PUTERIN LAHNAT.

Puterin järven ranta-asutus oli nuorin kuulun Hannilan kylän liepeille
muodostuneista uudisviljelmistä. Vanha kylä, se kirkonkirjojen
ja monien mainetöiden oikea Hannila oli lähes penikulman päässä
valtamaantien ja vesistön varrella, eikä tästä uudesta Nasaretista
paljon tietänyt.

Roikola kolmine taloineen, Hannilan perikuntaa sekin, oli lähempänä,
mutta harvoinpa sekään Puterille katsettaan käänsi. Toisella puolella
siinä mukavasti kihoilevan suurjärven takana oli kirkonkylä, mistä
moninainen valo ja autuus tuli. Ja peltojen äärellä kohisi koski,
parikin koskea, jotka jauhoivat syötäviä ja myötäviä, toivat keväisin
emännille helisevää hopeaa melkein kuin ilmaiseksi piimäsintun ja
sikurikahvin hintana ja piikasille, vanhemmillekin, sulhasia ihan
ilmaiseksi rahatta ja hinnatta. Kuinkas tällaisessa kohinassa olisi
niskantakaisia puterilaisia huomattu. Joskus sentään, kun tarvittiin
pikaista apua varisevalle kaurapellolle tai täytyi lähteä itkeskelemään
edelliskevään luhtinauruja. Puterin ympärillä oli Miinoja ja Maijoja,
oli hyväntahtoisia mökkiläisiä ja lämpimiä saunoja mäkitörmissä töllien
alla.

Pajupuron varsi, joka kirjojen mukaan myös kuului Hannilaan, oli
Puterilta sydänmaalle päin. Tässä uudessa Hannilassa oli useita taloja,
leipäisiä ja heinäisiä. Mutta milloin niistä liikkeelle lähdettiin,
mentiin kirkolle asti. Pajupurolaisen ei juuri sopinutkaan sivuilleen
vilkuilla, sillä tie, jonka korjaileminen oli kokonaan jätetty Herran
haltuun, vaati kaiken huomion.

Ja niin asuivat puterilaiset yksinään pienen järvensä hengessä kuin
kukkaron poimussa, vaikka kirjojen mukaan olivatkin suurkyläläisiä ja
maakunnan kuulun kirkonkylän läheiskyläläisiä.

Eipä surtu, eipä sillä. Ei edes haluttu emäkylän mainevillojen turviin.
Kun vanhan Hannilan rippikoulukurikka alkoi kirkon aidan vierellä
veistellä ”Puterin mehtäläisistä”, muisti Puterin julli vastasanoiksi
tekstin, jonka kappalainen oli kerran pöntöstä julistanut: Rakkaat
sanankuulijat! Paha on niin sanoa, pahempi sanomatta olla, mitä taaskin
on tapahtunut häjyssä Hannilan kylässä. Ihmisten istunnaisetkin on
varastettu kuopista. Niin rakkaat sanankuulijat ja te pirulta riivatut
hänniläiset! Älkäätte puliveivatko Herran kanssa, vaan maksakaa
keisarille kuin keisarin on ja kappalaiselle kuin kappalaisen on!

Tietysti päätteeksi tapeltiin siinä kiviaidan kupeella, mutta Mahlu
ja Kalmari voivat jäävittöminä todistaa, että vanha kyläläinen sai
koniinsa yhtä paljon kuin uusi ja että kummankin naamavärkkiä oli
tarpeeksi raveerattu pastorin Palavan sillalta keskeyttäjäksi joutuessa.

Puterin rannan torpilla ja tölleillä oli omalaatuiset nimensä.
Jokisuulta myötäpäivään kierrettäessä oli ensimmäisenä Kajaani,
viidenkymmenen markan ja heinäviikon verotorppa, jota asui Kalle
äitinsä kanssa. Kajaanissa eleli kyllä muitakin asukkaita, eli pikku
Kallu, ja isä Hermanni, joka oli isäntä Kallen eno. Talonisännän
mielestä ei torppari olisi saanut pitää kestiä, ei puiden menon, eikä
itse periaatteenkaan vuoksi. Mutta Hermanni oli vain, piti talvisin
hevosta ja kävi tukkitöissä, meni joskus taksvärkkiin, kun sattui
sopiva ilma. Tavallisimmin istui penkillä ja poltti piippua. Leena
hoiti hevosta.

Kajaanista johti oikopolku Hössälään, mökki sekin, oikealta nimeltään
Kankaanpää. Lienee ollut liian pitkä nimi, vai liian kaunisko oli,
koska kansa keksi tämän lyhemmän. Oikeastaan ei se mikään keksintö
ollut, sillä Hössälässä höynähteli emännänpuolena entinen hassahtava
talontytär, Kotalahden Miina, joka aikoinaan oli tullut naiduksi
torpan ja lehmäkantturan ohella. Kolmikon omistaja oli Hössä-Ville,
seutukunnan viisain ja laiskin mies, osasi sahata sarvikampoja, joita
kauppaili Perhoa ja Viitasaarta myöten. Hössä-Villenä vain oli ja
pysyi, mitähän nai Hössä-Miinan.

Hössälästä pääsi rantatietä pitkin Kotalahteen, toiseen Puterin
rannan taloista. Kotalahden keskiö, voipa sanoa koko Puterin keskus
ja napa oli Kota-Heikki, Hössä-Miinan ja puolisen tusinan vähemmän
heilahtaneen Mantan ja Santran isä. Kota-Heikki oli aikoinaan muuttanut
pitäjän toiselta ääreltä, tunsi hyvin ”Saarijärven Paavon” ja tiesi
hänestä kertoa paljon sellaista, mitä ”Ruunaperi” ei tietänyt. Heikki
oli suuren Saarelan talon poika ja oli vallannut Puterin rannat
rahoilla ja rukiilla, töitä teki, milloin teki, enemmän uhosi kuin
teki. Mutta hätäkö oli tai pakko. Männynruho alkoi ruukkilaiselle
kelvata ja yhdeksän torppaa teki taksvärkkiä enemmän kuin oli työtä.
Eipä äijä talvisin muuta kun heitti pökköä pesään, ryyppäsi viinaa
ja mielenvirkistykseksi piiskaili villejä tyttäriään. Ei muuta
kuin letistä raasurautaan ja köydenpätkä käteen. Jopa alkoi äläkkä
ja tanssi. Kytkettiin rautaan joskus akkakin ja sai samat napsut.
Useimmiten äijä sentään tyytyi muistuttelemaan, minkälaisessa kunnossa
akka oli leipiin tullut: Ihan ilkosen alasti! Ei korttia! Ei nauhan
riekaletta, poloisella!

