VII.

Tähän asti Taneli oli vähän liikkunut kylällä, kun ei kylämiehenä
pidetty syöttöpoikaa suuressa arvossa; saatettiin käskeä poiskin tai
pilkattiin. Pukuvarasto kyllä tässä talossa jo oli Tanelilla runsaampi
kuin edellisessä, mutta Taali vainajan peruja sekin oli. Oli sentään
musta verkapuku luvassa, jos pitemmälti talossa viipyisi.

Mutta nyt alkoi Taneli iltaisin hevosen ruokittuaan olla kotoa poissa,
sillä korteilla sai seuraa. Hän kävi taloissa renkien vieraana, jotka
olivat rippikoulunkäyneitä entisiä syöttöpoikia.

Pirtistä lähdettiin pian ulos, tavallisesti saunaan. Kun taloissa
kylvettiin monta kertaa viikossa, ei sauna ehtinyt kylmimpänäkään
vuoden aikana jäähtyä niin, ettei siellä olisi hyvin tarjennut korttia
lyödä.

Taneli pelasi rengeiltä rahaa korteillaan, mutta hän ymmärsi, että
heidänkin piti saada vuorostaan voittaa. Niin hän antoi heidän väliin
hiukan voittaa, mutta otti taas heiltä voitot takaisin ja lisän
kerällä, kun he saivat palkkaansa talosta.

Tanelilla oli huoli siitä, miten hän pitäisi rahansa mammalta ja
Immeltä piilossa. Kerran hän sai pelissä vanhan kukkaron; siihen hän
talletti rahansa tallin yliselle Taali vainajan vanhaan arkkuun,
jossa oli pilalle kuluneita hevosenkenkiä, hevosvaljaiden jäännöksiä,
rikkinäisiä kulkusia ja joku kulunut hevossuka.

Tanelin kylässäkäynti ei mammaa huolettanut, eikä hän siitä kysellyt.
Hän nukkui jo, kun Taneli kotiin palaili. Taneli hiipi niin hiljaa,
ettei Impikään herännyt.

Ruunan Taneli hoiti hyvin. Se oli kuin hänen oma hevosensa. Ja totteli
häntä kuin ainakin isäntäänsä. Taneli pesi sen liasta puhtaaksi ja
suki harjalla. Ruuna lihoi ja sen karva jo kiilsi. Impi näki pirtin
ikkunasta, miten hevonen irrallaan kulki Tanelin jäljessä kaivolle
juomaan, ja kutsui mammankin katsomaan. Sitten he yhdessä ihastelivat,
kun taas samaten palattiin talliin. Taneli oli varmasti hevoselle hyvä.

Taneli ei itse tiennytkään, että häntä näin ihailtiin hevosen hoidosta.

Mamman povaaminen ei Tanelin mieltä enää kiinnittänyt. Sen hän vain
pani merkille, että vieraita kävi kamarissa entistä enemmän, ja aina
vieraan kamariin mentyä ilmoitti hiljainen liike, kun hän milloin
ohimennen kuunteli, että kamarin ovi kohta pantiin hiljaa hakaan. Mamma
tahtoi edelleen olla salassa kahden vieraansa kanssa.

Ei hänen tarvinnutkaan pelätä Tanelin pitäjällä huutavan hänen
salaisuuttaan. Hän itse oli pannut merkille, samoin Impi, ettei
Taneli ollut keksintönsä jälkeen puhunut mitään mamman korteista
heille itselleen. Ja aina kun pirtissä oli vieraita, Impi erityisesti
tarkkasi, puhuiko Taneli vieraille mamman korteistaennustamisesta.
Mamma siitä Immeltä tiedusteli, mutta aina hän sai olla rauhassa ja
tyynellä mielellä, sillä Taneli ei ollut virkkanut mitään. Mutta
omatkin korttinsa ja kortinpeluunsa Taneli piti salassa.

Hauska oli Tanelin mamman talossa eleskellä, hevonen oli kuin oma
ja sen hoitaminen kuin talon isännän työtä. Tanelin taito hevosen
hoitajana oli saanut tunnustuksen jo koko kylässä. Huomattiin, ettei
ollut likaa eikä karvaisia takkuja mamman Ruunassa, niinkuin ennen oli
ollut. Ennen kylällä aina ilkkuen laskettiin Ruunan kylkiluita, mutta
nyt kiitettiin sen lihavuutta ja pyöreyttä. Ennen se laiskasti laahusti
jalkojaan, nyt se virkkuna hirnui juostessaan, kun Taneli sillä ajeli.

