ARVOSTELIJAT.

Jokainen meistä luulee pystyvänsä arvostelemaan ja arvostelemaan mitä
tahansa. Me emme sitä varten tarvitse mitään tutkimuksia emmekä
henkistä koulutusta, kaikki on meille niin päivän selvää jo siitä asti,
kun opimme nimemme kirjoittamaan. Politiikka, taide, yhteiskunta j.n.e.
Sen vuoksi arvostelevatkin aina muita ne, jotka ovat nuorimpia, jotka
eivät mitään itse ole tehneet. Ruokatutti ja ällä-tikku ovat tiedon
lähde ja valtikka, ja se, joka viimeksi niitä on käyttänyt, on pätevin
lausumaan mielipiteensä kaikesta.

Ei meillä kenelläkään ole sitä suoruutta, joka oli kuuluisalla
ranskalaisella arvostelijalla Francisque Sarceylla, joka vastasi
kysyttäessä häneltä, miksei hän ollut lausunut mielipidettään
Dreyfus-asiasta: ”Voidakseni lausua mielipiteeni täytyisi minun ensin
ottaa asiasta kummaltakin puolen täysi selko, ja siihen minulla ei ole
aikaa, sillä on muitakin asioita, joita minä paremmin ymmärrän. Sitä
paitsi ei minun tapani ole puhua asioista, joita en ymmärrä.”

Hän ei varmaankaan ollut niin etevä kuin mitä me olemme, sillä me
osaamme puhua siitäkin, jota emme ymmärrä, ja siitä perusteellisemmin
kuin muusta.

Minä en voi käyttää tässä sanaa Te, sillä meitä arvostelijoita on
kaikkialla, en myöskään sanaa Sinä, sillä se voisi tuntua liian
persoonalliselta, ja silloinhan laskisin itseni joukosta pois. Parasta
on siis sanoa Me, ja kukin voi sen hiljaisuudessa lukea ikäänkuin
kirjoittaisin he — ei isolla, vaan pienellä kirjaimella. Tuo Me-sana
onkin aivan yleinen, ota vain käteesi mikä lehti tahansa ja lue siitä
arvostelu miltä alalta tahansa.

Me emme tahdokaan ymmärtää toista, korkeintaan vain omaa itseämme —
emmekä aina sitäkään. Me emme näe toisen työssä hänen sieluaan, emme
anna sille arvoa. Me emme usko toisen sisälliseen vakaumukseen, emme
hänen elämäntehtäväänsä. Me näemme toisessa vain henkilön, joka koettaa
nousta meitä ylemmäksi, ja silloinhan hän on nuijittava alas.

Kun ihminen elää kolmea tarkoitusta varten:

1:o seuratakseen raamatun käskyä ja lisätäkseen kansaa,

2:o kehittääkseen omaa persoonallisuuttaan, tai

3:o rakentaakseen itselleen kuvapatsasta,

niin uskomme aina jokaisen teon takana piilevän tuon patsashimon. Ja
kun oma patsaamme ei ole varma, niin ei toinen ainakaan saa sitä saada
itselleen.

Kansakunnan lisäämistä pidetään jonain joutohetken sivutoimena, ei
sille panna mitään sen suurempaa painoa, ja kun me itse olemme
henkisesti rammoiksi kehittyneet, niin täytyy lapsiemmekin tulla
sellaisiksi, silloin heidän on hyvä olla.

Oman persoonallisuuden kehittäminen on liian vaivaloista työtä, ei
siihen kannata ryhtyä. Kun joku erehdyksestä ottaa sen maalikseen, niin
olemme perustaneet sanomalehdet, jotka niin taitavasti jokapäiväisen
annoksen kautta pilaavat persoonallisuuden, kääntäen huomion riitoihin,
paheisiin ja kaiken alasrepimiseen.

Mutta patsaan tähden kannattaa elää, rakentaa se rahasta, virkanimistä
tai yhteiskunnallisesta asemasta, uhrata sille elämänsä. Ja jotta
olisimme oikein varmat siitä, niin kokoamme kivet eläessämme sitä
varten.

Tässä toimessa on estettävä toista kaikin voimin. Jos kirjailija
arvostelee toisia kirjailijoita, niin ei hän tahdokaan uskoa toisen
todellisiin pyrintöihin. Kuinka hänellä niitä voisi olla! Ja jos joku
haukkuu meitä, niin haukumme me takaisin, ja jollemme voi iskeä
vastustajaamme, niin iskemme heikompiin. Kirjailija, joka halveksien
arvostelee toista kirjailijaa, tietää hyvin, ettei toisella mitenkään
voi olla oikeita, puhtaita pyrkimyksiä. Hän tietää sen omasta
itsestään. Kirjailija moittii toista siksi, ettei toinen kirjoita
samoin kuin hän. Ja jos toinen kirjoittaa niinkuin hän, silloin tuo
toinen vasta onkin helisemässä. Kirjailija-arvostelija ei tunnusta
muuta kuin yhden suunnan, ja se on hänen suuntansa, ja sillä alalla saa
liikkua yksinomaan hän. On niitä, jotka eivät itse henkisesti tuota,
mutta arvostelevat toisia. He tekevät joskus sen oikealla
harrastuksella, mutta tavallisesti tulee kysymykseen se, onko
kirjailija samaan puolueesen kuuluva kuin arvostelija. Omalla
puolueella on vain neroja, toisella ei mitään. Sinänmalja turvaa myös
huonoilta arvosteluilta, samoin yhteiset vekselit. Kyllähän me sen
tiedämme, se on päivän selvää.

