KUPPARIN MOSSE.

Mosse oli hieroja Leenan ainoa poika. Ei ollut tullut toisia, ei
yrittänytkään, niinkuin monilla muilla hierojilla ja hierottavilla.
Kertakäynnillä oli joku matkalainen ruumiinsa hedelmän Leenan
kypsyteltäväksi jättänyt, niinkuin käki munansa pikkulinnun pesään.

Mutta Leena oli niitä naisihmisiä, joita ei yhden lihan hairahduksen
takia häpeäpaaluun taluteta. Viimeiseen asti ja pystypäin kävi
virkamatkoillaan kuten ennenkin. Ja kun aika lähestyi, lämmitti oman
saunansa ja pyöräytti pojan.

Pojalle annettiin nimeksi Mooses. Siltalan ukko ja akka käyttivät
ristillä pyryisenä kynttilänpäivänä. Oli kappalainen kopistellut, että
pitäisi tulla ripitettäväksi yksinäisen lapsen tekijä.

Leena kimpaantui. Vai ripitettäväksi! Jaksoi hän kantaa pienen syntinsä
siinä, missä kappalainenkin omansa. Ellei paimenella ollut parempaa
tehtävää, niin ei tarvinnut vaivautua yhden lampaan takia.

— Se oli turski ja ylpeä ihminen, tämä Leena. — Liian ylpeä aisansa
yli potkaisseeksi vaimoihmiseksi, arveli Siltalan akka ristiäiskahvia
juotaessa. Mutta ei sanonut sitä ääneen, sillä kahvi oli väkevää ja
vehnäskämpäleet suuria. Ja murua lähti vielä mukaankin enemmän kuin
isoista paikoista.

Leena päätti kasvattaa pojastaan kuuluisan miehen, suuren Mooseksen,
niinkuin faraon tytär tuuliajolle heitetystä hebrealaispojasta. Oli
ennenkin mitättömistä mainemiehiä tullut. Mikäs oli Joosef, Egyptin
herra! Mikä Daniel, Jeremias ja monet muut. Oli vieläkin ihmeellisempi
kertomus isättömästä pojasta, niin ihmeellinen, ettei uskaltanut edes
puhua, uskalsipahan vain ajatella lasta hyssäillessään sellainen
rohkeatuumainen vaimoihminen kuin Leena oli.

Leena kulki virkamatkoillaan kuten ennenkin, ja poika kasvoi ja
vahvistui. Siltalan muorin nuorimmainen oli lapsentyttönä päivisin.
Hätäkö oli ollessa lämpöisessä tuvassa, leivän ääressä. Poika nukkua
hössötteli. Kun herätessä muisti pistää maitopullon suuhun, sai tehdä,
mitä itse halusi.

Poika tuli isommaksi ja alkoi nutustella murua. Lapsenpiikaa ei enää
tarvittu. Mooses makaili kyllä itsekseenkin päivät mökissä, kun
käden ulottuville jäi vain tarpeeksi murua. Mutta sitä hupenikin
kuin pienissä pidoissa. Oli se sen näköinenkin, lihava vösserö kuin
hyötyisä porsas. Vasta kolmannella vuodellaan alkoi kävellä, kömpelösti
väännätellen silloinkin.

Kylillä kuuli aina, miten se ja se kaksi tai kolmivuotias oli tehnyt
ja sanonut sitä ja sitä. Mooses ei tehnyt eikä sanonut mitään, söi
vain ja likasi. No, sitä ne varmasti osasivat kaikki muutkin. —
Leena alkoi olla hiukan levoton toivonsa tulevaisuudesta. Tuli joskus
katkerampaakin mieleen. Tuollainen moolokki se oli tekijäkin. Mikä
panikaan sille kauan säilyneen impeytensä uhraamaan.

Kuusivuotiaana Mooses alkoi katsella kuvia ja repiä kirjoja.
Kirkonkylän kauppiaalta oli Leena saanut kerran kiiltolehtisen
kuvakirjan. Se oli pojalle mieluinen, varsinkin se kuva, missä herra
professori onki ja sai sammakon. Sen kymmenet kerrat piti yhä uudestaan
selittää, mikä se professori oli, ja mitä se sillä ongella teki.

— Kun Mooses tulee professoriksi, niin se onkii sammakon, koetti poika
tolkuttaa.

— Jospahan tulisi edes sammakon onkija, huokasi Leena, jonka toiveet
hupenivat sitä pienemmiksi, mitä enemmän pojalle painoa ja vuosia
karttui.

Kahdeksan, yhdeksänvuotiaana joutui Mooses kylän poikien joukkoon,
joutui kuin Joosef veljien keskelle.

— Kas, kas kupparia!

— Missä on napatutti!

— Sehän syö jo murua.

— Eikä laske housuihinsa kuin kerran päivässä.

— Se, se, Mosse, se!

Mosse! Tuo nimi se iski ja tarttui ensi heitolla jokaisen päähän kuin
takkiainen. Mosse, Kupparin Mosse, mikä sen paremmin sopi. Pian sen
omaksuivat myös aikuiset, Leenakin, vaikka aluksi taisteli ja pauhasi.
Ja kun sitä tarkemmin ajatteli, sopi se paljon paremminkin kuin
alkuperäinen papin antama.

Mossesta itsestään oli se ihan samantekevää. Hän vain oli ja
mossotteli. Lienee vaistoillut sen ennen keksityn viisauden, ettei nimi
miestä pahenna, ellei mies nimeä.

Pojista oli hyvin mukavaa Mossen ilmestyminen sakkiin. Olipahan hyvä
olemassa sellainen pölkky, jota sopi veistää, kun ei muuta ollut, sopi
nälväistä sellaisenkin, joka ei muita uskaltanut.

Myllyn seutu oli kesäisin kylän poikain mieluisin oleskelupaikka.
Harmaa mylly kyyhötti kahden kallion välissä kuin pyyn poika
mättäikössä. Yläpuolen kallio oli korkeammalla kuin myllyn katto,
hyvin olisi vesi harjan ylitse juossut. Ruuhessa oli painovivulla
suljettava sulkulaite. Kun sen avasi, alkoi myllystä jyrinä kuulua.
Melkein kohtisuorasi siipiin painuva yläpuron vesi oli hirvittävän
vahvavoimainen.

Mutta vesi oli kallista. Pojat eivät saaneet avata ruuhisulkua enempää
kuin puolen kilometrin päässä myllyltä olevaa säästöpatoakaan. Vesi
tarvittiin ihan tarkkaan kylän leipäviljojen jauhattamiseen. Siksi piti
aikuistenkin sulkua ja säästöpatoa hoidellessaan olla tarkkoja. Varjele
sitä poloista, joka säästöpadon auki unohti tai ruuhisululla hutiloi!
Ei ollut menemistä vähiin aikoihin säkkineen törsäilemään.

Eräs kuljeksiva suutari oli myllytietä kuljeskellessaan tahallaan
avannut säästöpadon. Suutari parka. Joutavalla keräsi päälleen kansan
vihat ja menetti makean leivän päivät. Sai toki ajoissa kamppeensa
kokoon ja pääsi kylästä koristelemattomin selkänahoin. Ei sopinut
porsastella kylän pyhimmässä kaiken maailman suutarien.

Myllyn permannon alus oli erinomainen paikka. Sinne pääsi alajuoksun
puolelta konttaamalla vesikiviä pitkin. Mutta tiukasti piti kiipertää
sormin ja varpain liukkaisiin kivenlaitoihin, ettei olisi tipahtanut
koskeen. Myllyn alla oli kirkkaanakin päivänä pimeää ja utuisen
kosteata. Yläseinän alta sähysi valkea vesivaahto yhtämittaisin
pulpahduksin ja porein kuin jättiläispyykkärin paljusta. Vesirattaan
vahva tukki harittavine siipineen häämötti sumun lävitse kuin mikäkin
ruho. Myllyn alle konttaillessa piti tiukasti katsoa, liikkuiko
kummitus, ja takaisin kömpiessä riipaisi aina sydäntä: Jos se nyt
tarraa niskaan nahkeine käsivarsilleen!

Harva pojista meni yksin myllyn alle. Pimeällä ei mennyt kukaan. Niin
rohkeaa ei varmaankaan olisi löytynyt koko maasta. Mutta joukolla
siellä sentään käytiin.

Kosteilla vesikivillä kelpasi siellä kuumana kesäpäivänä istuskella,
ja juttu luisti eri tavalla. Kaikki kaskut kiersivät yhtä ja samaa.
Kuiskittiin, mitä ”Se”, myllynhenki, oli tehnyt sille ja sille
jauhattajalle. Se, jonka nimeä ei koskaan tarvinnut mainita, asui
jossakin komerossa siipitukin alla. Liikkui syksyöinä myllyssä ja
ympäristöllä ja kovimpina pakkasöinä pulpahti joskus myllyn vieressä
olevaan suvantosilmäkkeeseen. Sen vuoksi oli silmäke pohjaton ja
jäätymätön.

Risulan äijälle Se oli tehnyt kerran metkan tempun. Oli käynyt
siipiin kiinni ja pannut myllyn pyörimään vastapäivään sen tuhannen
hirveliä. Jauhattaja oli saanut jyvät silmilleen vesivellinä. Kyllä
oli äijälle maailma maittanut. Sinne tuutin viereen oli jäänyt säkit
ja tupakkapussit. — Siitä sai. Mitähän meni jauhattelemaan toisten
rukiita.

Öisin Se tapaili jauhatella omia jauhoksiaan. Kulmalan vaari oli
kerran keskiyön aikana ohi kulkenut ja poikennut kyselemään, kuka niin
myöhällä jauhatteli. — Minä oli mörähtänyt, ja tuutin takaa oli tullut
näkyviin silmä kuin silppumyllyn huima. Oli siinä silmää kerrakseen.
Mutta oli vaarikin nähnyt tarpeekseen, koska ei sen koommin liikahtanut
öisin pöksästään, vaikka tuli olisi kattopäreitä nuoleskellut.

Harvoin mentiin yöjauhatukselle, ja milloin mentiin, meni kaksi.
Takkapenkki oli sitä varten tehty niin leveäksi, että kaksi mahtui
nukkumaan. Rantalassa oli kerran kesätöissä ollut Otto niminen
miehenrotkale. Mikä lienee ollut maankiertäjä, koska oli seilaillut
Aaholmat ja Kotkan sahat. Naamakin oli ollut veitsellä ruusattu kuin
rieskan päällys. Otto oli sanonut, ettei hän tarvitse henkivartijoita.
Mitään ei muka pelännyt ja Sitä itseään kaikkein vähimmin.

