VII.

USKONTO;

Luo puhdas sydän mulle!

Luo puhdas sydän mulle, oi Jesu armoinen,
Mun syömmen’ on niin synkeä ja musta,
Ja anna henki uusi ja vahva minullen,
Ett’ elon selviän ma harhailusta!

Tääll’ on niin paljon, paljon, mi mua viehättää,
Mi lumoo multa sydämmen ja mielen —,
Ja kuni pieni lehti, jot’ tuuli lennättää,
Ma luisun, luisun väärällenkin tiellen.

Mut ytimeksi mulle jos kerran Sinä käyt,
Niin elon vaarat, taistelut ma voitan,
Ja vaiheissani aina jos Sinä mulle näyt,
Niin riemuiten ma voiton virttä soitan.

Haudan partaalla.

Jo saavuit mailman myrskyistä
Sa tyyneen valkamaan,
Ja tuskasta ja vaivasta
Ijäiseen onnelaan. —
Poiss’ elon tuska, taistelu
Ja kipu, tauti on, —
On sielullasi lepo nyt
Ja rauha verraton.

On rauha, jot’ ei häiritä
Elämän myrskyt voi,
Sen rauhan Herra Jesus nyt
Sun sielullesi soi; —
Hän vei sun onneen ijäiseen
Ja antoi elämän, —
Nyt nautit iloja sa vaan
Ikuisen kevähän.

Syys on nyt täällä, kuihtumus
Ja hyinen halla vaan.
Sa jätit ne ja vaihdoit pois
Elohon ihanaan. —
Oi, pois siis murhe musta nyt
Ja tuska toivoton! —
Ja kiittäkäämme Herraa vaan!
Hän isä hyvä on.

Hän ihmissielun korjaa pois —
Mi henk’ on Jumalan —
Ja laskee ruumiin lepohon
Maa äidin helmahan.
Kuin siemenen hän laskee sen
Maan poveen itämään,
Ja siemen kasvaa, uudistuu
Näin uuteen elämään.

Niin saavuit mailman myrskyistä
Sa tyyneen valkamaan,
Ja tuskasta ja vaivasta
Ijäiseen onnelaan.
Sait rauhan, jot’ ei häiritä
Elämän myrskyt voi;
Sen rauhan Herra Jesus nyt
Sun sielullesi soi.

Pitkänä perjantaina.

Päivä paistoi kirkkahasti,
Veden kalvo välkkyili,
Nuorta heinää ihanasti
Tuulettaret tuuditti.

Kaunokoivut hiljallensa
Kuiskailivat keskenään,
Lehdon linnut kiitoksensa
Visersivät virsissään.

Yli vetten, maiden loisti
Onni, rauha hiljainen;
Yli vetten, maiden toisti
Luonto: kiitos Luojallen!

Mutta sydämmeni yksin
Vaiken’, oli ääneti;
Luojoansa ylistyksin
Lähennyt ei sieluni.

Kylmänä mun rinnassani
Sykkieli sydän vaan,
Penseästä povestani
Poistunut ei routakaan.

Mutta silloin taivahalta
Valo koitti sinnekin,
Valo lämmin Golgatalta,
Valo kirkkain, ihanin.

Ristin valo Golgatalta
Sydämmen kun valaisi,
Hiljaa siellä kirren alta
Kevähän se herätti. —

Ylhäinen vieras.

Ylhäinen vieras talohon on tullut,
Hän vaimon vanhan luokse tullut on.
Niin kumman oudoks’ käypi vaimon mieli,
Kaikk’ elpyy menneet muistot elohon.
Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin
Nyt rientää vuodet pitkän elämän.
On paljon, joka paremp’ oisi toisin,
On monta työtä synnin synkeän.

Kun katsoo vieras korkea ja vakaa,
Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy
Ja silmä tarrautuu niihin kiinni —
Mut ilon aihetta ei niissä näy.
Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu
Ja outo tulevaisuus kauhistaa.
Jo ov’ on auki, josta täytyy mennä
Niin yksin tietä tuntemattomaa.

Niin ypö yksin — eikä tiedä minne!
Edessä musta kuilu ammottaa,
Mink’ yl’ ei silmä kanna, aatos lennä.
Ken syvyyden tuon voipi silloittaa?
Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta?
Siell’ ihmishengen onko määrämaa?
Ja sortunutko siellä rauhan löytää
Ja anteeksiannon sovitusta saa?

Ei tiedä, tiedä! — Sit’ ei kenkään tiedä
Se elämän on suuri arvoitus! —
Mut lähemmä käy silloin vakaa vieras
Ja silmistänsä loistaa rakkaus.
Ja vaimo katsoo, katsoo — silloin hälle
Kaikk’ elon ongelmat ne selviää.
Syvyyden yli siintosilta johtaa
Ja kotiranta siellä häämöittää.

Ja elon ristiaallot tyyntyy hiljaa,
Ja tyyntyy tykintä myös sydämmen.
Ei yksin oo hän, ystävä hänt’ ohjaa
Ja taluttavi yli syvyyden.
Ja turvallisna käy hän rauhan maahan,
Miss’ ihmishengen ompi valkama.
Ylhäinen vieras ompi Kristus Jesus —
On Kristus Jesus eikä kuolema.