Pahimmat meistä ovat ne, jotka eivät ole mitään osanneet tuottaa,
vaikka ovatkin tahtoneet, me sitä ymmärrämmekin paraiten toisia. Ja
miten me heitä ymmärrämme!

Jos toinen voi hiukan korottaa meidän patsastamme, niin voimmehan
silloin häntä ylistää. Hyvähän on, että se edes sen vuoksi tulee esiin.
Ja kun arvostelija sanoo näyttelijälle: ”sinä olet meidän etevin
näyttelijämme”, niin vastaa näyttelijä: ”ja sinä meidän etevin
arvostelijamme.” Ja me iloitsemme siitä, että voimme nähdä kahden niin
vilpittömästi antavan tunnustuksen toisilleen, sillä sen tunnustuksen
me ymmärrämme.

Ja kun arvostelija haukkuu teatteria ja kaikkia näytelmiä, niin
kirjoittaa hän oman näytelmän, johon hän lainaa ne temput, joita hän ei
ole vielä ennättänyt huonoiksi haukkua. Mutta kun hän on aloittanut
paraimmista näyttämökeksinnöistä ja vetänyt ne alas, niin jää hänen
käytettäväkseen huonoimmat, kuluneimmat. Ja me katselemme ihastuksella
niitä, sillä kaiken alasvetämisen kautta voi herättää suurimman
kunnioituksen meissä. Onhan se tapa meissä itsessämme niin suurena.

Ja kun toinen säveltäjä vetää toisen alas, laulaja toisen, laulajatar
toisen, kun se maalari, joka huonoimmin maalaa, pitää suurinta suuta,
silloin me tunnemme olevamme kotona, ja silloin me ylpeydellä lyömme
rintoihimme ja sanomme: ”Mikä ihana maa, täällä sanotaan kaikki
suoraan!”

Jollei meillä ole painettua sanaa hallussamme, jolla voimme tuhansille
puhua, niin onhan meillä toinen verraton ase: panettelu. Se on mukava
ja perin luotettava keino. Sen avulla voi niin helposti tuhota. Ja
sille asialle me olemme niin alttiita. Kun oikein mustaksi maalaa
toisen yksityisen elämän, ottaa jonkun viattoman asian, selittää sen
mielivaltaisesti, rakentaa sille oikean häväistyslinnan, ja sen
saatuaan valmiiksi todistaa tuon yhden viattoman alkuasian todeksi,
niin täytyyhän jokaisen heti uskoa, että koko linna on oikea. Toisen
raha-asioissa voimme nähdä varkautta tai lahjomista, yksityiselämässä
kaikki itä- ja länsimaiden paheet — niitä on niin helppoa uskoa,
varsinkin jos itse omistamme ne — politiikassa petosta ja vääryyttä.
Se on niin helppoa! Pieni viittaus vain sinnepäin, kyllä seuraava
sitten jatkaa, eikä siten koskaan joudu kiinni, sillä onhan alkaja
puhunut vain totta, kuulija on käsittänyt väärin. Jos toinen seisoo
sillä paikalla, minkä me itse tahdomme saada, niin tätä keinoa on
viisainta käyttää. Muut pitävät kyllä huolen siitä, että tuo toinen
kukistuu, ja silloin me suurella vaatimattomuudella otamme hänen
paikkansa.

Jos etumme voimme tehdä samalla kansallisasiaksi, silloin tulos on
ehdottomasti varma, sillä kansallisasia on meidän heikko kohtamme,
sille me uhraamme kaiken.

Voi myöskin huutaa omasta individualisuudestaan, julistaa itse itsensä
yli-ihmiseksi — toiset sitä eivät tee! — ja ottaa kaikki oikeudet,
vaatia saada täyttää kaikki oikkunsa, paheensa, vallanhimonsa y.m.
tosi-inhimilliset hyveet, ja sitten vaatia, että muut täyttävät
velvollisuudet, silloin pääsee eteenpäin. Individualisuuden sijasta voi
myöskin käyttää sanaa sosialismi.