Hyvissä ajoin järjesteli äijä Miinojensa ja Mantojensa torpat ja muut
asiat. Kaikki tulivat naiduiksi, sekin, joka aisan yli potkaisi, torppa
ja lehmä, siinä sivussa teki kauppansa huonompikin tavara. Talon sai
Eemeli, joka möi sen ventovieraalle naapuripitäjän miehelle, itse
kiirehtien Amerikan kultamaille — kuolemaan.

Tämä ja monet muut seuraavan polven ja aikakauden sattumat eivät
pahasti Kota-Heikin elämänjuoksua järkyttäneet. Hänellä oli syytinki
viinoja myöten, pitäjän pankissa liitettiin puolivuosittain inträstit
inträsteihin ja ympäristössä asuskeli ihmisiä, joiden puolesta kelpasi
lyödä kämmentä yhteen ja sanoa: Voe, voe, noita poloisia!

Mitäpä vaarin sitten muuta kuin elää köllötteli. Talvet kutoi verkkoa,
kesät pyyti kalaa ja sunnuntaiset päivät hoijaili kirkkomäellä. Tuli
kirkossakin käytyä, joskus, ainakin senverran, että tiesi kumman
vuoron kulloinkin oli pönttöön nousta, rovastin vai kappalaisen, joka
oli Heikille velassa kaksisataa markkaa, poloinen. Paremmin kuin
kirkossa, kului Heikin aika siellä poikasakissa. Siellä sai puhua
itse ja oli kuulijoita, jos oli irvijöitäkin. Kelpasi nostaa liivistä
kelloa, toista ja toista. Toinen oli hopeaa, viidellätoista kivellä,
toinen kultaa, Eemelin Amerikan perintö. — Tupleeta, sanoivat pojat,
mutta Heikki ei kallistanut korvaansa mokomille. Ketju, mikä rinnan
yli kellosta kelloon kulki, oli vahvarenkainen ja hopeaa kuin jäätä,
kiistämättömästi.

Eri lukunsa vaatisivat ne syljeskelyt ja voevottelut, pyöräykset ja
karjahtelut, joita syytinki-Heikin ja nyt isännyyttä hoitelemaan
joutuneen köyhän, mutta kuumaverisen Taavetin keskiset asiat ja
kanssakäymiset arkipäivin aiheuttivat, mutta ne eivät kuulu enää näihin
puitteisiin.

Kotalahden kyljessä kyyhötteli Hallanen, sekin alkujaan syytinki-Heikin
laajan perikunnan perinnöitä, vaikka jo vieraisiin hoteihin joutunut.
Hallanen oli nimensä arvoinen, hyvin hallainen paikka. Peruna ei
koskaan onnistunut, mutta nauris sitä paremmin. Hallasen ympärillä
oli huono aita, sisällä äreä äijä ja pahasuinen ämmä. Kotalahden
hevoset eksyivät usein Hallasen peltoon ja Taavetin pojat joutuivat
niitä sieltä pois pyydystelemään. Äijä kiroili ja kompuroi seipäineen
hevosten ja poikain perässä, enemmän poikain, mutta se ei ollut kovin
vaarallista. Ilkeämpää oli, jos ämmä joutui hätiin. Sai kuulla syntinsä
tehdyt ja tekemättömät.

Lähin naapuri rantaan päin oli Harjun Heikin mökki. Heikki oli talon
vävy, kuinkas muuten. Hän piti kutinsa paremmin kuin toiset, eikä
luovuttanut isäin maata. Toiset vävyt ja tyttäret kyllä jotenkin
suoraan ilmaisivat, miksi ei luovuttanut. Siinä äärellä oli muka hyvä
varastaa vaaria. Ei olisi tarvinnut vallan noin häjysti sanoa, jos
Hilta katsomassa käydessään korjasikin laskiämpärin tai voinokareen.
Haaskioon kumminkin olisivat joutuneet. Muuten oli Heikki varsin
rehti mies, samoin kuin pikku Heikki, joka sai polttaa ropeettaria
letkuvarrella ja kirota aikuisten kuullen. Taavetin poika ei saanut.
Mutta hän sai palkinnon korkeasta siveellisyydestään, jota tukemassa
tosin oli selkäsaunan uhka. Heikki pani kerran toimeen kilpahiihdon
Puterin jäällä, oli itse palkinnon antaja, tuomari ja kilpailija.
Taavetin poika voitti ja palkinto, yksiteräinen kuudenkymmenenpennin
eskilstuuna joutui hänen taskuunsa, vaikka Heikki vetikin lähtiessään
keuhkojensa vahvistukseksi oikein tukevat rintasavut.

Harjun mökiltä jouduttiin muutamalla askelella Pyörälään.
Erittäin kaunis niemeke ja torpan paikka. Kesäpäivänä Harjulta päin
käydessä tuli aina mieleen: Olet maamme armahin... Pyörälän tekijä oli
aikoinaan torpan hirsiä kaatamaan lähtiessään sanonut: Jos ma menen ja
pyöräytän tuvan. Siitä nimi, samoin kuin Kajaanilla siitä, kun tupaa
salvattaessa oli kajea ilma. Pyörälässä asusteli siskoineen Niko Teemun,
Siikamäen nuorempi poika, reima tukkilainen ja muutenkin mukava
mies, Tulipunaisen kukan olavimallia. Otti metson metsästä ja tytön
aitasta, piikatytön tai torpantytön, tai talontytön, mikä milloinkin
maittoi.

Pyörälästä oli pyssynholli Housulaan, siinäkin talonnimi kansan
kaikkivallan antama. Oli talolla toinenkin nimi, omistajan itsensä
antama, mutta sitä ei muistanut eikä käyttänyt kukaan, mistä
parhaimpana todistuksena on se, ettei se muistu mieleen edes tätä
kirjoittaessa, vaikka muut Puterin asiat näkyvät kuin kiikarin
tähtäimeltä. Housu-Hente ja Housu-Miina olivat isäntä ja emäntä. Ja
Housu-Hilta oli piika. Oikeastaan se oli ruokottomasti sanottu tytöstä,
joka oli kaunis ja kaino kuin yöllä puhjennut ulpukan kukka ja punastui
hiusmartoa myöten housut nähdessäänkin. Mitähän otti pestin Housulaan.
Heikki möi talonsa Forsteenin Jussille, josta sen jälkeen tuli
Housulan Jussi. Uusi housulainen oli kauppamies ja pännämies, ansaitsi
taidoillaan ja teetti töitään tylsemmillä. Häneltä Taavetin poika sai
luettavakseen ensimmäisen vihkoromaaninsa ”Itämeren”,
josta viimeiset vihot olivat hävinneet. Katko sattui juuri siihen, kun
venäläinen panssarilaiva sai kaapparilaivan valopiiriinsä. Etsittiin ja
pengottiin kaikki arkut ja laatikot, ei löytynyt, mikä oli joltinenkin
mielenhaikeus lukuvimmaiselle pojalle.

