ALKULAUSE

Jos olette lukeneet erään paksun, lukuisilla kuvilla kaunistetun
kirjan, jonka nimi on ”Herra Hänen elämänsä ja mielipiteensä Kenonen.”,
niin olette jo saaneet jonkinlaisen, vaikka tosin yksipuolisen kuvan
meidän henkevän perheemme toimeliaasta elämästä. Mainitun kirjan on
— nähtävästi isäukkomme viittausten mukaan — kirjoittanut herra
Tiitus, mutta kaikesta näkyy, että herra Tiitus on ollut vain suuna,
isäukon ollessa säkkinä, ja kun on ollut sellainen säkki, niin ei
voinut muuta odottaakaan kuin että kirjassa puhuttaisiin melkein
yksinomaan vain isästä ja hänen urotöistään. Isäukko on liikemies
selkänikamiaan myöten, ja on aina osannut tehdä reklaamia itsestään.
Meistä pojistaan on hän antanut kirjassaan puhua vain ohimennen ja
silloinkin tavallisesti ylimielisessä äänilajissa, ja muutenkin on
koko kirja niin täynnä ukkoa itseään, että muiden on vaikea päästä
siinä kääntymäänkään. Tuntuu melkein siltä kuin olisi isäukko pelännyt
poikiensa loiston himmentävän hänen oman valonsa ja koettanut siitä
syystä tunkea meidät niin syrjään kuin mahdollista.

Kirjan ilmestymisen jälkeen oli isä olevinaan vihainen sen
kirjoittajalle ja väitti kirjoittajan tahtoneen luoda hänestä
irvikuvan, lisäämällä hänen luonteeseensa naurettavia piirteitä,
mutta itse asiassa oli ukko niin, ylpeä ja mielissään kirjasta,
että tuskin malttoi pysyä kengissään. Hän osti meille jokaiselle
oman kirjamme ja oli hyvin tyytyväinen, milloin näki meidän sitä
lukevan tai olevan lukevinamme, mutta jos hän huomasi, ettemme olleet
päiväkausiin sitä avanneetkaan, alkoi hän haukkua meitä ja sanoi,
että me tuhlaamme kaiken aikamme turhuuteen ja koirankonsteihin,
emmekä välitä henkemme jalostamisesta ja kehittämisestä enempää kuin
pitkäkärsäinen maatiaissika kolmannen asteen trikolometriasta. Me
kysyimme, mitä kolmannen asteen trikolometria on, mutta silloin tuli
isä kärttyisäksi käskien meidän pitää suumme kiinni. Isä höystää hyvin
mielellään puhettaan vieraskielisillä ja tieteellisillä sanoilla ja
puhelee niin oppineesti kuin yliopiston professori taikka apteekkarin
juoksupoika, mutta jos me häneltä kysymme, mitä sanat merkitsevät, niin
alkaa hän haukkua meitä taikka sanoo, ettei niille ole vielä keksitty
suomenkielisiä vastineita.

Kun isäukon elämäkerta oli ilmestynyt, olivat kaikki tuttavat pojat
sitä mieltä, että meille oli siinä tehty vääryyttä, ja lopuksi oli
minun pakko nuorempien veljieni ja muiden poikain painostuksesta lähteä
pyytämään sen kirjoittajalta, että hän kirjoittaisi edes pienenkin
kirjan meidän poikien elämästä.

Kun minä soitin kirjailijan ovelle, niin tuli hän itse avaamaan ja
oli vihaisen näköinen ja pisti 50 pennin rahan kouraani ja kysyi,
luulinko minä häntä pankkiiriksi, kun juoksen joka tunnin päästä
kerjäämässä hänen ovellaan. Minä sanoin silloin, että minähän olen
Kenosen Napoleon, jolloin kirjailija kysyi, kuinka isä jaksaa, ja käski
minun käydä sisään ja kuivata huolellisesti jalkani oven edessä olevaan
mattoon.

Puhuttuani asiani katsoi kirjailija minuun vähän pitkään ja ikäänkuin
ihmeissään, ja minä aloin jo pelätä, että hän vaatisi minulta takaisin
sen 50 pennisen ja ajaisi minut ulos. Mutta sitten hän sanoi, että
ajatus ei kyllä ehkä olisi hullumpi, mutta ettei hänellä nyt missään
tapauksessa ole ainakaan kahteen vuoteen aikaa ryhtyä sellaista kirjaa
kirjoittamaan. Minä huomautin, että me kasvamme kahdessa vuodessa
melkein aikamiehiksi, ainakin me vanhemmat pojat, ja kirjailija
kysyi silloin, kuinka vanha minä sitten olen. Vastasin olevani jo
neljäntoista vanha, ja sitten nousi kirjailija ja sytytti savukkeen,
huomaamatta kuitenkaan tarjota minulle, ja alkoi kävellä pitkin askelin
edestakaisin huoneessa, katsahtaen silloin tällöin tutkivan näköisesti
minuun, niin että aloin jo melkein tuntea oloni tukalaksi.

Sitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja kehoitti minua itseäni
kirjoittamaan kirjan meidän elämästämme. Varmaankin arvasi hän samalla
ajatukseni, koska lisäsi, että oikeinkirjoitustaitoni mahdollisesti
olisi niin ja näin, mutta että hän korjaisi kyllä pahimmat
oikokirjoitusvirheet ja koettaisi saada kirjalle kustantajan.

Minä lupasin yrittää, ja tässä on nyt sen kirjan ensimmäinen osa.
Siitä on minulle ollut hirveän paljon työtä ja vaivaa, ja se on
ollut tehtävä salassa isäukolta, jolle tämä kirja tulee täydellisenä
yllätyksenä. Olisi hauskaa nähdä isäukon naamaa, kun hän älyää tämän
kirjan kirjakaupan ikkunassa. Jos siinä saisi hänestä näpätyksi
silmänräpäysvalokuvan, niin minä luulisin sen postikortin tekevän hyvin
kauppansa.

Kunnioittaen:

Napoleon Bonaparte . Kenonen

I

Eräänä päivänä tuli isäukko kaupungilta kotiin niin juhlallisen
näköisenä kuin olisi hän ollut jättämässä konkurssianomuksensa.

Sitten hän avasi sanaisen arkun ja sanoi, että häntä oli pyydetty
puhujaksi Katinhännän valistusseuran iltamaan kahden viikon perästä.

— Et suinkaan sinä vain lupautunut? kysyi äiti levottomana.

— Häh? kysyi isä. — Luuletko, etten minä osaa puhua? Luuletko sinä,
että puhuminen on niin suuri konsti? Papukaijakin osaa puhua.

— Mitä sinä sitten aiot puhua? Halkokaupoistasi vai? kysyi äiti.

Isä punastui tukanrajaansa myöten, näytti pureskelevan jotain ja
vastasi sitten:

— Mitäs pahaa siinä olisi? Mutta osaan minä puhua muustakin. En minä
niin pölhö ole kuin sinä luulet. Minusta olisi voinut tulla hyväkin
puhuja, jos olisin sille alalle antautunut, sillä minä luulen, että
minulla on luontaisia taipumuksia, samoinkuin sillä Sikasen akalla
minun kotikylässäni nuoruuteni päivinä. Se oli semmoinen akka puhumaan,
etten minä ole moista sittemmin kuullut, vaikka olen Helsingissä jos
muuallakin kuullut hyvinkin eteviä ja kuuluisia puhujia. Se akka —
se oli muuten vain semmoinen tavallinen mökkiläisen akka, eikä edes
lihavakaan — ei muuta tehnyt kuin kävi kyliä, joi kahvia ja puhui.
Ja vaikka se puhui viisi sanaa samassa ajassa kuin muut kaksi, ei
se sittenkään koskaan kunnolla loppuun päässyt. Kuollessakin siltä
jäi sana kesken. Kahdesti se yritti saada sen sanotuksi, mutta liekö
sattunut joku pitempi ja monironkelisempi sana, kun ei jaksanut loppuun
asti sitä viedä. Jos se akka olisi elänyt tähän aikaan ja tullut
valituksi eduskuntaan, niin olisi siitä vissiin tehty viikon perästä
ministeri, jotta muutkin olisivat saaneet eduskunnassa suun vuoroa.

Minä en ole ruvennut puhumista harjoittelemaan siitä syystä, ettei se
oikein kannata elinkeinona. Mutta koska minulta on pyydetty puhetta
Katinhännän iltamaan, niin puhutaan sitten. Kyllähän aina puhua
voi, kun kerran on jotain muutakin päässä kuin hiukset ja hilsettä.
Juhlatoimikunta pyysi, että puhuisin vaikka itsestäni, mutta se on
minusta niin vastenmielistä. Jos puhuisi itsestään, niin joutuisi siinä
melkein väkisin kehumaan itseään, ja omalla kiitoksella on minusta aina
ollut vähän semmoinen pahanhajuinen löyhkä. Tämän takia mieluummin
puhun yleisistä asioista, politiikasta ja sen semmoisesta, mistä
yleisölle tekee hyvää kuulla rehellisiä mielipiteitä semmoisen miehen
suusta, joka uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi, vaikka se siinä sitten
repeäisikin.

Isä hieroi nenäänsä ja lisäsi:

— Luultavasti minä annan myöntävän vastauksen.

Ja myöntävän vastauksen hän antoikin.

— Napoleon saa tulla mukaan, lisäsi hän. — Minä teen puheen
pidettyäni suuren kesämatkani, ja pojalle tekee hyvää tutustua
isänmaansa luontoon sekä elinkeinoihin.

Luulen, ettei isä olisi ottanut minua mukaan maksustakaan, jos hän
olisi etukäteen ollut selvillä matkan vaiheista ja minun heräävistä
kirjallisista harrastuksistani.

II

Juna vihelsi ja lähti. Hauska Helsinki jäi taaksemme. Kovaluontoinen,
vahva ja mistään inhimillisistä tunteista välinpitämätön veturi raahasi
nyt minua kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä oli siis olevinaan sen
n.s. huvimatkan alkua. Isä oli lähtenyt ”kesämatkalleen” tutustuakseen
isänmaansa luontoon ja elääkseen siinä sivussa ilmaiseksi parhaan
kesäkauden sukulaistensa ja tuttaviensa vieraana ja kustannuksella,
ja uhkauksensa mukaan oli hän ollut niin kohtelias, että oli ottanut
minutkin mukaansa. Hän oli jo etukäteen huomauttanut minulle, kuinka
suuren ja ansaitsemattoman kunnian hän täten oli minulle osoittanut.
Jos hänen poikansa olisivat paksupäisempiä, niin olisin minäkin ehkä
ottanut hänen sanansa täydestä todesta, mutta minä en ole mikään aasi.
Tiedän, että isäukko jo talvella oli neuvotellut äidin kanssa minun
lähettämisestäni maalle jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse, joka
panisi minut kovaan maatyöhön. Isäukko tuntuu olevan sitä mieltä,
että se tekisi hyvää minun kasvatukselleni ja luonnonlaadulleni,
mutta minä satun olemaan toista mieltä. Minä olen syntynyt vapautta
rakastavan kansan keskuudessa uljaassa Pohjolassa, enkä siis ole
mikään mustanaamainen neekeripoika, joka voidaan myydä orjaksi enimmän
maksavalle käteistä rahaa tai kolmen kuukauden vekseliä vastaan. Isä
on kyllä kehittynyt teeskentelytaidossa, mutta en minäkään ole mikään
puupää. Minä tiedän, ettei isä ole ikinä tehnyt kovaa maatyötä eikä
tule sitä koskaan tekemäänkään, joten hän on jäävi arvostelemaan
sen vaikutuksia, mutta minulla on siitä viime kesälomaltani sen
verran kokemusta, että tiedän sen sopimattomaksi minunlaiselleni
hentorakenteiselle pojalle, joka on kasvanut suurkaupungin
hienostavassa ilmakehässä niinkuin arka orvokintaimi puutarhurin
lasikattoisessa kasvilavassa. Olen kuitenkin olevinani niinkuin en
mitään aavistaisi. Tulevaisuus saa sitten näyttää, kumpi tässä pelissä
on korttinsa taitavammin hoitanut, isäkö vai minä.

Näissä mietteissä istuin kolmannen luokan vaunun kovalla penkillä
— isä, kuvaavaa kyllä meidän suhteellemme, matkustaa itse toisessa
luokassa komeasti kuin kansanedustaja, mutta ostaa pojalleen ja nimensä
ja omaisuutensa perijälle kolmannen luokan piletin. No, minä tulen
sen kyllä sopivassa tilaisuudessa muistamaan. Kansanvaltaiselta ja
vapaamieliseltä mieheltä, jollainen isä väittää olevansa, on tämmöinen
menettely hieman omituista.

Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen,
herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli
kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli
oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä
arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.

Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja
suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani
sekä menetellä olosuhteiden mukaan.

Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja
kysyi:

— Onko nuori ystäväni pelastettu?

— En, herra, vastasin minä nöyrästi.

Mustatakki tuijotti minuun säälivästi, ikäänkuin olisi hänen surullinen
velvollisuutensa antaa minulle kalanmaksaöljyä. Sitten hän huokasi:

— Eikö herätys ole vielä etsinyt nuorta ystävääni?

— Ei, herra, sanoin minä alakuloisesti ja loin katseeni maahan.

Mustatakki istuutui viereeni penkille ja pyyhki hikeä naamaltaan
suureen, likaiseen nenäliinaan. Sitten hän sanoi:

— Varmaankin nuori ystäväni erehtyy. Eikö nuori ystäväni joskus tunne,
että jossakin hänen läheisyydessään on joku, joka ikäänkuin kutsuu
häntä luokseen, joku, joka haluaisi, että nuori ystäväni antautuisi
hänelle...?

— Kyllä, herra, myönsin minä matalalla äänellä. — Kyllä minusta
välistä tuntuu juuri semmoiselta.