Mamman talossa oli hevosen hoito Tanelista miehen tointa. Matkan
talossa hän oli saanut olla lapsenvaalijana. Kun Taneli hyvin hevosta
hoiti, sai hän Immeltä nisua kahvin kanssa mamman käskystä, ja aivan
jalankokoiset uudet pieksut mamma teetätti Tanelille. Nyt oli Tanelilla
tuoreessa tervassa olevat omat sievät pieksut. Ne olivat ensimmäiset
uudet hänelle varta vasten tehdyt ruumista suojaavat kappaleet, vaikka
Taneli oli jo kaksitoistavuotias. Matkan talossa oli paitakin laitettu
isännän vanhoista rääsyistä. Vanhoissa miesten kengissä, vanhoissa
miesten housuissa, vanhoissa miesten takeissa, vanhoissa päähineissä
Taneli tähän asti oli kulkenut syöttöpoikana, ja kotimökillä hän oli
saanut olla melkein vaatteitta ja kengittä tai taloista kerjätyissä
vanhoissa repaleissa.

Ruunakin ihaili Tanelin uusia pieksuja. Kun mentiin kaivolle juomaan,
haistoi se niitä ja hirnahti. Taneli nauraen kertoi siitä Immelle ja
Impi mammalle. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä.

Mutta siinä yhteisessä ilossa Taneli pyysi hevosellekin uudet kengät.
Mamma suostui. Taneli sai ratsastaa kirkolle sepän pajaan hevosta
kengityttämään. Sille matkalle hän otti mukaan rahansa ja korttinsa.

Ratsastaessaan kirkolle Taneli tunsi olevansa miestä mielestään. Tämä
hevonen oli kuin hänen omansa, ja hän oli mamman talossa kuin kotonaan.
Mamma oli hänelle hyvä, Impi samoin. Pirtissä oli usein vieraita,
joiden kanssa sai puhella. Ruokaa oli runsaasti ja nisua antoi Impi
toisinaan kahvin kanssa. Omaa rahaa oli hänellä kaksitoista ja puoli markkaa,
uudet sievät pieksusaappaat jalassa ja vielä omat kortit
taskussa, joilla oli mahdollista voittaa uutta rahaa.

Viime vuonna oli aina sisäinen vamma vaivannut kovassa työnteossa. Nyt
se tuntui vain rutommasti liikkuessa.

— Se Matkan isäntä löi kipeästi! Löi minua kipeämmin kuin hevostaan!
Hän piti nälässä, ei antanut vaatetta, mutta enemmän työtä teetätti
kuin itse teki! Hän, hiisi, löi kipeästi!

Taneli kiihtyi vimmassaan niin, että hänen piti lyödä Ruunaa. Se
oudoksui Tanelin vihanpurkausta, suuttui ja otti kovan laukan, niin
että Taneli selässä kohona hyppi.

— Hei! Hei! Hei! karjui Taneli.

Ja hän löi taas hevosta niin kuin sitä tylyä isäntää olisi lyönyt.

Näin tulista menoa ei Taneli ennen ollut saanut, mutta se teki hänet
yhä rohkeammaksi. Pian hän oli kaukana menossa ensi kertaa pajaan
sepän luo, jota hän tähän asti oli ohi ajaessaan arvottanut suurena
taitomiehenä, joka ei syöttöpojista välittänyt.

Kun Taneli pääsi pajalle ja seppä musta nahkaesiliina edessään ei
häntä ollut näkevinäänkään, vaan seisoi selin eikä kuunnellut hänen
pyyntöään, katosi Tanelilta rohkeus. Seppä teki työtään ja siinä pyöri
aina vain häneen selin.

— Kuulkaa! Taalin Ruuna olisi kengitettävä! pyyteli Taneli.

Mutta seppä ei kuunnellut eikä mitään vastannut.

— Minun hevoseni... Taalin hevonen... pyy... uu-uh...!

Tanelin ääni värähteli. Mutta ei seppä kuullut. Siinä hän pyöri
työssään Taneliin selin. Mutta Taneli tunkeutui lähemmäksi. Seppä
liikkuessaan kolhaisi häntä. Taneli huudahti. Ja nyt seppä huomasi
hänet.

