IV

Lakimies, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut hra Kenosen Kenonen selostusta
ylläkerrotusta oikeustapauksesta, raapi leukaansa ja sanoi, että
hra oli kyllä mennyt syyhymättä saunaan, mutta että hänen
juttunsa olisi kuitenkin saanut toisen käänteen, jos lakimies olisi
ollut ajamassa hra Kenosen asiaa. Samalla tarjoutui lakimies ottamaan
ajaakseen hra Kenosen vastaiset tämäntapaiset jutut.

Hra Kenonen, joka oli alkanut vahvasti punoittaa, sanoi toivovansa,
ettei hänelle enää koskaan ainakaan mitään poliisijuttuja tulisi. Hän
sanoi olevansa koska tahansa valmis myöntämään, että aurinko nousee
lännestä ja laskee itään, jos poliisi sitä vaatii. Ei ole mitään
vaarallisempaa vapaalle kansalaistoiminnalle kuin poliisijärjestys,
arveli hän vihaisen näköisenä.

— Minä panen sitä vastaan jyrkän vastalauseen! huusi näppylänaamainen
mies, joka keskustelun aikana oli ilmennyt kauppamatkustajaksi,
intohimosta värisevällä äänellä. — Minä väitän, että kaikki paha
johtuu juutalaisista! Juutalaisille olisi annettava selkään kolmesti
päivässä.

— Se olisi aivan kohtuullista, myönsi hra Kenonen. — Juutalaiset ovat
suurena vaarana kaikkialla maailmassa. Poliisi ja juutalaiset...

— Ja eduskunta! huusi hra Varpukallio.

— Niin, poliisi, juutalaiset ja eduskunta ovat kolme yhteiskuntaa
terrorisoivaa ryhmää, myönsi hra Kenonen.

— Miksi antaa yhteiskunta sitten terrorisoida itseään? kysyi
huolestuneen näköinen, isoleukainen mies, jonka varsinaisesta toimesta
ei kukaan, tuskinpa hän itsekään, ollut oikein selvillä, ja joka
kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä toiset puhuivat, mutta ei itse
puhunut paljon mitään.

— Yhteiskunta ei huomaa, että se on orjuudessa, selitti tuomari.

— Sille pitäisi huomauttaa siitä, arveli isoleukainen sävyisästi.

— Niin, sille olisi ehkä syytä huomauttaa siitä, myönsi hra Kenonen.

— Ei se sitä uskoisi, vaikka sille siitä huomautettaisiinkin, sanoi
tuomari Varpukallio — ja mitä hittoa se meihin kuuluu? Tulkoon
jokainen autuaaksi omalla tavallaan.

— Minua ovat aina harmittaneet Heikinkadun juutalaiset, sanoi paksu
kauppamatkustaja valittavalla äänellä.

— Kun näen niiden seisovan myymäläinsä ovella aamusta iltaan,
katukäytävälle syljeskellen, syttyy minussa miltei vastustamaton halu
mennä iskemään heitä kuonoon.

— Ymmärrän, myönsi hra Kenonen, sytyttäen sikarin, — Minäkin
haluaisin olla mukana sellaisessa pogromissa.

— Ja mikä oikeus heidän on juosta myymälöistään kadulle ostajia
pyydystelemään ja vetämään niitä puoliväkisin sisään? huusi
kauppamatkustaja, iskien nyrkin pöytään. — Se ei ole lojaalista
kilpailua, eikä sitä saa suvaita järjestetyssä yhteiskunnassa. Olen
usein nähnyt niiden vampyyrien kaltaisina kiskovan yksinkertaisia,
kainostelevia maalaisia vasten tahtoaan luoliinsa. Miksi ei hallitus,
eduskunta tai poliisi puutu asiaan?

— Hallitus, eduskunta ja poliisi! huudahti hra Kenonen halveksivasti.
— Jos minä olisin ministeri...

— Mitä et vielä ole, siksi voit tulla, sanoi tuomari. — Mutta minä en
sääli maalaisiakaan, lisäsi hän. — Kyllä nekin osaavat, milloin heidän
vuoronsa tulee. Siitä on hyvänä todistuksena eräs tuttavani Hosea Hukkanen
. Jos herrat suvaitsevat pitää pienempää suuta ja malttavat
kuunnella kymmenen minuuttia, niin kerron teille

Hosea Hukkasen kesähuvilasta ja runoilijan nimikirjoituksesta.