— Siinäpä se! huudahti mies iloisesti, ikäänkuin olisi hän löytänyt
kultaisen kaksikymmenmarkkasen permannolta. — Siihen minä juuri tahdon
tulla! Tietääkö nuori ystäväni, kuka se on, joka silloin vetää häntä
puoleensa ja minkätähden hän sen tekee?

— Kyllä, vastasin minä. — Se on isäukko, joka haluaisi antaa minulle
selkään.

Mustatakkinen mies näytti kieltämättä sellaiselta, kuin olisi
hän odottanut jotakin muuta kuin tätä aivan luonnollista ja
totuudenmukaista vastausta. Hän oli siunaaman ajan vaiti, ja huokasi
sitten, ennenkuin jatkoi:

— Etkö tiedä, keneen sinun isäsi turvaa, kun vaarat ja onnettomuudet
häntä uhkaavat ja kun hän on suuressa tuskassa?

— Isä soittaa poliisille, vastasin minä typerännäköisenä. — Isä
huutaa aina poliisia, kun hänelle hätä tulee, ja välistä huutaa hän
sitä, vaikka ei mitään hätää olekaan. Jos herra haluaa kuunnella,
niin minä kerron, miten isä kerrankin keskellä yötä vaivasi aivan
aiheettomasti passipoliisin meille sisään kolmanteen kerrokseen...

— En minä halua kuulla sellaisia kertomuksia, keskeytti mustatakkinen
mies murheellisella, mutta ei sentään vihaisella äänellä. — Minä
olisin halunnut puhella kanssasi korkeammista asioista, mutta sinulla
ei tunnu olevan alkeellisintakaan käsitystä näistä asioista, vaikka
näytätkin olevan hyvästä perheestä. Minä haluaisin todellakin puhua
isäsi kanssa sinun kasvatuksestasi.

— Hyvä herra, se käy kyllä päinsä, selitin minä kerkeästi. — Isä on
se paksu ja naamaltaan mursun näköinen herra, joka istuu tuolla toisen
luokan vaunussa. Varmaankin tekisi hänelle hyvää, jos joku kolkuttelisi
hänen omaatuntoaan, sillä minä pelkään, että hän aikoo tehdä tällä
matkalla sydämettömän petoksen erästä nuorta, turvatonta sukulaistaan
kohtaan.

— Onko... onko isäsi väkivaltainen luonne? kuiskasi mustatakki
epäröiden.

— Ei suinkaan, isä on pohjaltaan oikea lammas, vaikka hän on alussa
olevinaan vähän äkäinen. Hänelle pitää vain puhua kovalla äänellä...
hän on huonokuuloinen, vaikka ei tahdo sitä myöntää. Jos teillä
olisi myydä hengellisiä kirjoja, niin saisitte hyvät kaupat, sillä
isä ostaa aina hengellistä kirjallisuutta tukuttain, rauhoittaakseen
omaatuntoaan. Jos haluatte heti alusta saavuttaa isän luottamuksen,
niin lyökää häntä tukevasti olkapäälle ja kysykää, onko hän se
sama herra, josta junassa kerrotaan, että hän on tottunut panemaan
murtovarkaita pussiin. Isä on hieman turhamainen ja pitää siitä, että
häntä kehutaan...

— Jokaisella meistä on pienet omituisuutensa, keskeytti kolporttööri,
mutta minä luulen, että isäsi on hyvä ihminen. Menen heti hänen
puheilleen.

III

Hänen lähdettyään kysyi vastapäisellä penkillä istuva, keskusteluamme
kuunnellut vanhanpuoleinen mies:

— Miten sinun isäsi rosvoja pussiin pistää?

Kun en tahtonut olla epäkohtelias, niin kerroin koko tapauksen:

Siihen aikaan, jolloin minä vielä olin nuori ja kokematon, kohosi
lapsuuteni viattomalle sinitaivaalle usein musta pilvi, jolla oli
kädessään milloin viivotin, milloin mattojen tomutuskeppi ja milloin
nahkahihna. Tämä musta pilvi oli isäukko ja hänen kädessään oleva
esine oli se salama, joka tuosta pilvestä iski. Se iski tavallisesti
minuun. Voisinpa, poikkeamatta totuudesta, sanoa, että se iski melkein
aina minuun ja samaan paikkaan joka kerta. Se paikka oli kuin mikäkin
ukkosenjohdatin, joka aina veti salamat puoleensa.

Eräänä päivänä oli isä jo aamutuimaan pieksänyt minut jostakin aivan
turhanpäiväisestä asiasta. En enää muista, mikä se oli, mutta muistan,
että ukko oli ollut hyvin kiihtynyt ja että toimitus oli minusta
ollut tavallista ikävämpi. Toivoin, että eräs paikka minussa olisi
ollut koivun visasta tai jostakin muusta kovasta ja tunteettomasta
puulajista. Minulla oli kyllä tapana asettaa tarkoitusta varten
varaamani pohjanahkan palanen housujeni sisäpuolelle panssariksi,
milloin oli syytä otaksua tätä varokeinoa tarvittavan, mutta tällä
kertaa oli juttu otettu esille niin äkkiä, etten ollut ennättänyt
millään tavalla valmistautua.

Sitten kun isän käsi oli väsynyt, turvautui hän jalkaansa ja potkaisi
minut ulos ovesta ennustaen, että minusta tulee ulosottoapulainen
tai raastuvanoikeuden haastemies tai joku muu yhteiskunnan vihaama
olento. Koska tunsin kärsiväni vääryyttä, tein useita suunnitelmia
valmistaakseni ukolle jonkun epämiellyttävän yllätyksen, mutta mikään
niistä ei tuntunut käytännölliseltä. Isäukko on vanha, viisas ahven,
joka ei helposti tartu typerästi valmistettuun syöttiin. Aloin jo tulla
toivottomaksi, kun taivas samassa armahti minua ja lähetti tielleni
Hiskias-enon.

Hiskias-eno on jonkinlainen toisen luokan kauppanero jonkinlaisessa
toisen luokan kaupungissa Pohjanlahden rannalla, ja hän käy silloin
tällöin pääkaupungissa vähän hummaamassa eli hoitamassa liikeasioitaan,
niinkuin hän itse sanoo. Näillä pääkaupunkiretkillään on hän
tavallisesti meillä yötä.

Hiskias-eno tapasi minut aseman lähellä ja tarttui kaulukseeni
ja ravisteli minua tuokion, antaakseen minulle aikaa järjestää
ajatuksiani, ja sanoi sitten, että hänellä on paljon asioita
kaupungissa, niin että hän ei oikein ennättäisi käydä meillä ennenkuin
lähtee liiketuttaviaan tapaamaan, mutta että hän on aikonut tulla
meille yöksi. Hän sanoi tietävänsä, että minulla on aina omat portin ja
ulko-ovien avaimet taskussani, ja pyysi saada ne lainaksi.

En olisi mielelläni luovuttanut avaimiani, mutta eihän siinä muukaan
auttanut, ja eno pisti avaimet taskuunsa ja pyysi minua sanomaan isälle
ja äidille terveisiä, ettei häntä tarvinnut odottaa, jos hän sattuisi
viivähtämään vähän kauemmin. Hän tulisi kyllä omia aikojaan sitten kun
ennättää, ja menisi vierashuoneeseen nukkumaan.

Minä tulin kotiin vasta päivällisajaksi, mutta en muistanut puhua
Hiskias-enosta mitään. Myöhemmin illalla minä sen sitten muistin,
mutta arvelin, ettei minun sopisi jättää niin kiitollista tilaisuutta
käyttämättä, ja aloin sentähden jutella viimeaikaisista lukuisista
murtovarkauksista. Näin, että isäukko alkoi höristellä korviaan, ja
kun sitten kerroin, että viime yönä oli varas tunkeutunut väärällä
avaimella erääseen meidän talon viereisessä portaassa olevaan asuntoon
ja ilmaisin pelkoni, että piakkoin olisi meidänkin vuoromme joutua
ryövärien saaliiksi, niin tuli ukko kovin levottomaksi ja sanoi, että
Ranskanmaassa on jotakin mätää ja meidän maassamme myöskin, kun ei
hallitus kykene turvaamaan rauhallisille kansalaisille kuuluvaa lain
suojaa.

Äiti hymähti vähän pilkallisesti ja sanoi, ettei ainakaan isän tarvitse
pelätä mitään, hän kun on aina kehunut urhoollisuudellaan ja suurilla
käsivoimillaan, johon isä vastasi, että avoimessa ja rehellisessä
taistelussa hän kyllä ottaa pehmittääkseen vaikka kokonaisen
rosvojoukon, mutta pimeässä hiipivää kavalaa lurjusta vastaan on
rohkeinkin mies turvaton. Minä sanoin silloin, että jos minä olisin
aikamies, niin ryhtyisin minä väijymään varasta oven sisäpuolella,
ja kun rosvo olisi päässyt sisään, niin hyökkäisin takaapäin hänen
kimppuunsa ja pujottaisin säkin hänen päähänsä ja tekisin lurjuksen
sillä tavoin taisteluun kykenemättömäksi.

Isä irvisti halveksivasti ja sanoi, että jos minä olisin aikamies, niin
hyppäisin minä ulos ikkunasta varkaan sisään tullessa ja katkaisisin
molemmat koipeni ja toisen puolen kylkiluistani. Isäukko sanoi, että
kyllä hän neuvomattakin tietää, mitä on tehtävä silloin kun ratkaiseva
hetki saapuu.

Minä en vastannut mitään isän pistopuheisiin, mutta vähän myöhemmin
kuulin isän keittiössä tiedustelevan jotakin tyhjää jauhosäkkiä, ja
silloin tuli minulle niin omituisen hyvä olo.

Päätin pysytellä valveilla odottamassa Hiskias-enon tuloa, voidakseni
olla avuksi enolle, jos hänelle hyvin hullusti rupeaisi käymään, mutta
eno viipyi tapansa mukaan niin kauan, että minä väkisinkin nukahdin.

Heräsin aamuyöstä kauheaan rytäkkään.

Eno oli tullut kotiin aika sumussa ja koettanut saada avainta
amerikkalaiseen eteisoven lukkoon, kun isäukko oli kuullut rapinaa
ovelta ja hyökännyt tyhjä vehnäjauhosäkki aseenaan enon kimppuun sekä
pujottanut karjuen ja apua huutaen säkin enon päähän juuri kun eno
vihdoinkin oli onnistunut saamaan oven auki. Samalla oli äiti avannut
ikkunan ja huutanut poliisia.

Eno oli ehkä jonkin verran hämmästynyt tällaisesta vastaanotosta ja
luullut joutuneensa erehdyksessä väärään paikkaan ja ryövärien luolaan.
Sillä hän potki ja huitoi ympärilleen kuin hullu ja saikin annetuksi
isälle muutamia aika muksuja, vaikka hänen päänsä olikin säkissä.
Niistä isä vasta oikein julmistui ja kaatoi enon maahan ja sitoi säkin
suun hänen kaulaansa, niin että eno ehkä olisi kuristunut, elleivät
hänen kovat kauluksensa olisi pelastaneet häntä. Sitten sai isä enon
vatsalleen ja istuutui kahdareisin hänen selkäänsä ja leipoi häntä
aikalailla nyrkeillään, huutaen koko ajan apua, vaikka eno ilmeisesti
olisi ollut enemmän avun tarpeessa.

Minä en ehtinyt paikalle selittämään väärinkäsitystä, ennenkuin poliisi
oli ennättänyt tunkeutua sisään.

Kun enon kädet oli lujasti köytetty selän taakse, riisuivat poliisi ja
isä säkin hänen päästään. Eno oli kasvoiltaan aivan valkoinen, josta
päättäen säkin pohjalla oli vielä ollut vähän vehnäjauhoja.

Isä ja äiti hämmästyivät aikalailla, tuntiessaan murtovarkaan enoksi.
Poliisi päästi enon kädet vapauteen ja lähti naureskellen tiehensä.

Sitten alkoi eno selittää asiaa, ja selitettyään sitä jonkin aikaa
myöskin omasta puolestaan alkoi isäukko etsiä nahkahihnaansa ja minua.

Hihnan hän löysi, mutta ei minua. Minä nimittäin olin arvellut, että
enempi läsnäoloni olisi tällä kertaa tarpeeton ja olin poistunut
poliisin mukana.

Minun avaimeni otettiin takavarikkoon, niin että minun täytyi
teettää itselleni uudet avaimet, mutta niitäpä minä en sitten enää
lainannutkaan kellekään.

IV

Lopetettuani kertomuksen vallitsi vaunussa jonkin aikaa jollain tavoin
ristiriitainen tunnelma. Muutamat matkustajat nauroivat ja sanoivat,
että meillä mahdetaan viettää ihanteellista perhe-elämää, mutta jotkut
toiset katselivat minua hieman epäystävällisesti. Eräs lihava rouva
huokaili ja keinutteli yläruumistaan ja sanoi nuorison villiytyneen
kuluneina sotavuosina aivan hirvittävästi, ja eräs toinen, laiha rouva,
jolla oli silmälasit, sanoi, että kaikki riippui kasvatuksesta, ja
että on verraten hyviäkin perheitä, joissa ei ymmärretä järkiperäisen
kasvatuksen alkeitakaan.

Muuan tuiman näköinen, keski-ikäinen mies ilmoitti, että jos minä
olisin hänen poikansa, niin pieksäisi hän minut niin että takapuoleni
olisi korea kuin leppäkertun selkä.

Olin juuri vastaamaisillani jotakin tilaisuuteen sopivaa, kun
mustatakkinen samassa palasi takaisin meidän vaunuumme.

Näin heti, että hän oli saanut selkäänsä. Hänen toinen korvallisensa
punoitti kuin kukon heltta, ja hänen kauluksensa oli revitty,
jotapaitsi hänen mustan kauhtanansa takapuolella oli tomuinen
kengänpohjan kuva, niin että hänen poistumisensa isän vaunusta lienee
ollut vauhdikkaampi kuin hänen sinne menonsa.

