IV.

Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran
ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia
ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen
kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä
pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia.
Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen
vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen
ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin
sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja
niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö
olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti
esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin
ainoa valtioneuvos.

Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he
suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli
juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin
etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä
havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä.
Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja
neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä
nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.

Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi kesän
ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli
hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana.
Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin
kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki
ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei
ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan
osaava oikeaan naulaan.

— Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa
valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi
Ristolle.

Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin,
sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan juhlassa
. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle,
suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen
vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa
sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle,
sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan
toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.

— Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea
herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.

— On kuin tervajätkä, ensi karaatin tervajätkä, kun ottaisi pois tuon
valkoisen lakkinsa, myönnytteli toinen, joka siinä oli saapuvilla
ulkomaisessa urheilupuvussaan, polvihousuissa ja sääryssukissa.

Risto puhui ujostelematta, vapaasti. Kertoi, ett’ei Suomen kansan
tarvitse muilta kerjätä oman sivistyksensä perustuksia, sillä sillä
on Kalevalansa, Kantelettarensa. Siinäkin on se onnellisempi ja
itsenäisempi monia muita maailmassa. Jo kaukaisessa muinaisuudessa,
ehkäpä kohta silloin, kun sumuinen kaaos oli selvennyt ihanaksi
luomakunnaksi, oli Suomen suvulla oman sivistyksen edellytykset —
tässä hän itsekin tiesi laskevansa liikoja, mutta tahtoi silti niin
puhua — ja nämä edellytykset ne ovat ikihongikoissa kajahdelleet
niinä tunteen ilmauksina, iloina ja suruina, joita me nimitämme
Kalevalaksemme, Kantelettareksemme. Suomen sivistyksen juuret ovat
vuosituhansien vanhat. Se sivistys, jonka me saimme Ruotsista
kristinopin muassa ja joka tässä maassa yksinomaan isännöi ennen
Kalevalan ja Kantelettaren tulemista koko sivistyneelle maailmalle
ihailtavaksi ja meille suomalaisille siksi kultaiseksi kulmakiveksi,
jolla lepäävät nuoren sivistyksemme tanakat nurkkapylväät, ei ollut
meidän, vaan muiden. (Kuului nurinaa kuulijajoukosta.) Suomen
oman kansallisen sivistyksen tosi historia alkaa vasta Kalevalan
ilmestymisestä...

Joukko silkkihattuisia herroja ja naisia, hienoja ja hoikkia, oli jo
siirtynyt kentän toiseen laitaan ja sinne parveilu myötään kasvoi.

... Vieraat ja oudot harrastukset pääsivät muutamiksi vuosisadoiksi
temmeltämään meidän rakkaassa isänmaassamme ja seottamaan käsityksiä
omasta isänmaasta ja omasta kansasta. Se ilma oli paksumpaa kuin tuon
tähän näkyvän Pohjanlahden sumu. Mutta nämä usvat karkoitti Kalevala.
Alussa tosin vain vähän syrjemmäksi. Mutta se tuuli, joka alkoi yhä
voimakkaammin liehtomaan tuosta maailman mainiosta Kalevalasta, on
puhaltanut ja yhä puhaltaa aina kauvemmaksi ne, kunnes ne yön pahoina
aaveina kaikkoavat pois kuin varjot aurinkoa pakoon. Silloin on Suomen
nuorella niemekkeellä selkeä, kirkas, kuultava, kesäinen aamu.

Mutta meiltä vaaditaan tahtoa ja työtä tämän tuulen lietsomiseen
Kalevalasta aina voimakkaammaksi, jotta kerran Suomen itsenäiselle,
vapaalle kansalle koettaisi satoisa, hedelmärikas kesän korjuuaika.
Nyt on jo Suomella ja suomalaisuudella kevyt keväinen ilma, jonka
läpi niin kuuluvasti lainehtii suomalaisen ja kansallisen sivistyksen
ehtymättömän, eteenpäin rientävän kosken kohina... Samoin kuin
itsenäinen yksilö on kunnioitettavin ihmisistä, samoin itsenäinen kansa
kansoista —

Siihen suuntaan se puhe juoksi, kunnes lopulta puhujan huulilta
ryöpsähti voimakkaaksi eläköön-huudoksi Suomelle. Puhujan kuulijakunta
oli harvennut harvenemistaan ja kiitokseksi kuului vain vähälukuisen
joukon hartaat käsien paukutukset pitkän aikaa.