Housulasta jouduttiin lahden ympärystää kiertäen Ylpeälään, jonka
tytär reissumiesten väittämän mukaan ei ollut niin ylpeä, kuin nimestä
päättäen olisi voinut luulla, pikemminkin harvinaisen säyseä ja kesy.

Aivan Ylpeälän kanssa aidatuksin Pajupuron tien raiteessa oli Hiljala.
Siitäköhän johtui, vai muusta, mutta joskus sunnuntai-illoin kävi
Hiljalan seutuvilla sellainen mekastus ja meteli, että hiljaisuus oli
pakotettu etsimään itselleen rauhaisempia tyyssijoja.

Sillan takana lahden toisella puolella oli Hienola, myös nimensä
pilannut kaupunki, sillä Hienolan pojat käyttäytyivät kirkonkylän
iltamissa joskus vähemmän hienosti ja tukevanpuoleinen leskiemäntä sai
kinkereillä nuhteita nurkkatanssien pidosta.

Hienolan lähin naapuri oli Pollarin mökki, joka voidaan lukea myös
Puterin yöhuurujen vaikutuspiiriin. Pollarin Otto, Kokkolat ja
Aahlholmat kierrellyt jätkämies reistaili Hienolan leskiemännän
ja Ylpeälän kesyn tyttären kanssa. Myöhään öisin kotimökille
purjehtiessaan rouhiskeli hän aidanseipäitä ja lauleskeli sellaisia
värssyjä, joita ei ole lasten laulukirjoissa.

Siinäpä ne sitten alkavat olla Puterin raamit, sillä Kajaanin tuvan
akkuna näkyy Hienolan tuvan akkunaan. Itse taulu oli verraten
vähäpätöinen, laakeat rannat, savipohja, pari puropahaista ja kolme
vesikiveä. Siinä koko komeus. Joku voi väittää, että raamit ovat liian
leveät, turhaan maalatut. Ne ovat, mitkä ovat. Minkä sille voi, jos
joutava kuva on pistetty leveisiin raameihin. Kerrankos niin tapahtuu.

Mutta kalaa järvessä oli eri käskystä, laatua, ei runsautta. Hiljalan
ja Hienolan välistä puropahaista, joka oli olevinaan laskujoki, lappoi
kevättulvien aikana valtaväylän kalaa kuin anttia, uskalikkoja joka
heimosta ja suvusta. Paitsi todennäköisiä alkuasukkaita: kiiskiä,
särkiä ja ahvenia, saatiin Puterista haukia, salakoita, muikkuja,
säynäviä, sorvia ja suutareita, saatiin juuri senverran, että voi sanoa
kutakin olevan.

Lahnoja oli runsaimmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet näyttää, että näin
sitä päästään ahtaimmistakin paikoista. Tulvan aikana olivat tulleet,
sillä Hiljalan puroa ei totisesti kuivan aikana olisi kaksikiloinen
lahna mahtunut uimaan.

Lahnain vanha ja vannotettu vainooja oli Kota-Heikki. Hänellä oli
pyydystä: rysää, verkkoa ja riimuverkkoa. Eikä vaiennut sitä kesäistä,
ettei äijän keveä pystykokka olisi killuskellut puterilaisten
näköpiirissä.

Heikki ei ollut niitä miehiä, jotka saivat, mutta salasivat. Ei hän
pitänyt konttia eikä koppaa, vaan raksissa kantoi milloin kannettavaa
oli, nosteli housujaan, syljeskeli vahvasti ja katsoi kantamustaan
tämän tästä. Kotalahden rannanpuoli olikin kuin vartavasten näyttämöksi
tehty, puolenkilometrin peltoaukeama, polku korkealla. Aina siinä joku
näki ja ihmetteli.

Saalispäivinään löysi vaari asiaa myös tuvan puolelle. Kelpasi
laulaa: Voe, voe, poloisia! Niitä on semmoisiakin, joilla ei ole edes
lahnanpäätä perunoiden pilaukseksi panna!

Niin sanoi äijä, vilkasi tarkoituksellisesti pöytään ja sylkäsi.
Silakkakupin ja kurnaalikeiton äärellä ahertelevat ruoannauttijat
saivat pitää hyvinään sanotut ja sanomatta jääneet.

Yritteliäisyyden puutteesta ei voi Taavetin poikaa moittia. Uskolla
ahkeroitiin, mutta rannat olivat risuiset ja matalat, vavat lyhyet,
siimat kehnonlaiset ja kuuden markan hintainen venekuupelo vuoti kuin
seula. Saalis tahtoi päälukuun katsoen pysyä vaarin kanssa yksissä,
mutta kun pojan kalat olivat rantasinttiä, pieniä kuin kirveen
suutteita, eivät ne näkyneet edes raksissa. Vaari sai uudistaa voe
voensa niin usein, kuin halusi.

Mutta lämpimässä kamarimöksässään hän kutoi yhä uutta paulaa suurten
lahnojen pään menoksi. Valmistui verkko toisensa jälkeen sekä riimuilla
varattuja että tavallisia neljätoistakalvoisia. Ja kesäisin olivat
lehdet mutkitellen piiritettyjä kuin ryssänlinnoitusalueet. Mutta
lahnat olivat Summasen viisaita homekorvia, olivat kiertäneet Tarvaalan
tammet ja Hiljalan puron laittomasti viritetyt rysät, kiersivät myös
vaarin paulat ja verkot niin että loiskahteli vain.

Kerran yritti käydä huonosti. Siikamäen miehet tulivat vetämään
rahenuottaa. Tuli lahnaa ja tuli muutakin kalaa. Vaari oli kateudesta
harmaana. Seuraavana kesänä rakenteli hän salarisut kaikille
apajapaikoille ja antoi tietää, että köyhäin poloisten muikunhirttäjäin
olisi paras säilyttää nuottansa seunat kirkkojärven kiiskeille.
Siikamäkiset katsoivat parhaaksi noudattaa varoitusta ja Puterin
lahnakunta sai taas rauhassa kasvaa ja vahvistua. Jokin tyhmempi vain
silloin tällöin sotkeutui vaarin riimuihin ja tuli suurella kunnialla
syljeskelyjen säestämänä kannetuksi muorin hoteisiin.