Kysyin häneltä, oliko hän saanut kolistelluksi isäukon omantunnon
hereille ja myydyksi paljon ylentävää kirjallisuutta, mutta
kolporttööri katsoi minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin minäkin
jollakin tavoin ollut syypää hänen vastoinkäymiseensä, ja sanoi, että
minun isäni on Belialin lapsi, ja että Sodomalla Gomorralla ja on oleva
helpompi viimeisenä päivänä kuin meidän perheellämme. Ajatellessani
isäukon tunteita ja miltä hänen naamansa mahtoi näyttää, kun mustatakki
läimäytti hänen olkapäälleen ja alkoi huutaa hänen korvaansa varkaiden
pussiin pistämisestä ja sitten saarnata hänelle parannuksesta ja
mielenmuutoksesta, en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Kolporttööri näytti luulevan, että minä nauroin hänelle, ja sanoi, että
mahtoi se olla kauhea perhe, jossa isä on raakalainen ja pakana ja
pojat mielipuolia, mutta silloin suutuin minä perheen kunnian puolesta,
jota meidän suvussa on aina totuttu pitämään pyhänä ja ylevänä asiana,
ja vastasin, ettei meidän suvussa ole mielipuolia, koska mielipuolet
potkaistaan siitä ulos, niin että kengänkuva jää hännän alle, ja
vaipuvat sitten kolporttööreiksi, jolloin toiset matkustajat rupesivat
nauramaan ja kolporttööri lähti seuraavaan vaunuun uhaten vaatia
junailijalta, että isä ja minut ajettaisiin pois junasta.

Meidän keskustelumme oli vaikuttanut virkistävästi yleiseen tunnelmaan
vaunussa, enkä tiedä, mikä minua oikein riivasi, mutta kun näin
yleisen mielenkiinnon kohdistuneen isäukon persoonaan, niin tunsin
voittamatonta halua lisätä sitä, ja sanoin, että isällä on kaikenlaisia
salaperäisiä hommia. Hän matkustaa usein, ilmoittamatta matkansa
päämäärää edes lähimmille, huolestuneille omaisilleen, ja hänellä on
aina mukanaan suuri, salaperäinen kapsäkki, jota hän kotona säilyttää
lukitussa komerossa, minkä avaimen hän pitää lukitussa pöytälaatikossa.
Pöytälaatikon avainta hän taas säilyttää liivintaskussaan. Lisäsin,
etten ollut varma siitä, säilyttikö hän pöytälaatikon avainta yöllä
päänalusensa alla, mutta ettei sekään tuntunut mahdottomalta.

Toiset matkustajat höristivät heti korviaan, sillä yleisöä viehättää
kaikki salaperäinen sekä käytännöllisessä elämässä että elävissä
kuvissa.

Pari turpean näköistä miestä alkoi keskustella matalalla äänellä
keskenään, ja minä kuulin sanan ”kommunistikuriiri”. Sitten kysyi
toinen heistä, tiesinkö mitään isäni valtiollisista mielipiteistä,
ja oliko hän koskaan puhunut vallankumouksesta ja köyhälistön
diktatuurista?

Minä sanoin, että jos vallankumoukset riippuisivat isän tahdosta, niin
olisi vallankumouksellisen ammatti epäedullisimpia ja vaarallisimpia
elinkeinoja, mitä ajatella saattaa, ja tulivuoren savutorven nuohoojan
ammatti paljon hauskempi ja turvallisempi. Turpeat miehet vaikenivat
silloin, mutta eräs kalpeakasvoinen kansalainen, jolla oli kankea
pystytukka, kysyi minulta, tiesinkö minä, mitä isällä oli kapsäkissään,
ja olinko nähnyt hänen koskaan panevan sinne tai ottavan sieltä
minkäänlaisia kiiltäviä metalliesineitä?

Vastasin, että olin todellakin nähnyt hänen sujauttavan matkalle
lähtiessään kiiltäviä tavaroita kapsäkkiinsä. Minä tarkoitin, vaikka
en tullut sitä nimenomaan sanoneeksi, isän parranajovehkeitä. Mitä
kalpeakasvoinen mies tarkoitti, sitä minä en kysynyt.

Junan pysähtyessä seuraavalle asemalle näin kalpeakasvoisen miehen
kiireesti nousevan paikaltaan ja menevän ulos vaunusta. Puolen minuutin kuluttua
herätti kaikkien meidän huomiota asemalaiturilta kuuluva
metakka, ja katsoessani ulos ikkunasta kuulin ja näin isän kapsäkki
kädessä ärjyvän poliisille ja parille siviilipukuiselle miehelle, jotka
näyttivät olevan yhtä mieltä poliisin kanssa, mutta vakavasti eri
mieltä isäukon kanssa.

Koska isä tuntui joutuneen jonkinlaiseen ahdinkoon lähdin minäkin
vaunusta, ollakseni hänelle avuksi, jos asiat näyttäisivät saavan
vakavan käänteen. Ulos tultuani rauhoituin kuitenkin kuullessani, ettei
isää syytetty murhasta eikä ryöstöstä eikä edes taskuvarkaudesta,
vaan että häntä epäiltiin vain väkijuomatrokariksi. Kun tiesin isän
viattomaksi tällaiseen rikokseen, rauhoituin heti ja asetuin lähistölle
seuraamaan tapahtumain kehitystä.

Isä huusi ja rähisi sekä sanoi vaativansa ankaraa rangaistusta
laittomasta vangitsemisesta, kun taas poliisi ja siviilipukuiset
koettivat rauhoittaa isää ja väittivät, ettei mitään vangitsemista
ollut tapahtunut, vaan että he vaativat vain isää avaamaan kapsäkkinsä.
Isä avasi vihdoin kapsäkkinsä, jolloin kävi selville, ettei siellä
ollut mitään luvatonta. Tämän kahakan aikana oli juna mennyt menojaan,
ja isä huusi nostavansa semmoisen jutun, että nurkat paukkuvat ja
tomu karisee käräjätalon katosta. Siviilipukuiset mutisivat, että
se oli isän oma vika, että hän jäi junasta, sillä jos hän olisi
vastustelematta avannut kapsäkkinsä, niin olisi hän hyvin ennättänyt
jatkaa matkaansa.

Sitten lähtivät siviilipukuiset kävelemään pois asema-alueelta, ja
isä käveli heidän perässään ja otti esille hopeisen savukekotelonsa
ja kysyi, eivätkö he haluaisi tarkastaa senkin sisältöä. Sitten otti
ukko kultakellonsa ja sanoi, että ehkä hän saa avata senkin, sillä
sen sisällä on merkillisiä värkkejä, joista hän ei ole päässyt hullua
hurskaammaksi. Silloin kääntyi toinen miehistä ja sanoi, että ellei
herra jätä heitä rauhaan, niin antaa hän herralle päin kuonoa, jolloin
isä kääntyi takaisin ja ilmoitti minulle, että hän on ruumiillisessa
vaarassa.

Palasimme takaisin asemalle, jossa meille ilmoitettiin, että
seuraava juna menee tunnin kuluttua, ja isä sanoi tekevänsä tästä
asiasta ilmoituksen ja välikysymyksen rautatiehallitukselle ja
valtioneuvostolle. Meidän odotellessamme seuraavaa junaa haukkui isä
aikansa kuluksi poliisia niin pontevasti, että järjestyksenvalvoja
lopuksi vetäytyi aseman takana olevaan puistoon eikä tullut sieltä
pois ennenkuin me olimme nousseet junaan, ja hänen paettuaan pisti isä
tuon tuostakin päänsä sisään pilettiluukusta ja huusi asemapäällikköä,
ja kun asemapäällikkö tuli, niin haukkui isä vuorostaan häntä niin
etevästi, että sitä oli ilo kuunnella. Isällä on hyvin rasvaisia
sanoja varastossaan, milloin hän sattuu olemaan voiton puolella,
ja tällä kertaa löi hän loistavasti kaikki entiset ennätyksensä.
Asemapäällikkökin taisi lopuksi tuskastua, koskapa hän ärjäisi,
että ellei isä pidä suutaan kiinni, niin heitättää hän isän ulos
odotussalista. Mutta kun isä tiesi, että poliisi piileskeli, niin ei
hän pelästynyt tätä uhkausta, vaan pisti taas päänsä pilettiluukkuun
ja sanoi, että jos poliisi näyttää nokkaansakaan tässä huoneessa niin
kauan kuin isä on siellä, niin käärii hän poliisin yhteen myttyyn ja
heittää hänet oven pielessä olevaan rikkalaatikkoon.

Sitten alkoi isä hyvin epäluuloisesti töllistellä minuun ja sanoi,
että jos hän pääsee selville siitä, kuka on tämän kirotun tapauksen
alku ja juuri, niin ryhtyy hän aivan erinomaisiin toimenpiteisiin.
Minä huomasin isän luulevan, etten minä ehkä olisi aivan ilman osuutta
tapahtumain kehitykseen, ja koska tällainen luulo olisi vaikuttanut
häiritsevästi meidän väleihimme tällä huvimatkalla niin katsoin
velvollisuudekseni ilmoittaa, että se junassa ollut mustatakkinen
kolporttööri oli uhannut toimitta isän ja minut pois junasta.

Silloin kääntyi isän viha minun onnekseni kolporttööriin, ja isä
alkoi kiroilla kolporttööriä ja sanoi toivovansa, että hän olisi
antanut kolporttöörille kaksi korvapuustia yhden asemesta. Isä
sanoi, että esiintymisestään ja puheistaan päättäen oli kolporttööri
mielipuoli, jonka ei pitäisi saada kulkea vapaudessa eikä vaivaamassa
matkustelevaa yleisöä. Minä olin samaa mieltä kuin isäkin ja sanoin,
että isä on suuri ihmistuntija. Isä tuli silloin vähän paremmalle
tuulelle ja sanoi osaavansa kyllä tuntea suden, vaikka sen yllä
olisikin lammasnahkaturkki. Isä kertoi aina vaistomaisesti vihanneensa
kolporttöörejä, jotka kiusaavat hengenkin pois ihmisestä, ja varoitti
minua koskaan rupeamasta kolporttööriksi. Minä lupasin koettaa aina
välttää tätä kiusausta, ja sitten tuli juna, ja me nousimme siihen.
Ellen erehdy, olivat asemavirkailijat mielissään siitä, että seuraava
juna sattui tulemaan niin pian.

Kun junailija tuli, kysyi isä, joka vielä seisoi vaunujen välisillalla,
antaen minulle ohjeita siitä, miten minun oli meneteltävä
ravintola-asemalla löytääkseni hänet, junailijalta, oliko junassa
mustatakkisia kolporttöörejä. Junailija vastasi kieltävästi, ja isä
katsoi junailijaa suoraan silmiin ja sanoi hänelle matalalla äänellä,
että kolporttöörit ovat viimeisten aikojen vitsaus, ja junailija mutisi
siihen jotakin epäselvästi ja jatkoi vaellustaan, luotuaan isään
silmäyksen, josta päättäen hän ei pitänyt isää aivan syyntakeisena.

V

Päästyämme jälleen junaan jatkoimme matkaamme entiseen tapaan, isä
mahtavasti toisessa luokassa ja minä vaatimattomasti kolmannessa. Jos
meidän rautatiellämme olisi neljäs luokka, niin olisi isä tietysti
ostanut minulle siihen piletin. Isä kyllä osaa pitää huolen omasta
arvostaan ja mukavuudestaan, mutta hän on aivan vanhanaikaisella
kannalla poikiinsa nähden. Hän ei ymmärrä ajan henkeä eikä nykyajan
nuorten vaatimuksia ja tunteita. Kun hän sitten joutuu kaikenlaisiin
ikävyyksiin, syyttää hän siitä aina meitä, etsien vähäpätöisiä raiskoja
meidän silmistämme ja huomaamatta suurta kurkihirttä, joka pimittää
hänen omaa näköään.

Matkustusta koskevissa asioissa esimerkiksi pitää isä arvolleen
alentavana kysyä neuvoa minulta, vaikka siitä voisi hänelle olla
joskus kouraantuntuvaa etua. Saattaisi luulla isän pitävän itseään
Kolumbuksena, joka löysi Austraalian.

Kerran oli isän luona käynyt eräs mies, jolla oli joitakin
liikeasioita. Lähtiessään meiltä kuulin hänen sanovan isälle, että jos
isä haluaa tehdä hänen kanssaan lopullisen sitoumuksen, niin olisi isän
parasta käydä hänen luonaan, ja olisi silloin matkustettava rautateitse
Muijalan pysäkille.

Sitten kului useita päiviä perjantaina, ja eräänä ähisi isä Turistin
ääressä ja haukkui sitä miestä, joka oli pyytänyt häntä käymään
luonaan. Isä sanoi, ettei hän muista sen osoitteesta muuta kuin että
siinä oli jotakin akkamaista. Jos isä olisi kysynyt minulta, niin
olisin heti voinut sanoa, että se oli Muijala, mutta isä ei kysynyt,
eikä häntä ole hyvä mennä pyytämättä neuvomaan, ei ainakaan minun.

Vihdoin huomasi isäukko Turistista Ämmälän nimen ja sanoi, että
siinähän se onkin, juutas! Mistä lienevät niin haljun nimen
keksineetkin!

Isä siis matkusti Ämmälään ja rupesi siellä kyselemään sellaista
ja sellaista maanviljelijää, mutta ei kukaan ollut siellä kuullut
sellaisesta puhuttavankaan. Isä väitti, että kyllä se täällä asuu, ja
alkuasukkaat vastasivat, ettei ainakaan tämä sukupolvi tiedä siitä
mitään. Silloin alkoi isä aavistaa olevansa väärillä jäljillä, ja
kun eräs ukko kysyi, oliko isä aivan varma, että hänen etsimänsä
henkilö oli ilmoittanut Ämmälän osoitteekseen, vastasi isä, ettei hän
halua ottaa valalleen mitään tässä valheellisessa ja petollisessa
yhteiskunnassa, mutta että hyvin akkamaisen paikan nimen se mies joka
tapauksessa oli ilmoittanut. Se ukko mietti vähän aikaa ja kysyi
sitten, oliko se Loviisa, ja isä vastasi, ettei se ollut Loviisa eikä
edes Kristiinakaan, niin akkamaisia kuin molemmat nimet olivatkin.