— Kah-ah! Mitä — häh? ärjäisi hän.

Nyt Taneli pyysi uudelleen.

— Mutta sinäkö... sinäkö pidät hevosen jalkaa?

— Minä.

— Aika mies!

Seppä hymyili. Taneli aleni omissa silmissään siinä sepän edessä
syöttöpojaksi, jota tämä pilkkasi. Hevosen jalan pitäminen
kengitettäessä oli hänelle sepästä muka mahdotonta.

— Ei sillä hevosella minua parempaa hoitajaa ole!

— Sitten liekin hevonen lehmä. Tulit pajaan erehdyksestä.

Taneli oli närkästyä.

— Eikö seppä rupea minun kanssani?

— Et ole aivan huono, kun uskallat yrittää! Seppä katsoi Ruunaa.

— Hevonen näkyy olevan sittenkin. Taas hän hymyili.

— Ruuna on siivo hevonen.

— Kengitettäessä jos leikkaan liiaksi, niin potkaisee sinua.

— Ei potkaise!

— Mutta jos satutan lihaan asti?

— Ei potkaise!

— Sitten yritetään.

Taneli piti Ruunan jalkaa, kun seppä kengitti, mutta ei se ollut
helppoa työtä. Se sisäinen vaiva tuntui taas. Taneli kuitenkin piti
jalkaa ja ajan kuluksi kertoili itsestään, kun seppä kyseli. Taas se
Matkan isäntä, se hiisi, joka löi kipeästi, tuli katkerana mieleen, kun
sisäinen vaiva kovin tuntui hänen hevosen jalkaa pitäessään.

Mutta yht’äkkiä seppä sanoi:

— Miten Matkan isäntä päästi sinunlaisen talostaan pois? Olet Taalin
mammalle renkiä parempi. Näin kuin sinä ei pidä joka renkikään hevosen
jalkaa kengitettäessä.

Ne sanat nyt tuon taitomiehen suusta tekivät Tanelille hyvää, eikä
kipukaan enää niin tuntunut sisällä, kun seppä noin puhui. Mutta
mielessä yltyi katkeruus Matkan isäntää kohtaan, jonka talossa hänen
piti olla lapsenhoitajana.

— Se isäntä pelkäsi minua, kun se löi kerran niin kipeästi, että vielä
nytkin tuntuu kyljessä, puhui Taneli nyt rohkeasti.

— Sinuako pelkäsi? kysyi seppä vakavasti, mutta hänen silmissään oli
sellainen iva, että Taneli ymmärsi toisen pilkan.

Ensi kerran Taneli kivustaan oli kertonut. Nytkin hän kohta vaikeni,
kun näki sepän ylenkatseen. Mutta sitä miehekkäämmin hän piti hevosen
jalkaa ja ripeästi siinä liikkui, vaikka kipu taas tuntui kovemmin.

Taneli oli aikonut houkutella seppää, kun tämä oli häntä kiitellyt,
pelaamaan korttia, mutta hänen ivastaan poika niin pahastui, että
ajatteli maksettuaan hevosen kengityksen kohta lähteä pois.

— Miksi Matkan isäntä sinua löi? kysyi seppä, kun työ oli lopetettu.

— Tein liiaksi miehen töitä, vastasi Taneli nauraen.

— Mitä töitä?

— Pelasin korttia! vastasi Taneli aivan huolettomasti sepän äskeisen
ylenkatseen yllyttämänä.

Seppä ihmetteli. Hän katsoi Tanelia ja ihmetteli uudelleen.

— Oletkin jo sellainen mies, että sinulla sietäisi olla itseäsi varten
tehdyt vaatteet. Eikös nämä housut, takki ja lakki ole Taali vainaan?

Hän silmäili ensin Tanelin pukua ja sitten nauraen itse Tanelia.

— Jos on Taalin puku, niin kortit ovat omat, sanoi Taneli ja veti
ärsytyksestä kiihtyneenä kortit housuntaskusta.

— Yhä miehevämpää!

— Lyökö seppä korttia? uteli Taneli rohkeana.

— Jos on kykenevä toveri, niin...

— Jo minä monen miehen kanssa olen lyönyt. Ja olen suututtanut miehiä,
kun olen voittanut.