Eräänä talvena sattui Kotalahteen vieraisille maailmaa kulkenut
sukulaismies, jolle tietysti valiteltiin kohtalon kovuutta. Kaloja oli,
lahnoja kuin porsaita, mutta ylös ei saatu.

— Ette osaa pyytää, aavisteli vieras. — Kunpahan panisi pitkänsiiman
hyvän syönnin aikaan, niin jopa tärppäisi.

— Pitkäsiima? Mikä se on, Taavetin poika katsoi silmät tapillaan.

— Eikö se tiedä, mikä pitkäsiima on? Sukulaismies nauroi, että tupa
kaikui. — Onpa siinä mulla kalamies! Ilmankos ahven nauraa ja lahna
keittää savivelliä.

Seurasi pitkä ja perusteellinen selitys pitkän siiman rakenteesta
ja hyvistä ominaisuuksista. Toinen kertoi ja toinen kuunteli silmää
räpäyttämättä.

— Parisatakoukkuisen pistät, sillä tuommoisesta savilävestä tappaa
kaikki tappamisen arvoiset, lopetti sukulaismies oppituntinsa. Samana päivänä
lähti hän taas omille teilleen, ja poika jäi odottelemaan kesää
hartaammin kuin kellokas navetan puolella.

Mutta vaari rustasi verkkojaan ja kävi aina tuvan puolella
ilmoittamassa, kun sai uuden valmiiksi. — Taas tuli yksi! sanoi ja
roiskautti mällisyljen lattialle. — Meinaan vielä puoli tusinaa
pistellä.

Kun kukaan ei vastannut, nosti äijä housujaan ja otti piikikkäämmän
otteen.

— Niitä on poloisia, joilla ei ole yhtään lahnanverkkoa, sanoi ja
sylkäisi. — Saavat heittää keltaista silakanpäätä perunakupin päälle.
Voe, voe! Vaari meni. Mutta alasängyn puolella hiottiin hammasta ja
puitiin nyrkkiä. Odotappas tupakkiturpa! Kunhan päästään kesään.

Ei malttanut poika tietojaan ihan kesään asti salailla. Kerran kun
vaari taas oikein kehui ja voivotteli, paukautti poika: Ettepähän saa
niillä riimuillanne. Mutta kun minä laitan pitkänsiiman, niin lähtee
oikein homekorvia.

— Voe, voe, mitä se puhuu! Vaari kykki ja nauroi. — Vai siimalla
piiskaat suuria! Kuule, rupea syömään rukiista leipää, että vähän
miehistyisit, poloinen! — Kääntyi ja meni jäämättä kuuntelemaan pojan
itkunsekaisia selittelyjä ja suunnitelmia.

Väistyi talvi lopulta, vaikka pitkään reistaili sitkeine
jäänlähtöineen, pakkasöineen ja karjanrehunpuutteineen.

Vaari oli riiputtanut rannasta jo muutamia riimulahnoja, oli sen
johdosta mehuisalla tuulella, sylki ja voevotteli. Muisti käydä tuvan
puolella poloisten keittopataan vilkaisemassa ja milloin poikia tapasi
muistutti siimasta.

Mutta pojat, varsinkin se siimamies, varautuivat hekin puolestaan.
Siima piti saada kuntoon, eikä se ollut mikään turha asia.
Sukulaismiehen siima oli ollut paljon selvempi ja mutkattomampi. Se
ei ollut tullut maksamaan juuri mitään. Sen teki yhtenä iltapuhteena
vaikka pieni tyttörääsy ja niin edelleen, väljästi oli juttu lähtenyt
maailman mieheltä. Poikain siiman laita tahtoi kaikinpuolin olla juuri
päinvastoin. Se tuli maksamaan hirveästi, ainakin äidin mielestä,
joka tuloksiin nähden oli Tuomaan kannalla. Pitkät periaatteelliset
ja kiivaatkin keskustelut käytiin kustannusarviota laadittaessa.
Siima tahtoi väkisin jäädä vain satakoukkuiseksi puolisiimaksi.
Onneksi isä Taavetti, joka kaikissa asioissa oli vähän väljempi ja
suurpiirteisempi, kävi ratkaisevassa äänestyksessä poikain puolelle ja
äiti huudettiin nurin.

— Kyllähän te pärsäätte, kun vain riittäisi, nurisi häviönpuoli, mutta
pojat kiiruhtivat ilolla ja riemulla kirkonkylän kaupasta koukkuja ja
siimalankaa hakemaan.

Siima ei sittenkään vielä ollut niin selvä kuin se vyyhti, josta se
tehtiin. Oli tapsit ja koukut, polat ja kivet. Oli hommaa monenmoista
vaikka mieluistakin. Eikä sitä yhtenä iltana tehty, ei ainakaan kuka
tahansa tyttörääsy olisi tehnyt, siitä olisi tekijä mennyt vaikka
kolmasti valalle.

Oikea murheenkryyni oli se venerähjä, josta alkujaan oli maksettu kaksi ja puoli markkaa
liikaa. Vuosi vuodelta oli se käynyt yhä kehnommaksi.
Siitä ei tahtonut saada kalua enää noitumallakaan. Koetettiin tilkitä,
naulata, tervata ja pietä. Mutta kun yhden läven sai tukkoon, ilmestyi
toinen, aina vuoti kuin seulan pohja.

Kalaan mennessään poikkesi vaari antamaan mestareille hyviä neuvoja.
— Se vuotaa väärin päin, kääntäkää se! Tai neuvoi: Kiertäkää siimalla
yhdeksästi myötäpäivään ja soittakaa pajupilliä! Monta muuta sanoi ja
syljeskeli ja riiputteli nenän edessä letkahtelevaa lahnaraksiaan. Oli
siinä kuuntelijoilla tuskaa ja kärsimistä.

Saatiin toki vene lopulta semmoiseen kuntoon, että uskalsi vesille
lähteä. Päästiin kahdella äyskäröimisellä Hössälän rantaan. Semmoisessa
kunnossa ei kuuden markan ostokas liene ollut sitten nuoruuden päivien.
Vielä oli etsiskeltävä madot. Huonosti löytyi kastematoja, sillä kevät
oli kuiva. Täytyi riihen lastukosta kaivella suuria onkimatoja lisäksi,
vaikka eivät ne kuuluneet kauan koukussa kestävän.

Lopultakin tuli kaikki kuntoon. Koukut oli madotettu, siima kerällä,
polat ja kivet veneen pohjalla. Olipa joltisenkin juhlallista
alkuvaikeuksista selviytyneiden kalamiesten vesille lähtö hekottavana
kesäkuun iltana. Missä lienee ollut vaarikin, koska veneensä oli
teloille vedetty. Hyvä olikin, että oli pois irvimästä.

— Onko nyt kaikki mukana?