Ukko tuumi taas vähän aikaa ja kysyi sitten äkkiä, että eiköhän se vain
ollut Muijala?

— Muijala? Muijalahan se juutas olikin? huusi isä silloin ja kysyi
sitten, että missä se Muijala on?

Ämmälässä eivät tienneet varmaan sanoa, missä Muijala on, vaan
vakuuttivat, ettei se ainakaan Loviisan radalla ole.

Isä lähti ensimmäisellä junalla Ämmälästä Lahteen kiukkuisena kuin
vaapsahainen, osti Lahdesta Turistin, koska hän oli unohtanut entisen
Turistinsa kotiin, ja löysi vihdoin Muijalan Hangon tieltä.

Silloin isä vasta oikein suuttui, sillä Hangon rata oli jo kerran
ennenkin tehnyt hänelle kolttoset.

Joku vuosi takaperin oli nim. isä tuntenut pitkät ajat jonkinlaista
köhää kaulassaan ja rinnassaan ja alkanut pelätä keuhkotautia. Joku
oli neuvonut häntä matkustamaan Nummelan kuuluisaan parantolaan
tutkituttamaan itseään erikoislääkärillä. Isä olikin kirjoittanut
Nummelaan, ja oli sieltä saanut vastauksen, jossa hänet kutsuttiin
lääkärin vastaanottotunnille ylihuomiseksi

Isä otti selville, että Nummelan parantolaan mennään rantarataa myöten,
ja osti siis piletin Nummelan asemalle.

Nummelan asemalla alkoi hän kysellä Nummelan parantolaa parantolaan, jolloin
hänelle vastattiin, että kyllä täältä sinne matkaa tulee ja että
Nummelan mennään Röykän asemalta.

Silloin isä harmistui, niinkuin syytäkin oli ja huusi ympärillä
seisoville, että mitä petkutusta tämä sitten on ja miksi ei Nummelan parantolaa
ole rakennettu Nummelan asemalle, vaan johonkin hiiden
Röykkään?

Ympärillä seisovat kohottelivat housujaan ja huusivat vastaan, etteivät
he sitä tiedä eikä se ole heidän vikansa, ja isä kysyi, koska sinne
Röykkään juna menee takaisin?

Ympärillä seisova yleisö vastasi, että klo 5.54.

— Mutta minun piti olla lääkärin vastaanottotunnilla tänään klo 1,
huusi isä. — Mitäs siihen sanotte?

Asemayleisö ei siihen sanonut juuri sitä eikä tätä, vaan katseli
isäukkoa jonkinlaisella laimeahkolla osanotolla.

— Eikö täältä mene mitään junaa ennemmin? kysyi isä.

Asemayleisö myönsi, että tavarajuna menee kyllä aikaisemmin, mutta
siinä ei ole matkustajavaunuja.

Isä sanoi, että semmoiset tavarajunat, joissa ei ole matkustajavaunuja,
ovat 20:nnen vuosisadan häpeäpilkku, ja tiedusteli, eikö hän kumminkin
voisi päästä menemään siinä tavarajunassa.

Arvoisa yleisö vastasi nenäänsä hieroskellen, että se kai riippuu
junailijan myötämielisyydestä, mutta eihän mikään estä herraa
yrittämästä.

Isä sanoi, että tällä rataosalla tuntuvat vallitsevan papualaismaiset
olosuhteet, ja jäi sitten synkän näköisenä odottamaan tavarajunaa.

Kun tavarajuna vihdoin saapui asemalle, hyökkäsi isä junailijan
kimppuun ja vaati päästä mukaan. Junailija asettui haraamaan vastaan
sanoen, että kun tämä kerran ei ole matkustajajuna eikä edes
sekajunakaan, niin ei siihen voida ottaa matkustajia. Isä huusi, että
mitä se semmoinen on, ja junailija vastasi, että se on tavallista
porvarillista järjestystä.

Jonkin aikaa vallitsi siinä sellainen rähäkkä, että asema-alueen
varikset ja harakat hermostuivat ja lensivät pois koko paikkakunnalta.

Mutta isäukko on suuri diplomaatti, ja jos hän olisi antautunut
diplomaattiselle alalle, olisi hän varmaankin ulkoministeri taikka
joku lähettiläs ja kääntäisi puolelleen koko Euroopan huomion. Kun
hän huomasi, etteivät uhkaukset ja röyhkeys tässä vieneet toivottuun
tulokseen, muuttui hän äkkiä lauhkeaksi kuin lammas ja sanoi
mielistelevällä äänellä nyt vasta huomaavansakin, että herra junailija
on vanha tuttava, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä satu muistamaan,
missä ja milloin he ovat viimeksi tavanneet. Isä tarjosi junailijalle
parempia sikareitaan, niitä, joita hän itsekin polttaa ja jotka hän
säilyttää oikeanpuolisessa povitaskussaan. Vasemmassa taskussaan pitää
hän niitä huonompia sikareita, joita hän tarjoaa muille. Samalla kysyi
isä, kuinka vaimo ja lapset jaksavat.

Junailija otti pulskan, vatsavyöllä koristetun sikarin ja kiitti
kysymästä ja ilmoitti olevansa edelleenkin poikamies, ja sitten alkoi
isä valittaa kohtaloaan ja selitti olevansa aikansa lapsipuoli ja
olosuhteitten uhri. Junailija ei kehdannutkaan kieltää enää isältä
pääsyä junaan, ja isä pääsi tuon 29 kilometrin pituisen matkan takaisin
Röykkään junailijavaunussa. Isä ei ollut erikoisen hyvällä tuulella
päästessään Nummelan, mutta ei ollut oikein lääkärikään,
kun ei isä ollutkaan tullut määrätyllä vastaanottotunnilla. Sitten
tutki lääkäri isän keuhkot ja sanoi, että tuberkuloosi hänen
luullakseen pystyy ennemmin sarvikuonoon kuin isän tapaiseen
ruumiinrakennukseen.

Tällaisia kommelluksia voi isälle matkoillaan tapahtua, vaikka hän
esiintyykin kuin englantilainen loordi, joka on matkustanut maapallon
ympäri sekä myötä- että vastapäivään.

VI

Ennen rautatiematkamme loppua ennätin vielä osoittaa pienen
huomaavaisuuden isäukolle, mutta luulen, että jos isä olisi
aavistanutkaan minulla olevan jotain osaa taikka arpaa siinä asiassa,
olisi minulle koittanut eräs monivaiheisen elämäni raskaimmista
hetkistä.

Eikä minulla ollut edes panssarinahkoja mukanani.

Meillä pojilla on nimittäin varastossa ja helposti käsille saatavassa
paikassa kotona kaksi tieteellisellä tarkkuudella ja ihailtavalla
kätevyydellä soveliaaseen ja tarkoitustaan vastaavaan muotoon
leikattua pohjanahkapalasta, joita me nimitämme panssarinahoiksi.
Panssarinahkojen tarkoitus on vaikuttaa lieventävästi isälliseen
kuritukseen ja sen voimaan. Heti kun jollekin meistä ilmenee syytä
ruveta pelkäämään, että hänen peräsalonkinsa joutuu uudistamaan
vanhaa tuttavuutta isäukon rottingin kanssa, kiiruhtaa hän sisälle
ja sijoittaa panssarinahat niille kuuluviin paikkoihin housujensa
sisäpuolelle. Ne ovat varustetut oikein nauhoilla, että paremmin
pysyisivät paikoillaan. Minä luulen, että keskiajan ritarien panssarit
ovat kehittyneet tämänkaltaisista panssarinahoista. Kerran kun
isä ikävän tapansa mukaan tomuutti minun housujani niiden ollessa
jaloissani, ja minä kiljuin asianmukaisella innolla, jotta näytelmä
tuntuisi luonnolliselta, ähisi isä minua hosuessaan, että jos tämä
sauna tekee minulle kipeää, niin kyllä tekee hänellekin kipeää
ajatellessaan, että hänen omenansa ovat tippuneet meripeninkulman
päähän puusta. Minun täytyi silloin purra huuleeni estääkseni itseäni
purskahtamasta nauramaan, sillä minulle ei sillä kertaa tehnyt
vahingossakaan ensinkään kipeää. Isä nimittäin sattui hutkimaan hyvin
tasaisesti ja järkiperäisesti, niin ettei yksikään isku sattunut
sivulle eikä liian alas, vaan kaikki satoivat panssarinahkoihin
niinkuin pitikin.

Mutta erään toisen kerran, kun diplomaattiset suhteet isän ja minun
välillä katkesivat niin äkkiä, etten ennättänyt käydä panssaroitumassa,
oli minun kiljumiseni varmaankin paljon luonnollisempaa ja
vaikuttavampaa kuin edellämainitussa tapauksessa. Olen varma siitä,
ettei siinä ollut mitään pingoitettua ja teennäistä, niinkuin
teatteriarvostelijat sanovat, vaan että se kumpusi olemukseni
syvimmistä hetteistä. Myönnän avoimesti olleeni hyvin kiusallisessa
tilanteessa ja toivoin todellakin, että joku muu, esim. Ovelan Jullu,
olisi sillä hetkellä ollut minun housuissani. Minusta on sopimatonta,
että rangaistus seuraa tuomiota niin nopeasti, ettei tuomitulla ole
ensinkään aikaa järjestää yksityisiä asioitaan. Eduskunnan pitäisi
säätää semmoinen laki, ettei pieksämistä saa alkaa ennenkuin on kulunut
ainakin neljännestunti siitä, kuin tuomio on langennut. Toivon lukijan
voivan sen uskoa, kun vakuutan, ettei minun ollenkaan tarvinnut
pureskella sillä kertaa huuliani verille estääkseni itseäni nauramasta.

Kaiken kaikkiaan ovat nämä panssarinahat erinomainen keksintö. Minä
olen aikonut täysikasvuiseksi tultuani ottaa niille patentin ja ryhtyä
valmistamaan niitä tehdasmaisesti. Luulen voivani kääriä niillä
kokoon miljoonia paljon vähemmällä vaivalla kuin isäukko moninaisilla
ahväärihommillaan.

Niinkuin sanottu eivät nuo hyödylliset esineet olleet minulla mukanani
tällä matkalla, joten minun täytyi noudattaa varovaisuutta ja harkintaa
suhteessani isäukkoon.

Mutta kun Rautatiekirjakaupan myyjäpoika tuli meidän vaunuumme
ja kimakalla äänellä aloitti luettelon kaikista niistä kirjoista
ja sanomalehdistä, joita hänellä oli käteismaksulla myytävänä
matkustavalle tiedonjanoiselle yleisölle, sain taas pienen
aatteentyngän, ja minusta tuntui voiteen haaskaukselta olla sitä
käyttämättä.

Se oli hyvin pitkä, se pojan luettelo ja antoi hämmästyttävän kuvan
nykyisen kirjapainoteollisuuden tuotantokykyisyydestä, samalla kun se
antoi yhtä hämmästyttävän kuvan Rautatiekirjakaupan poikien tavattoman
pitkälle kehittyneestä muistista.

Kun poika oli pysähtynyt täyttääkseen tyhjentyneet keuhkonsa jälleen
ilmalla, kerroin minä hänelle, että toisen luokan vaunussa on
sellainen ja sellainen huonokuuloinen herrasmies, joka on rikas kuin
Kansallispankki ja sitäpaitsi suuri kirjallisuuden ystävä. Poika lähti
kiireesti etsimään isäukkoa, ja minä hiivin perässä katsellakseni
ovenraosta, kuinka hän suoriutuisi tehtävästään.

Kirjakauppapoika löysi isän vaikeuksitta ja alkoi kiljua hänelle
epistolaansa korvia särkevällä äänellä. Minä näin isäukon huitovan
käsiään, ikäänkuin olisi hän tahtonut karkoittaa näkymättömiä paarmoja
naamaltaan, mutta kun ei siitä ollut apua, avasi isä suunsa koko
laajuudessaan ja käski pojan mennä hiiteen. Poika ei kuitenkaan mennyt
hiiteen, vaan paukutti katkismustaan minkä ennätti, jolloin isä kääntyi
ympärillä istuvien puoleen ja kysyi, olisiko luvallista tarttua pojan
niskaan ja heittää hänet ulos ikkunasta. Eräs rauhallisen näköinen
herrasmies arveli, ettei se ole lain mukaista, johon isä vastasi, että
meidän lainsäädäntömme on vanhentuneella kannalla.

Sitten nousi isäukko ylös ja lähti lipettiin, mikä on hyvin harvinaista
niin sankarilliselta henkilöltä kuin isä on. Nähdessäni isän
kiiruhtavan sille ovelle päin, jonka raosta minä kurkistelin, juoksin
minä kiireesti takaisin vaunuuni ja aloin katsella ulos ikkunasta.

Isä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa
on piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne
Rautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä
millä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä.
Minä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut
Valtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan
ilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei
anna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan
yrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että
nämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi
automaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti,
jos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen
sanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on
arveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin,
että on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin
se, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon
hampaankoloonsa vastaista tarvetta varten.

Sitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella
minua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla
huutavan:

— Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä?

Isä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten
lukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se
on kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun
neuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia
luonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta
ja mikä leikkiä.

Samassa alkoivat jarrut jyrätä, juna hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi
ravintola-asemalle.