Maanviljelijä Hosea Hukkasella oli järven rannalla rappeutunut ja
rähjäytynyt tuparakennus, jota ei voitu enää käyttää ihmisasunnoksi.
Sitä varten olisi se täytynyt rakentaa melkein kokonaan
uudestaan, mutta Hosea Hukkasen periaatteisiin eivät tämmöiset
uudestirakentamissuunnitelmat kuuluneet. Hän sanoi vain, katsellessaan
rötisköä, että maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman. Ja Hosea Hukkanen tajusi, ettei siihen jälleentulemiseen
tarvittu enää kovinkaan pitkiä aikoja.

Joskus, kävellessään ruosteista heinää kasvavilla rantaniityillä,
savisilla ja rapaisilla karjapoluilla, jotka sateisen sään aikana
muuttuivat surkeiksi ja viheliäisiksi lokaviemäreiksi, ja pahaisen,
puolihullun lampuodin mitä epäedullisimpaan paikkaan raivaamalla ja
aikoja sitten oman onnensa nojaan jätetyllä ja nyttemmin pajupehkoja ja
muita vähemmänarvoisia puu- ja kasvilajeja kasvavalla peltotilkulla,
ja päätyessään lopuksi tuolle rappeutuneelle ja rähjäytyneelle
tuparakennukselle, joka oli kuin laahattu syrjään elävän elämän
tieltä tälle vuosi vuodelta madaltuvalle ja ruohottuvalle rannalle,
johtui Hosea Hukkasen mieleen, että tämä ravistuneen harakanpesän
kaltainen rötiskö, jossa tuskin on yhtään niin tervettä seinähirttä,
että sitä kannattaisi kurjaa tientapaista myöten kuljettaa kartanolle
talontarpeiksi käytettäväksi, olisi oikeastaan poltettava. Mieluimmin
juhannusaattona. Siitä tulisi jokatapauksessa komea kokko, joka näkyisi
aina järven toisella puolen olevaan Kurkkilan kylään asti ja täyttäisi
Kurkkilan kyläläiset kateudella. Hosea Hukkanen oli, eikä syyttä,
sitä mieltä, että siitä syntyisi kokko, jota vielä kymmenen vuoden päästä
mainittaisiin kunnioitettavana ja ihailtavana esimerkkinä koko
pitäjässä.

Jonkun kerran tuli Hosea Hukkanen, puheliaalla tuulella ollessaan,
murahtaneeksi siitä emännälleenkin. Emäntä ei siihen vastannut muuta
kuin:

— Hyh.

Niinkuin hän vastasi kaikkiin muihinkin Hosean tuumailuihin, sekä
kannatettaviin että töhlömäisiin.

Mutta eräänä kesänä — pari vuotta ennen suuren sodan alkua — tuli
paikkakunnalle kesävieraita. Kauppias vuokrasi järven rannalla
olevan tönön, jossa meijerin masinisti oli asunut ennenkuin meijeri
paloi ja masinisti muutti muille maille, jollekin helsinkiläiselle
konttoristiherrasväelle. Kauppias sai siitä vuokraa 115 mk. — yhdeltä kesältä
. Se oli melkein puolet siitä, mitä koko tönö olisi maksanut
— vaikka siinä oli kaksi kamaria ja katoksen tapainen ulkorapun
yläpuolella — jos joku olisi ostanut sen. Mutta kukapas sitä olisi
ostanut.