Esitettiin Kalevala-laulua entisen ajan tapaan, annettiin kuvaelmia
Kalevalasta ja muuta ohjelman täytettä. Nuokin hienot sielut, jotka
puheen aikana siirtyivät kentän toiseen laitaan eri ryppääksi,
uskalsivat jo tulla keskemmälle juhlatannerta ja seottuivat muihin
juhliviin.

Mutta yht’äkkiä tuonne nurmikon yhteen kulmaan rakentui piiri ja siellä
ruvettiin tanssimaan. Laulettiin ruotsalaisia piirilauluja ja nuoret
rilliniekka-herrat, äskeiset hienot sielut, siellä pyörittelivät
neitejä, joiden kesäisten pukujen värien kuumuus huikasi silmiä. Tuo
piirijoukko näytti tahtovan pysyä niin rajoitettuna ja erillään muista.

Suomenmieliset ylioppilaat lähettivät sinne pyrkimään muutaman kansan
nuorukaisen, mutta sitä ei huolittu piiriin. Silloin kohosivat
heleät veret Riston poskille. Suoma seisoi siinä hänen vieressään
kansallispuvussaan. Hän oli ollut yksi innokkaimmista taputtamaan
käsiään Riston puheelle. Risto tarttui häneen toisella kädellään,
toisella kahmasi muuatta pojantorveloa ja alkoi laulamaan suomalaista
piirilaulua. Tuossa paikassa oli laaja, suuri piiri käynnissä ja
suomalainen laulu peitti kokonaan ruotsalaisen.

Iloja pitäessä oli jo hiostuttu läpimäriksi, niin että ruumis illan
tullen vavahteli uupumusta. Mutta silti hypittiin vielä sydän
väsyksissä. Jo alkoi laumoittain nuoriakin lähteä pois, sillä olikin jo
yö alkamassa.

Höyryaluksella lähtivät Risto ja Suomakin jo kaupunkiin. He olivat
jo täydet tutut. Yhteinen seurustelu oli alkanut aina siitä saakka,
kun Risto ylioppilaana palasi pääkaupungista. Karsain silmin sitä
seurustelua kyllä katseltiin Suoman kotona, mutta molemmat antoivat sen
asian olla semmoisenaan.

Kun he pääsivät kaupungin rantaan, erkautuivat he joukosta aivan
kahden kesken. Suoma oli pukeutunut yön kolakkuutta vastaan ohueen
sadetakkiin, joka kokonaan peitti hänen kauniin kansallispukunsa, mutta
sen sijaan esitti hänen vartalonsa kaikessa pehmeässä pyöreydessään.

He eivät vielä menneet suoraan kotiinsa, vaan nousivat kosken parrasta
ja kävelivät hiljalleen ruohoista puistoa. Kesäinen auer leijaili
lehdikkokankailla tuolla ulompana. Kalojen pyydystäjiä souteli vielä
kosken alapuolella, vaikka juuri kirkon kello helähdytti kahtatoista.
Kohta perästä löi vartija kolmikulmaan lyhyeen ja kiirehtivästi.

— Sinä Suoma et uskaltaisi lähteä kävelemään nyt yöllä tuota
jokiviertä ylös, puhui Risto ja katsoi veitikkasilmällä Suomaa.

— Jopa nyt! Miksi en uskaltaisi?

— Mutta etkö sinä kunnioita isiltä perittyjä hyviä tapoja ja pelkää
huhuja?

— Luuletko nyt? Minä nyt uskaltaisin lähteä sinun kanssasi vaikka
pimeimpään metsään. Ja vaikka kenen kanssa.

— Oho!

— Minä olen varma itsestäni — ja muistakin.

— Niin sinä sanot. Koetetaanpa, uskallatko!

— Koetetaan vain! Vaikka ei silti nyt, kun minä tulen olleeksi poissa
kotoa kohta kaksitoista tuntia.

— Katsos nyt! Jänestyspä kohta tulikin!

— Minulleko? Tule vain!