Ohraisesti oli kerskurille käynyt. Keskiyöllä Se pisti kielensä
vesiluukusta sisään. Niin oli ollut suuri kuin nyljetty sonninvuota.
Maistiaisia jauhattajalta pyysi. — Tästä saat, oli Otto tuumannut ja
heittänyt kielelle kousullisen kuumaa takkaporoa. Oli aika poika se
Ottokin.

Mutta jopa tapasi parempansa. Se suuttui ja ravisteli siipitukkia, niin
että koko mylly heilui ja takka lysähti läjään, niinkuin kalliosta
pudonnut rapakivi. Siellä oli nurkassa porokasa vieläkin. Sai mennä
katsomaan, joka ei uskonut. Otolle oli tullut sellainen lähtö, ettei
jälkeensä uskaltanut vilkaista koko maaherran läänissä. Syksyisen
palkkansakin oli Rantalaan unohtanut. Taitaa olla nostamatta vielä tänä päivänä
.

Tällaisia siellä vedensihinässä kosteilla kivillä istuskellessa
jutusteltiin. Lienevätkö kaikki aina ihan tosiakaan olleet. Hartaina
niitä kumminkin kuunneltiin. Ja jos kertojalta jotakin unohtui, niin
kuulijat muistivat oikoa ja lisäillä.

Lähtiessä pitivät pienimmät varansa, etteivät jääneet viimeisiksi.
Hirveätä olisi ollut jäädä myllyn alle yksin. Olisi voinut nousta
jostakin kolosta. Eihän Se pienille pahaa tehnyt, eikä suuremmillekaan,
jos rehellisesti eli eikä härnäillyt. Mutta helpommalta sentään aina
tuntui, kun pääsi seinän alta auringon valoon.

Myllyyn eivät pojat saaneet mennä. Ei ovessa lukkoa ollut, eikä
kieltoakaan. Oli vain sellainen periytynyt tapa, jota ei uskaltanut
rikkoa, vaikka yhtä ja toista kiellettyä uskalsikin. Olipahan tarpeeksi
olemista ja näkemistä ympäristössäkin kesäpäivinä.

Ruuhisulun puomipuu oli miehuuden vaaka. Piti kävellä puomipuu päästä
päähän ilman seivästä. Pitkä se oli kävelijän mielestä, pitkä ja
heiluva. Alla sylien syvyydessä oli särmikäs kivikko nokkosineen,
orjantappuroineen ja myllynaluksineen. Lepattivat aikatavalla
ensikertalaisen risaiset lahkeet koko poikasakin kompia heitellessä.
Mutta kun edessä oli miehuus ja kunnia, niin täytyi yrittää, vaikka
hengen uhalla. Olisivatpas vain äidit ja muorit kotona tienneet! Isät
ja vaarit tiesivät. Olivat aikoinaan saman tutkinnon läpäisseet. Mikä
vaara se pojilla enempää kuin katinpojilla. Hiokoot kyntensä, etteivät
lyö nokkaansa kiveen, ja jos lyövät, niin siinäpähän oppivat.

Näissä ja monissa muissa myllypuron konsteissa meni kesäinen päivä kuin
siivellä vetäisten. Sinne livahdettiin, kun vain silmältä vältti. Ja
jos Liisan piti lähteä Mattia etsimään, tiesi hän, mihin meni. Eri asia
oli, onnistuiko hän aina saamaan haettavan matkaansa. Riippui siitä,
miten ankara ukaasi kotona oli annettu ja miten pontevasti hakija osasi
sen esittää. Oli turkasen ilkeätä lähteä siinä joukon irviessä ja vielä
tytön vetämänä kotiinsa. Mutta nahkaparkaa tuli myös sääli.

Monta, monta pikku syntiä oli myllypuron houkutuksesta tehty. —
Joka talon nurkkahyllyllä oli postilla, vahva kuin penkin laita. Ja
joka oli siinä varattu saarna, pitkä kuin nälkävuosi,
viisitoistasivuinen! Kaksikymmensivuinenkin! Mutta myllypuro, se
kohisi keväisessä mahdissaan! Olikohan se semmoinen Lestatius nähnyt
myllypuroa, vaikka oli taivaat ja helvetit kulkenut. Oli siinä pojilla
urakkaa. Lukemaan ryhtyessä otettiin heti selvä, miten pitkä saarna
oli. Se kävi mukavasti siten, että etsi tekstin takaapäin. Siinä sai
muiden huomaamatta laskea lehdet ja sivut. Jos oli kymmenen sivua, meni
vielä mukiin, jos siitä yli meni, täytyi lyhentää. Mukavimmin se kävi
hyppäämällä sivua käännettäessä lehden yli. Mutta piti saada sanasta
kiinni. Jos takelsi, voi käydä niinkin ohraisesti, että sai alkaa
alusta. Käytettiinpä joskus menestyksellä vieläkin rohkeampia otteita.
Pantiin menemään jokin lyhyempi saarna, seitsemän- kahdeksansivuinen.
Samaa Jumalansanaahan se oli, saman miehen kirjoittamaa. Pääsi äiti
parkakin sänkyyn siitä nyökkimästä. Pääsivät tytöt askareilleen, ja
poika myllypurolle.

Eräänä joutui sitten kupparin Mossekin myllypuron sakkiin. Missä
lienee äiti ollut kirkonkylillä hieromassa. Poika innostui toisten
mukaan, kävellä vössötteli pikku poikain kanssa puolentoistakilometrin
matkan. Hikosi tavallisesti, mutta olipa pojilla hauska päivä, sekä
isoilla että pienillä. Mosselle sai valehdella, mitä ikinä osasi. Poika
kuunteli kaikkea suu auki ja silmät tapillaan. Poltatettiin nokkosilla,
suihkutettiin kusiaisilla ja Leenan tekemät lökäpöksyt kastatettiin
moneen kertaan. Sai tyhmyyttä pestä. Ei Se siitä vihainen ollut.
Katseli jostakin kolosta ja nauroi partaansa.

Eikä Mossekaan pahoin vihainen ollut. Itkeskellä möllitteli aluksi
vähän, mutta pianhan ne paranivat nokkosen polttamat ja kusiaisen
puraisut ja lökäpöksyt kuivuivat kalliolla päivänpaisteessa.

Siitä lähtien oli Mosse joka pyhä myllypurolla. Eivät olleet postillan
luvut esteenä niinkuin monilla muilla. Ei poika uskonut enää kaikkia
valheita, ei puoliakaan. Mutta myllyn alle ei sentään uskaltanut
mennä, eikä puomille, ei vielä seuraavanakaan kesänä, eikä sitäkään
seuraavana. Ei koskaan uskaltaisi kupparin lökäpöksy, siitä olivat
pojat jo ihan varmoja.

Oli ukkoshelteinen heinäkuun. Muutamia pilvenmöykkyjä
liikehti itäisellä taivaanrannalla. Kyläläisten kuivat heinät
olivat viljemmillään, ja jokaisella niityllä ja luokopientarella
hääräiltiin tulisella huiskeella. Haravat ja heinähangot heilahtelivat
kilpatahdissa, ja kukkupäiset kuormat kuin peltomyyrät liikehtivät
kukin ladolleen.

Olipahan yksi, jolla ei ollut pahaakaan kiirettä, kupparin Mosse.
Leenalla ei ollut heiniä, ei kuivia eikä tuoreita, ja vieraan työhön ei
Mossesta ollut. Huonosti pysyi harava kädessä, viikate ei ollenkaan.
Ladossa olisi ehkä painona ähkästellyt, vönssikkä. Mutta kukaan ei
ollut pyytänyt, eikä Mossen ruumis kaivannut niin paljon liikehtimistä,
että olisi tarvinnut tarjolle mennä.

Niinpä hän vieläkin, jo lähes rippikouluiässä oleva torvelo, lorvaili
edelleen kotimökin nurkissa. Kantoi risua metsästä, kuori vispilän
varpua, kapisteli, käpisteli jotakin juuri sen verran, että velli hyvin
maittoi. Mutta murun perään hän oli yhä hanakka.

— Lähtisit edes ongelle siitä huokumasta! murahti äiti. Leena oli jo
aikapäiviä jättänyt Mooses-toivonsa.

— Jos lähtisi! Poika niisti nenäänsä ja nosti housujaan.

Saunan karsinasta löytyi meheviä madonvonkeroita ja onkikin oli
vähin korjauksin auttavassa kunnossa. Edelliskerralla oli mato
tosin unohtunut koukkuun kuivumaan. Mutta koukku oli kumminkin
jäljellä ja sehän siinä oli pääasia, ongessa. Mosse tinki Leenalta
silakkavoileivän, niinkuin etumaksuksi tulevasta työstä. Ja sen
saatuaan lähti kuin lähtikin vapoineen ja matopurkkeineen astelemaan
myllytietä Visalammelle päin.

Päivä oli kuuma, eikä myllytie ollut mikään Eedenin. Siinä oli
teräväsärmäisiä kiviä ja muurahaiset purevia. Mosse yritti kulkea
polun viertä. Huonoa oli sielläkin. Harittavat käppöset ja kuivat
neulaset pistelivät ja aina sai varoa, ettei jokin pahempikin pistänyt.
Myllykankaalla oli käärmeitä. Kulosta saattoi minä hetkenä tahansa
nousta esiin sähisevä kyyn pää ja puraista jalkaan. Hyi olkoon! Mosse
hypähti kiireesti polulle ja alkoi juosta lötkötellä.

Myllylle päästessään hän oli hikinen ja väsynyt. Mutta jäljellä oli
vielä kaikkein pahin. Lammelle ei myllystä vienyt edes polkupahaista.

Mosse istahti kivelle. Tuosta meni aukko myllyn alle. Siellä asui
Se, missähän lie nytkin makailemassa märkien kivien alla. Ylhäällä
oli sulkupuomi. Voi, miten oli korkealla. Mitenkähän ne uskalsivat?
Täytyisi kai Mossenkin uskaltaa vielä joskus, muuten ei pääsisi miesten
kirjoihin.

Puro oli kaikkein kuivimmillaan. Myllyn seinän alta laiskasti
kierehtelevä vesi tuskin kykeni pohjakiviä kunnolla nuoleskelemaan.
Uimasuvannossa, joka keväisin kuohui yhtenä vaahtokattilana, puljahteli
hiljalleen pikimustia häränsilmiä.

