X.

New York 1 p:nä tammik. 18—.

Kelpo Ristoni!

Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme
jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman
kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva
parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä
erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin
pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut
maksavansa matkakustannukset — huomaat, että isä noudattaa
ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu
ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen
ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä
suuressa lännessä. Niin — me tulimme tänne suureen pesään,
jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne
saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät
laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli
vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se
ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat
merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona
oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla
höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen
mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme
riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus
hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen.
Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä
ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se
on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset
eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle
niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa
kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä
kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan!
Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua.
Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla
kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!

Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä
maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa
määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta.
Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä
kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja
siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen
kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin
kotimaassa!

Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett’eivät ihmiset
täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa
olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa.
Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet
ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa
pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin
viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa —!

Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian
vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut
suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä
Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta
täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja
lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan
sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on
ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut
äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat
täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun
tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta!
Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin
olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan
keilihuoneessa Versaillesissa suuren aikana. On
täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen
tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä.
Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa,
mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että
ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden
ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on
osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on
monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari
on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa.
Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin...

Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön
kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut
itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli
on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin?
Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni
— luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken
lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa
ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja
hän sanoo sydämmestään pitävänsä ”missistä”, joka on opettanut
hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia
tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on
tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman
onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu —
ketä, arvaa!

Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne
huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen
prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen
täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.

Suomasi.

— — —

Helsingissä 1 p:nä helmik. 18—.

Sulo Suomani!

Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin
viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni
on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan
nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se
kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu
alas — minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman
muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä
tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi
virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin
vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja
kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala
tuttuna — sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin
läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja
kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin
opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on
minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan
itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin
kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot
ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun
lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin
kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän
työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät
päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi
sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina
enemmän sisäänpäin — jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni
— ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi
voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun
kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon,
että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa
osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos
enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä
Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki
kielletty —, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma
pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa
kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä
voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku
sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota
pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani
aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He
tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin
saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat
heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että
kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin
takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä,
puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun
kauvas, olemattomiin.

Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää.
Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon
toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä
vastaiseksi.

Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä
ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei
minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on
kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista
kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta
merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen
niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla
hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.

Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen
ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki
yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!

Ristosi

— — —

Mich toukok. 3 p:nä 18—.

Risto-parka!

Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen
lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa
sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen
alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta
lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien
seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas.
Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä
katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin
tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.

Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin
morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari
ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen
hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan:
mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet
parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä
tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut.
Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin
parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli
seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä
olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan
se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä
minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä
se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti
siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On
Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä
paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa
kuuluu se olevan tavallinen.

Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella
itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle
puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen
keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte
tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole
seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan,
vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua
ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä
kestää.

Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään.
Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä.
Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain
satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja
sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika
meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa
itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen
pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä
ja toiselta puolelta.

Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme
lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole
voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta
kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan
haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani
sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se
ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.

Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se
sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt!
Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin,
niin vie minulta sille äänetön tervehdys!

Suomasi.

— — —

Turussa kesäk. 15 p:nä 18—.

Armas Suoma!

Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä
sanomalehtimiehenä — kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja
raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä
ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti.
Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen
sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa.
Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään
erinomaisesti.

Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää
jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon
muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan
suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa
olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa
vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin
tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä
voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo
kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella
kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa
oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja
sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä
monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen
tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää
ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä
viileät puistot — kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein
jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen.
Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta
puolilta tiheä saaristo.

Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille
anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä
kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin
syksyllä.

Ristosi

— — —

Mich elok. 15 p:nä 18—.

Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin
niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli,
kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut
pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas,
joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi
tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista
hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on
ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on
täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä
isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän
kuuntelee ja — itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen
tunnelman ja minä muistan — sinua. Voiko ihmisellä olla niin
vähän arvostelukykyä, ett’ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa:
unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä
apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä
erillään väkijuomista.

Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein
onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana
itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon
luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa
ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on
onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä
hyödyttämällä muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen
itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani
näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän
taloudellinen asema heikkonee —.

Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni
hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja
ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas
leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana
kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi
isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä —. Minä
olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell’en olisi alituisesti
jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta
usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan
minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä
esimerkillä.

Suomasi.