— Siima?... On!

— Tapsituohinen?... On!

— Äyskäri?... On!

— Airot ja mela?... Tottakai!

Eipä sitten muuta kun vesille vain! Heijaa!

Alettiin heti omasta rannasta Kajaanin puolta kiertäen. Siimamiehen
sormet vapisivat pääkiveä sidellessä, eikä polaa tahtonut saada
pystyssä puikkamaan millään. Kankeata tahtoi olla aluksi myös tapsien
sidonta. Yksinkertainen vetosolmu, olisi sen luullut osaavan, mutta
eipäs. Irtopää tuli liian pitkä tai liian lyhyt. Tapsi alkoi kiertää
siimaa ja lierun heiluva häntä sotki vointinsa mukaan. Vettä alkoi
karttua veneeseen.

— Äyskäröi! komensi koukkumies.

Soutuorja totteli, mutta vene käänsi mielenosoituksellisesti
pystynokkansa Pyörälään päin.

— Pidä kokka Kajaaniin! komensi päämies taas.

— Älä liputa! nousi orja kapinaan. — Miten sitä souti ja äyskäröi
yhtäaikaa.

Siinä sanaillessa ehti aluksen keulapuoli katsastella kaikki Puterin
rannan kaupungit. Nähtiin lopulta viisaammaksi, että mestari äyskäröi
ja soutumies hoiteli vain venettä, mikä sittenkään ei tullut
erikoisemman kiitettävällä tavalla tehdyksi. Kääntyi kuitenkin
uppiniskainen keulapuoli viimein taas Kajaaniin päin.

Mentiin vengoteltiin. Soudettiin ja huovattiin ja jarrutettiin pohjasta
ellei airo auttanut. Sidottiin tapseja ja äyskäröitiin väärinpäin
vuotavaa venettä. Orja, jolla oli enemmän aikaa suunsoittoon,
muistutteli väliin, ettei jalo kalastaja vain epähuomiossa
äyskäröisi tapsejaan järveen tai sitelisi niitä matopäästä siimaan.
Toinen kuunteli ja piti hyvänään, mihinkäpä pääsi. Ja ainahan
esikoisoikeudesta täytyy maksaa.

— Mitähän Kotapojat tuolla pyörivät ja kuukkivat? ihmetteli Kajaanin
lois-Hermanni tuvan akkunassa tupakoidessaan ja seuraillessaan.

— Ne laskevat siimaa, tiesi pikku Kallu, jolle siiman valmistusvaiheet
olivat jokseenkin tutut.

— Vai siimaa laskevat, kertasi Hermanni, laiskasti katseli järvelle,
kun ei katsomattakaan voinut olla ja puhalteli savuja kuin ketunhäntiä.

Mutta Kotapojat laskivat edelleen hiki hatussa. Alkoi jo jotenkuten
mennä. Joskus tuli äkkinäinen pysähdys, kun huomaamatta oli jouduttu
vaarin riimulinnoitusten lähelle. Mitäpäs siinä, tehtiin mutka tai
oikaistiin entinen, sillä siitä pääsi.

Ja niin sitten jouduttiin Hössälän, Kajaanin, Hienolan ja Hiljalan
satamien kautta aina Housulan lahteen. Kerä alkoi tehdä loppua ja
kalastajalle tuli kiire koukkujensa kanssa.

— Huopaa hiidessä! Siima loppuu tuossa paikassa! komensi hän.

— Eikös sitä loppumaan koetetakin, narisi toinen tapansa mukaan.

Loppupäähän tuli jarruttamisesta huolimatta koukku koukun viereen.

— Liiaksi tiheään tuli, arvosteli mestari pääpolaa sidellessään.

— No, kyllä ne vielä sopivat potkimaan ja elleivät sovi niin maatkoot,
lohdutteli toinen.

Pyörälän niemen ohitse meloskeltiin kotirantaa kohti. Päämies koetti
pitää toivoa yllä, soutaja vätkytteli vastaan.

— Luulisi niihin nyt ainakin muutaman näppäävän.

— Luulo ei ole tiedon väärtti.

— Ei osaakaan kaikkia kiertää, on siellä siksi monta syöttiä.

— Osaavatpahan kiertää vaarin riimuverkotkin.

— Jaa mutta on se sentään toista siima ja madonhäntä.

— On kaiketi se toista.

— Jouduttiin kotirantaan. Keskustelu katkesi, sillä vaari tuli
aitoviertä syljeskellen ja housujaan nostellen. Mokoma kun sattuikin.
Hyvä toki, ettei aikaisemmin joutunut siikailemaan ja voivottelemaan.

— Mistäs ne virkamiehet nyt niin touhuissaan? kysäisi vaari ja
sylkäisi järveen.

Siinä rantamättääseen töksähtäneen veneen pohjissa kelluivat varapolat
ja tuohiset. Ei parannut ruveta kieroilemaan ja tilanteen oivaltaessaan
mestari laukaisi päin taulua.

— Laskettiin pitkäsiima lahnoille!

— Vai lahnoille laskitte! Vaari töyttäisi keveän vuotamattoman
veneensä vesille, kääntyi ja seivästi pilkallisella katseellaan
paljasjalkasiimailijat, istahti sitten tottuneella hetkauksella
perätuhdolle ja päästi kaksi sanaa säälivän haikeasti kuin kuikka
kuolinhuutonsa: Voe poloisia!

Sanat kuuluivat varmaan Pollarin mökille asti, sillä ilma oli kajea
ja järvi tyyni. Vaari sylkäisi pitkän roiskauksen, vetäisi leveällä
melallaan kahdesti kuin leikitellen ja keveä vene eteni vaivattomasti
kuin henkäys kuivalla ruudulla. Siimailijoilla oli nolot oltavat. Ei
tietänyt, lähteäkö vai jäädä, vetääkö rottelo maihin vai jättääkö
vesilastiin. Jätettiin veteen turpoamaan muka, vaikka aikapäiviä oli
turvotettu minkä suinkin turposi. Päästiin näin pikemmin rannasta, joka
väliin osasi olla hävittömän aukea ja suojaton.

Pitkä yö, toivon ja odotuksen yö. Ei tahtonut uni silmään tulla ja kun
viimein tuli, oli kuin faaraon uni. Lihavia lahnoja, laihoja lahnoja
ja ne laihat söivät niitä lihavia ja olivat yhtä kapeaselkäisiä kuin
ennenkin. Käännyttiin ja nähtiin toisenlaista. Siima painoi kuin
syntikuorma... Onkohan suuri? Oli... Vaarin riimuverkko tuli, että
puikkari pulppi... Herra Jumala... Monta verkkoa... Kaikki suorat ja
riimulliset... Kaikki onkirisutkin. Ja äijä itse jo tulla väännättää
pellon reunaa... Voe poloisia!