VII

Tämän esikoisteokseni käsikirjoitusta tarkastaessaan kysyi julkaisija,
ovatko tässä esitetyt tapaukset ja henkilöt tosia. Minä vastasin, että
tietysti, kuinka minä olisin voinut ruveta pistämään tähän mitään
omasta päästäni? Sitäpaitsi kun isäukko milloin liikkeelle lähtee,
niin kyllä siitä aina aihetta heruu, tarvitsematta paljoakaan omia
höysteitään mukaan pataan. Julkaisija sanoi silloin, että täytyy
muuttaa eräiden paikkojen ja henkilöiden nimiä sen verran, ettei niitä
voida tuntea, koska on sopimatonta ja tarpeetonta panna kirjaan, joka
ei ole mikään poliisipöytäkirja, eläviä ihmisiä semmoisina, että
naapurit ne heti tuntevat ja rupeavat töllistelemään. Sitten pyyhkäisi
hän ensimmäiseksi sen aseman nimen, jolle me pysähdyimme. Se oli
ravintola-asema, niinkuin jo sanottu.

Isä neuvoi minulle ensin kolmannen luokan ravintolan oven ja meni
itse toisen luokan ovesta sisään, mutta vähän ajan kuluttua tuli
hän hakemaan minua sanoen, että syödään nyt samassa pöydässä, koska
kuitenkin valitettavasti ollaan saman ruokakunnan jäseniä. Tässä äkkiä
heränneessä sukulaisrakkaudessa piili ilmeisesti jokin arvoitus, mutta
se selvisi pian, sillä toisen luokan ravintolan tarjoilupöydän edessä
seisoi kolminkertainen hyvin tiukka ihmismuuri, jota ukko nähtävästi
oli turhaan yrittänyt puhkaista.

Isä antoi minulle rahaa ja käski minun mennä ostamaan kaksi pihviä ja
voita ja leipää ja kaljapullon ja lasin maitoa.

Minä tein yrityksen tunkeutua ihmisten välistä, mutta kun se ei
onnistunut ja muuan talisilmäinen herra alkoi ärjyä, että mitä se
poika tuuppii, niin minä siirryin toiseen paikkaan ja kumarruin alas
sekä aloin kyynärpäitäni käyttäen pujoitteleitua jalkojen välitse ja
paltonhelmojen alitse. Tämä onnistui paremmin, sillä ihmismuuri on
aina alapuoleltaan hatarampi kuin yläpuoleltaan. Tuossa tuokiossa olin
minä päässyt tarjoilutiskin ääreen ja saanut mitä tarvitsin. Jotkut
kyllä murisivat, että mistäs sinä siihen ilmestyit, mutta minä vastasin
nöyrästi olleeni jo kauan olemassa tässä maailmassa, vaikka minua ei
pienuuteni ja hennon vartaloni takia ole yleisemmin huomattu. Sitten
pyysin takana seisovia tekemään tilaa ja päästämään minut pois, että
he itse pääsisivät minun paikalleni, ja heti oltiin minulle hyvin
avuliaita.

Isäukko alkoi syödä pihviään ja sanoi sen olevan niin sitkeän kuin
olisi se löydetty Tutankhamenin haudasta. Välillä mulkoili hän
suuttuneen näköisenä ihmismuuriin ja sanoi, että kyllä se oli toista
ennen aikaan tämä rautateillä matkusteleminenkin. Toisen luokan
matkustajilla oli niin hyvää tilaa, että saattoivat kukin ruveta
sohvalle pitkälleen milloin halutti, mutta nyt kaikki pikkukauppiaat
ja konttoristitkin matkustavat toisessa luokassa ja valittavat sitten
palkkojensa pienuutta. Isä tuntui olevan sitä mieltä, että olisi
määrättävä laki, jonka mukaan pilettiä ostettaessa olisi näytettävä
verokuittinsa, ja ettei niille, joiden vuositulot eivät nouse 60,000 markkaan,
saa myydä muita kuin kolmannen luokan pilettejä.

Sitten isä kiinnitti huomionsa siihen epäkohtaan, että kolmannen luokan
matkustajat junan pysähdyttyä asemalle hyökkäävät kuin susilauma toisen
luokan ravintolaan eivätkä tiedä ensinkään huutia, vaan asettuvat
läpipääsemättömäksi seinäksi tarjoilupöydän ääreen ja estävät laillisia
toisen luokan matkustajia pääsemästä oikeuksiinsa.

Eräs isän vieressä istuva mies, joka söi maitoa ja voileipää ja
muutenkin näytti kolmannen luokan matkustajalta, sanoa tokaisi
siihen, että on se sentään hyvä, että kansanvaltaisuudesta on vielä
edes sen verran rippeitä jäljellä, että köyhänkin raha kelpaa siinä
kuin rikkaankin. Isä mullisti heti häntä kohti yhden masentavimpia
silmäyksiään, jota toinen ei kuitenkaan huomannut, ja hönkäsi kyllä
tietävänsä, ettei köyhyyttä voi pitää minään varsinaisena rikoksena,
johon olisi lain ankaruutta sovellutettava, mutta ettei se hänen
mielestään myöskään ollut mikään erityinen ansio, jonka pitäisi
oikeuttaa köyhimykset saamaan sellaisia etuja ja oikeuksia, mitkä
luonnostaan kuuluvat rikkaille. Isäukko huokasi hurskaasti, että se on
Jumalan tahto, että maailmassa pitää olla köyhiä ja rikkaita.

Voileipää syönyt mies oli jo lähtenyt, luotuaan isään vihamielisen
silmäyksen ennättämättä kuulla isän jumalisia loppusanoja, mutta nyt
puuttui puheeseen laihahko, harmaapartainen ja silmälaseja käyttävä
herra, joka joi teetä ja luki sanomalehteä pöydän toisella puolen.

Tämä herra kohotti kohteliaasti hattuaan ja pyysi anteeksi, että
tuntemattomana sekaantuu keskusteluun, mutta hän sanoi aina
mielenkiinnolla kuuntelevansa henkilöä, jolla on esitettävänä
itsenäisiä mielipiteitä, jotka ovat niin harvinaisia nykyaikoina.

Isäukko kumarsi vuorostaan kohteliaasti ja vastasi aina mielihyvällä
vaihtavansa ajatuksia oppineitten ja sivistyneitten ihmisten kanssa,
koska tällaiset keskustelut avartavat näköaloja kummallekin puolen,
ja harmaapartainen herra sanoi, että hän oli sattunut kuulemaan
isän lausunnon, ettei toisen luokan rautatiepilettejä olisi myytävä
muille kuin sellaisille henkilöille, jotka voivat todistaa maksavansa
veroa vähintään 60,000 markan tuloista. Vieras herra myönsi, ettei
periaate sinänsä ehkä ollut hullumpi, sillä estäisihän se ihmisiä
matkustelemasta yli varojensa, ja kun yhteiskunta ja valtio niin
monella muullakin tavalla sekaantuvat ihmisten yksityisiin asioihin,
niin miksikäs ei tälläkin tavoin, varsinkin kun se tapahtuu
tarkoituksessa pakoittaa ihmisiä säästäväisyyteen. Hän halusi
kuitenkin huomauttaa, etteivät tällaisille tuloille ole onnistuneet
pääsemään esim. lyseon vanhemmat lehtorit, joitten joukossa on paljon
filosofian tohtoreitakin, kaikkien muiden ollessa maisterin tutkinnon
suorittaneita. Harmaapartainen herra kysyi, olisiko isän mielestä
oikein kohtuullista, että vanhempi lehtori, joka ehkä on jo ikämies, on
pakoitettu kököttämään kolmannen luokan kovalla penkillä samalla kun
joku sivistymätön tai puolisivistynyt keinottelija, joka haalii kokoon
rahoja kaikenlaisilla enemmän tai vähemmän epäilyttävillä liiketoimilla
ja ihmisten nylkemisellä tai petkuttamisella, olisi oikeutettu
rehentelemään toisessa luokassa.

Isä punastui vähän ja sanoi, että jokaisessa mitalissa on taka-
niinkuin etupuolensakin, mutta hän on vain puhunut periaatteellisessa
katsannossa, ryhtymättä pohtimaan yksityiskohtia, ja sanoi kernaasti
olevansa valmis myöntämään vanhemmille lehtoreille hakemuksen
perusteella erioikeuden toisessa luokassa matkustamiseen. Kuitenkin
tahtoi hän huomauttaa, että lehtoreissakin on monenlaisia, ja että
esim. hänen poikansa ovat usein jääneet luokalle siitä syystä, etteivät
lehtorit ole kyenneet antamaan heille riittävää ja kunnollista ohjausta
tieteitten peruskysymyksissä.

Harmaapartainen herra veti suutaan vähän nauruun ja kysyi, oliko isä
varma siitä, ettei hänen poikiensa kyvyissä ole mitään muistuttamista,
jolloin isä huomautti, että hänen poikansa ovat hänen jälkeläisiään,
joten niitten päässä ei pitäisi olla mitään vikaa, ja vieras
herra kumarsi kohteliaasti ja sanoi, ettei hän ollut tullut sitä
ajatelleeksi, mutta että hän uskoo sen kernaasti, kun isä kerran sen
itse sanoo.

Isä lähetti minut ostamaan tulitikkuja saadakseen sytyttää sikarinsa,
ja hetken kuluttua istuimme jälleen junassa.

VIII

Parin tunnin kuluttua tulimme sille asemalle, jolle meidän pilettimme
olivat ostetut.

Asemalla kysyi isä, missä se auto oli, jonka Katinhännän valistusseura
oli lähettänyt häntä vastaan. Olemattomia viiksiään nyppivä asemamies
katseli taivaalle, vaikka siellä ei näkynyt mitään erikoista, ei edes
sateenkaarta, ja vastasi sitten, ettei täällä ole mitään autoja, mutta
eräs kyytipoika on kyllä tullut Katinhännästä ja kuuluu odottelevan
jotain juhlapuhujaa. Isäukko pullisti rintaansa ja sanoi ”juhlapuhuja
olen minä” samalla tavoin kuin eräs kuningas kuuluu sanoneen, että
valtio on hän itse. Kyytipoika löydettiinkin, hän seisoi nimittäin
aseman takarapuilla sen näköisenä kuin olisi hänet komennettu siihen
vahtipalvelusta suorittamaan, ja tunnettiin majatalon kyytipojaksi
sellaisesta harmaasta sarkatakista, jossa on 10 senttiä liian pitkät
hihat, ja joka näyttää olevan laissa määrätty kestikievaripoikien
univormuksi.

Lähdimme matkustamaan kohti Katinhännän yhteiskuntaa kyydillä, joka ei
ollut ensiluokkaisimpia, ja pitkin tietä, joka ei ollut maailman eikä
edes tämän maan parhaita, ja isä sanoi aavistavansa, että Katinhännän
olot ovat jossain määrin takapajulla, ja että yhteiskunnallista
valistusta kaivataan siellä tällä hetkellä kipeämmin kuin hammasliitua
ja kynsiharjoja.

Muutamassa mutkassa menivät valjaat vähän rikki, ja isä hyppäsi heti
alas rattailta huutaen, että juuri tätä oli hän koko ajan aavistanut.
Hän oli heti matkalle lähdettäessä havainnut, ettei noin viheliäisiä
ajoneuvoja ole ollut toisia koko Euroopassa ja mahdollisesti ei
Aasiassakaan muilla kuin ehkä Tibetin köyhimmällä juhdan omistajalla,
ja vaati kyytipojalta selvitystä siitä, aikooko hän ja millä tavoin
täyttää lakimääräisen kyyditsemisvelvollisuutensa. Isä sylkäisi ojan
toiselle puolen ja sanoi, ettei hänen vikansa ollut, että nämä ajopelit
valjaineen todennäköisesti olivat valmistetut ennen vedenpaisumusta
ja joutuneet mätänemistilaan lojuessaan kuukausimääriä sellaisen
vedenpaljouden alla, samalla kun tuo hevonen oli pelastunut vain sen
vuoksi, että ukko Noak sääliväisyydestä oli ottanut sen arkkiinsa.

Kyytipoika ilmoitti kyllä saavansa vaurion korjatuksi, kunhan poiketaan
lähimpään tien varrella olevaan taloon, joka on Hesekiel Kumpulaisen
talo. Isäukko vastasi, että tosin isännän nimikin haiskahtaa
jossain määrin vanhan testamentin aikuiselta, mutta ettei hänen
tapansa ole kiinnittää huomiota muodollisuuksiin, kunhan asia tulee
ajetuksi kunnialliseen päätökseen, olletikin kun isännän sukunimi on
väärentämätöntä suomalaista alkujuurta.

Tuokion kuluttua olikin vahinko saatu korjatuksi ja kahden tunnin
matkan jälkeen olimme Katinhännän valistustalon pihamaalla.

Talo oli punaiseksi maalattu rakennus järven rannalla olevalla
kummulla, jolla paitsi valistustaloa oli kaksi mäntyä ja
katajapensaita. Mäntyjen väliin pingoitetuille nuorille oli ripustettu
kuivamaan talon vahtimestarin ja hänen perheensä pyykkivaatteita, jotka
tuulessa hulmuten ja lepattaen tervehtivät meitä.

Pari nuorta miestä, jotka housunlahkeissaan olevista näpistimistä
päättäen kuuluivat polkupyöräilyä harrastavaan Katinhännän älymystöön,
saapui pihalle kysymään, oliko matka ollut onnellinen, ja lausumaan
meidät tervetulleiksi. Samalla he ilmoittivat, että ohjelman suoritus
oli jo alkanut.

Menimme juhlasaliin keittiön läpi, jossa olevat pitkät penkit ja kaksi
valkoisista laudoista tehtyä pöytää ilmaisivat huoneen ravintolaksi.
Pöytien ääressä sekoitteli puoli tusinaa punoittavia isäntämiehiä
teelasejaan, ja huoneessa vallitseva tuoksu juorusi, että teelaseissa
oli muutakin kuin teetä.

Isä nosti kapsäkkinsä tarjoilutiskin taakse sekä kehoitti tarjoilua
hoitavia naisia tarkoin valvomaan, ettei kapsäkille mitään pahaa
tapahtuisi. Iltamatoimikunnan jäsenet käskivät nostaa kapsäkin
vahtimestarin huoneeseen, ja ohjasivat isän ja minut juhlasaliin, missä
meille osoitettiin kunniapaikat ensimmäisessä penkkirivissä.