Mosse ajatteli kauheata matkaa ja huokasi. Tuollaista rämeikköä. Pitikö
kaikkien pensaittenkin roikkua rähmällään puroonpäin. Ilman niitä olisi
voinut pohjakiviä pitkin pomppia. Korkealle kalliolle ei viitsinyt
kiivetä tällaisella helteellä. Puronvarressa taas oli kaikennäköisiä
hettosilmäkkeitä. Jos sellaiseen putoaisi, niin sinne jäisi. Eikä
kukaan olisi ojentamassa vapaa tai seivästä.

Entä lampi sitten. Mustavetinen ja syvä kuin hornan tuutti.
Kaatuneitten puiden päältä piti roikkia ja kurkotella. Jos alas
tipahtaisi, niin ei tulisi risu kouraan.

Entä kuuset! Visalammen rannalla kasvoi paljon kuusia. Kun Mosse
tarkemmin muisteli, niin ei siellä muita kasvanutkaan kuin pitkiä
kuusen karilaita. Ukkonen ja salama iskevät aina kuusiin. Ja saman tien
ne iskevät poikiinkin, jotka onkivat kuusen alla. Monta oli pään menoa.
Mossea alkoi jo todella hirvittää. Tuli myös sääli äitimuoria, joka
niin kauhealla tavalla voisi kadottaa poikansa.

Mosse korjasi asentoaan ja huokasi.

— Kun saisi istua tässä ja onkia. Tuohon kiveen nojailisi molemmin
jaloin. Noin, ihan sitä piti koetella. Korjaisi matoa ja heittäisi
kalaa. Mosse silmäsi edemmä puron varteen. — Ja tuolla olisi valmis
astia, kun muutaman kiven nostaisi puron puolelle. Varmasti siellä
säilyisivät ahvenet. Eikä tarvitsisi erikoisesti tappaakaan. Heittäisi
vain kuono edellä, niin että mennessä nappaisi pää kiveen.

— Mikä se oli? Mosse kavahti ryntäilleen. — Taas! Ukkonen, totisesti!
Ei nyt lähde hullukaan Visalammen kuusikkoihin, päätteli poika yhä
varmemmin. Ilkeältä tuntui oikeastaan koukkua kastamatta kotia mennä,
kun oli tullut voileipäkin syödyksi.

— Mutta tässähän minä voinkin onkia, välähti Mossen mielessä
kirkkaampi ajatus. — Onkimaanhan minä vain lupasinkin lähteä. Kaloista
ei ollut mitään puhetta. Onkia tässä kyllä voi, niinkuin Visalammella,
paremminkin voi, ratkaisi hän ja alkoi mielihyvillään kiehitellä siimaa
vavalta.

— Ja kun äiti kysyy, että saitkos kaloja, niin vastaan, että ei. Ei
siinä ole valetta tippaakaan, kun ei, niin ei. Kerrankos sitä ongitaan
eikä saada. Ukkosilmalla varsinkin saattaa käydä niin, ettei kertaakaan
tärppää. Jos taas on syönnin aika, niin ei muuta kuin heittää ja
heittää. Nyt ei syö. Selvä on.

Hän avasi purkin — Voisi nuo säästää toiseen kertaan. Yhtä hyvin se
tässä ilmankin kävisi. Mutta yksi matohan siinä vain menee. Tuleehan
pestyksi. Poika valitsi suuren, päästään vioittuneen. — Kuolisi tuo
jo pian ilmankin. Soph! Mosse sylkäisi, kun sattui liikaa suussa
olemaan ja heitti siiman veteen. Virta pyöritteli kohoa hiljalleen
keskisilmäkkeeseen päin.

— Mitä! Mihin koho joutui? Mosse koetti nostaa onkeaan, mutta se
painoi kuin kiviriippa. Alkoi vetää syvällepäin. — Voi suutari
kumminkin! Mosse säikähti, että vapa oli kädestä hellitä. Yhä veti, ja
vavan kärkipuoli alkoi taipua. — Ei ole laitakala! — Se on Se itse...
Se se on. Pojan housut alkoivat tutista.

Olisi pitänyt lähteä pyyhkimään karkuun, mutta mihin siitä enää lähti.
Ukkonenkin jyrähti kuin varoitukseksi. Mosse alkoi miettiä, mitä viime päivinä
oli tehnyt, mitä tekemättä jättänyt. Oli vähän ja oli paljon...
Niinkuin eilenkin... Lehmää olisi pitänyt mennä hakemaan. Tuli
heitettyä pensaikkoon maata. Oli lehmä toki itsekseen kotiin tullut.
Mutta paranikos se asia siitä... Entä toissapäivänä. Piti riipiä kolme
kopallista lehtiä. Mutta mitä oli tullut? Kissan makuuvillat!... Ja kun
oli tullut vielä vakuutelluksi äidille, että joo, joo... Täydet kopat,
täydetpä niinkin. Entä sen edellisenä päivänä... ja sen edellisenä...
ja sen... Muistojen pistokset hyökkäsivät Mosse paran kimppuun kuin
purevat paarmat.

— Entäs tämä sitten? Oliko laitateko ruveta onkimaan myllysuvannossa,
ihan Sen itsensä silmävedessä... Voi surkeus suuri!

Mosse kahlaili syviä vesiä, ja hänen onkeensa tarttunut ahven omiaan.
Tehtyjä ja tekemättömiä kaduttuaan poika alkoi seurata onkensa eleitä.
Yhä piti kiinni. Toisinaan veti, toisinaan jämitti. Mutta ei ollut
katkennut vavan kärki eikä karhunlankasiima.

— Jospahan onkin kala! Mossen luonto alkoi nousta. Hän nosti vähän.
Onki viiperti veden alla. — Kala se on! varmistui hän yhä enemmän. —
Mitä Se välittäisi minun poikkipäisistä matosistani.

Siima alkoi kiertää silmäkettä. Ihan samalla tavalla nyki ja tempoi
niinkuin se suuri ahven, minkä Mosse oli viime kesänä Visalammesta
saanut. Hän tunnusteli vielä varmemmaksi vakuudeksi... Voimaa sillä
oli, mutta ei niin paljon kuin Mossella. Kala se oli, turkanen!

Mosse rykäsi ja nosti. Vapa viipersi, vedenpinta mohahti ja kala
nousi. Ahvenen körri se oli, musta kuin kekäle, suuri ja lihava kuin
tallukanlesti.

Mosse piti kalaa sylissään ja tanssi kalliolla. Tuollainen kala!... Ja
tuollainen onkipaikka! Paremmin ei olisi osannut toivoa... Ja tuolla
valmis säilytysastia. Hän muisti äskeiset kuvittelunsa ja hypähti kala
sylissä kivikourun luokse. — Enkä lyö nokkaasi kiveen, en lyö, puheli
hän kalalleen ja lipitteli lakillaan vettä purosta kouruun. Vakuudeksi
hän vielä koroitti irtokivillä kourun puronpuoleista seinämää. Sinne
pääsi ahven mulikoimaan kivivatiin.

— Tottapahan siellä muitakin on. Mosse korjasi madon ja kiirehti
onkikivelleen. Tuskin oli koho ehtinyt kieriskellä keskipyörteeseen,
kun tärppäsi. Mosse nosti kuin mies, ja kalliolle pompahteli toinen
ahven, vähän pienempi kuin äskeinen, mutta komea tämäkin. Mosse kantoi
sen ensimmäisen seuraksi kivikouruun ja valmistautui uusiin urotöihin.

Sitä jälkeä alkoi mennä, tärppäys, nosto, juoksuaskeleita ja mulaus.
Pienimmätkään eivät narranneet. Vaikka turhanpieniä ei tullut
ollenkaan, ihan vain vetreitä paistiahvenia joka pää.

Mosse ei viitsinyt enää kantaa ahvenia, vaan alkoi heitellä ensin
pienempiä, ja kun harjaantui, niin suurempiakin. Niin meni kuin
tinanappi kuoppaan, kerran mulskahti vain. Jonkin pää sattui kiveen,
mutta ei se ollut Mossen syy, mitähän potki ja pyristeli mennessään.

Oli se kalantuloa. Ei nirsuiltu eikä nuoleskeltu. Kun vähänkin oli
koukun niskassa riekaletta, niin heti kelpasi. Mosse alkoi säästellä
matosiaan. Oli niitä vielä, kun säästäen piteli, ja kun loppuvat, niin
voi onkia silmillä. Ei kalamies hevin keinottomaksi tule.

Pilvet olivat kehkeytyneet tummemmiksi ja ukkonen jyrähteli silloin
tällöin. Mutta ei Mosse semmoisia nyt enää huomannut. Hänelle
oli tarpeeksi puuhaa ahvenissaan ja ajatus herkutteli mehuisilla
mielikuvilla.

— Mitähän sanoo äiti, mitähän sanookaan? Uhatkoon vielä polttaa onget
ja purkit! Uhatkoonpas! Ja pojat!... Kupparin räkänenä!... Vösselö!...
Eiköhän osata puhua jo muustakin kuin kupparin pojasta ja sulkupuomista.

Kesken kaiken tärppäsi taas suuri ahven. Oikein piti jaloilla topata
ja hanakasti jungertaa ennenkuin nousi. Vedenrajassa otti vielä
tiukan, mutta nousi kumminkin. Se vasta olikin porho. Oli suurempi
kuin ensimmäinen, varmasti oli. Mosse mittaili vaaksallaan. Piti taas
kantamalla säilöön viedä, mokoma vötjäle.

Siellä niitä pulisi jo, ettei lukua tahtonut saada. Mosse pyydysteli
käteensä suurimman ja vertaili uuteen... Oli hipenen suurempi tämä
uusi ja painavampi, varmasti oli painavampi. Molemmat pääsivät taas
pulistelemaan ja Mosse kiiruhti kivelleen.

Tuli taas tavallisen kokoisia monta peräkkäin ja Mosse pääsi jatkamaan
keskeytynyttä ajatusherkutteluaan:

— Jaa’a, mitähän sanovat pojat! Ovat aina niin viisaita olevinaan ja
mieheviä. Eivätpähän ole keksineet. Mossepa keksi. Hän korjasi madon
ja sai suuremman. Ei viitsinyt enää lähteä viemään, vaan heitti. Hyvin
kävi, isompi lumpsaus vain kuului.

— Ensi pyhänä kelpaa. Ei kiirehditä... Vähitellen puretaan kuin
villalankaa kerältä... Ensin mä tulin tänne... Ja sitten mä istuin
ja ajattelin, etten viitsikään rämpiä lammille asti... Tässähän sitä
mukava vedellä...

