. Siinä oli laatikontapainen
jaloissa. Hän raapaisi tulta tulitikkuun ja näki tikun juuri sammuessa
sen punaiseksi maalatussa kannessa sanan onni. Se oli ”Onnen arkku”
täynnä erilaista tavaraa. Ja sen vieressä luolan nurkassa virui
sekainen läjä papereita: isän kadonneet käsikirjoitukset.

XVI

KIMIN MALJA

Täyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja
läheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi Korpela
peräsintä.

Matkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti
lähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut.
Hän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika
vauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta,
jolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin
oli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana
heidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän
ohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt
kimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli
tapahtunut.

Kimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut
parikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen minuutin kuluttua
kaikki olivat olleet rannassa koolla.

Aamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten
aina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti
tilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri Viljanen
leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.

— Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi
Taavi. — Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu,
ettei retki ehkä ole aivan vaaraton.

Viisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten
johtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset
partiovarustuksensa.

Ketjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni
Halkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat
puhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä
puiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon
ja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti
haavoittuneen Reinon jalkaa.

Hämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään
toverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina
halkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti
heidän silmistään kuitenkin.

— Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut?
sai Taavi vihdoin kysytyksi.

— Isän kadonneet paperit, ”Onnen arkku”, josta sinäkin jo olet yhtä ja
toista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa
olevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.

— Entä ammunta, hätä, hengenvaara?

Mikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä
näkyi pieni piste.

— Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. — On turha enää tällä kertaa
ajatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin
aseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat
väkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin
metsiin.

— Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, — me emme voi päästää heitä niin
vähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan
kauhuna.

— Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin
etumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme — parhain
kiitos siitä. He — Mikko viittasi taas järvelle päin — keskeyttivät
työnsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja
rantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin
kiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi
tänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.

Neljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan
seuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.

— Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa
Pirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.

Ei voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken
kuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa
työtään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli
suuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin.
Tuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä
Halkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli
vielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan
työtä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja
työntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt
itse käytävässä tukiten sen kokonaan.

Kauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa,
josta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.

Mikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin
aina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea
reunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston
suojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi
rotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla
rotkoa tukkineet kivet tieltään.

Luola näytti olleen pitkät ajat miesten asuntona.

— Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta
partiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja,
virkkoi Mikko. — Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he
varmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui
taloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin
ja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi
heidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan
ja säästivät heidän henkensä — ihmeellistä kyllä — sillä ehdolla,
että he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään
riko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta
vaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli
syöstä meidät turmioon.

— Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, — miten on selitettävissä, että
ryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?

— Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen
voivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia.
Hänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia
kansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja
seteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä.
Arvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen
sellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.

Keventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti,
missä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas
rinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.

— Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei
häntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon
haavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.

— Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja.
Sinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar — ja kun sinä meidän
luolasta tullessamme ilmestyit eteemme...

— No, no, Mikko, nyt sinun runoratsusi karkaa jo kasekseen, nauroi
Irja.

— Tuossa, viittasi Taavi, — on se antenni, jota loppujen lopuksi
saatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.

— Tuota... sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa
tavanmukaisesti torvelle, — kyllä, tuota, oikeastaan, Irja... tuota...
Koivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.

— Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino Kasperi Laksi,
pisteli Akki.

Iloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen
arkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.

— No niin, sanoi Irja. — Sinun Onnen arkkusi löytyi kuin löytyikin.

— Niin, sanoi Mikko ilosta loistavin silmin.

— Se löytyi. Ja sen löytämisessä ei sinulla ole aivan pieni osuus,
sinä metsätyttö. Kuule. Nyt minä alan ymmärtää teitä nykyajan tyttöjä.
Sinä olet kuin entisaikojen aatelisneidot. Sinä vaadit jonkin
sankariteon. Minä lähden nyt maailmalle kolmen viikon perästä. Pitkät
ja ankarat työn vuodet odottavat minua. Sano, saanko tehdä työtä ja
ponnistella hänen voittamisekseen, joka minua Onnen arkunkin etsimiseen
innosti?

— Me nykyajan tytöt, sanoi Irja naurusuin, — emme ole vähääkään
aatelisneitojen kaltaisia, emmekä — hänen katseensa loisti, kun hän
loi silmänsä ylempänä seisovaan Mikkoon, — myöskään sillä tavoin
jalosyntyisiä, että meitä voisi millään uroteolla ostaa...

— Kuulkaa, te päähenkilöt siellä, kuului alhaalta Saaran huuto.
— Kimin kahvi on valmista. Tulkaa juomaan halkiovuorelaisten ja
kimiläisten sovinnonkahvit. Kimiläiset ovat päättäneet seisoa
halkiovuorelaisten rinnalla vanhassa liitossa. Saanko kaataa kuppeihin
jo...?