Minä en uskalla mennä väittämään, että meidän saapumisemme olisi
herättänyt mitään erikoista mielenkuohua Katinhännän juhlayleisön
keskuudessa. Kaikki katsoivat kyllä meihin, kun me astuimme sisään ja
isä asettui paikalleen arvokkaasti kuin Monte Kriston kreivi, joka on
isäukon mielisankari ja esikuva kaikenlaisissa elämänvaiheissa, mutta
sitten kiinnittivät kaikki huomionsa sivupenkillä olevaan nuoreen
mieheen, joka vääristeli naamaansa hyvin merkillisellä tavalla. Minäkin
käännyin katsomaan sinne päin, ja isäukko kysyi minulta, katselivatko
kaikki meitä. Minä vastasin tietysti, että isä on yleisen huomion
polttopiste, jolloin ukko oikaisi selkäänsä ja korjasi kaulaliinaansa.

Vaikka minä en tuntenut paikkakuntaa, oli minun kuitenkin helppo
huomata, että sivupenkillä istuva nuori mies oli Katinhännän kultaisen
nuorison lemmikki ja huviministeri, sekä omisti varsin huomattavat
näyttelijälahjat.

Ohjelmassa oli paraillaan runonlausuntoa. Lausujatar oli lihava tyttö,
jolla oli yllään vaaleanpunainen leninki ja jonka tukka oli pöyhötetty
jonkinlaiseksi taiteelliseksi heinäru’oksi keskelle päälakea. Hän
oli nähtävästi paikkakunnan suurin lausuja. Hän kuiski runoaan
välistä vienosti kuin tuulenhenkonen, pannen päänsä kallelleen ja
silmänsä melkein kiinni, välistä taas kirkui kiihtyneenä kimakalla
äänellä, kohoten varpailleen ja huitoen molemmilla käsillään. Isäukko
katseli ja kuunteli hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla
ja kunnioituksella, sillä tällainen runonlausuminen on juuri ukon
makuun, jotavastoin hän tuomitsee nykyaikaisen lausumistaiteen. Mutta
isäukko olikin ainoa koko salissa, joka yksinomaan seurasi lausujan
taiteellista esitystä.

Kaikki muut, minä niiden muassa, seurasimme sivupenkillä istuvan nuoren
miehen mykkää pantomiimia, jolla hän tulkitsi näyttämölavan edessä
esitettävän runon — se oli muuten Sven Duuva — tapauksia ja tunnelmia.

Kun runonlausujatar, kostea kiilto silmissään, aloitti huokauksella:

”Sven Duuvan isä köyhä ol’...”

niin käänsi sivupenkillä istuva nuori mies taskunsa nurin ja pudisti
alakuloisesti päätään, jolloin yleisö nauraa hörähti. Ja kun runon
mukaan ”poika aukaisi leveän suunsa”, pisti hän sormet suupieliinsä
ja venytti ne miltei korviin asti katinhäntäläisen iltamayleisön
suureksi iloksi. ”Korpraali huusi nauraen” ja sivupenkin taiteilija
piteli vatsaansa ja hihitti omituista tylsää naurua, jolloin katselijat
purskahtivat sellaiseen riemunremakkaan, ettei lausujan ääntä vähään
aikaan ollenkaan kuulunut.

Lausujatar ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota,
johtuiko se nyt sitten siitä, että hän oli niin antautunut
taiteelleen ja innostunut tehtäväänsä, vaiko siitä, että tällainen
yleisön suhtautuminen taiteellisiin esityksiin kuului asiaan
Katinhännän iltamatilaisuuksissa. Hän vain ravasi eteenpäin runoaan
vastustamattomasti kuin höyryjyrä, ja tultuaan siihen kohtaan, missä
pieni suomalainen joukko joutuu kovalle koetukselle porraskäytävän
edustalla, päästi hän suustaan sanat ”taas paukaus...” sellaisella
voimalla, että sivupenkin nuori mies putosi lätkähtäen lattialle sormet
korvissa ja yleisön ulvoessa naurusta.

Kun runonlausunta oli päättynyt ja saanut ansaituksi palkinnokseen
vilkkaat suosionosoitukset, ryntäsi osa yleisöä ravintolan puolelle,
ja toinen niistä nuorukaisista, jotka olivat olleet pihalla meitä
vastaanottamassa, tuli kohteliaasti ilmoittamaan isäukolle, että nyt
olisi hänen puheensa vuoro.

Isälle on julkisena esiintyjänä annettava se tunnustus, ettei sellainen
taiteilijatauti, jota sanotaan esiintymiskuumeeksi, häntä nähtävästi
ollenkaan vaivaa. Jos hän jotain sellaista sisässään tunteekin, niin
osaa hän ainakin erinomaisen hyvästi salata sen. Hänen korvansa vain
punoittavat, mutta kun eivät isän korvat yleensäkään juuri liian
valkoiset ole, niin ei sitä erityisemmin huomaa.

Ukko kapusi ähkyen ja puhisten näytelmälavan reunalle ja väänsi jäykän
ja merkitsevän häränsilmäyksen katinhäntäläisen juhlayleisön puoleen.
Arvattavasti oli hän odottanut, että yleisö tervehtisi häntä raikuvilla
kättentaputuksilla, mutta kun niitä ei kuulunut, yksi oven suussa oleva
penkki vain romahti suurella jysäyksellä nurin, niin rykäisi isäukko
pari kolme kertaa ja ärjäisi äkkiä: ”Arvoisat kansalaiset!” semmoisella
äänellä, että arvoisat kansalaiset vähän hetkahtivat. Ukko aina puhetta
aloittaessaan ärjäisee sillä tavalla luultavasti yllyttääkseen omaa
rohkeuttaan ja ottaakseen luonnon pois kuulijoistaan.

Minä ajattelin, että saapas kuulla, mitä aatteita meidän perheemme
kunnioitetun päämiehen aivokopassa viime aikoina on ollut itämässä.
Sillä kyllä siellä aina jotain hautuu. Ei ukko ole mikään semmoinen,
joka ajattelee vain mammonan palvelusta, kyllä hän harrastaa
ylevämpiäkin asioita. Sitäpaitsi ei hän tavallisesti tyydy märehtimään
sellaista, mitä toiset jo ovat pureksineet, vaan hiihtelee mieluummin
omia latujaan.

Ukko aloitti vähän noin niinkuin ylimalkaisesti, katseli kattoon ja
sanoi, että kun katselemme Suomen kansaa, niin jakaantuu se kolmeen
pääosaan, nim. miehiin, naisiin ja lapsiin. Sitten luiskahti ukko
hetkeksi, hiukan syrjäpoluille ja mainitsi jotain siihen suuntaan, että
kirjallisuudessa jaoitellaan taas lapset useampiin lajeihin, niinkuin
maailman lapsiin, luonnonlapsiin, emintimän lapsiin ja Israelin
lapsiin, mutta huomasi sitten olevansa harppaamaisillaan vähän liian
kauaksi ja palasi takaisin raiteilleen.

Sitten sanoi hän tahtovansa hetkeksi kiinnittää arvoisan yleisön
huomiota erääseen toivottavaan uudistukseen valtiollisessa elämässämme.

Arvoisa yleisö puolestaan ei näyttänyt erikoisemmin innostuneelta
kiinnittämään huomiotaan uudistuksiin valtiollisessa elämässämme, vaan
kulki edestakaisin ovissa ja jyristeli penkkejä, mutta silloin ukko
äkkiä karjahti oikein vatsansa pohjasta:

— Hiljaa, kun minä puhun!

Voitte uskoa, että salissa syntyi hiljaisuus. Sivupenkiliä
istuva nuori mieskin, joka näytti juuri valmistautuvan osaltaan
havainnollistuttamaan isän puhetta, samoinkuin oli äsken tulkinnut
isänmaallisen runon sisällisiä kauneuksia, hämmästyi niin että suu jäi
auki. Varmaankaan eivät katinhäntäläiset olleet tottuneet tällaiseen
komentoon puhujalavalta. Minä olin oikein ylpeä isäukon ja perheen
kunnian puolesta.

Ukkokin näytti tyytyväiseltä saavuttamaansa menestykseen ja ryhtyi
jatkamaan puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän sanoi
tottuneensa katselemaan asioita syvällisemmältä kannalta kuin
tavallinen tusinayleisö, ja muun ohella johtuneensa harkitsemaan sitä
tapaa ja niitä perusteita, joilla meidän maassamme, mahdollisesti
muissakin maissa, ehdokkaita asetetaan ja jäseniä valitaan eduskuntaan.

Niinkuin tiedetään, huomautti ukko, pannaan valtiollisissa vaaleissa
kuten kunnallisissakin pääpaino siihen, mihin puolueeseen ehdokas
kuuluu, sekä sitäpaitsi muihinkin vähemmän tärkeisiin seikkoihin.

Sitten jatkoi ukko seuraavaan tapaan:

Omituista kyllä, ei ensinkään oteta lukuun sitä tärkeätä seikkaa,
millaiset ehdokkaan yksityiset perhesuhteet ovat, onko hän naimisissa,
onko hänellä lapsia ja millaisia lapsia hänellä on.

Nämä tällaiset asiat ovat kuitenkin kaikkein tärkeimpiä. Sentähden
on minua jo kauan suututtanut, sanoi ukko, kun eduskuntaan valitaan
henkilöitä, jotka eivät edes ole naimisissa.

Toivottavasti me jokainen tiedämme ja myönnämme, miten tärkeä sääntö
avioliittosääntö on. Siihenhän oikeastaan perustuu ihmiskunnan
olemassaolo. Avioliitolla on — semminkin näinä aikoina, jolloin suuret
sodat ja espanjatauti tekevät tuhoisaa jälkeä — suuriarvoinen tehtävä
puolueiden äänimäärien lisäämisessä. Nummisuutarien Eskon sanat, että
ellei olisi saappaita, niin eipä taitaisi olla jalkojakaan, voidaan
mielestäni sattuvasti sovelluttaa tähän asiaan sikäli, että ellei
aviosäätyä olisi niin eipä taitaisi olla eduskuntaakaan.

Ukko piti pienen taidepaussin, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden
puhjeta nauruun ja kättentaputuksiin, mutta kuulijat katsoa mulkoilivat
ukkoon aivan järkähtämättömästi. Joku haukotteli ääneen.

Ukko loi kuulijoihinsa silmäyksen, joka merkitsi, että kyllä näkyy,
ettei tässä pesässä ymmärretä hienompaa huumoria, ja jatkoi sitten
vähän harmistuneen näköisenä:

— Sitäpaitsi käsitellään eduskunnassa alituiseen tärkeitä asioita,
jotka joko suoranaisesti tai välillisesti koskevat avioliittoa ja
sen yhteydessä olevia asioita. Minusta on yhtä nurinkurista, että
naimaton edustaja saa päättää sellaisista asioista, kuin jos meidän
talomme talonmies, joka kantaa halot keittiöömme, sen nojalla saisi
myöskin määrätä, mitä meillä syödään päivälliseksi, hernerokkaako vaiko
lampaanlihaa kaalissa. Ne ovat tosin molemmat ravitsevia, maukkaita
ruokalajeja, jos ne vain ovat tarpeeksi kiehuneet. Veriletuista
puolukkahillon kanssa minä myöskin paljon pidän. Mutta oikeus ja
kohtuus on, että niiden paistamisesta ja syömisestä määrään minä itse
taikka vaimoni. Talonmiehelle ei ole myönnettävä oikeutta sekaantua
siihen.

Vain sellainen mies, jolla on ollut kykyä hankkia itselleen suuri
perhe, ja joka samalla on pystynyt pitämään yllä järjestystä tämän
perheen keskuudessa sekä ruokkimaan ja vaatettamaan sen, niin ettei
se ole langennut kunnan rasitukseksi, vain sellainen mies on saanut
sitä kokemusta, taitoa ja koeteltua kansalaiskuntoa, joka tekee hänet
mahdolliseksi asettumaan eturiviin ja johtamaan kansan kohtaloita
suurta tulevaisuutta kohti. Niinkuin etevä sotapäällikkö Napoleon ensin
voitti taistelun päässään, ennenkuin hän seuraavana päivänä voitti
sen sotakentällä, niin myös sellainen mies, joka on osannut hyvin
hoitaa oman perheensä, on kypsynyt johtamaan sitä suurta ja riitaista
perhekuntaa, joka historiassa tunnetaan Suomen nimellä.

Ukko pysähtyi hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näki että
hän ponnisteli vakavasti temmatakseen yleisön mukaansa, mutta
tulokset eivät oikein vastanneet vaivannäköä. Kuulijat harvenivat
harvenemistaan, ja pari kolme äijää suorastaan nukkui.

Isäukko ei kuitenkaan heittänyt vielä kirvestään järveen, vaan jatkoi:

— Minä olen ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta ja olen yhä
edelleenkin. Voin siis, kehumatta liikaa itseäni, — oma kiitos on
minusta aina haissut oikein myrkylliseltä — voin siis väittää olevani
asiantuntija. Minulla on kuusi poikaa ja pari kolme muutakin lasta.
Eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että minun lapseni olisivat
hänen ovellaan käyneet kengännauhoja kaupittelemassa. Eipä silti, että
kengännauhojen kaupittelemisessa mitään häpeällistä olisi, mutta minä
arvelen, ettei sillä ahväärillä hevillä miljonääriksi päästä.

Tässä veti isä suutaan vähän nauruun, mutta yleisö töllisteli häneen
niin vakavasti kuin olisi kuunnellut saarnaa.

Huomasin, että isäukkoa ei huvittanut enää jatkaa, enkä voi
moittia häntä siitä. Ei olisi mitään erityistä nautintoa kiskoa
perässään kaksitoistakoukkuista jousiäestä pitkin huonosti kynnettyä
kesantopeltoa, ja Katinhännän syvien rivien mukaansa tempaaminen näkyi
olevan jokseenkin yhtä kiitollista hommaa.