Pistelee siinä tavallisesti mossien vihaksi. Ja tuosta ensimmäisestä
suuresta kelpaa jutella vaikka puoli päivää, ei tarvitse valehdella
yhtään.

Tuli mieleen nokkosenpoltot, kusiaisten kirveltelyt ja myllyruuhessa
kastetut lökäpöksyt. Tulevaisia kuvitellessa niin suloisesti sisuksia
lämmitti. — Mitä se oli tämän rinnalla sulkupuomilla käveleminen!
Pyh, vanha variskin sellaista osasi! Ottakootpas ämpärillisen ahvenia
myllysuvannosta! Ottakootpas mokomat riu’ullatanssijat.

Ukkospilvet olivat kutoutuneet yhteen, iski ja jyrähteli ja vähitellen
alkoi vettäkin ropistella, mutta ei Mosse niistä välittänyt, kun
ahvenet entistä kiivaammin söivät. Joutivat kastua housut, olivat
turhantakiakin kastuneet.

Matoset loppuivat, mutta olipa keino jo keksittynä. Hitaampaa oli vähän
ja ilkeämpää. Ensin piti tappaa kala ja sitten koukulla kaivaa limainen
silmä. Alkoi sekin mennä, kun tottui.

Kala söi yhä. Vaikka ukkonen jo iski, että kallio helisi, niin aina
vain söi. Raskaat vesipisarat putoilivat suvantoon kuin pyssynluodit.
Vedenpinnassa pulisi tuhansia pieniä ahvensilmiä, mutta ne eivät
kelvanneet kaloille, vain Mossen ongesta kelpasi ja yhä karttui hänen
varastoonsa mustapäitä suuria ja pienempiä.

— Milläs sitten ongitaan, kun silmät loppuvat hätäytyi hän. —
Hassuko mä olen, huomasi pian. — Miten ne voisivat loppua, kun
yhdellä saa aina kaksi. Silmät riittävät vaikka Pertunpäivään, —
tuli taas suurempi, — ja tämä poika vetelee tuollaisia anttia vaikka
Mikkelinpäivään! Vaikka jouluun, jos siksi tulee!

Ei tullut Mosselle sentään niin pitkää työrupeamaa. Kun silmillä oli
noussut muutamia kymmeniä, tärppäsi kiinni iso. Ensin kiersi piiriä
niinkuin edelliset isot, mutta sitten alkoi painua pohjaan päin ja
Mossen karhunlankainen siima pätkähti poikki... Se vasta porho!...
Kunhan ei olisi ollut Se... ei, kyllä se ahven sentään oli, ainakin
parikiloinen, saattoi olla suurempikin.

Mosse kiersi siiman vavalle ja meni kalakuopalleen. Olipahan niitä
jo kerrakseen ja semmoisia vornikkaita. Hän punnitsi kädellään yhtä
toisensa jälkeen. Millä heidät kotiinkaan saanee. Ei ollut puukkoa,
jolla olisi tehnyt raksin. Eikä niitä oikeastaan hirveisi raksiin
laittaakaan... Eikä siinä huono raksi kestäisikään. Ei, parempia
keinoja täytyi ryhtyä miettimään. Mosse istahti kivelle.

Ukkospilvi oli mennyt ohitse ja päivä läikähti paistamaan. Oli niin
kaikin puolin kevyt ja mukava olo, eikä enää mikään peloittanut. Mosse
mietiskeli rauhassa.

— Jos uskaltaisi mennä myllyyn? Siellä varmasti olisi jokin koppa tai
vakkanen tai säkki... ei säkillä sentään viitsi kaloja kantaa... Ei
saanut mennä turhanpäin myllyyn... Turhanpäin! Olikos tämä turhanpäin,
totisesti. Mosse nousi ja nosti housujaan.

Myllyn takanvierellä oli läkkiämpäri. Kenenkähän mahtoi olla. Mosse
tutkisteli... Isolan äijän, visukintun. Sehän se läkkiämpäreihinkin
puusta pohjat laittaa, kun entinen puhkeaa... Ja sangan vompeloinut
rautalangalla! Voi, äijäpahaa! Mossea oikein nauratti... Täytyy antaa
pari paistiahventa. Varmasti vetää suuta messingilleen.

Ahvenia tuli tasatäysi ämpärillinen. Mosse koetti nostaa suoralle
kädelle, ei jaksanut, vaikka tuki toisella kädellä lanteeseen.
Päällimmäisenä olivat kolme isointa. Olisipas saanut vielä sen
neljännen, sen kolmikiloisen. No, hyvä näinkin.

Mosse lähti. Mutta tämän tästä täytyi huilata ja vaihtaa kättä. Vapa
ja matopurkki olivat pahasti vaivana. Mossen teki mieli heittää ne
tiepuoleen, mutta eihän se käynyt laatuun. Vastaantulevat olisivat
luulleet, että kenenkähän kaloja poika on joutunut raahailemaan. Hän
lepäsi usein ja rahnusti eteenpäin onkineen ja kaloineen väsymyksen
uhallakin.

Ei ollut vielä ketään tullut vastaan. Olisi saanut jo tulla. Mosse
oli jo valmiiksi miettinyt, miten olisi ja sanoisi. Muina miehinään
vain jorauttelisi sanan, pari, niinkuin ei mitään erikoisempaa olisi
tapahtunut.

Ensimmäisenä tuli vastaan Mäkelän pikku piika, lehmän hakuun oli
menossa.

— Mitä sinulla ämpärissä on? pysähtyi ja uteli silmät renkaina.

— Katso silmillä, älä rei’illä! päästeli Mosse hyvin mahtavasti.

— Näenhän minä, että kaloja, mutta mistä olet saanut?

— Järvestä! laukasi toinen painolla ja lähti. Ei viitsinyt jäädä
pitempiin puheisiin rääsyn kanssa. Mutta tyttö katseli pitkän aikaa
taakseen ja vilkaisi vielä lähdettyäänkin useamman kerran.

— Onpas siinä Mossea, ajatteli, varmasti ajatteli. Mossen rinnassa
kutkutteli niin mukavasti — Järvestä tämä poika kalan ottaa...
Järvestäkö?... Eiväthän olleet järvestä.

Mosse pysähtyi ja vihelsi. Viisas miete oli ihan sattumalta putkahtanut
mieleen. Hänpä sanookin, että ne ovat järvestä. Visalammen ahvenia,
Visalammenpa tietenkin. Ei kukaan arvaa niitä myllysuvannosta
ongituiksi. Rämpikööt toiset Visalammelle. Suvannon pitää Mosse omina
tietoinaan ja aittoinaan. Oikein nauratti. Mosse otti taas ämpärinsä ja
lähti.

— Kovin mukavaa olisi leukailla pojille. No, voipa myöhemmin, vasta
syksyllä tai talvella. Eiköhän kuunnella vielä Mossenkin juttuja.
Eiköhän päästetä myllyn alle.

Hiljalleen kylää lähestyessään Mosse mietiskeli kesän
toimintaohjelmaansa.

— Silmä kovana täytyy kaikille uskottaa, että oli Visalammella.
Siitä veteli ison kuusen juurelta yksille jalkaintiloille... Oli
niin turkasenmoinen syönti. Sinne tulee vaellus, sen tietää. Ei auta
lähipäivinä mennä uudelleen. Sitten vasta kun toiset ovat aikansa
juosseet ja kyllääntyneet. Sitten menee ja nykäisee taas ämpärillisen
ja sen nelikiloisen päällimmäiseksi, turkanen!

Niille tulee pian rukiinleikkuunsa ja riihenpuintinsa. Mossella
ei onneksi ollut mitään sellaisia vastuksina. Kun söisi vielä
perunankaivun aikaankin. Se kun oli niin kovin selkään ottavaa. Miksei
söisi. Syö varmasti, koska ukkosilmallakin.

Parasta mennä aina päivällä. Vaikka vain aluksi joka toinen päivä.
Kolme ämpäriä viikossa, on siinäkin ja tavallisesti.

Mutta vehkeet on varattava, että pitää. Täytyy juosta hakemassa
Kiikerin puodista viidellä pennillä koukkuja, niitä vähän isompia
sivuvääriä. Oikomutkaisimman panee siimaan, toiset lakkiin varalle.
Oikealla onkimiehellä pitää aina olla lakissa pari kolme koukkua
varalta.

Ja siima pitää olla niin vahva, että varmasti kestää. Äidin kanssa
kiertää kaksinkertaisen nollan, jopahan piti. Ja jauhosäkin lyijyn
pistää painoksi. Paperossilaatikossa niitä oli useampiakin. Panee
isoimman. Liiat ujuu pois, kun takoo ja viilailee. Saa ollakin
suvanto-ongessa tavallista suurempi. Pikemmin painaa koukun pohjaan.

Vapa menettelee. Voisi paremman löytää, kun oikein sitä varten lähtisi
haeskelemaan, mutta ei tuore ole koskaan kuivan väärtti. Hyvinpähän
kesti, kun tärppäsi se viisikiloinen. Kun siima vain olisi pitänyt.

Matoja täytyi kaivaa varastoon. Vanhaan saunakippoon panee savimultaan
ja toisinaan heittää piimää päälle. Ei niitä aina löydä, milloin
tarvitsisi... Vierulan karjakyökin palkkien alla kuuluu olevan pitkiä
kuin käärmeitä... Eivät anna sovinnolla, Vierulan pojat, nyt varsinkaan
kun kuulevat... Mitähän, jos menisi ja salaa ottaisi, juolahti Mossen
mieleen synnillinen ajatus. — Kuja-aidan vieruspolkua menisi ja
pujahtaisi navetanpäitse kyökkiin... Eihän siellä päivisin ole kotona
muuta kuin sokea ja kuuro muori... Varastamista... Mitä varastamista...
Eipähän mainita onkimatoa katkismuksessakaan, ei lyhyessä eikä pitkässä.

Vierulan pojat tulivat suitsineen tietä ja Mosse heräsi hätkähtäen
mietteistään valmistautuen alkavaa kuulustelua varten.

— Mitä! Mossella ämpärillinen ahvenia! Poikain silmät eivät tahtoneet
mahtua reikiinsä.

— Sattui syönti, myönsi Mosse kuin muina miehinään.

— Visalammeltako sinä näitä? Kusti punnitsi kädellään isoa ahventa
kateuden kyynä mieltä kalvaessa.

— E-hei pojat! Mosse oli kuin olikin heti unohtaa valeohjelmansa,
huomasi toki ajoissa. — Tuota, Visalammelta, Visapa niinkin. Sieltähän
niitä ahvenia nousee. Kuin tasoittaakseen huomaamattomuuttaan, alkoi
hän edelleen touhukkaasti selitellä: — Se oli eri syöntiä! Samoilta
jalkaini tiloilta vetelin koko konkkaroikan!

