Autio on Laulukiven metsä,
Impi heloääni poissa on,
Mäen männyt kaihoisasti kuiskii:
Kaukana on unhoittumaton.
Tenhoisasti nyt ei laulu kaiu,
Loitolla on ”tytär kuninkaan”,
Muilla mailla muiden iloks laulaa
Kaipaustaan sekä toiveitaan.
Souti tuolla järven tyyntä pintaa,
Katsoi kuinka aaltoon kuvastuu
Rannat rakkaat, sinilaki kuulas,
Kesäillan haaveileva kuu.
Kevät saapi, saapuu laululinnut,
Mutta sin’ et saavu kuitenkaan.
Autiona Laulukiven metsä
Kaipaa kadonnutta leivoaan.
Koivikonkin lehdot sua kaipaa,
Asujain sen ehkä eniten,
Soisi taasen kasvot kauniit nähdä,
Nähdä syvän silmän välkkehen.
Kuulla, kahden kesken istuttaissa,
Aatoksia hienon henkesi,
Niiss’ ol’ kevään tuoksua ja tulta
Ja ne lämmitti ja viehätti.
Kauas siirryit, kotirannat heitit,
Suokoon elo sulle auvoaan!
Mont’ oon nähnyt, harvoja mä muistan
Sua unhoita en milloinkaan.
Suvannossa.
Tuoksuu kaunis kanervikko, metsä huminoipi,
Luojan taivas kirkas on ja linnun laulu soipi.
Tyynnä Alvajärvi päilyy,
Vienosti vain rannan ruoho häilyy,
Hiljaa liitää perho kukkasensa luo,
Ilomielin sille suukon suo.
Luonnon riemutessa hiljaa sylihisi vaivun,
Mielialoihin ja suuteloiden hehkuun haivun,
Auterehen sinihäivä,
Rannat rauhaiset ja Luojan päivä
Meille siintää, tuoksuu, loistaa, huminoi,
Luonto lempeämme kunnioi.
Auvoisna ja autuaina jumalien lailla
Käymme riemuin rinnatusten hetken huolta vailla.
Kaukana on mailman melu,
Kaukana sen taisto, kilvoittelu.
Meitä saavuttaa ei voi sen myrskysää,
Armas, autuas on hetki tää!
Itämainen tarina kertoo —
Itämainen tarina kertoo
Tähden syttyvän taivaallen,
Joka kerta kun mailmaan tänne
Pieni syntyvi lapsonen. —
Säteillen sun tähtes kun tuikki
Minun usmana vielä ui,
Sinun siellä loistossa seilas,
Minun syrjässä kirkastui.
Ja ne sinilaella siellä
Toinen toisensa sivuutti;
Radat niiden loitolla kulki,
Kunnes kerran ne läheni. —
Niinp’ on käynyt meidänki täällä
Elonlaaksoa kulkeissa,
Sinä mailman melskeissä liikuit,
Kodin nurmella leikin ma.
Enkä tiennyt sinusta silloin,
Sua nähnyt en milloinkaan,
Eikä soinut äänesi mulle —
Ventovieras sa olit vaan.
Sitten kerran talvisen illan
Hämärissä me tavattiin —
Hetki lyhyt — mut ei se meiltä
Joudu konsana unhoksiin.
Ja sa heitit melskehet mailman,
Ristiaalloista riensit sen,
Kuni rauhan tyynehen rantaan
Tulit suojahan koivujen.
Silloin alkoi talvinen hanki
Kevätkukkia nostattaa,
Mailma soi ja säteili meille,
Kaikk’ ol’ armasta, ihanaa. —
Mutta myöhään, liiaksi myöhään
Yhteen tähtemme osuivat;
Ken ei usko onnehen, siltä
Kukat kuihtuvi kauniimmat.
Koivun juurella.
Me koivun juurelle istuttiin
Vihantain oksien alle,
Ja koivun latva se huminoi
Ja rastaan laulu se sieltä soi
Armaalle kuuntelevalle.
Ja silloin kerroit sa minulle
Elosi synkeän tarun,
Sen kuinka kuihtuivat kukkaset,
Sen kuinka murtuivat toivehet
Pakosta kohtalon karun.
Ma sua ääneti kuuntelin
Ja sielun silmälle aukes
Elämän kalsea onteluus,
Ja kolkko, pimeä pohjattuus,
Sun johon onnesi raukes.
Kevättä luonto se soitteli —
Mun kaiho painalsi mieltä.
Sun synkkää taruas kuunnellen
Myös oman kuuntelin sydämmen
Suruisen armasta kieltä.
Kun Luojan päivyt se kevään toi,
Niin järvet jäistä ne irkos,
Viritti lintuset laulujaan,
Maa nuori nostatti kukkiaan
Ja koko luonto se virkos.
Sun elos’ synkeä tarina
Keväimen herätti mulle,
Herätti kukkaset laulujen —
Mut niiss’ on kastetta kyynelten
Ja hiljaa soipi ne sulle.
Lumohetkinä.
Lumohetkinä kahden kun istutaan
Minä katselen hiljaa sua.
Näen kunnian kaartavan otsaasi
Ja se tenhoo niin jalosti mua,
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!
Sinun henkeäs hienoa kuvastaa
Silmäs säihkyvä sinisyvyys,
Jalo luonne se kirkasna kimmeltää,
Jalo luonne ja syömmen hyvyys.
Ja ma vaikenen,
Pyhä on
Silloin miel’ala sydämmen.
Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus,
Luopi sieluhun kirkkaan valon.
Miten suuri on hän, joka kaiken loi,
Hyvän ihmisen loi ja jalon!
Häntä aavistan,
Kun ma nään
Kasvos ilmehen kirkkahan.
Lumohetkinä kahden kun istutaan,
Minä katselen hiljaa sua,
Näen valmihin ihmisen eessäni
Ja se tenhoo niin jalosti mua.
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!