IX

Voitte uskoa, kun väitän, että ukko oli huonolla tuulella. Hän päätti
heti lähteä paluumatkalle Katinhännästä, ja sanoi siihen kyllä aikoja
kuluvan, ennenkuin häntä voidaan houkutella puhujaksi sellaisille
takapajulla oleville paikkakunnille kuin Katinhäntään.

Erään paikkakuntalaisen rattailla pääsimme lähtemään takaisin sille
asemalle, jolta olimme tulleet, mutta noin 3 kilometrin päässä
asemalta olevassa tienhaarassa sanoi katinhäntäläinen, ettei hän voi
tulla asemalle asti, vaan täytyy meidän kävellä loppumatka. Isäukko
koetti ensin uhkauksilla, sitten houkutuksilla ja lopuksi rukouksilla
saada miestä viemään meidät asemalle, mutta mies sanoi, että hänellä
on kiireet paikat, kun hän on kätilöä noutamassa, ja arveli, ettei
meille kahdelle riskille miehelle ollut mikään konsti kävellä lyhyttä
loppumatkaa selvää tietä pitkin.

Eikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun
harppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan.
Isäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle
kyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä
asuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.

Minä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt
kalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka
luulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi
ihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja
suvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan.
Ja kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen
maaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä
oli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla ”Huoneita matkustajille”.

— Onko huonetta? kysyi ukko.

— Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.

— Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski
minun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät
on heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että
täytyy odottaa sukkasillaan.

Naisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä
varovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että
Amerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen
tehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni,
että mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista
kengistä!

Huone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi
erottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.

Mutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin
olisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.

— So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. — Nyt oli mennä pöytä
nurin!

— Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan,
nikotteli joku toinen ääni.

Nyt sekautui puheeseen nainen, nähtävästi tai oikeastaan kuultavasti
mainittu Maikki.

— Tuollainen vieras! Tulkaa eteiseen katsomaan minkä siivon se on
sinne tehnyt! Lainehtii ihan! Sellainen porsas!

— No, noh, vahinkohan se on ollut. Heikki on niin väsynyt. Nyt se jo
kuorsaa tuossa sohvalla.

— Luuletteko te, että minun on pakko ruveta siivoomaan sellaisten
sikojen jälkiä! Jos nyt sattuisivat poliisit tulemaan tarkastukselle.

— No, ei Maikki nyt hauku i-ihmisiä. Rahallahan siitä pääsee. Maikki
puhdistaa nyt vain, niin Maikki saa tästä 20 markkaa.

Maikki tuntui rauhoittuvan ja poistuvan huoneesta.

— Kuule Heikki, älä rupea nukkumaan, muuten et jaksa nousta asemalle.
Juna lähtee tunnin päästä, ja me mennään Helsinkiin. Hei Heikki! Nouse
ylös — juomaan!

— Anna sen nukkua! Eihän sitä voi tuossa kunnossa junaan viedä.
Asemalla jo joutuu kiinni. Kaadappas minulle vähän.

Sieltä kuului nyt pullon pulputusta ja juomalasien kalahduksia.

Sitten remahti äkkiä virsi:

”Sun haltuus rakas isäni
Mä annan vanhan äitini...”

Palveleva henkemme toi kengät. Ne olivat puhdistetut ja kuivat.

— Minä kuivailin niitä hellan päällä, niin viipyi näin kauan...

— Tuolla tuntuu olevan iloisia veikkoja seinän takana, sanoi isäukko.

— Mitä lienevät asioitsijoita. Mutta ne lähtevät iltajunalla.

Seinän takaa ei kuulunut muuta kuin örinää ja mörinää. Silloin tällöin
mies, jolla ei ollut musiikkikorvaa enempää kuin variksella, viritti
laulun vanhasta äidistään.

Isä kävi puhelimessa ja viipyi neljännestunnin. Hänen huoneeseen
palattuaan kuulimme, että seinän takana oltiin lähtöhommissa.

— Nyt pohjaan ja asemalle! Ei ole enää kuin varttitunti junan lähtöön.

— Heikki, nouse ylös!

— Ei, kyllä se pitää saada ylös. Heikki, nouse ylös, juna lähtee!

— Nosta se istualleen!

— Heikki, juna jättää!

Kuului läiskähdys.

— Älä lyö sitä päähän! Minä käännän sen mahalleen, niin läiskytä
takapuolille.

Läiskis, läiskis, läiskis...

— Ei se herää, ja minun kämmentäni kihelmöi. Voipas juutas kuinka meni
rievuksi! Ei se paljon kestä, vaikka on miestä kehumaan.

— Kyllä se täytyy jättää.

— No sitten se suuttuu jumalattomasti — Heikki! Ylös heti!

— Ei se herää. Suuttukoon. Jos ei nyt lähdetä, niin jäämme mekin
junasta.

Vihdoin kuului ovien pauketta ja kaikki hiljeni seinän takana.

Kun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:

— Ei tainnut joutua Heikki junaan?

Palvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato... vaikka koko talonväki oli
repimässä sitä ylös.

Kun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän
seinän takana:

— Mikä h—tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun
olisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä... tärkeissä
asioissa...!

Isäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin
sattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta
matkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.