— Valehtelet, Mosse! keskeytti Matti. Toinen aikoi ottaa ämpärinsä.

— Äläpähän vielä! Mosse sai jatkaa. — Puron suussa ison kuusen
juurella istuin ja painelin. Ai, jai pojat! Ei muuta kuin heitti
ja heitti! Ei tarvinnut korjata matoa viiden, kuuden kalan aikaan!
Eikä mulla lopuksi ollut matoja ollenkaan, mitämähän hotasin silmän
riekaletta tai suomuksen kappaletta kärjen peitoksi.

— Ja kumminkin tärppi, keskeytti Kusti.

— Tärppi kuin poika! Ja minä poika heittelin ahventa kanervikkoon!
Siellä niitä potkiskeli sikin, sokin kuin pulikoita tunkiolla. Viimeksi
tärppäsi iso! Luulin, että taisi näpätä ihan itse Se.

— Myllyn altako? keskeytti Kusti.

— Niin, pitkäkös siitä, pari syltä... Jo Mosse huomasi taas liikoja
puhuvansa ja korjasi. — Niin tuota, pari syltä saukkokin kuuluu
kerrallaan sukeltavan.

— Pari! Kusti hymähti. — Sano parikymmentä.

— No niin, miksei Se silloin voi myllyn alta alajuoksua pitkin
Visalammelle painella.

— Kukas tässä on vastaan väittänyt.

Mosse huomasi parhaimmaksi jättää vaarallisen myllynseudun ja kiirehti
takaisin lammelle.

— Ai, jai pojat! Se vasta oli tärppäys! Koko puronsuu hyllyi ja vapa
taipui kuin luokkipaju! Näytti jo kerran päätäänkin, oli suuri kuin
turpa, mutta...

— Tiedetään sinun turpasi! Pojat lähtivät kuin vihoissaan. Kateeksi
kävi, arvasi sen. Ähäh, olipas kerran Mossellakin vuoro.

— Mahtoivatko päästä hajulle?... Kusti on tarkka... Jos pääsivät, niin
kalapaikka meni... Selkään vielä antavat... Mikä panikin sotkemaan
myllyjä ja myllynalusia hyvään keittoon.

Tuli vastaan niityiltään palaavia heinämiehiä. Voi niitä silmäyksiä ja
huikkauksia.

— Ämpärillisen hurvitteli ahvenia!

— On se aika poika!

— On se vain semmoinen Mosse!

— Kuka olisi torvelosta luullut!

Viimeisenä tuli paras, Kulmalan vaari, yrmeä äijä, jolta ei juuri
koskaan riittänyt tenaville kuin kaksi sanaa. Toinen oli: Kersat!
Toinen oli semmoinen, jota ei paineta lasten kirjoihin. Äijä tuli
tietä, että kenkäraudat kolisivat. Mosse vaihtoi kalaämpärin tien
puoleiseen käteensä. Ei ollut sittenkään huomata, hän rykäsi ja äijä
vilkasi.

— Kaloja! Mistä sinä niitä, ryökäle! Sanoja tuli jo niin monta, että
muorin olisi kateeksi käynyt.

— Järvestä! Lasketti Mosse reilusti yhdellä.

Vaarin hampaiden raosta putosi se, mikä ennenkin, putosi vain
tavallista raskaampana. Ei hän jäänyt kurkkimaan, eikä ihmettelemään
niinkuin toiset, vaan paineli jo polkua, että raudat tulta iskivät.

— Jos olisi tietänyt, mistä nämä ovat, ilakoi Mosse itsekseen. Vaari
oli ahkera kalamies, ei juuri muuta tehnytkään. Kesäisin kolusi
penikulmien alalla kaikki lammit ja suvannot. — Jos olisi tiennyt,
että ihan nurkista.

Erilaista oli kotiin tulo kuin ennen. Oli saanut pujahtaa veräjästä
kuin varas, pujauttaa ongen saunan seinälle ja mennä tupaan kuin muina
miehinään. Nyt ei tarvinnut, voi kolistella veräjäpuita. — Eipähän
sentään kolistella, päätti hän ja hiipi hiljaa niinkuin ennenkin.

Tuvan ovi oli raollaan. Sisältä kuului kehräämisen hyrinä. Mosse
asetteli onkeaan eteismöksän seinälle. Rukki seisahtui.

— Jopahan se sieltä lopultakin kuhnii! Meinasin jo oven linkkuun panna!

— Soo! Mosse ei kiirehtinyt. Muori pärmänttäsi edelleen.

— Minä tässä saan yökaudetkin rukkia pyörittää ja sarvea imeä
aikamiehen takia!

— Aikamiehen! kertasi poika, mutta muori jatkoi.

— Toisten tenavat, pahaisemmatkin nyhtävät edes heinätukkoa ja lyövät
lehtikerppua, mutta tämä se vain onkii, vetää tyhjää siimaa kuin...

Mosse astui sisään ja muorin saarnaan tuli pieni keskeytys.

— Vai tyhjää! Mosse katseli voitonriemuisena. Muori ei ollut saada
sanaa suustaan.

— Jesta! Ihan itsekö sinä nuo olet onkinut?

— Vieläpähän tässä päivämiestä muutamien ahventen nostossa, päästeli
poika rauhallisesti ja laski ämpärin lattialle.

— On se kullanterttua! On se ruusunnuppua! Muorin täytyi mennä ihan
halaamaan. — Vetääpäs ämpärillisen kaloja yhtenä iltarupeamana.
Siinähän meille on kuukauden särvin.

— Ei tarvitse! Mosse nosti housujaan ja jatkoi miehevästi: — Napataan
joka päivä ämpärillinen, tai joka toinen kumminkin.

Muorille tuli ihan kyynelet silmiin. Mikä sen tietää, vaikka
tulisi vielä hyväkin mies. Neljäkymmentä vuottapahan sai Israelin
Mooseskin käydä koulua vasikoiden kanssa. — Mutta sinähän et ole
syönyt koko päivänä! Ihan nälkään kuolee poika raasu! Muori kiirehti
konttorimöksälleen ja otti viilikupin. Vesi herahti Mossen kielelle.
Ja kun vielä ilmestyi kupin viereen puolikuun kokoinen peukalovoileipä
valkoisesta rieskasta, pääsi pojalta höhönauru.

— Tottapahan kalamiehelleni laitan! Muori otti lusikan seinänraosta ja
pyyhkäsi esiliinaansa. — No, alapas popsia!

Ei Mossea tarvinnut tällaisiin kahdesti käskeä.

— Kalamiehelle! Oikein sydänalasta teki pahaa.

— Aina minä äidin kaloissa pidän, ajatteli kiitollinen poika
mielessään. — Ämpärillinen kaloja... Se oli oikeastaan vähin, mitä voi
tarjota. Mikä se oli ämpärillinen päivässä kalamiehelle... Kalamiehelle!

Viilikupin ja peukalovoileivän kohottamana kalamiehen tunnelma yhä
nousi. Ei hän olisi vaihtanut osaansa kenenkään kanssa, ei Vierulan
poikain, ei kauppiaan Aarnenkaan, puomiharakkain, ei puhettakaan!

Muori asetti mökin rapulle perkausvehkeensä ja alkoi siivota kaloja.
Mosse asettui kyynäsponkasilleen polulle ja alkoi kertoilla matkastaan
juurta jaksain.

— Ensin mä menin sinne... Sitten mä istuin... Ja sitten mä
ajattelin... Ja sitten kun tärppäsi...?

Juttu luisti kuin rasvattu. Rasvattupa olikin kurkkua peukaloleivällä
ja viilin kuorella. Äidille Mosse kertoi kiertelemättä, mutta salassa
piti pitää. Ei saanut hiiskahtaa kylän tenaville. Onkikoot tinttiä
Visalammesta. Hierontamatkoillaan piti äidin sotkea jäljet, ettei
parhainkaan nuuskuri pääsisi perille. Kyllä äiti osasi. Osasi Mossekin
jo.

— Mitenkäs sinä aina pääset sinne, etteivät huomaa? huolehti äiti.

— Metsäpolkua menen kylän ohitse, oli sekin jo Mossella valmiiksi
mietittynä. — Eikä siellä tarvitse päiväkaupalla istua. Tunnissa minä
ämpärillisen nappaan.

Mossessa oli nyt miestä kerrakseen. Muorin täytyi ihan kesken työtänsä
katsoa ja ihailla.

Kolme suurinta ahventa jätettiin punnitsemista varten. Samalla se käy,
kun Mosse aamulla käy ostamassa koukkuja Kiikerin puodista.

— Saat myydäkin ne kauppiaalle, keksi äiti. — Riittää meille näissä
muissa.

— Mitä turhista tiputtelemaan! Myy seuraavan ämpärillisen kokonaan!

Ai, jai sitä poikaa! Muorin täytyi taas vilkaista.

— Olen tuumannut antaa Isolan äijälle noista yhden ämpärin hyyryä.

— Vai hyyryä! Äitiä nauratti. — Anna vain. Onhan se komeaa. Ja kyllä
minä siltä kitupiikiltä siitä sarvella maksun kiskon.

Sinä iltana puhuttiin kylässä paljon Mossesta ja Mossen saaliista.

Mutta poikamaailma punoi kuumeisella kiireellä karhulankasiimojaan,
viilaili koukkujaan ja kaiveli parhaimpia matopimentojaan. Se oli nyt
tullut isojen syönnin aika Visalammella. Kauan sitä oli jo odoteltukin.
Kuului tulevan harvoin tuollaisissa metsäpurtiloissa, mutta kun
tuli, oli eri meininki. Täytyi nytkin olla, jos kerran kupparin
Mosse ämpärillisen vetäisi. Talikot heiluivat matotunkioilla entistä
kiihkeämmin... Jos saisi sen ison... Miksei voi saada, kun panee lujat
vehkeet ja pitää koukussa aina pitkähäntäisen vonkaleen. Ei parane
kitsastella ison syönnin aikaan.

Seuraavassa aamunkoitossa oli poikajoukko kuin yhteissopimuksesta
myllypolulla kippoineen ja vapoineen. Muutamat olivat ottaneet
varalta isommankin astian, ämpärin tai kalakontin. Pitkä sieltä oli
lähteä hakemaan, jos hyvinkin alkoi nousta. Yleensä oltiin hyvin
toivorikkaita. Siellä oli ahventa sellaisessa pohjattomassa kumussa.