— Aivan aikamiehetkö ovat kanssasi uskaltaneet pelata?

— Niin ovat.

— Minäkin pelaisin, mutta pelkään pappia.

— Seppä pelkää menettävänsä.

— Pelkään, että papin saan silmilleni, jos sinun kanssasi pelaan.

— Ei mennä lyömään papin nenän alle!

— Kuka aikuinen viimeksi pelasi kanssasi?

— Olipahan matkasälli, joka korjasi metalli- ja puuastioita.

— Ja hävisi?

— Häneltä minä nämä kortit voitin.

— Onko siellä Taalin pirtissä lyöty?

Taneli kouraisi taskustaan markan rahoja.

— Jos seppä nämä voittaa, niin voitatte monen pelaajan.

Seppää alkoi kiusata halu koetella Tanelin taitoa. Poika on silti aika
poika, vaikka puku herättää pilkkaa tuollaisen yllä, joka miesten
kanssa korttia lyö. Hän vei Tanelin asuntoonsa. Ei hänellä ollut
perhettä, vain vanha vaimo oli hoitamassa lehmää, keittämässä ja muissa
taloustoimissa.

Taneli sitoi hevosen pihalle. Seppä vei Tanelin kamariin asti, ja veti
oven perässään kiinni. Hän aikoi pelata vain saadakseen selvän pojan
taidosta, mutta kun ensi peli oli lopussa ja hän oli voittanut, hän
suostui Tanelin vaatimuksesta uuteen peliin.

Taaskin seppä voitti.

— Enempää en tahdo sinulta rahaa pelata. Näen että osaat pelata,
mutta sepän kanssa on aina vaarallista ryhtyä kilpailuun. Ne, jotka
sinun ovat antaneet oppia pelaamaan korttia, minä arvostelen lapsen
pilaajiksi.

Mies pisti tyytyväisenä kukkaroonsa Tanelilta pelaamansa markat. Mutta
Taneli kouraisi suuttuneena viiden markan setelin taskustaan.

— Pannaan peliin nyt viitonen!

Sepän silmät himoitsivat seteliä. Hän suostui.

Mutta nyt Taneli voitti. Seppä pahastui, sanoi pelanneensa
huolimattomasti ja vaati uuden pelin. Se pelattiin. Mutta taas Taneli
voitti.

Seppä arveli ja aprikoi. Vastenmielistä hänen oli antaa Tanelille omia
rahojaan, mutta Taneli jätti maksamatta hevosen kengitysrahan sepälle.
Tämä aikoi peloitella Tanelia, vaikka hän itse pelkäsi, että poika
puhuisi vaimolle ja muille sepän lyöneen korttia hänen kanssaan rahasta.

Suuttunut hän oli, kun Taneli ajoi pihasta pois. Mutta Taneli oli vielä
rohkeampi kirkolta palatessaan kuin sinne mennessään. Hän oli voittanut
kortinlyönnissä sen miehen, jota hän tähän asti oli kirkolla enimmän
arvostanut — nahkaesiliinaisen sepän!

Hän oli pajassaan ollut Tanelista taitomies, jota isännätkin
kunnioittavasti lähestyivät tarvitessaan. Sillä jollei seppää
kunnioitettu, hän käänsi selkänsä isäntämiehillekin. Hän oli pitäjässä
ainoa seppä, jolla oli oma paja. Ennen heinäntekoa hän määräsi, miten
siinä työssä taloissa menestyttiin, sillä silloin hän teki viikatteet
ja korjasi vanhat, kun kylänsepistä ei ollut apua. Kerran Matkan
talossa, niin Taneli oli kuullut kerrottavan, heinänteko oli viikon
myöhästynyt, kun tämä seppä oli isäntään suuttunut.

Nyt Taneli oli saanut tähän asti suurimman voittonsa kortinlyönnissä.
Hän löi hevosta, sillä joutua jo piti kotiin. Pelatessa korttia oli
mennyt aikaa.

Tanelilla oli reima mieli. Mutta seppä aikoi pitää silmällä, milloin
Taneli kulkee pajan ohi, sillä hänen mielestään poika oli ollut
hävytön ja röyhkeä. Hän ihmetteli itsekseen, että oli ryhtynyt sikiön
kanssa kortinlyöntiin ja hänelle menettänyt työpalkkansa. Se oli hänen
arvolleen häväistys. Ei kenellekään hän kehtaisi tunnustaa tapanneensa
kortinlyönnissä Taalin mamman syöttöpojalle.