Toki nukkuja liikahti ja heräsi.

Äiti keitti jo kahvia ja vaari näkyi palaavan aamukalasta. Vain pari
parkkia oli raksissa. Hyvät olivat toki merkit. Soutumiestä nukutti
vielä kovasti. Piti hieroa ja jauhaa, kiskoa nenästä ja varpaasta.
Selviytyi vihdoin housuihin ja kupposen hörpättyään lähti hätäisemmän
hoputtamana rantaan.

Aidan johteeseen kytketty venerottelo oli kylläkin hyvin lupaavan
näköinen. Enempää ei sopinut sisään, sillä pohja oli maassa ja
yhtyvien astioiden laki oli lukenut pykälänsä loppuun. Äyskäröitiin
vuoromieheen, äyskäröitiin ja ähistiin, että oltaisiinpa niin rikkaita
kuin ollaan köyhiä, niin kokoksi ensi juhannuksena hassattaisiin koko
rottelo.

Päästiin lähtemään. Ensimmäinen pola, valkoinen päresalon puolikas oli
ainakin paikallaan. Ei tärppinyt yhtään, mitenkäpähän tärppi, kun oli
kivellä pohjassa kiinni, huomattiin. Ensimmäiset koukut olivat pestyn
puhtaita.

— Kiiskit, pahukset! Niitä on aina rannassa, koetti kokija pitää
mielialaa yllä.

— Sinun kiiskisi! Taitaa niitä riittää selemmällekin. Soutumiehestä
olisi vaari ja paha maailma saanut muutamilla penningeillä Juudaksen.

— Jo heiluu! Heiluu! Sähköä tuli kumpaankin kokkaan! — Se on suuri,
totesi mestari jännittävän puoliminuuttisen jälkeen. Välillä oli pari
tyhjää koukkua eikä niistä vapisevin sormin tahtonut selviytyä millään.

Seuraavassa tulla vengotteli odotettu lahna, leveältä näytti kuin
perkauslauta. Siimamiehen silmät olivat puolituumaa pinnasta ja soutaja
unohti räpylänsä pystyyn.

— Älä vain päästä karkuun, huomasi varoittaa.

— Huopaa hiidessä, kun päälle menee! Jännittäviä sekuntteja, pitkiä
kuin minuutteja.

Laukesi ja löysäsi. Lahna vengotteli hiljalleen selälle päin.

— Voi elävä eine!

— Ja päästi menemään, tosero!

— Mitäs laskit veneen päälle! Eikä se niin kovin suuri. Ja kyllä lahna
kuuluu toisenkin kerran ottavan, nieleskeli mestari soutajaansa ja
kapinoivaa mieltään tyynnyttäen.

— Tulee se uudestaan, odota vain!

— No nyt!

Sähkötys tuntui taas ja kinastelu jäi alkuun. Äskeiset hetket elettiin
uudelleen, lapettiin siimaa silmä tapillaan ja unohdettiin huopuut ja
soutamiset. Kala oli jo lähempänä kuin äskeinen. Vielä vähän ja sitten
heitto. Mutta lahnaa ei koko meininki enää huvittanut, nytkäytti kerran
ja jätti köydenvedon. Ihmetteli sitten silmät teljollaan hetkisen ja
painui rauhallisesti veneen alle.

— Voi perrr!

— Taas päästi ja kirosi! Kun ma sanon äidille! Ei käynyt selville
kumman soutumies aikoi kannella, lahnan karkaamisen vaiko
kiroamisaikeen, vai ehkä kummankin.

Mutta siimamiehellä oli jo muutenkin itku kurkussa. Kaksi semmoista
lahnaa. Siimassa tuntui sähkötys taas.

— Jos vielä päästät, niin airosta saat, valmisteli soutaja kovaonnista
kokijaa.

— Tuon otan, vaikka järveen pitäisi hypätä, vannoskeli siimamies
omassa mielessään.

Äskeisten tapaan hinautui kala veneen laidan luo. Suurempi oli kuin
karkuun päässeet. Jarrutettiin ja katseltiin taas silmästä silmään.
Koukku oli vain hiukan ylähuulessa kiinni, selvästi näkyi... Jos
tempaan ei nouse, varmasti ei nouse, päätteli pettymyksien kouluttama
kalamies. Lahna liekutti pyrstöään ja liukui vielä lähemmä.

— Älä nyt vain päästä, varoitti vielä toinen. Siinä se oli kuin
aarresanko maanpinnassa. Kun muistaisi taikasanan. Kala katseli ja
odotteli.

Niskasta kiinni! välähti toki kuin hyvän haltijan kuiskaamana. Neuvon
saanut hissaili vasemmalla kädellään siimaa vielä lähemmä venettä ja
siirsi samalla kopristettua oikeaa kättään kuin varjoa pyrstöstä päähän
päin. Koppaus kuin haukan isku.

151

Onnistui. Herra Isä! Veneen pohjavedessä mölisi suuri lahna, homekorva.

— Ajai, jos päästit! varmisteli soutumies tuomarinasennettaan.

— Turpas kiinni! Perätuhto oli taas oikealla paikallaan, huomattavasti
korkeammalla kuin soututeljo.

Tyhjennettiin vene ja lähdettiin eteenpäin. Parin kolmen koukun perästä
taas sähkötti. Siima alkoi huojua sivuttain. Hinaamista ja huopaamista.
Jännitystä ja vaanintaa. Nousi.

Siinä polskutteli veneen pohjissa toinen porho.

— Herran pojat! Vaikkei muuta saataisikaan!

— Ole vaiti! Mestari tunsi jo siimassa sähkötystä ja alkoi käydä
koppavaksi. Pari tyhjää koukkua ja sitten tuli, lerputteli taas. Oli
pienempi ja heitettiin onnellaan. Nousi ja putosi, toki onneksi veneen
puolelle.

Seuraava oli tavallinen. Sitä seuraava taas isompi. Sen jälkeinen
pääsi karkuun. Niin painuttiin eteenpäin entisen riemussa ja tulevan
toivossa. Ei otettu putoaviakaan enää niin sydämensuruna, varsinkaan
pieniä. Hyppelihän siinä jo veneen vesissä lahnaa kuin lestiä, enempi
kuin kumpikaan koskaan edes unissaan oli osannut toivoa. Kajaanin
kohdalla tuli tusina täyteen.

Pikku Kallu oli nähnyt ja aavistellut, juoksi rantaan, että tukka
pöllysi. Sattui juuri taas isompi lahna.