— Jospahan on mennyt jo syönti ohi, uskalsi joku vähempiuskoinen
huomauttaa.

— Eikä ole! Ei se niin ohi mene, kun harvoin tulee, pantiin kiivaita
vastalauseita.

— Ja kun Mossekin! Sepä olikin rohkaisevin puoli. Jos kerran Mosse
sai, niin piti toistenkin saada, vaikka vängällä.

Jäkäläkalliolla, mihin lampi jo näkyi, pantiin matoset onkeen ja
tehtiin hyökkäyssuunnitelma. Koivulan Timo, joka oli paras onkimies,
pääsi kuusen juurelle. Muut paikat jaeltiin pienin kinastuksin vähän
miestä myöten. Olihan niitä paikkoja vielä jäämäänkin. Ison syönnin
aikana voi kyllä tärpätä uusistakin. Piti heitellä vähin sinne ja
tänne. Ja kenen tärppäsi, sen piti nostaa vapa pystyyn. Huutaa ei
saanut.

Kun sakkiin sattuneita hölösuita oli erikoisesti vannotettu ja
selkäsaunan uhalla terästetty, alettiin äänettömästi hiipiä rantaan.

Pian oli Visalammen ahvenilla herkkumurkinat tarjolla. Melkein jokaisen
mättään ja vesipuun vierellä kiemurteli lieron häntä. Väliin nousi mato
ylös, mutta kohta tuli uusi entistä houkuttelevampi tilalle.

Mutta Visalammen ahvenet olivat varovaisia ja kouliintuneita.
Päivänkoitossa ei lieruja ennenkään ollut pintaveden kajossa
kiemurrellut ja milloin oli, niin vaara niiden kintereillä vaaniskeli.
Joku oli sen leukapielissään kokenut. Nyt roikkui ja houkutteli
madonhäntä kaikkialla, mihin vain silmäsi. Ei, vaara, yleinen ja
kaikkia uhkaava onnettomuus niissä kiemurteli. Kuin yhteissopimuksesta
painuivat kiilusilmäiset mustatakit pimeisiin pohjamutiin, joissa
uskalsi huoletta niellä sen toukan, mikä suun eteen sattui.

Pojat riepottelivat turhaan matoparkojaan. Ei kenenkään onkea
tärpännyt, ei vahingossakaan. Silmä kovana kumminkin edelleen tarkataan
omaa kohoa, syrjäsilmällä naapurin. Joskus vilkaistaan vilkuttaako
mahdollisesti toiselta rannalta pelastuksen merkki. Ei vilahda. Ei
nouse lippalakki vavan nenään. Koko lampi kuin kuollut meri. Mutta
itikat ja kärpäset purevat ja pörräävät paljaissa kintuissa kuin mitkä
riivatut.

Uskollisesti kumminkin yritetään onkia. Vaihdetaan matoa ja vaihdetaan
paikkaa. Eivätpähän narraa edes pienet. Juuri semmoisen jälkeen se
alkaa isojen syönti, tulee kuin tuulispää tyyneltä selältä.

Ei vain tule. Aurinko on noussut korkealle. Karjankellot kiikkuvat
hakamailla.

Heikkouskoisimmat alkavat käydä Tuomaan tuulelle. — Ei se tulekaan!
Lieneekö suurta ahventa koko mutapurnussa, napisevat itsekseen. —
Mutta saipahan Mosse, lökäpöksy. Ei, kyllä täytyy vielä kerran muuttaa
matoa.

Aurinko nousee ja lämmittää. Varmaan tulee hyvä kuivuupäivä. Niitoksia
on joka niityllä. Kasat tarvitsisi saada hajalle, mutta pojat halvatut
joka talosta tipoteissään. Päänraaputuksia ja kirouksia.

Alkaa poikainkin kärsivällisyys olla lopuilleen koeteltu.

Jo tärppäsi! Vierulan Kustin kohoa tärppäsi! Viesti levisi vavalta
vavalle kuin kellonsoitto tukkijoella. Uudet madot pistettiin
koukkuihin ja taas odotettiin.

Pari kolme kertaa turhaan huitaistuaan Kusti heitti kun heittikin
ahvenen suolle. Pieni se oli, ihan niitä Visalammen tavallisia
onnettomia, mutta olipahan kala kumminkin. Ehkä perässä alkaa nousta
isoa. Aurinko oli joutumassa jäkäläkallion huipulle. Silloinhan se oli
Hepo-Tanelikin alkanut vedellä. Olipa onni, ettei ollut tullut kesken
lähdettyä. Silmä kovana odotettiin ja pulpautettiin kohoa välillä.

Mutta ei nouse Kustin vapa, ei tärppäse millään puolella. Aurinko on
jättänyt jäkäläkallion. Rykäyksiä ja vavanläiskäyksiä alkaa kuulua joka
puolelta. Joku uskaltaa jo luikkailla ääneenkin ja saa vastahuikkauksia
kuin kaiku siltaholvissa.

— Senkin tirriäiset!

— Kyllä on tämä viho viimeistä!

— Syökää häntiänne, kun ei mato kelpaa! Läiskäys.

— Käpyjäkö keräät konttisi täyteen, Ville!

— Entä Aapo ämpäriinsä! Saunavettäkö!

— Älä läkytä, taikka...

— Mitäs sanoo äijät, kun poutapäivä puolessa!

Siinä oli pala, joka antoi märehtimistä kaikille. Jos olisi ollut hyvät
kalat raksissa, olisi jotenkuten selvinnyt ja selinnyt, mutta kun ei
päätäkään.

— Entäs akat!

— Ja tytöt!

— Harakat!

— Ne nauraa!

— Nehän nauraa!

— Voi saaturin sarvi-Mosse, minkä tulit ja teit!

— Jos olisi täällä, niin tuosta saisi!

— Ja tuosta!

— Ja tuosta!

Vavat läiskivät kilvassa veteen.

— Makaa lekottelee siellä kupparin hameen mutkissa ja näkee mukavia
unia!

Sai lähtiäisiksi kuulla lampikin kunniansa, mokoma rapaläpi. Lenteli
kiviä, kantoja ja koivunpökkelöitä tyyneen veteen. Mutta ahvenet
painuivat yhä syvemmälle mutiin. — Enkös sitä sanonut, nyökyttelivät
vanhemmat nuoremmille. — Vaaran edellä ne lieruvat päivän kajossa
lihavien matojen hännät.

Kapinallisten joukko kokoontui ison kuusen kohdalle puron suuhun.

— Tästä se niitä kehui vedelleensä, aloitti Kusti.

— Yksistä jalkainsa tiloista ämpärillisen, täydensi Matti.

— Katsotaanpa, minkälainen rypy siinä on käynyt, ehdotti joku.

Katsottiin, mutta ei löytynyt rypysijoja, ei suurempia eikä pienempiä.
Ei edes sammal ollut lakoontunut, eikä suopursun varsi taittunut.

— Tässä ei ole eilen rypenyt vanha sammakkokaan! vahvisti Aholan Kalle
sanoiksi kaikkien toteaman.

— Valehteli, hylky!

— Tokko lie lammilla käynytkään!

— Katsokaa nyt, touhusi Kalle toimekkaana. — Kun tuohon jalallaan
astuu, niin jälki siihen jää. Tottakai Mossen täytyi tässä pyöriskellä,
eivät suinkaan käskemällä ämpäriinsä hypelleet.

— Ämpäriin! Mistä se senkään tänne tiesi varata.

— Tiesipähän Aapokin!

Tuli pieni välikohtaus, minkä aikana Aapo puhui käsin ämpärinsä
puolesta. Taisi irvileuka saada saman tien maksun myös Villen kontista.
Sitten palattiin taas asiaan.

— Ei iki päivänä!

— Kupparin Mosse ei olisi myllystä ämpäriä hakenut.

— Eikä lammilta täyttä ämpäriä myllylle kantanut.

— Mutta ämpärillinen sillä ahvenia oli.

— Eikä niitä taivaasta sada.

Ei sada. Oli se tässä hyvinkin nähty ja koettu. Ihmeestä ei päästy
yli eikä ympäri vaikka tuskiteltiin ja raavittiin päätä. Puolipäivä
mahtoi olla kohta käsissä. Edessä oli raskas ja häpeällinen paluu.
Kotitanhuvilla odottelivat äijät ja muijat, hirmuiset äijät... Ja
pilkalliset piianjuntit... Ja virnuilevat renginjuipit. Viha nousi.

— Olisi tässä nyt sarvi-Mosse!

— Läskipakaroihin vedeltäisiin niin totisesti!

— Että murut sinkoilisi!

— Ja päälle syötettäisiin tuo Kustin ahven suomuineen ja suolineen!

Vähältä piti, ettei arvottu, kuka lähtee hakemaan Mossen kynittäväksi.
Rauhoituttiin kumminkin, kun huomattiin, ettei asia siitä enää parane.
Enemmän vain saavat ihmiset vettä myllyynsä.

Mutta totuus siltä oli nyhdettävä. Sovittiin, että Aapo, joka oli
Mossen kanssa joltisissakin väleissä, ostaisi kymmenellä pennillä
sipulikaramellia ja puhuttaisi pojan pussiin. Ei se sitä osaa salata,
kun taitavasti utelee ja välillä aina pistää imelää suuhun.

Sitten lähdettiin kapaisemaan kotiin. Kukin aprikoi ankarasti
itsekseen, miten parhaimmin varautua edessäolevaa ukkosta vastaan,
pääseekö pauhuilla, tukkapöllyllä, vai viekö peräti selkäsaunaan. Ei
sitä varmasti tiennyt. Päivä, heinäkasat hajoittelematta.

Mossella ei ollut heinähuolia enempää kuin muitakaan maallisia
murheita. Äiti oli noustessaan heittänyt esiliinansa kärpästen
suojaksi. Poika veteli makoisia unia.

Ei Leena raaskinut herättää. Väsyksissä oli poika raasu. Oli tainnut
tulla liialla kovuudella kasvatetuksi. Mikä sen vielä tiesi, mikä puu
vesasta kasvaa. Pitkäviiksinen komea miespähän oli ollut isäkin. Tiedä,
vaikka pojastakin vielä jotakin tulee. Voipa hyvinkin tulla, kalamies
nyt kumminkin. Ehkä muutenkin laatuun käypä mies. Leena oli hyvillään,
että sittenkin oli tullut annetuksi Moolokille uhrilahja. Parempi
näinkin kuin ihan ilman.