Ukko Kenonen tekikin äkkiä ruton lopun koko puheesta, jonka hän
varmasti oli suunnitellut paljon pitemmäksi, ja huipisti sen
seuraavaksi loppulauseeksi:

”Niinkuin tästä lyhyestä esityksestäni on käynyt selville, on
mielestäni, ja toivottavasti kaikkien tervejärkisesti ajattelevien
kansalaisten mielestä, päivänselvää, että tulevissa vaaleissa on,
mikäli ei erittäin painavia syitä jossakin satunnaisessa tapauksessa
ole lieventävänä asianhaarana esilletuotavaksi, eduskuntaan valittava
vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat laillisessa avioliitossa ja jotka
käsittävät jokaisen uuden lapsen uudeksi edistysaskeleeksi. Sillä
ihmiskunnan tosi ja vakava edistys voi minun vaatimattoman mielipiteeni
mukaan tapahtua vain lapsenkamaritietä”.

Ukko kumarsi ja pysähtyi silmänräpäykseksi odottamaan kättentaputuksia.
Todennäköisesti olisi hän niitä saanutkin, ellei eräälle torkkujista
olisi sattunut juuri silloin ja kuin isäukon puheen päätösmerkiksi
tapahtumaan jokin äänekäs vahinko.

Yleisö repesi tällöin riivatunmoiseen nauruun, niin että nukkujakin
heräsi, hieroi silmiään ja tuijotti tyhmistyneen näköisenä ympärilleen.

Isä astui raivostuneena alas puhujapaikalta ja sanoi minulle kovalla
äänellä, että tällaiselle yleisölle puhuminen on samaa kuin päärlyjen
heittäminen siihen sikalaumaan, jota tuhlaajapoika deekikselle
jouduttuaan sai elinkeinokseen paimentaa vieraalla maalla. Jos
hän olisi tietänyt, että tämän paikkakunnan ihmiset ovat moisia
porsaita, niin olisi hän mieluummin lähtenyt Ovambomaalle puhumaan
järkiperäisestä poronhoidosta kuin pitämään valtiollista puhetta
tämmöiselle ulosvalitulle aasijoukolle, joka on vielä tuskin muuta kuin
raakalaisasteella.

IX

Voitte uskoa, kun väitän, että ukko oli huonolla tuulella. Hän päätti
heti lähteä paluumatkalle Katinhännästä, ja sanoi siihen kyllä aikoja
kuluvan, ennenkuin häntä voidaan houkutella puhujaksi sellaisille
takapajulla oleville paikkakunnille kuin Katinhäntään.

Erään paikkakuntalaisen rattailla pääsimme lähtemään takaisin sille
asemalle, jolta olimme tulleet, mutta noin 3 kilometrin päässä
asemalta olevassa tienhaarassa sanoi katinhäntäläinen, ettei hän voi
tulla asemalle asti, vaan täytyy meidän kävellä loppumatka. Isäukko
koetti ensin uhkauksilla, sitten houkutuksilla ja lopuksi rukouksilla
saada miestä viemään meidät asemalle, mutta mies sanoi, että hänellä
on kiireet paikat, kun hän on kätilöä noutamassa, ja arveli, ettei
meille kahdelle riskille miehelle ollut mikään konsti kävellä lyhyttä
loppumatkaa selvää tietä pitkin.

Eikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun
harppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan.
Isäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle
kyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä
asuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.

Minä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt
kalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka
luulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi
ihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja
suvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan.
Ja kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen
maaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä
oli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla ”Huoneita matkustajille”.

— Onko huonetta? kysyi ukko.

— Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.

— Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski
minun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät
on heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että
täytyy odottaa sukkasillaan.

Naisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä
varovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että
Amerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen
tehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni,
että mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista
kengistä!

Huone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi
erottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.

Mutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin
olisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.

— So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. — Nyt oli mennä pöytä
nurin!

— Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan,
nikotteli joku toinen ääni.

Nyt sekautui puheeseen nainen, nähtävästi tai oikeastaan kuultavasti
mainittu Maikki.

— Tuollainen vieras! Tulkaa eteiseen katsomaan minkä siivon se on
sinne tehnyt! Lainehtii ihan! Sellainen porsas!

— No, noh, vahinkohan se on ollut. Heikki on niin väsynyt. Nyt se jo
kuorsaa tuossa sohvalla.

— Luuletteko te, että minun on pakko ruveta siivoomaan sellaisten
sikojen jälkiä! Jos nyt sattuisivat poliisit tulemaan tarkastukselle.

— No, ei Maikki nyt hauku i-ihmisiä. Rahallahan siitä pääsee. Maikki
puhdistaa nyt vain, niin Maikki saa tästä 20 markkaa.

Maikki tuntui rauhoittuvan ja poistuvan huoneesta.

— Kuule Heikki, älä rupea nukkumaan, muuten et jaksa nousta asemalle.
Juna lähtee tunnin päästä, ja me mennään Helsinkiin. Hei Heikki! Nouse
ylös — juomaan!

— Anna sen nukkua! Eihän sitä voi tuossa kunnossa junaan viedä.
Asemalla jo joutuu kiinni. Kaadappas minulle vähän.

Sieltä kuului nyt pullon pulputusta ja juomalasien kalahduksia.

Sitten remahti äkkiä virsi:

”Sun haltuus rakas isäni
Mä annan vanhan äitini...”

Palveleva henkemme toi kengät. Ne olivat puhdistetut ja kuivat.

— Minä kuivailin niitä hellan päällä, niin viipyi näin kauan...

— Tuolla tuntuu olevan iloisia veikkoja seinän takana, sanoi isäukko.

— Mitä lienevät asioitsijoita. Mutta ne lähtevät iltajunalla.

Seinän takaa ei kuulunut muuta kuin örinää ja mörinää. Silloin tällöin
mies, jolla ei ollut musiikkikorvaa enempää kuin variksella, viritti
laulun vanhasta äidistään.

Isä kävi puhelimessa ja viipyi neljännestunnin. Hänen huoneeseen
palattuaan kuulimme, että seinän takana oltiin lähtöhommissa.

— Nyt pohjaan ja asemalle! Ei ole enää kuin varttitunti junan lähtöön.

— Heikki, nouse ylös!

— Ei, kyllä se pitää saada ylös. Heikki, nouse ylös, juna lähtee!

— Nosta se istualleen!

— Heikki, juna jättää!

Kuului läiskähdys.

— Älä lyö sitä päähän! Minä käännän sen mahalleen, niin läiskytä
takapuolille.

Läiskis, läiskis, läiskis...

— Ei se herää, ja minun kämmentäni kihelmöi. Voipas juutas kuinka meni
rievuksi! Ei se paljon kestä, vaikka on miestä kehumaan.

— Kyllä se täytyy jättää.

— No sitten se suuttuu jumalattomasti — Heikki! Ylös heti!

— Ei se herää. Suuttukoon. Jos ei nyt lähdetä, niin jäämme mekin
junasta.

Vihdoin kuului ovien pauketta ja kaikki hiljeni seinän takana.

Kun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:

— Ei tainnut joutua Heikki junaan?

Palvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato... vaikka koko talonväki oli
repimässä sitä ylös.

Kun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän
seinän takana:

— Mikä h—tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun
olisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä... tärkeissä
asioissa...!

Isäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin
sattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta
matkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.

X

Tämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu
kotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli
leimahtanut ilmiliekkiin.

Isäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että
isänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi
tehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty,
mitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian
myöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina
edelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti
suomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään
punaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko
muuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja
asuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista
armeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko
oli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen Suomi
kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet
käsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan
päällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli,
oikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään
muurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.

Mutta onni ei ole koskaan hymyillyt isälle, eikä antanut hänelle
tilaisuutta näyttää, mihin hän oikeastaan pystyy.

Kun tulitikkusota alkoi, niin suhtautui isä siihen aluksi
välinpitämättömästi ja sanoi, että hän käyttää sellaisia tikkuja, joita
saa halvemmalla, valmistipa ja möi heitä sitten vaikka ukko mustilainen.

Kuitenkin tapahtui isäukossa muutaman päivän kuluttua perinpohjainen
mielenmuutos. Hän tuli eräänä päivänä omituisen ja salaperäisen
näköisenä kaupungilta, ja hänen älykkäissä silmissään oli merkillinen
kiilto, kun hän sanoi, että ajan kello on kumahtaen lyönyt ja että
hän luulee oikean hetken tulleen. Äiti meni lähemmäksi haistelemaan
ukon henkeä, mutta ei siinä mitään vikaa ollut, ja isä sanoi, että nyt
on tullut aika, jolloin tarvitaan oikeata miestä oikealla paikalla.
Suuri taistelu on alkanut, ja hän aikoo asettua sen etunenään,
ennenkuin joku muu ennättää siihen tuppautua. Kysymys on kotimaisen
tulitikkuteollisuuden elämästä ja kuolemasta, ja hän on päättänyt
pelastaa sen elämään, vaikka housunkannattimet katkeaisivat.

Sitten sanoi isä toimeenpanevansa ensimmäiseksi suursiivouksen
pääkaupungissa, ja ennusti, että missä hän kulkee, siellä jää
samanlaista jälkeä kuin Attilan hevosen kavioista, joiden jäljissä ei
koskaan ruoho eikä apila kasvanut.

Jonkun viikon kuluttua laimeni kuitenkin isän innostus jossain määrin
ja hän sanoi, että aika ei tunnu vielä oikein kypsältä ja että hänen
täytyy hoitaa yksityisiäkin asioitaan, joita ei varmaankaan kukaan muu
ota huolekseen, jos hän ne jättää hunningolle. Näön vuoksi käski hän
minun jatkaa hänen työtään, mutta minä huomasin sen epäkiitolliseksi,
ja minulla on myöskin yksityiset asiani, joista minun on huolta
pidettävä.

Kun me nyt istuimme junassa, tuli isä siihen kolmannen luokan vaunuun,
missä minä olin, ja sanoi, että matkaohjelmassa on tapahtunut pieni,
mutta tärkeä muutos. Hän oli kuullut, että Kuopiossa, joka on
tulitikkutaistelun tärkeimpiä polttopisteitä, koska siellä on maailman
suurin trustivapaa tulitikkutehdas, pidetään joku maakauppiaitten
kokous, ja sanoi tarttuvansa tilaisuutta tukkaan. Kuopiosta on valo
kerran ennenkin välähtänyt Suomen kansalle, kun suuri leijona Juhana Vilhelm
hönkäsi sieltä peloittavan sotahuutonsa, ja Kuopiossa tahtoo
hänkin kohottaa taistelulipun kotimaisen tulitikkuteollisuuden
suojaksi. Ukko sanoi, että tällainen kauppiaskokous on erittäin
sovelias tilaisuus tulitikkuaatteen propagandan levittämiseksi,
ja aikovansa järjestää Kuopiossa julkisia esitelmätilaisuuksia
tulitikkuaatteen valaisemiseksi. Ukko hymyili samalla vähän
kavalasti ja sanoi, että jos hän hoitaa hyvin korttinsa, niin ehkä
tulitikkuherrat uskovat hänelle tulitikkujen myynnin ja välityksen
pääasiamiehen toimen Suomea ja Pohjoismaita varten, ja kyllä hän
silloin paikkaa tällä hommalla taskunsa siinä kuin joku toinenkin.

Minusta oli mieluista jokainen välikohtaus, joka lykkäsi tuonnemmaksi
matkani todellisen tarkoituksen toteutumisen, nim. minun sijoittamiseni
kovaan ja katkeraan maatyöhön johonkin sukulaistaloon, missä
täytyy nousta kuudelta aamulla työhön ja missä ei eläviä kuvia ole
seitsemää penikulmaa lähempänä. Lausuin siis vakaumukseni, että
isän esiintymisellä Kuopiossa on oleva käänteentekevä merkitys koko
tulitikkutaistelulle, ja sisässäni ajattelin, että ukko kukaties joutuu
Kuopiossa semmoisiin mulkkauksiin, ettei häntä haluta matkaa sen
kauemmaksi jatkaakaan.

Isä palasi voimiinsa luottavan näköisenä takaisin vaunuunsa, ja
minä jäin kolmannen luokan yleisön keskuuteen seuraamaan erästä
kaupanhierontaa, joka herätti minussa mielenkiintoa.

Ensiksi kiintyi huomioni toiseen kaupanhierojista, joka näytti
minusta omituisen tutulta. Mietin kauan aikaa, kuka se mahtoi olla,
mutta sitten muistin äkkiä, että sehän olikin tunnettu kansalainen,
Surku-Vihtoori Helsingistä. Surku-Vihtoori, joka eli vanhalla
sukukellollaan.

Sallittakoon minun Kuopioon tuloamme odotellessa kertoa vähän
Surku-Vihtoorista.

Olin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani
katsellut erästä resuista ja kuumana viluisen
näköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä,
niska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä
takaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa
hierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla.
Sama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään,
olipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama
risainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle
kallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin
ensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen
hengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina
yhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet
vuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon
kosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin,
joka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan
ja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se
kasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä
sanottiin.

Ensimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin
katselleeksi eräänä talvipäivänä.

Se oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen
lähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme,
on näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa
iltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti
kamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka
muistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen.

Mutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan
ja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin
muulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti
kallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden
joitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle,
joka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se
sitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen
toivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä,
jättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.

En voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen
ruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin
rasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada,
itselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut
ulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa,
vaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.

Myöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se
Surku-Vihtoori oikein elää?

Kerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä
vanhaa sukukelloaan.

Satuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä
pilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin
maalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa,
edelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja
sinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä
kellokauppa.

Vihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä
ruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt
ja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:

— Se on hyvä kello... p—le... osta pois! Saat
sadallakahdellakymmenellä markalla.

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.

— P—le! Korotas nyt vähän sentään!

— Kahdeksankymmentä markkaa!

— Sano viimeinen hinta!

— Kahdeksankymmentä markkaa... eikä penniäkään päälle.

— Tämä on 200 markan kello... ja enemmänkin... no, maksa pois 120 markkaa
!

