XII.

Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti
ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä
tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen
”Ahkera” oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka
päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa,
mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto jungmannista
kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän
kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa
merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut
niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta
ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos
missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta,
tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti
ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan
ikäväksi.

Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti
sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä.
Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä
jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään
testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti
sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui
hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa
ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni.
Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä,
hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa...

... Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut
vain lyhyesti äidilleen... ”Koska omaiset ovat hyljänneet minut,
niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en
minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on
tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin
nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen
omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma Molinin,
jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän
lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai
kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää
kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule,
jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella
maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä
ja kylmiä, saanen lähettää periltä...” Sellainen se oli ollut se kirje,
niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen... Millä äiti oli sellaisen
kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti
tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan
ahtaan kajuutan lattiaa.

Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan
kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti,
mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo
tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen
kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut
tasapinnassa itse katon kanssa.

... Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä
jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo
kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä
siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo
alkanut... muisteli Risto kävellessään.

Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun,
mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.

... Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin
tutunomaista, jott’ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan
hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen
kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa... myöhäseen
illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa
äidin kanssa... Voi jos äiti kuolisi... siellä kotona nyt hänen poissa
ollessaan...!

Laiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja.
Sekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka
toistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto
avasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle
vastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne
miehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:

— Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!

Risto säikähti. Samalla suuri hyöky huuhteli yli laivan.

— Perkele! Kuka siellä kajuutan ovea pitää auki? Ovi kiinni! huusi
raa’asti perämies.

Risto veti oven kiinni arkana kuin olisi hänet juuri pahan teosta
tavattu. Sydän kovasti lyöden jäi hän kuuntelemaan ulkoisia ääniä.
Sieltä kuului kiroussanoja, käskyä ja uhkaa.

— Jumalattomat kun vielä kiroilevat! ajatteli Risto itseksensä ja
mietti, uskaltaisiko mennä joukkoon, sillä ehkä hänen apunsa olisi
tarpeen.

Kuului askeleita kajuutan ovea kohti. Se avattiin. Risto kerkesi
huomata vain kapteenin, jonka koko alapuoli oli saappaina, kun samalla
lamppu sammui. Risto sytytti tulen siihen.

— Pelkäättekö? kysyi kapteeni ja pani tyyneesti piippuun.

Risto ei tiennyt, miten olisi vastannut.

— Tuntuuhan se vähän oudolta, sanoi hän lopulta miedosti.

— Itämerikin on näin keväällä pahankurinen. Ja purjelaivoissa ei
matkusteta sillä ensi luokan mukavuudella, millä höyrylaivoissa. Ei
saamari teistä latinanlukijasta tulisi merimiestä, sanoi kapteeni
lopuksi ja kääntyi naama naamaa vasten suoraan Ristoon.

Risto tunsi melkein häpeävänsä.

— Mutta nyt se tuntuu alkavan vähän moijata. Liekö sitte se uuden
paremman puuskan valmistusta vai mitä? puheli kapteeni polttaen ja
kaataen rommia kahteen lasiin, itselleen ja Ristolle.

— Kippis, herra latinanlukija. Tämä on myrskyssä parempaa ainetta
kuin gramatiikka. Mutta yhden neuvon minä teille annan. Elkää lähtekö
koskaan merelle, jos teillä on paha omatunto! Myrskyssä on sellaisen
ihmisen kauhea olla.

Risto punastui ja käänsi pois katseensa, mutta ei kapteeni sitä
huomannut, sillä tarkka havaantojen tekijä ei hän ollut ollut koskaan,
sitä vähemmän nyt.

Taas kuulosti tuulen voima yltyvän ja kajuutan katto ropisi sateen
putoamisesta siihen.

— Nyt se vasta myrsky alkaakin, koska se tulee sateen muassa. Nukkukaa
te, jos vaan voitte, minun pitää mennä ulos kannelle, sanoi kapteeni
mennessään.

Risto tunsi hermostuvansa. Kapteenin puhe oli kuin ilkkunaa hänen
korvissaan. Jos hän nyt olikin tottumaton merielämään, niin ei siltä
häntä tarvinnut kohdella kuin kuustoistavuotiasta tyttöä. Uskaltaa
hänkin tulla ulos...

Risto lähti kapteenin jälkeen.

— Minne te? kääntyi kapteeni kysymään. Risto ei kerjennyt mitään
vastata.

— Pysykää vain siellä, sillä meillä on täällä kannella nyt muutakin
tekemistä kuin pitämistä huolta teidän hengestänne. Toiste, kauniilla
päivällä sitte kannelle! kapteeni sulki hänet kuin linnun häkkiin.

Risto purasi hammasta. Tällaisessa asemassa ei hän vielä ollut ollut.
Hän koetti uudelleen avata kajuutan ovea, mutta tunsi, että se oli
ulkopuolelta haassa. Tämä kohtelias lukitseminen oli kai seuraus siitä,
että hän äsken oli pitänyt auki kajuutan ovea, mietti Risto. Olipa tämä
miehelle alentavaa! Akkaväelle ehkä sopisi, mutta hänelle! Nyt ymmärsi
Risto, kummoiset ajatukset merimiehillä on latinanlukijoista. Ensi
iltoina kun oli istuttu totilasin ääressä kannella kapteenin kanssa
pääkaupungista lähdettäessä miedon myötätuulen leikkiessä purjeissa,
oli hän niin miehevänä lausunut kapteenille Horatiuksen runoa sille
laivalle, joka lähti kuljettamaan Virgiliusta Välimerellä. Leikillään
hän oli sitä lausunut, mutta samalla itsetunnolla tuolle punakalle
merikarhulle, joka joskus maailmassa oli taivuttanut ”amo” verbiä
lyseon ensi luokalla. Mutta nyt se vuorostaan näytti suuruutensa
Ristolle ja näytti tavalla, että tuntui.

Risto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet,
joilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten
koko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi
pieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se
katkennut.

Kapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:

— Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?

— Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy,
puhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.

— Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä
laskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston
mielialoja.

Tuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka
jo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.

Kirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko
taivas yhtenä jyrinänä.

— Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle.
Ja nyt seurasi Risto jälessä.

— Tuletteko tekin?

— Tulen.

— Nyt näette sitte meren silmästä silmään.

Ensi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista
siinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin
olisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa,
toisten ylimielistä rohkeutta.

Tuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston
huipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.

— Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.

Pari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää
olevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden
muassa nuorarappuja, pääsi raa’alle ja alkoi kääriä purjetta kuten
toisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän
melkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä
ja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan
kiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi
viskannut hänet suin päin mereen, ell’ei samalla varma käsi olisi
tullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu
kuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan
sukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi
ja Risto palasi alas muiden muassa.

Myrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo
tavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa
ja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan
Ristolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:

— Poika näkyy silti perineen isänsä verta.

Risto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen
jäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä
kertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain
itki...

Siitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset.
Syyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä
äidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas
rakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt
soimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä
Suoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön
ja kidutti häntä.

Joka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana.
Mutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä
oikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään.
Se koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä
hänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut.
Hän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka
kuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa.
Hän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen — sen hän kyllä tiesi — ja
siitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota
sydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan
syyttäjän soimaukset.

Päivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan
kaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen
ja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi
kaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen
Risto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi
ravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen
mielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä
rakasti, joka häntä ihaili.

Ja kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se
laski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki
hän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke
oli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden
alttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä
joutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa
olisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset
uiskentelivat useinkin niissä.

Mutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi,
elämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia
luomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä
lähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa
hän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki
mielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen
povensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.

Mutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä
kauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell’ei
hän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll’ei muuna
niin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista
tarvittavaa kajuutasta.