Leena keitti kahvin, mikä joutui parhaiksi siihen, kun kalamies heräsi.
Mosse vääntäytyi istumaan ja haukotteli pitkään. Hän muisti mukavat
unensa ja eilisen juhlapäivän. Takan luota tuoksui kahvin käry nenään.
Osasipa olla elämä mukavaa.

Mosse puki ylleen ja sitten juotiin kahvit oikein vehnäsen kanssa.
Äidillä oli aina takana, oli se sellainen mamma. Kukas talonpoika joi
arkiaamuna vehnäkahvit. Sikurisintua saivat puolikuppisen, tai ei
sitäkään... Oli se äiti tavallinen... Mutta olipa hänkin. Kukas muu toi
ämpärillisen ahvenia äidilleen? Ei kukaan!

Aapo osti ne kymmenenpennin sipulimellit, kaksitoista sai kun tinki.
Itse imeskeli hän ne kaksi ja vielä Mossen osuudestakin enemmän kuin
puolet. Mosse oli makealle perso ja möi esikoisoikeutensa halvalla. Jo
kolmansia imeskellessä Aapo totesi:

— Myllysuvannosta sinä ne ongit! Suvannostahan ne, ei Mossen enää
parannut kieltää. Hän olisi mielellään nyt juurtajaksain kertonut
Aapolle koko tarinan, mutta ei toinen enää joutunut kuuntelemaan,
vaan painoi juoksujalkaa tielle, ja vielä samana päivänä tiesi Mossen
salaisuuden koko kylä. Kuuli Leenakin hierontamatkalta kotiutuessaan
ja sai ripeämpää tahtia kylläkin ripeihin askeleihinsa. Mosse takoa
mökelteli uutta lyijypainoa siimaansa.

— On siinä mulla mölö, jumalanluoma! Leena heitti pussinsa penkille,
että sarvet kalahtivat. Mossesta alkoi tuntua, niinkuin tämä nyt
kotiinpalaava äiti olisi koko joukon toista maata, kuin se mikä aamulla
kylille lähti. Leena heitti huivinsa naulaan ja lasketteli edelleen:

— Suuta kuin variksenpojalla... Tarvitsiko sitä nyt heti ensimmäiselle
märkäpäälle höläyttää!

— Mikä sitä kiertelemään ja valehtelemaan. Ei se kumminkaan olisi
salassa pysynyt, puolusteli Mosse.

— Sinulta, sen minä uskon, pisti Leena väliin.

— Kyllä siellä kalaa riittää, jos on riittääkseen. Mikä sen tietää,
miten syvä ja leveä hauta siellä kallioitten alla. Kukapa ne lienee
mitannut.

— Sinulle ei tule sieltä enää kala.

— Jaa minulle! Mosse ihan innostui. — Näytetäänpäs, eikö tule!
Otankin jo kotoa ämpärin, ettei tarvitse hyyryjä makseskella.
Touhukkaana hän haeskeli kapineitaan.

Leena ei puhunut enää mitään. Mikä sen tietää. Onnessahan se on
kalansaanti. Hyväsydäminenkin kun on, suo toisille, mitä itselleen.
Leenaa alkoi hiljalleen kaduttaa äskeinen.

— Ehdit kaiketi haukkaamaan, ennenkuin lähdet, alkoi hän hyvitellä. —
Minulla on tuolla nyytissä vähän murua.

Ei Mossella koskaan niin kiirettä ollut, ettei haukkaamaan olisi
kerinnyt, varsinkin murua. Hätäilemättä ja hyvällä halulla hän
pisteli puolikasvoileivän ja viilikupin. Murut: pullanpala ja
uunijuustonkappale mahtuivat hyvin tilkkeiksi. Sittenpä olikin kalamies
varattu. Hän otti ämpärin ja muut vehkeet.

— Jos viivyn myöhempään, niin pankaa vain maata. Panen kylmää vettä
päälle. Kyllä ne perkaamatta aamuun säilyvät.

Hän lähti touhuten ja rykästäen. Leena jäi kaksinaisin mielin
katselemaan. Aika lökö mieheksi... Mutta mikäpä hänen vielä tietää.

Kun Mosse ämpäreineen myllylle ehti, heilui suvannon ympärillä miestä
kuin heinää. Jokainen oli eilisen johdosta saanut sapiskansa kuka
enemmän kuka vähemmän. Piti nyt kostaa piikain naurut, kun oli tullut
tietoon se oikea paikka.

Mutta myllysuvanto oli pysynyt tunteettomana. Parin tunnin verran oli
jo vaihdettu miestä ja matoa. Oli tarjottu polttopaarmaa ja sontiaisen
raatoa. Turhaan. Ei tärpännyt se iso eikä edes pieni, yhtä jos kaivossa
olisi riiputtanut.

Mossen onkineen ja ämpäreineen näköpiiriin ilmestyessä, oli yleinen
mielipide jokseenkin vastaanottavainen. Taisi muutama Juudas ajatella
jo Joosefin heittämistä siihen kalattomaan kuoppaan. Mossen onneksi ja
varjelukseksi oli mylly siinä vieressä ja myllyn alla asui Se, joka ei
kärsinyt vääryyttä.

— Onko kukaan saanut jo isoa, tiedusteli Mosse alkaen kiehitellä
siimaansa.

— On saatu!

— On syötykin jo!

— Oli painava kuin kupparin Mosse!

Sieltä satoi. Eivät olleet saaneet. — Ähä kutti! teki Mossen mieli
sanoa, ei sentään sanonut, ajatteli vain.

Mosse sai tilaa ja istahti kivelleen.

— Tästä mä niitä vetelin ja tuohon mä ne heittelin!

Katsottiin kivenkoloa. Siellä näkyivät merkit, suomuksia ja nilaskaista
kuravettä. Olipahan hylky vedellyt.

Mosse olisi mielellään kertonut koko sankaritekonsa, mutta ei kärsitty
kuunnella.

— Niin sinä vetelit, mutta vetelepäs vielä!

— Kyllä mä vetelen, vartokaapas vähän.

Sillä oli itsellään usko, hyväkkäällä. Hän köpelteli matoa onkeensa,
tökerösti kävi. Ja sitten sylkäsi, topsautti. Saipahan eilenkin, mikä
sen tietää kupparinpojan ryötyksen. Mikä tietää, vaikka Se pistelisi
ahventa koukkuun.

Koho kieriskeli pyörteeseen ja tusinan verta silmäpareja tuijotteli
alas kuin ihmettä odottaen. Kaikkein hartaammin tuijotteli Mosse itse.
— Kun tärppäisi se suuri. Se olisi poikaa.

Ei tärpännyt. Vahingoniloisia naurahduksia alkoi kuulua kalliolta.

— Otapa vielä, Mosse!

— Suomuksineen kaikki syön!

— Minä onkineen päivineen!

— Minä sarvipussin kaupantekijäisinä! Osasivat ne tavallisesti.
Kukapas sitten ellei poikajoukko, kaksi kertaa huulesta vedetty. Eikä
saanut edes tapella.

Mosse tuijotteli äänettömänä kohoaan ja odotteli ihmettä, mikä ei
tapahtunut. Aikansa suulastettuaan lähtivät pojat matkoihinsa.

Kyllääntyi lopulta Mossekin. Minkä sille mahtoi, kun ei tullut, niin ei
tullut. Eivätpähän toisetkaan saaneet, vaikka oli paremmat vehkeet.

Mosse toivoi, että äiti olisi nukkunut. Mutta jopahan nyt, virkkuna
valvoi ja odotteli kalanperkuuta, oli heti tarkkana kun ovi narahti.

— Siivoonkin heti ennenkuin suomus kovettuu, aloitti.

— Älkäähän nyt, Mosse ei tiennyt oikein, mistä olisi lähtenyt. — Ei
tullut suurta.

— No, siivottavapa ne pienemmätkin ovat.

— Mutta... tuota... tuota kun ei tullut pienempiäkään, sai hän hetken
tapailun jälkeen irti.

— Vai ei pienempiäkään! Vaikka sai sen arvatakin, kun sinne koko
huspuntisakin juoksuttaa. Ei sieltä enää sinun koukkuusi kala näppää,
siitä saat olla varma. Leena heittäytyi sänkyynsä tarpeettoman nopealla
keikauksella ja kääntyi seinään päin.

Mosse sai pelastetuksi asemansa jotenkuten selittämällä, etteivät
toisetkaan olleet saaneet, ei niin päätäkään. Ei semmoisista
suvantopaikoista aina saa, eikä joka mies koskaan. Parempikin oli,
etteivät saaneet, lakkaavat juoksemasta. Annahan olla kun tulee taas
ukkospäivä. Vedellään silloin tämänkin edestä.

Osasi Mosse visertää. Tasautui niitä kuunnellessa vähitellen taas
äitimuorinkin muoto ja mieli, mutta entiselleen ei lämminnyt. Ei
ilmestynyt enää pöydännokalle viilikehlo eikä murun pala ja ilmassakin
tuntui jonkinlainen viileyden henki, vaikka hyttynen lauloi ja puri.

Mossen suursaalis, jota uuden toivossa oli vähän hurskaanlaisesti
pidelty, oli aikapäiviä loppunut. Uusia ei tullut vaikka Mosse
istui iltapäivät kivellään satoi tai paistoi. Koetti hän aamua ja
keskipäivääkin. Yhtä tyhjää.

Kerta kerralta kävivät hänen perustelunsa yhä leveimmiksi, mutta Leenan
peukalovoileivät kapenivat yhä kapeammiksi, eikä murua ilmestynyt
enää leivän viereen. Ihmeen uudistumista odotteli kumminkin sekä äiti
että poika, äitikin, vaikka haukkui ja motkotteli. Saisi edes toisen
kerran... Pitäisi niitä säästävämmin... Eikäpä tuosta parempaankaan.
Onpahan senkin ajan tuulessa tuoksumassa, tuumiskeli Leena ja antoi
pojan onkia.

Eräänä iltana tuli poika tavallista retkevämpänä mökille. Koetti
viheltää mökeltääkin tullessaan ja asetteli eteisessä hyvin touhukkaana
vehkeitään.

— Jokohan nyt sai? Leena kuunteli. — Varmasti on, kun noin kovin
touhuaa.

Poika tuli tupaan.

— No, saitkos nyt viimein?

— Enhän minä mitä...

— Mitäs sitten kolaat ja hulluttelet!

— Mä huomasin sen vasta. Mä tyhjensin sen yhdellä kertaa.

Siinä oltiin. Kun ei ollut kalaa, niin mistä otti hyväkään onkimies.