— Onko siellä kala? tiedusteli Kallu silmät renkaina. Se oli
kalamiesten mielestä niin joutava kysymys, ettei kumpikaan viitsinyt
vastata, ei edes vilkaista kysyjään. Huovattiin vain, vaanittiin
ja uiteltiin, tottuneen käden koppaus ja suurehko lahna letkahteli
kalaajan kourassa.

— Herra Jesta! pääsi katsojalta ja silmien alle venähti kolmas aukko,
suurempi kuin ylemmät yhteensä. Päästäkää mukaan.

— Ei tässä kerkiä, kuului perän puolelta.

— Eikä tänne mahdukaan, koetti soutumies hiukan tasoitella. — Juokse
rantaa pitkin, kerkisi vielä neuvoa ennen seuraavan loppuottelun
alkamista.

Turha neuvo. Pikku Kallu taisi sen ilmankin. Mentiin eteenpäin ja
saatiin yhä uusia. Joitakin irtautui ja putoili; jos suurempi sattui,
vähän harmiteltiin, mutta pienemmille heitettiin kompasana jälkeen:
Syö savea, ettäs kasvaisit ja vahvistuisit. — Käske isääsi isoisten
asialle.

Venettä täytyi äyskäröidä tämän tästä. Pelättiin, etteihän vain halkea
rottelo kesken kaiken.

Hienolan vesikiven kohdalta saatiin säynäs, lihava kuin kaksiviikkoinen
porsas. Ja sitten selän yli Housulan lahteen oikaistaessa saatiin
taas lahnoja, harvemmin kuin rannan puolelta, mutta sitä suurempia.
Kallun oli täytynyt jäädä kivelle Hienolan rantaan. Säynäväottelut
oli vielä nähnyt, mutta ei enää suurempien lahnojen. Se oli vahinko.
Olisi pojan voinut ottaa mukaan, olisihan siinä ollut työtäkin, veden
äyskäröimistä, mutta eipäs huomattu. No taisi parempi olla, ettei
päässyt kaikkia temppuja oppimaan.

Kuin kunniakierroksen riemukaarena oli viimeisissä koukuissa iso
hauenvonkale. Se piti eri melskeen, irroitti ahvenen ja lahnan, pysyi
toki itse kiinni. Olisi pysynyt vaikka Mikonpäivään, kun oli niellyt
ahvenen karilaan ja ahvenella puolestaan oli kiiski suussa. Siinä tuli
madonkappaleesta täysi hinta.

Ja sitten tuli pola ja päätekivi. Olipas kalaa kerrakseen. Äyskäröitiin
vielä viimeisen kerran vesi ja alettiin hiljalleen melkutella
kotirantaan. Etumies souteli vain yhdellä airolla, perämies meloskeli
vastavedot toiselta puolelta.

Aurinko lämmitti suloisesti ja riemuntäyteisestä rinnasta pulpahteli
herkästi esiin herkullisia mielikuvia.

Vaari! Voe, voe! Tuleekohan vielä kurkkimaan perunapataan. Oli niin
hyvä olo, että melkein sääliksi kävi äijäpahaa.

Syntymäpitäjään lähetettäisiin lahnaa, järvettömän seudun kalattomille
sukulaisille ja muille hyville tuttaville... . Mistä on tullut noin
komeata kalaa?... Sieltähän sitä Puterin rannalta... Taavetin pojat
pyytivät... Ovat ne eri poikia... Sekin nuorimmainen.

Osan voi lähettää kirkolle Heinon puodissa myytäväksi, tai Kalmarin.
Tottapahan lahnaa myyvät ennemmin kuin haisevia silakoita ja mätiä
silliä... Ostaa tohtori ja ostaa pappi... Mistäs se on näin komea
maankala?... Jaha, jaha... Ovatpas ne taitavia poikia... Äijäsen Jussi
voi pistää vaikka pahvilapun tynnörin reunaan, ettei tarvitse sanoa.
Näkevät nekin, jotka eivät osta.

Ja rahaa tulee! Ostetaan uusi vene, Luotolan Heikin tekemä, vuotamaton,
keveämelainen ja airoinen niinkuin vaarilla... Ja siimaa voi lisätä.
Panee vaikka neljäsataa koukkua, vaikka viisi. On tässä vettä, kun
mutkittelee. Matoja saa pennillä parin. Kyllä Kallu ja muut pikkupojat
kyttäävät. Pikku pojat, turkanen!

Vene tössähti rantamättääseen. Eipähän päässyt enää tuhojaan tekemään,
kun oli pohja pohjassa.

Alettiin järkeillä, miten saataisiin saalis kotiin. Raksiin ei
raaskinut ruveta riipustelemaan. Ei pajumertaankaan. Keksittiin
viimein, että toinen käy hakemassa kärryliiteristä vanhan emaljisaavin,
sen missä oli reikä pohjassa. Se on kevyt kantaa ja siihen mahtuu
haukikin, kun mutkalleen panee. Soutumies lähti. Ei pitänyt mitään
puhua, olla kuin muina miehinään, jos kyselivät.

— Olikohan Harjun Heikki kotona, juolahti paimeneksi jääneen mieleen.

Oli. Oli ja lähti rantaan vapa kädessä. Voi poloista! Voi letkuvartta
kumminkin!... Sytytteli piippua tullessaan... Antaisit olla... Täältä
saisit parempaa... Ropeettaria!

— Ettekä mitään saaneet?

— No, aina omiksi tarpeiksi, kalamies nosti haukea.

— Voi piru! Poika kopisti piippunsa tyhjäksi ja pisti taskuunsa.

— Onhan se aika vaari ja muutama tusina näitä muoria mukana. Suuri
lahna hetkahteli näyttäjän kädessä.

— Voi saakutin piru! Heikki hyppäsi sukkelasti johdeaidan yli ja
katseli kateellisena koko komeutta. — Siimalla ette kaikkia saaneet.

— Ei kaikkia. Kymmenkunta pääsi karkuun, kun ei tullut haavia mukaan.

Heikin mielessä kierteli mustia kyitä... Eivätkö liene vaarin verkoissa
rapsineet... Pitäisi mennä sanomaan äijälle... Ei, mutta sehän kävi
itse juuri edellä. Kyllä nyt on pidettävä kiirettä. Sanaa sanomatta
poika hyppäsi aidan ylitse ja painoi mäkeä ylös kuin häkää.

— Siimalankoja menee hakemaan, välähti jäävän mieleen. — No etpä
pistä vielä tänä iltana likoon, et vielä huomennakaan. On siinä
Hessuparka hepsettä ja vaivaa enemmän kuin luulet. Ei auta neuvoa, eikä
pitää esillä.