Hosea Hukkasella oli aina ollut, ja on vieläkin, sillä hän elää tänä
ja hyvissä voimissa onkin, suuri kunnioitus selvää rahaa
ja Suomen Pankin seteleitä kohtaan. Kun konttoristin herrasväki
tuli kauppiaan kesävieraaksi, mietiskeli hän usein, mahtoivatko he
maksaa vuokraa 35 mk. kesältä, vai olisiko kauppias ahneuksissaan
vaatinut 50 mk. Luonnollisinta olisi ollut, että kauppias olisi
antanut pöksän ilmaiseksi, koska hän kumminkin hyötyi suuresti
siitä, että herrasväki osti kaikki tarpeensa, jotka olivat suuret,
moninaiset ja jokapäiväiset, kauppiaalta, mutta katsoen kauppiaan
ahneuteen oli luultavinta, että kauppias otti vielä vuokrarahatkin...
todennäköisesti 30-35 mk. kesältä — tietysti mieluummin 35 kuin 30,
jos kerran oli valinnan varaa, mutta juutas tiesi, eikö hänen päähänsä
ehkä olisi pälkähtänyt pyytää viittäkymmentäkin markkaa. Ei sillä
miehellä ollut häpyä eikä omaatuntoa, ja kaupunkilaiset, varsinkin
pääkaupunkilaiset, nehän olivat semmoisia lapsia ja narreja näissä
niinkuin muissakin käytännöllisissä asioissa. Tietysti ne maksavat
mitä joku viitsii niiltä vaatia. Hosea oli langoltaan, joka oli
kaupunkilainen, vaikkakaan ei pääkaupunkilainen, kuullut, etteivät ne
helsinkiläiset ainakaan koskaan tingi, olivatpa kuinka köyhiä tahansa.
Niillä on semmoinen muoti ja ylpeys, että maksavat mitä pyydetään, jos
jaksavat tai haluavat; elleivät maksa, niin pyytävät anteeksi, että
ovat vaivanneet, ja menevät matkaansa. Semmoisia omituisia ihmisiä.
Mahtavia, mokomia.

Tämä asia, vaikka Hosea Hukkanen koettikin karkoittaa sen mielestään,
vaivasi häntä lopuksi siinä määrin, että hän eräänä lauantai-iltana,
kun ei puodissa ollut ketään muita saapuvilla, rohkaisi luontonsa ja
ikäänkuin yksinkertaisuudessaan tiedusteli kauppiaalta, paljonko ne
helsinkiläiset niinkuin hyyriä maksavat.

Ei se kauppias sitä sen enempää salaillut. Ihan asiallisesti, niinkuin
mistä lehmänpoikimisesta tai muusta ehdonvallan asiasta ilmoitti, että
senhän ne maksavat 115 mk., minkä hän oli määrännyt. Olisivat maksaneet
125 markkaakin, minkä kauppias ensin määräsi, mutta kun kauppias oli
kuullut, että herrasväki ei ole kuin elokuun puoliväliin, niin oli
vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan helpottanut 10 mk.

Tähän asti ei Hosea Hukkasella ollut ollut mitään varmaa tietoa
siitä, että rahaa voisi laillisella tavalla haravoida noin läjittäin
aivan ilmaiseksikin. Hän oli tietysti kuullut joitakin juttuja
silloin tällöin samanlaatuisista, muilla paikkakunnilla sattuneista
tapauksista, ja hän arvasi, että jotakin sellaista saattoi tapahtua
kaupungeissa, joissa hallitsivat omat käsittämättömät taloudelliset
lakinsa, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan osannut juohtua, että
hänen oma arkipäiväinen kyläkuntansa voisi millään tavoin tarjota
sellaisia mahdollisuuksia.

Ja kuitenkin, siinä oli herrasväki, Helsingistä asti, jolla ei
ollut mitään muuta tekemistä parhaana heinäpoutana kuin maleksia
puolialastomana järven rannalla keskipäivällä, leikkiä masinistin
raivaamalla pihamaalla iltapäivällä ja juoda teetä kuistilla tai
kävellä kevyissä, läpikuultavissa kesäpuvuissa illalla postikonttoriin
postin tuloaikoina. Ja kauppamies itse oli sanonut, että 115 mk.
maksoi. Semmoinen köyhänmoinen konttoristi.

Hosea Hukkasella ei ollut oikeastaan mikään vilkas mielikuvitus. Mutta
tässä ei ylimalkaan paljon mielikuvitusta tarvittukaan.

Hosea Hukkanen puhui lopuksi emäntänsä kanssa.

Emäntä sanoi vain:

— Hyh!

Joka merkitsi oikeastaan yhtä paljon kieltämistä kuin myöntämistäkin.

Ja niin siinä vain kävi sitten, että Hosea Hukkanen, aikansa asiaa
harkittuaan, laittoi maatuvan tuparakennuksensa siellä Heterannalla
”kesähuvilaksi”, pani siihen puuttuvat ikkunaruudut, korjasi vähän ovia
j.n.e., ja ilmoitti sitten lehdessä, että olisi vuokrattavana viihtyisä
ja kodikas kesähuvila kauniilla paikalla järven rannalla puolentoista penikulman
päässä lähimmältä rautatieasemalta.