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli
kieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:

— Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.

— Varastetusta! Älä s—na! Tää on vanha sukukello... Viidenkymmenen vuoden paikkeilla
ollut meidän suvussa... Pahaa oikein tekee kun pitää
tämä myydä...

Ja Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin
pitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli
luopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.

— Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi kierosilmä.

— Etkös kuullut, helkkarissa, että tää on vanha sukukello, kähisi
Vihtoori. Älä viitsi tinkiä köyhältä s—nalta.

— Kahdeksankymmentä markkaa!

— Anna edes satakymmenen!

— Kahdeksankymmentä markkaa! jankutti kierosilmä, jota eivät mitkään
inhimilliset tunteet näyttäneet liikuttavan.

— No, olkoon sitten menneeksi sadallaviidellä, helpotti Vihtoori.

— Kahdeksankymmentä markkaa!

Surku-Vihtoori tuhersi taas itkua.

— Oi voi p—na! Anna sata!

— Kahdeksankymmentä markkaa.

— Yhdeksänkymmentäviisi!

— Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen
korkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut
kierosilmän puolelta.

Mutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan,
huokasi ja jatkoi kaupan hieromista:

— Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa
kouraan, niin saat tämän kellon — tämmöisen hyvän kellon.

Kierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin
grammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:

— Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa
kahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi
näyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.

Parin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa.
Ohikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän ”vanhaa
sukukelloa”.

Ja nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon radalla
ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla.
Olisiko ruvennut trokariksi?

Vihtoori ei tuntenut minua, vaikka hän kerran tai pari vilkaisikin
minuun. Hänen huomionsa oli kiintynyt savolaisukkoon, jolla oli
luisevat ja viekkaan näköiset kasvot ja jaloissaan pitkävartiset
valkoiset lapikkaat.

Vihtoori veti taskustaan kellon, piti sitä savolaisen silmien edessä ja
sanoi käheällä äänellä:

— Eikös isäntä osta hyvää kelloa? Täytyy myydä rahapulassa, vaikka tää
onkin sukukello...

Puolen tunnin kuluttua oli Surku-Vihtoori myynyt sukukellonsa
puolestatoistasadasta, ei kuitenkaan sille isännälle, vaan eräälle
nuorelle sällille.

Ja kun vielä oli kulunut lähes tunti, saavuimme me Kuopioon, missä ukko
Kenosen suuri isänmaallinen sotaretki oli alkava.

XI

Kuopiossa isä tietysti koetti päästä Seurahuoneelle asumaan, sillä
isä elää aina arvonsa mukaisesti, mutta Seurahuone oli niin täynnä
kokoukseen saapuneita maakauppiaita, ettei isää huolittu sinne, vaikka
hän ilmoittikin, että Helsingissä tyhjennetään missä hotellissa tahansa
vaikka potkimalla joku huoneista, jotta saataisiin hänelle tilaa.

Meidän oli näin ollen pakko etsiä itsellemme katto päämme päälle
eräässä matkailijakodissa, minkä jälkeen me lähdimme ukon kanssa
katselemaan Kuopion ihanuuksia ja valmistelemaan maaperää
toiminnallemme.

Isä pistäytyi parissa kolmessa puodissa ja tuli ulos silmät pystyssä
ja ilmoitti, että asia on vakavampi kuin hän on luullutkaan, ja että
myrkky on tunkeutunut niin syvälle yhteiskunnan ruumiiseen, ettei tässä
auta muu kuin armoton leikkaus, koska kultakuormaa kantavan aasin on
onnistunut kiivetä itse Kuopionkin muurien yli, ja trustin tikkuja
myydään kuopiolaisissakin kaupoissa. Onneksi on leikkausveitsi nyt
kuitenkin sellaisen miehen kädessä, joka osaa ja ymmärtää sitä käyttää,
ja isä sanoi, että hän nostattaa Kuopiossa sellaisen myrskyn, että
tulitikkuherrojen ja koko maailman huomio on häneen kohdistuva henkeä
salpaavalla jännityksellä.

— Nyt on sota alkanut! huusi ukko minulle keskellä Minna Canthin katua,
ja eräs ohikulkeva akka säikähti sen kuullessaan, niin että
hänen polvensa notkahtelivat, siunasi ja lähti juoksemaan. Silloin
ukko nauraa rähähti ja ennusti, että kuopiolaisille kyllä on tapahtuva
monta järkytystä, ennenkuin päivän kultainen kehrä on kahdesti mennyt
mailleen lännessä.

Isä lähti kauppiasten kokoukseen, pyrkien pitämään esitelmää
tulitikkuaatteesta. Ukko sanoi lähtiessään, että hän käärii
maakauppiaat pikkusormensa ympäri ja panee heidät myymään mitä vain
tahtoo. Viiden minuutin kuluttua tuli isä takaisin kadulle ja sanoi
hänelle vastatun, että kun kokouksella on vahvistettu ohjelmansa,
jonka käsittely vie tarkkaan käytettävissä olevan ajan, ja kun isä
sitäpaitsi ei kuulunut Kuopion seudun maakauppiasten liittoon, niin
ei hänelle voida myöntää tilaisuutta puhua kokouksessa. Ukko sanoi
minulle, että kyllä hän ymmärtää, mistä päin tuulee, ja tuntee tässä
raapaisussa trustin jalopeurankynnen, mutta että nämä savolaiset
kupetsat saavat kyllä tuta, ketä he ovat pistäneet, ja että jos
kuopiolaiset tietäisivät, millaista miestä he ovat epävieraanvaraisella
käytöksellään loukanneet, niin he pukeutuisivat säkkiin ja tuhkaan ja
itkisivät itseään ja lapsiaan, sekä syntyneitä että vielä syntymättömiä.

Ukko rupesi heti puuhaamaan itselleen esiintymistilaisuutta ja vuokrasi
illaksi erään seuran kokoushuoneen, missä oli piano ja puhujalava sekä
kahdeksankymmentä tuolia. Sitten painatti hän seuraavia ilmoituksia,
joita minä kävin naulaamassa katujen kulmiin ja lyhtypatsaisiin:

”Esitelmän
Maailmanlopusta ja tulitikkuaatteesta
pitää tänään K.E. Seuran salissa
A.B.

Pääsymaksut: Aikuisilta 5 mk., lapsilta 3 mk.
Alkaa täsmälleen kello 7 illalla”.

Minä kysyin, mitä se maailmanloppu siinä merkitsi, ja ukko vastasi,
ettei se merkinnyt oikeastaan mitään. Hän oli pistänyt sen siihen vain
sitä varten, että saisi ihmiset tulemaan kuulemaan esitelmää, koska
ihmiset ovat aina uteliaita kuulemaan ennustuksia maailmanlopusta.

Minustakin oli tämä viisaasti ajateltu, ja illalla me lähdimme
esitelmäpaikalle. Minä asetuin ovelle pöydän taakse myymään pilettejä,
ja isä meni istumaan saliin ensimmäiselle tuoliriville, nostaen oikean
jalkansa vasemmalle polvelle ja pistäen peukalonsa liivintaskuihin.

Neljännestä yli seitsemän oli saliin kertynyt yksi poliisi sekä meidän
kortteeritalomme emäntä ja hänen neljä lastaan ja palvelijatar, joille
kaikille me olimme antaneet vapaaliput. Eräs maalaisukko oli kyllä
kysellyt pääsylippujen hintoja, mutta oli pitänyt niitä liian kalliina
ja kääntynyt ovelta takaisin.

Kun ei kuulijoita näyttänyt enempää tulevan, nousi isä ylös ja ilmoitti
posket tummanpunaisina, että esitelmätilaisuus peruutetaan sattuneesta
syystä. Matkailijakodin vapaalippulaiset lähtivät silloin tiehensä, ja
isä sanoi poliisille pelkäävänsä, että kuopiolaiset ovat henkisesti
turtunutta väkeä.

Poliisi myönsi, että siinä voi olla osaksi perääkin, mutta halusi
lieventävänä asianhaarana huomauttaa, että kaupungissa kävi jo viime viikolla
eräs herätyspuhuja, joka ilmoitti maailmanlopun tapahtuvan
kahden vuoden perästä, joten kuopiolaiset jo tietävät asiasta
suunnilleen kaiken, mitä siitä voidaan etukäteen tietää, semminkin
kun edellisen puhujan tilaisuuksiin oli ollut vapaa pääsy. Sitäpaitsi
selitti poliisi, että kaupunkilaiset ovat nähtävästi lähteneet
maakauppiasseuran iltamaan kaupungintalolle, missä on vaihteleva
ohjelma ja lopuksi yleinen tanssi.

Isä sanoi minulle, että nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä, ja
että ellei hän saa tänä iltana tilaisuutta lausua kuopiolaisille
sekä kaupungissa vieraileville viekkaille ja ynseille savolaisille
maakauppiaille eräitä totuuden sanoja kansallisesta herätyksestä ja
tulitikkuaatteesta, niin saa häntä sanoa Matiksi.

Silloin välähti minun päässäni eräs tuuma, ja minä sanoin isälle, että
jos minä saisin järjestetyksi näennäisen murhayrityksen isää vastaan
hänen puheensa aikana, niin tekisi se varmaan suurenmoisen vaikutuksen.

Isäukko töllisteli minuun tuokion ällistyneen näköisenä, mutta löi
sitten otsaansa ja sanoi, että se oli kerrassaan nerokas päähänpisto
ja ansaitsee kiittävän maininnan. Mutta sen suorituksen pitäisi olla
täysin vaarattoman, jolloin minä näytin taskussani olevaa koirapommia
ja sanoin, että kun tämän panee lattialle, niin se antaa hirveän
pamauksen, eikä väkijoukossa kukaan saa selvää, mistä se pamaus
oikeastaan lähti.

Isä sanoi, ettei hän tahdo enää olla missään tekemisissä tämän asian
kanssa, mutta että minä saan omalla vastuullani menetellä olosuhteitten
mukaan.

Tullessamme kaupungintalolle olivat iltamat jo alkaneet ja väkeä oli
salin täysi. Alkusoitto ja tervehdyspuhe olivat jo menneet, ja nyt
seurasi ohjelmassa torvisoittoa.

Isäukko oli vähän hermostuneen näköinen, mutta kun minä sanoin,
että todennäköisesti olisi juuri nyt sopiva hetki, niin lähti ukko
päättäväisesti kävelemään puhujalavalle päin, ja minä juoksin sanomaan
torvisoittokunnalle, että lopettaisivat torinansa, koska tulee
ylimääräinen puhe.

Soittajat vaikenivat heti, ja iltamatoimikunnan ihmeeksi kapusi isä
puhujalavalle ja alkoi pauhata.

Sitä kelpasi kyllä kuunnella, sillä ukko ei säästänyt sanojaan. Hän
puhui tulitikkutrustin aikeista ja kotimaisen tulitikkuteollisuuden
merkityksestä, ja alkoi sitten haukkua kuopiolaisia ja yleensä
savolaisia kansallisesta hengettömyydestä. Varsinkin haukkui hän
kauppiaita, jotka omanvoitonpyynnistä myyvät sielunsa paholaiselle ja
kaupittelevat trustin tikkuja, ja kun suurin osa iltamayleisöstä oli
kauppiaita ja kauppa-apulaisia sekä heidän rouviaan ja morsiamiaan,
niin alkoivat siellä monet korvaparit hehkua punaisina.

Minä olin asettunut istumaan takimmaiseen tuoliriviin, ja kun isäukko
oli mielestäni tarpeeksi lyönyt löylyä, harkitsin minä ajankohdan
soveliaaksi, pistin salaa koirapommin permannolle ja polkaisin sitä
kantapäälläni.

Se pamahti kuin kiväärinlaukaus, ja salissa syntyi hirveä hämminki.
Eräs nainen pyörtyi.

Mutta isä kohotti rauhoittavasti kätensä ja pyysi yleisöä tyyntymään,
koska katalan salamurhaajan kuula oli tähdätty yksinomaan häntä kohti.
Isäukko huusi sankarillisesti, että vaikka häneen kohdistettaisiin
kokonaisen kuularuiskukomppanian tuli, niin on hän sittenkin seisova
paikallaan viimeiseen hengenvetoonsa asti tulitikkuaatteen puolesta.

Kaikki olisi epäilemättä mennyt hyvin, ellei eräs poliisitolvana olisi
ryhtynyt pitämään siellä salin perällä kuulustelua. Muuan nainen
ilmoitti silloin, että minä olin saanut aikaan sen paukauksen, jolloin
jotkut lähinnä seisovat huusivat, että he olivat nähneet meidän tulevan
yhdessä, isän ja minun. Silloin iltamatoimikunta puuttui asiaan ja
käski isän lähteä tiehensä, ja kun ukko yhä paasasi, tarttuivat he
isään ja laahasivat hänet ulos monissa miehin. Isä riuhtoi vastaan
minkä jaksoi, mutta ylivoima voitti hänet. He heittivät hänet ulos
kylmästi ja tunteettomasti, mutta oikein hyvää vauhtia, ja minut
he heittivät hänen perässään. Kuulin selvästi kuinka takinliepeeni
lepattivat ilmaviimassa, lentäessäni alas kaupungintalon rappusista.
Onneksi putosin isän päälle, niin ettei minulle tullut mitään vahinkoa.

Kun isä oli päässyt ylös ja poiminut kadulta hattunsa ja keppinsä
ja sikarikotelonsa, heristi hän nyrkkiä ja kirosi kaupungintalon ja
kaiken, mitä se sisälsi.

Me lähdimme seuraavana aamuna varhain matkustamaan pois Kuopiosta uusia
seikkailuja kohti, joista minulla toivottavasti on vastaisuudessa
kunnia tehdä puolueettomasti selkoa.

Isä tuijotti synkästi Kuopioon junan lähtiessä jyrisemään etelään päin,
ja hänen huuliltaan kuului seuraava kolkko ennustus:

— On tuleva aika, jolloin Suomen lapset mielellään kaivaisivat minut
ylös maan mullasta, jos voisivat...