Soutumies tulla ramusi saavineen.

— Ei ollut pihalla muuta kuin Tepu, eikä se mitään huomannut, huohotti
palavissaan.

Vene vedettiin niin pitkälle kuin nousi ja alettiin valikoida kaloja
saaviin. Pienemmät pantiin alle. Oikeastaan kaikki olisivat olleet
sellaisia, ettei olisi peitellä tarvinnut, mutta kun oli vara valita,
niin valittiin. Suuremmissa oli aika siikaaminen ja punnitseminen.
Puolisentusinaa niistä oli samankokoisia kuin Pöyhösen porsaat. Jos
toinen oli hiukan pitempi, oli toinen leveämpi tai paksumpi. Säynävä
ja hauki tulivat päällimmäisiksi, niissä ei ollut järkeilemistä.
Neljäkymmentäyksi lahnaa, säynävä ja hauki, saavi mukavasti laiteillaan.

— Olisi mahtunut vielä ne, mitkä karkuun päästit, letkautti soutaja.

— Jos tiinun toit, niin olisi mahtunut vielä nekin, mitkä
nuoleskelemassa olivat käyneet, heitti toinen vastaan.

Olisi sopinut lähteä jo kotiin, mutta kummallakaan ei tuntunut olevan
kiirettä, etsiskeltiin korentoseivästä, heiteltiin voileipiä ja
tarkasteltiin omaa ja vaarin venettä. Katsahdettiin silloin tällöin
kotimäelle ja oleiltiin yhä.

— Jo tulee, kaahittaa!

Kauan hankkeilla ollut lähtöpuuha pantiin pian toimeksi. Saavi painoi
aikatavalla, mutta lepäämättä kiirehdittiin Harjun polun haaraan. Olisi
voinut mennä Harjulle tai Pyörälään.

Vaari tuli ja syljeskeli.

— Sieltäkös ne virkamiehet! Eikö nyt perunanhuuhteluvettä enää
lähempänä ollut.

Pojat eivät puhuneet mitään. Vaari asteli lähemmä.

— Voe, voe... Hauki hypähti saavissa. Kolmas, se paras, tarttui
huuliin, ehkä ensimmäisen kerran seitsemänkymmenen vuoden aikana.

— Sillä siimallakos te näitä, sai hän hetken mälliä mutriskeltuaan
irti.

— Siimalla!

— Siimallapa tietenkin!

Olisi tehnyt mieli sanoa monenmoista, riimuverkoista, leivänpurijoista,
poloisista silakanpään nuolijoista, mutta ei löytänyt oikein hyviä
sanoja ja tuntui kuin ei muutenkaan olisi osannut puhua niin hyvin kuin
lahnat ja hauki äänettömästi siinä tiellä.

Äijä ei puhunut enää mitään, mutristi vain suutaan, nosti housujaan
ja alkoi painua rantaan. Perään katselijoista näyttivät jalat
letkahtelevan enemmän kuin ennen ja polvien aukko näytti suuremmalta.
Näytti kai, kun oli niin kirkas aamu. Nuoremman katselijan mielessä
ailahti niin kummasti. Tuntui mukavalta, kun ei sentään ollut tullut
sanotuksi sen pahemmin.

Riemukulku jatkui. Kotona oli ihmettä ja kämmenen läikettä. Sankarit
saivat vehnäspalan kahvikuppansa viereen eikä hoputettu kesannon ojille
niinkuin tavallisesti.

Mutta perunoita pilailtiin kyllä edelleen vain päillä ja muilla
perkeillä, itse kalat sekä leveät että kapeat pantiin visusti
säästöön lukolliseen aittaan, lukuunottamatta tietenkään niitä kolmea
suurinta, jotka heti tuoreeltaan juoksutettiin Kalmarin kauppiaalle
jonkinlaisen uhrilahjan ja alamaisuuden merkkinä. Oli satakunta markkaa
puotirätinkiä, eikä sen tasoittamisesta ollut kesän aikana suuriakaan
toiveita. Syysmarkkinat taas olivat kaukana ja härkämukero vielä
laihana raaskuna pitkän kevään jälkeen.

Harjun Heikki ei ollut ainoa, joka seurasi Kotalahden maineeseen
pullahtaneiden kalastajain esimerkkiä. Pyörälän Niko laittoi myös
siiman ja herra Plathan, jonka siimat olivat tuttuja ison Summasen
lahnoille, antoi kerran Natsaretille kunnian. Kajaanin pikku Kallu
laittoi pikku siiman, viisitoistakoukkuisen ja Pollarin Otto jätti
hetkeksi Ylpeälän esikoisvainion ja kaiutteli joinakin tyyninä iltoina
vesillä kaihoisia värssyjään, niitä Aaholman parhaita, joita eivät
taitaneet kaikki lapset.

Taavetin pojat tietenkin heiluivat ylinnä. Täytyihän toki mestaruutta
puolustaa. Mutta ei tarvinnut perustaa kalakauppaa, eikä liian usein
ilahdutella kotipitäjän sukulaisia järvenantimilla. Puterin tyhmät
lahnat loppuivat pian ja viisaat kävivät entistä viisaammiksi.
Kuitenkin oli siima vanhettuaankin oiva pyydys. Ei tarvinnut kalliita
verkkoja, eikä riimupauloja, aikaa vain ja kärsivällisyyttä, aina
jotakin tuli.

Vaari ei ryhtynyt rakentelemaan siimoja, vaan piiritteli verkoillaan
lahden poukamat ylen visusti. Ei tullut onnea enempää kuin ennen, vain
raksikala silloin tällöin.

Sanoivat, että vaari sai jonkin sisäisen vaivan sinä siimakesänä.
Jotakin se oli, koska harvemmin kävi kirkkomäellä ja vähemmän
voivotteli. Eikähän vanhan vaiva parane, vaan pahenee. Ei kutonut
enää seuraavana talvena verkkoja, makaili vain ja kevätpuolella
kuoli. Puterin lahnat pääsivät piiritystilastaan, mutta viisuihin
painattamatta jäi, mitä Saarijärven Paavo oli tehnyt vielä
sellaistakin, mistä Ruunaperi ei mitään tietänyt.

Tuntuu siltä kuin Taavetin pojilla ja Puterin lahnoilla olisi ollut
jotakin osuutta vaarin sisäisvaivan puhkeamiseen. Mitä tekivät sen
siiman, paholaisen keksinnön. Mitä kävivät toseroiden koukkuihin,
vaikka riimuverkkoja oli joka lahdessa.

Ainahan se jostakin saa alkunsa vaiva ja hengenmeno niin vaarin kuin
muorin, useammin pienestä kuin suuresta.