Ja Suoma hyppäsi lähdön merkiksi muutaman askeleen etemmäksi Riston
edelle, joka nauraen seurasi perässä. Mentäessä piti Suoma Ristolle
pienen, naisia koskevan siveellisen esitelmän, jossa hän tuli siihen
loppupäätökseen, että nainen on yhtä vapaa kulkemaan mielensä mukaan
kuin mieskin, jos hän vain luottaa itseensä. Risto huomasikin jo, että
tällä tytöllä ovat hermot jotain toista ainetta kuin tavallisilla.

He kävelivät aina ylemmäksi jokivierustaa. Tulivat viimein pieneen
kuusikkoon, missä ranta putosi alas jyrkkänä kuin seinä. Siinä oli
penkki ja siihen he istahtivat. Risto sytytti paperossin ja siihen he
jäivät hetkeksi äänettöminä katsomaan jokea. Se virta kulki mahtavasti
kuin vallat ajaen nelipyöräisillä. Ei se puikkelehtanut kuin puronen
aina jostain sopivasta kolosta, vaan suoraan ja varmasti suunnitti
kulkuaan mereen.

— Menetkö sinä, Risto, syksyllä Helsinkiin?, alotti Suoma puheen.

— Niinhän olisi aikomus.

— Miksi sinä oikein aiot lukea?

— Olen tässä vähän kahdella päällä. Kotiväki tahtoisi, että minun
pitäisi ruveta papiksi, mutta minä itse lukisin mielelläni lakitiedettä.

— Lue lakia!

— Niinkö sinäkin ajattelet?, kysäsi Risto nopeasti, silmissä elävä
kirkkaus.

— Kuka nyt papiksi?, ja Suoma nauraen katsahti häneen.

— Luuletko, ett’en siksi sopisi?

— En juuri luule sitäkään, mutta —

— Mitä mutta?

— Onhan niitä muita papiksi rupeavia. Elä nyt sinä...!

— En todella minä itse tahtoisikaan, mutta kun muut —.

— Muutko määräävät sinun elämän suuntasi? Risto punastui.

— Ei nyt niinkään. Mutta on niillä muillakin sanomista —.

— Etpä sinä enää muista edes äskeistä puhettasikaan.
Itsenäisyydestähän sinä siinä niin erinomaisesti puhuit.

Risto ei vastannut sanaakaan. Tuntui siltä hänestä, että hän oli
joutunut alakynteen.

— Ethän sinä pahastune, että minä sekaun asioihisi. Eikähän minulla
ole siihen oikeuttakaan, mutta tulin leikin vuoksi vaan kysyneeksi.

— Kyllä sinulla on, Suoma, oikeutta...

Risto siirtyi lähemmäksi tyttöä, joka punastui ja katseli
hajamielisesti.

— Lupaatko, Suoma, minulle tämän kätesi?

— En minä tule papin rouvaksi, nauroi Suoma vastaan posket
verenhelakkaina.

— No jos et papin, niin muun —.

— Kylläpä minä kerkeän lupautua toiste, sitten kun sinäkin olet
jotain.

— Mitä sinä tuolla ”jotain” tarkoitat?

— Kyllä sen sinulle vielä selvitän.

— Mutta on minulla kuitenkin toivoa.

— On, vastasi Suoma nauraen.

— Mutta tätä vartenko sinä minua tänne viekottelitkin?

— Juuri tätä.

Suoma silmäsi pieneen kultakelloonsa, rippikoululahjaan.

— Voi et arvaa, kuinka paljon kello on jo.

— Neljä, nauroi Risto.

— Alottaa kahta.

Suoma hypähti kiivaasti ylös ja alkoi mennä rientoaskelin. Risto
pysytteli muassa.

— Tämä on jo liikaa, puhui Suoma.

— Taidat saada nuhteita.

— Olisiko kumma, jos saisinkin. Ja saankin —.

— Kyllä minäkin saan olla vielä kontrollin alla tänä iltana, nauroi
Risto.

— Kenen?

— Äitini. Ei hän pane koskaan ennen maata senjälkeen kun tulin
ylioppilaaksi, ennenkun minä olen tullut kotiin. Arvaathan mitä varten?

Suoma naurahti.

— Hän rakastaa sinua niin paljon.

— Ei kai se valvominen vihasta lähde, myönsi Ristokin.