Kaksi paikan päällä käynyttä kyselijää matkusti ilman muuta pois,
toinen haukuttuaan Hosea Hukkasen ja hänen huvilansa pahanpäiväisesti.
Mutta kolmas jäi. Tosin ei hänkään tuntunut olevan paikkaan oikein
tyytyväinen, mutta jäi kumminkin, Hosea Hukkasen luvattua vuokrata
asumuksen 65 markasta koko kesäksi. Samalla hinnalla olisi hän muuten
nähtävästi myynytkin koko komeuden, jos niikseen olisi tullut.

Runoilija — se kolmas oli nimittäin runoilija — tappeli muutamia viikkoja
rakennuksen lude- ja russakkalegionien kanssa ja matkusti
sitten tiehensä, käymättä sanomassa hyvästi Hosea ja emäntä Hukkaselle.
Mutta koska hän oli maksanut vuokransa etukäteen, niin ei hänen
hyvästeillään ollut väliäkään.

Seuraavana kesänä ei Hosea Hukkanen saanut kesävieraita. Eikä sitä
seuraavanakaan. Ikkunoista hän otti kaksi pois, pannen toisen navetan,
toisen saunan seinään, taikka oikeastaan ei saunan seinään tarvittu
muuta kuin kaksi ruutua.

Mutta sitä seuraavana keväänä tulla sipsutteli Hosean tupaan joku
elähtänyt neiti-ihminen, laiha kuikelo, kaupunkilaishepenissään.
Neiti sanoi kuulleensa, että Hosea Hukkasella on ollut kesäasunto
vuokrattavana, ja Hosea myönsi tiedon paikkansapitäväksi, mainiten
samalla, ettei rakennus ollut ihan asuttavassa kunnossa, mutta että sen
pian voisi auttaa, jos kaupat syntyvät. Hosea ajatteli, ettei navetassa
näin kesällä kuitenkaan tarvittaisi ikkunoita, joten ne voisi saada
sieltä lainaksi.

Neiti lähti Hosean kanssa rannalle tutustumaan paikkaan. Hän pistäytyi
joka paikassa, ja hänen kasvojensa ilmeestä arvasi Hosea kohta, ettei
tästä taida tulla hänelle kesävierasta... ja Hosea arvasi kyllä aivan
oikein.

Vanhapiika nuuski kuitenkin kaikki paikat, pistäytyipä vaivihkaa
”pikkukamariakin”, laudoista kyhättyä, kallellaan olevaa laitosta
katsomassa.

Sieltä tullessaan oli neiti omituisen kiihkon vallassa ja kysyi,
mistä kuuluisan runoilijan N.N:n nimikirjoitus oli ”tuon noin”, tuon
laitoksen oveen ilmestynyt? Hosea sanoi, että kukapa sitä lie siihen
muut räntänneet kuin herra itse. Koska se kerran täällä asui yhtenä
kesänä. Aikaa sillä kumminkin näytti olleen.

Neiti ei vuokrannut itselleen kesäasuntoa Hosea Hukkaselta. Mutta hän
oli suurten ja kuuluisien henkilöitten nimikirjoitusten intohimoinen
kerääjä.

Neiti kysyi, myisikö isäntä ”tuon noin” oven? Hosea raapi päätään
ja sanoi sitten, että saattaisihan tuon ehkä myydäkin. Neiti kysyi
hintaa. Hosea ajatteli sanoa pari markkaa, mutta kuinka lienee tullut
sanoneeksi parikymmentä markkaa. Neiti maksoi kohta, ja pyysi sitten
Hoseaa sahaamaan laitoksen ovesta irti ne laudat, joissa runoilijan
nimikirjoitus oli.

Kun Hosea oli tämän tehnyt — ja ottanut vanhurskaalla naamalla vielä
10 mk. sahauspalkkaa, lähti neiti kepsuttelemaan kylälle kaksi käymälän
ovilautaa kainalossa.

Ja Hosea oli lopullisesti vahvistunut uskossaan, ettei inhimillisellä
hulluudella ole mitään varmaa rajaa, mutta että mitä hullumpi joku
herrasihminen on, sen enemmän siitä myös voi rahallisesti hyötyä, kun
vain osaa katsoa eteensä.