Seppä otti suutuksissaan viinaa, riiteli taloudenhoitajalleen ja pani
maata. Siinä loikoessaan hän mietti, mitä hän Tanelille tekisi.

Taneli oli sepästä saanut — vihamiehen!

                                                  ⸻

Kun Taneli saapui kotiin, tulivat mamma ja Impi hyvilleen kuullessaan,
että Taneli oli saanut hevosen kengitetyksi. He olivat epäilleet, että
tuskin ylpeä seppä rupeaa Tanelin pyynnöstä kengittämään, tai jos
rupeaakin, antaa hänen odottaa seuraavaan päivään. He arvelivat, ettei
Taneli sepän mielestä kelpaisi apulaiseksi, sillä eiväthän syöttöpojat
käyneet hevosta kengityttämässä!

Mamma ja Impi tulivat oikein pihalle katsomaan Ruunan uusia kenkiä,
jotka olisivat jo kauan sitten olleet tarpeen. Kun Taneli nostellen
Ruunan jalkoja näytti, olivat he Taneliin ja kenkiin tyytyväiset, ja
Ruuna oli heidän silmissään komea hevonen. Talossa oli Tanelin avulla
Ruuna saatu pienillä kustannuksilla vaunuhevosen arvoiseksi.

Mamma tiedusteli, riittikö sepälle raha.

Taneli aristui, sillä raha oli hänen taskussaan, ja seppä saattoi
mammalta vaatia kengityspalkkaa.

Maksun hän oli jo ehtinyt määrätä, saman verran, minkä mamma oli
antanut. Taneli oli pidättänyt sen rahan kortinlyönnistä voittonaan.

— Vanha maksu sepällä oli.

Taneli vei hevosen talliin ja pani siellä ylisellä arkkuun kukkaronsa.
Mutta kortit hän jätti taskuunsa.

Pirtissä mamma käski Immen antaa Tanelille nisukahvia. Silloinkos
Taneli vasta oli miestä puhumaan pajassa käynnistään. Hän sanoi, että
seppä arvosteli häntä renkiä paremmaksi ja että hänellä toki pitäisi
olla itseään varten tehty puku eikä Taali vainajan vanhoja resuja.
Mamman ja Immen silmissä olikin nyt tuollainen puku sellaiselle
matkalle jo liian huono.

— Ostetaan nyt ensin lakki! sanoi mamma, ja Impi lupasi paikata reiät
takin kyynärpäistä.

Taneli tuli yhä paremmalle tuulelle. Kun hän itsekseen laski, että
hänellä oli nyt omaisuutta, joka oli hänen itsensä hankkimaa, lähelle parikymmentä markkaa
ja kortit, hän ilostui yhä enemmän, sillä
korteilla hän jo näki suuret mahdollisuudet voittaa uutta, yhä uutta...

— En ensi vuonna enää syöttöpojaksi rupea! kehaisi Taneli.

— Seppä herätti sinussa ylpeyden. Et sinä, Taneli kulta, itse määrää,
mikä olet. Impi iltaisin saa opettaa sinua lukemaan, sillä kinkerit
ovat tulossa, puhui mamma.

Kuin kylmä väristys kävi Tanelin selkäpiitä pitkin, sillä hän pelkäsi
seppää ja sepän mainitsemaa pappia. Entä jos pappi hänet kinkereillä
sepän ilmiantamana kortinlyöjäksi herjaa ja häpäisee?

Kipeästi lyönyt Matkan isäntä muuttui hänen mielikuvituksessaan nyt
kinkereillä herjaavaksi papiksi, joka määrää vitsoja ja lupaa sepälle
kengitysrahan takaisin. Taneli ei tinkinyt enempää mamman kanssa. Hän
meni ulos piilottamaan korttinsa. Mutta kun hän Ruunalle kävi antamassa
iltaruoan, itki hän, kun oli tullut lyöneeksi korttia sepän kanssa.

Ruuna katsoi häneen. Se Tanelista ikäänkuin soimasi häntä: ”Kipeästi
löit minua!” Mutta sisäinen ääni sanoi Tanelille: Kortit sinut ylpeäksi
tekivät! Ja sen vuoksi palatessasi Ruunaa tylysti löit!