Ennen kaikkea pitää käyttää naisten arvostelua. Heihin voi päntätä mitä
tahansa ja he vaikuttavat vuorostaan miehiin. Mies voi sitten
vuorostaan olla naiselle ritarillinen. Jos nainen kirjoittaa, maalaa
tai jotenkin muuten harjoittaa taidetta, niin rakastaja, sulhanen tai
aviomies kirjoittakoon arvostelun. Hänhän paraiten tuntee tuon naisen
ominaisuudet ja voi vakuuttaa, että hän kuvaa taiteessaan omaa itseään,
sisintä olemustaan. Nainen ei ole luotu saavuttamaan korkeinta
taiteessa, mutta hän sittenkin on aina miesten yläpuolella, sillä hän
osaa niin hyvin houkutella miehen ottamaan hänet niskaansa istumaan.

Kaikki nämät keinot ovat patsaan rakentamista varten. Ei pidä
häikäillä, samahan se on, mitä patsaan sisässä on, kun ulkokuori vain
on kaunis ja patsas korkea.

Meidän tulee aina, kaikessa ja kaikkia arvostella. Toisen ymmärtäminen
ei ole laisinkaan tarpeellista. Jos sen teemme, niin voimme helposti
saada vaikutuksia hänestä. Pääasia on pysyä itsenäisenä ja sanoa
mielipiteensä.

Rahaa, huomiota ja hyvän aseman saavuttaa varmimmin ryhtymällä ajamaan
väärää asiaa oikeaksi. Tätä tapaa voivat käyttää juristit ja ne, jotka
pyrkivät korkeaan valtiolliseen asemaan. Täydellisesti kypsä senaattori
on se, joka osaa kansalle tehdä uskottavaksi, että musta on valkoinen.

Ja sitten meidän tulee arvostella itseämme muiden kansojen rinnalla ja
selittää itsellemme, että me, yhteiskuntamme, taiteemme, kaikki on
paljoa korkeammalla kuin muualla. Pitää painattaa meidän sanomalehtiin
kaikki ylistävät arvostelut, eihän se mitään merkitse, vaikka arvostelu
onkin ollut jossain ulkomaan nurkkalehdessä. Varminta on itse hommata
uutiset ulkomaan lehtiin. Tässä maassa on kaikki ulkomaalainen
täysikelpoista niin kauvan kuin se kiittää meitä. Mitä se tekee, että
ulkomailla on suurin osa sellaisia, jotka tuskin tietävätkään, missä
meidän maamme on, kunhan me vain itse tiedämme oman jättiläissuuren
arvomme.

Eikä pidä lukea vanhojen aikojen kirjailijoita, se voisi liiaksi
nöyryyttää, silloin näkee, että jo Seneca 1900 vuotta sitten arvosteli
teeskenneltyä runoutta ja Aristophanes meidän yhteiskunta-uudistustamme
jo 2,300 vuotta sitten. Kaikki supistuisi silloin niin pieneksi, ja
meidän täytyy tuntea itsemme suuriksi. Silloin voisi myöskin ihastua
entisiin aikoihin, ja se olisi vaarallista, me emme saa nauttia muuta
kuin omasta itsestämme ja siksi on aina ja yhäti arvosteltava.

Kun tätä kirjoitan, niin en vielä tiedä, ottaako kukaan kustantaja
tätä vastaan. Jos he eivät sitä tee, niin varjelevat ehkä minua
tyhmyyksistä; jos he sen tekevät, saattavat minut julkisesti
huutamaan tyhmyyksiäni. Jos he eivät hyväksy tätä — arvostelijoitahan
hekin ovat — niin eivät he ole laisinkaan ymmärtäneet kirjaani,
ja jos hyväksyvät, niin ovat kai vielä huonommin ymmärtäneet,
ymmärtäneet väärin, sillä eihän tämä ole hengellistä kirjallisuutta,
ei salapoliisiseikkailuja, ei isänmaallista rallatusta, ei
satunäytelmä, joka on sitä parempi, jota hämärämpi, ja joka on meidän
kirjallisuutemme korkein kukka ehkä siksi että satu on lähinnä
lastenkamaria, ei myöskään kansaa sivistävää kirjallisuutta, ei mitään
noista suunnista, jotka tuottavat kustantajille rahaa. Minä en myöskään
ole niin huonoissa raha-asioissa, että säälistä kustannettaisiin
kirjojani.

Jos herrat arvostelijat tätä arvostelevat tavalla tai toisella, niin,
kun ei tapani ole kutsua arvostelijoita ryypylle selittääkseni kirjani
ansioita, en hommaa kiittäviä arvosteluja itsestäni, en käy visiitillä
arvostelijain luona, en kuulu minkään sanomalehden toimitukseen tai
puolueeseen, eikä minulla ole aikaa eikä halua selitellä työtäni, niin
sanon, että olen tämän kirjoittanut yleisölle ja itselleni ruoskaksi.
Pahimman arvostelun jälkeen voisi liittää tämän luvun, sillä silloin
arvostelija ja minä olemme ymmärtäneet toisiamme. Me olemme yhdessä
tehneet kumpikin omalta puoleltamme samaa.

Huomasitko, minä sanoin Me?