— Mihinkäs joutui se iso, josta koko maailmalle olet ehtinyt hoilata?
tiedusteli pettynyt perkaaja purevasti.

Sitä ei Mosse ollut tullut ajatelleeksi.

— Jaa se... tuota... tuota, poika raapi päätään. Eikö liene ollut
itsensä myllyäijän juonia. On se ihmeempiäkin tehnyt. Hän kiirehti
valmiiksi hiihdetyille laduille. — Ei semmoisissa silmäkkeissä
loputtomiin ole. Kun kerran tulee, niin tulee viimeistä päätä myöten.
Ja tulihan niitä kerrakseen. Ämpärillinen, totisesti! Tulevana suvena
haetaan toinen hauta. Kyllä siellä puronvarressa silmäkkeitä riittää.

— Kyllä kai niitä riittää, kun vain elättäjällä riittää elonpäiviä ja
kämpäleitä.

Ahkerasti ongiskeli Mosse seuraavan kesän uusissa silmäkkeissä. Onki
vielä seuraavankin ja sitä seuraavan, oikeastaan koko pitkän elämänsä
harrasteli enemmän vapa- kuin varsitöitä. Rippikoulua kävi sentään
kolme vuotta välillä ja se kävi täydestä. Leipä- ja muissa muruasioissa
täytyi Mossen turvautua enimmäkseen äitimuorin silmäkkeisiin,
monilukuisiin ja antoisiin. Leena hieroi ja kuppasi, haukkui ja
motkotti, mutta elätti kumminkin löysäveriseksi vössähtänyttä toivoaan.

Ja kun Leena vihdoin kutsuttiin paremmille kuppausmaille, jäi
ainokaiselle mökki ja sarvipussi ja eräs pienempi pussi, joka oli
Mosselle paljon mieluisampi.

Yksin jäätyään Mosse miehistyi niin paljon, että hankki itselleen
avun, ei syntiin hairahtuen niinkuin äiti, vaan oikein rehellisesti
katkismuksen käskyjen mukaan. Tämä uusi apu ei hankinta-asioissa ollut
entisen veroinen. Oli lihoiltaan löysä ja vereltään väljähtynyt,
niinkuin Mosse itsekin. Sittenpähän ei tarvinnut ihmisten miettiä,
mitä Mossen naimisesta piti sanoa, antoi tulla vain ennen keksittyjä
mietelmiä: Hyvä hyvällä saadaan, sokealla silmäpuoli. Toinen köyhä
toista köyhää, toinen löyhä toista löyhää. Kyllä vakka kantensa
valitsee.

Riitti niitä.

Kuppari kumminkin tuli myös tästä uudesta, ehkä enemmän yleisen
mielipiteen painostuksesta kuin asianomaisten omasta aloitteesta. Hyvä
olikin alkaa muokatulla kamaralla. Pahaa verta oli patoutunut ihmisten
arkiopuoliin ja perintösarvet ja puukko olivat valmiina nyytissä.

Mosse lämmitti saunaa ja lämmitti hyvin. Ihan kiusaukseksi tuli
isännille Mossen sauna. Pimeän möksän hämärissä sopi ottaa veren
kirkastamiseksi pieni tärskäys, sopi semmoisenkin, joka ei ryyppymiehen
kirjoissa kulkenut. Ei Mosse jutellut, johan nyt. Ei sopinut leipäpuuta
ruveta kuoriskelemaan. Mielellään hän kuunteli hierottavan kehuskeluja
ja muita lotinoita. Lotisi itsekin, milloin kuunneltiin, etupäässä
kalastusjuttuja, varsinkin sitä yhtä.

Mutta anti oli vähentynyt, tai ehkä siinä ei ollut entisen siunausta
tämän uuden Leenan aikana. Lapsionni sitävastoin oli hyvä. Yksi
vuodessa putkahteli herranlahjoja, ellei ota lukuun niitä vuosia,
jolloin tuli kaksi. Pian oli niitä yksi sarvea kohti. Eikä Mosse niistä
enää lukuakaan saanut muualla kuin ovenraossa. Vaatekappaleista ei
ollut tuntemisen apua. Sai aina kauan mietiskellä oliko se poika vai
tyttö, Maija vai Kalle.

Nyyttiä avatessa kävi vilske. Kaikilla tuntui olevan perinnöllinen
harrastus muruasioihin ja kun olivat pieniä ja vikkeliä, niin Mosse
jäi useimmin soittamaan lehdellä. Mutta ei nykyaikana enää ihmistä
nälkään saa tappaa. Kun Mosse jonkin aikaa nuoleskeli turhaan huuliaan
kirkastui keino. Hän meni kuntaan.

Nousi aikamoinen meteli. Kaikkiko nyt jo kunnan niskoille,
perintökupparitkin! Elättäkööt ikolaiset itse verenimijänsä! Tuli
siinä toista jos molempaakin. Paasattiin vuoroin ja vuorojen välillä.
Mitäpä Mosse niistä, nosteli housujaan ja kuunteli. Eihän haukka pure,
kun ei puulla päähän lyö, sen läksyn hän oli tarkoin myllypuomin
monivuotisessa koulussa oppinut. Jokaisesta turhasta sanasta... Aha,
äijät... arvaatteko, kuinka monta viirua tulee taas kirjaan.

Kun kunnanmiehet olivat tarpeekseen paasanneet, nosti Mosse
uudelleen housujaan ja uudisti vaatimuksensa. Eikö hän ollut kunnan
kanta-asukkaita vai mitä? Eikö hänellä ollut oikeus siittää ja
kasvattaa seurakuntaa? Sopi mennä katsomaan kirkonkirjoista.

Sanoja lensi taas kuin myrkkynuolia, mutta mitäpähän mahtoivat
helvetinvoimat rauhallista miestä ja tervettä järkeä vastaan. Mosse
voitti taistelun ja sai kuin saikin jauholapun. Tosin se oli merkitty
vain kuukaudeksi, mutta olipahan saatu pää auki. Saattoi tuota
kuukauden perästä lähteä taas tervehtimään herroja.

Mosse lähti, mutta lautakunnan sisu kuohui vielä kuplina niskaan.

— Siittää ja kasvattaa...

— Kyllä tarvittis... tarvittis...

— Eläinlääkäri kustantaa!

Mosse kuuli mennessään ja naurahteli itsekseen. — Kiukutkaa vain,
pakanat! Tehkää syntiä omiksi kanavilloiksenne! Nyt sitä vasta
yritetäänkin. Vielä tässä ehtii, jos herra elonpäiviä suo.

Seuraavan kuun esitettiin näytelmän toinen
osa. Mosse voitti jo paljon helpommin, oli jo tottumusta ja lautakunta
oli ensi hötäkässä tyhjentänyt ammuksensa loppuun.

Sitä seuraavassa kokouksessa käsiteltiin Mossea jo kuin vakinaista
kundia ainakin ja alettiin mietiskellä, miten päästäisiin vähimmän
aikaa vievällä tavalla. Myönnettiin jauholappu kerta kaikkiaan kolmeksi kuukaudeksi
ja sanottiin, että ala laputtaa, että kerkiät nautitsemaan.
Lähtihän Mosse, pokkasi ja lähti.

Mutta seuraavassa kokouksessa, ennenkuin edellisen kokouksen pöytäkirja
edes oli loppuun päästy, ilmestyi Mossen täyteläinen hahmo taas
näyttämölle. Kirjurin ääni hukkui huudahtelujen tulvaan.

— Mitä nyt?

— Mitä hittoa se taas meinaa?

— Joko sängyn pohjista taas vitinä kuuluu?

Turhia sanoja pörisi kuin lihakärpäsiä mätäkuussa.

— Parikuukautinenhan se vasta nuorin. Ei tässä sentään jäniksen
taksoilla... Loppui puut, esitti Mosse asiallisesti.

— Hae metsästä!

— Niin, paremmin taas leipä maittaa!

— Ei suinkaan tässä nyt ruveta rikkaille talollisille kuppuulämpimiä
kustantamaan.

— Ei, ei. Kyllä ne saunapuut tuovat, puolusteli Mosse lähimmäisiään.
— Mutta tarvitaan sitä tuvassakin, eikä nykymaailman aikaan ole
menemistä toisen metsään, saivat ne, jotka olivat metsään neuvoneet.

Siihen ei keksitty heti mitään ja Mosse jatkoi:

— Ja voihan ne sen puolesta kunnan puut merkitä vaikka siniliidulla,
jos pelkää niitä saunapuiksi ja kyläläisten hyödyksi käytettävän.

Minkä sille haaskalle mahtoi. Eteishuone oli täynnä toisia puuttomia ja
leivättömiä. Mosse sai puurahan.

Seuraava yhteenotto tapahtui maidon merkeissä.

— Pidä lehmää, piti äitisikin, neuvottiin. — Kasvaa kaiketi siellä
Ikolan rannoissa kortetta niinkuin ennenkin.

— Eipä häntä tiedä. Niittelevät itse kortteensa. Eikä se yhden lehmän
pito enää kannatakaan, lopetti Mosse maataloustiedoillaan. Lautakunta
tuli asiaa harkittuaan varmaan samaan lopputulokseen, koska maitoraha
lähti.

Jäljellä oli enää vaatetusapu ainoa mahdollinen. Siitä oteltiin.
Mutta kokoushuoneen ilmanvaihto oli puutteellinen, keskilattialla
seisovan anojan sitävastoin hyvin voimakas. Vastustaja ei kestänyt
kaasuhyökkäystä, vaan antautui täydellisesti.

Tämän jälkeen ei Mossen tarvinnut muuta kuin kävi uudistelemassa
erilaisia lappujaan. Vanhempaa perikuntaa voi jo laittaa lapun kanssa
Kiikeriin asialle.

Niin meneskeli Mossen elämä vuodesta toiseen. Enemmän se oli arki- kuin
pyhäpäiväistä. Suurin elämys oli ja suurimpana pysyi lapsuudenaikainen
ukkospäivä myllysuvannolla. Siitä alkoi Mossen ajanlasku. — Se oli
samana kesänä... Se oli viisi vuotta sen jälkeen... Heinäkuussa sekin
oli, kun mä tyhjensin myllysuvannon.

Mutta Mossen monipäinen perikunta, joka kaikin puolin oli tipahtanut
lähemmä emäpuutaan kuin Mosse omaansa, marssi uskollisesti vapoineen
Visalammille ja muille silmille. Ei ollut vielä noussut se suuri, joka
vuosien kuluessa oli kasvanut yhä suuremmaksi.