SADASYHDESTOISTA LUKU.

Mercedes, Nordheim, Irmgard ja Mary.

Nyt käännymme takaisin Mercedekseen ja Nordheimiin jotka elivät
komeasti Georgetownissa.

He olivat juuri syömässä päivällistä, kun palvelija astui sisään ja
jätti seuraavan sisältöisen kirjeen:

”Kallis rouva!

Minkätähden piilotatte itseänne minulta? Onko tapahtunut jotakin
koska olette jäänyt pois seurasta? Sanokaa minulle syy! Pyydän —
vaadin teiltä sitä. Palvelija, joka teille tämän kirjeen tuo on
luotettava.

Onko ehkä se vihollinen saanut jotain tietoonsa. Silloin pahuus
periköön!

Älkää antako minun odottaa kauvempaa, olen niin hermostunut kun
en ole nähnyt teitä pitkään aikaan. Saanko uskoa silmiinne jotka
puhuivat toista kieltä, jotka säteilivät mitä hellintä rakkautta.
Ja, sanokaa minulle totuus. Täyttäkää tämä hartain pyyntöni!

Teidän G.”

”Tämä on enempi kuin olen odottanut”, sanoi Nordheim luettuaan kirjeen,
”kuinka ajattelet sinä nyt tehdä?”

”Odota hetkisen, Arthur”, vastasi Mercedes. Hän kirjoitti heti muutaman
rivin paperille sulki kirjekuoren ja antoi palvelijalle. — — —

                                                  ⸻

Iltapäivällä tuli herra Grant vapisevin askelin pieneen salonkiin johon
Mercedes oli hänen pyytänyt tulemaan.

Kauan täytyi hänen odottaa ennenkuin Mercedes tuli. Ja kun hän
viimeinkin ilmestyi, oli hän kuin marttyyri joka odottaa loppuaan.
Hänen surullinen katseensa kohdistui lattiaan.

”Mitä on tapahtunut?” kysyi Grant. ”Sano pian, — hiljaisuus tekee
minut levottomaksi.”

”Se on loppu”, huokasi Mercedes. ”Ainoastaan muutama tunti enää, sitten
on kaikki kärsimykseni loppu.”

”Varjelkoon, mitä kuulen, ettekö ensinkään ajattele minua”, huusi
herra Grant kuin hullu. ”Minä en voi elää ilman teitä — Älkää salatko
minulta mitään.”

”En, minä en tahdo elää kauvempaa”, sanoi Mercedes heikosti. ”Nyt
tahdon sanoa teille hyvästi! Sitten jatkan matkaani, matkaani kohti
synkkää tulevaisuutta.”

”Eläkää minun tähteni”, kirkui Grant. ”Minä en laske teitä menemään,
minun rinnallani löydätte kadotetun rauhanne.”

”Mercedes rakas, eikö totta, sinä rakastat minua, sinä olet minun —
minun kuolemassakin.”

”Rakastan teitä, herra Grant”, kuiskasivat hänen huulensa. ”Minä olen
rakastanut teitä aikoja sitten, — mutta puolisoni — hänen hurja
mustasukkaisuutensa — oi, te ette tunne häntä, hän on hirmuinen!”

”Minun turvissani olet hyvässä suojassa”, lausui Grant tulisesti. ”Minä
en pelkää puolisoasi — tulkoon vaan!”

”Mutta minä olen hänen vaimonsa”, änkytti Mercedes. ”Ja huomenna hän
matkustaa minun kanssani. Meillä on maatila Meksikossa, ja kun minä
kerran menen sinne et enää milloinkaan minua tule näkemään.”

”Älä mene hänen kanssansa. Paetkaamme yhdessä.”!

                                                  ⸻

Yö levitti pimeyttään yli koko kaupungin. Myöskin hotellissa näkyi
kaikkialla olevan pimeä, sillä vieraat olivat sikeässä unessa.

Silloin hiipi tumma varjo läpi käytävän ja pysähtyi Mercedeksen ovelle.
Hän oli eräs kyyppareista jonka Grant oli lähettänyt.

”Minä vien teidät herra Grantin luo, nukkuuko miehenne?”

”Kyllä hän nukkuu”, oli vastaus.

Kuin haltiat hiipivät molemmat yli käytävän ja tulivat ulos pimeälle
kadulle. Kiireesti juoksivat he pitkin tyhjiä katuja kunnes saapuivat
kaupungin portille.

”Oletko se sinä?” kysyi herra Grant.

”Kyllä”, kuiskasi Mercedes. ”Kiiruhtakaamme.”

Grant nosti Mercedesin vaunuihin, istui itse kuskipenkille ja löi
läimähytti hevosta.

”Oi, olen niin onnellinen”, virkkoi Mercedes, ”kun vaan ei mieheni
heräisi.”

                                                  ⸻

Äkkiä huusi Mercedes;

”Mikä nyt?” kysyi Grant levottomana.

”Etkö kuule?”

Hän pysätti hevosen ja kuunteli.

Kuinka hän pelästyikään sillä takaapäin kuului selvää kavioitten
kalsketta. Olisiko se takaa-ajaja? Samassa saavuttivat vaunut.

”Ohoo, epäilykseni ei siis ollut turhaa, korkein virkamies ministeri,
aikoo ryöstää vaimoni!”

Mercedes huusi pelosta.

Herra Grantia harmitti kun ei varustanut itseään aseilla, ja
vastustajansa kädessä näki hän kiiltävän revolverin.

”Olette ajatellut kaikki hyvin viisaasti”, sanoi Nordheim kiukuissaan,
”sen täytyy minun todistaa. Ja varmasti kirjoitti hän teille että hän
mieluummin tahtoo kuolla. Tahdotteko te myöskin kuolla hänen kanssansa?”

”Teidän vaimonne rakastaa minua”, huusi Grant epätoivoisena.

”Sitä en usko”, tiuskasi Nordheim. ”Kiittäkää luojaanne etten heti
ampunut teitä. Mutta tämän tekonne saatte vielä kalliisti maksaa. Minä
ilmoitan koko kaupungille että korkeimmasti kunnioitettu ministeri
Grant on yöllä aikonut ryöstää meksikolaisen kauppiaan vaimon.
Seuraukset voitte itse arvata!” — — —

                                                  ⸻

Irmgard istui ikkunan ääressä suruissaan katsellen vankilan pihamaalle.

Äkkiä naputettiin ovelle. Vanha tuomari astui sisään.

”Olen juuri New-Yorkista saanut sanoman, että miehenne tahtoo teidät
sinne.”

Irmgard muuttui valkeaksi kuin lumi.

”Pääsenkö pois”, kysyi hän kainosti.

”Kyllä, olette todistettu syyttömäksi!” — — —

                                                  ⸻

Hiljaa avattiin ovi. Naisen haamu tuli näkyviin, kumartui polvilleen
Irmgardin eteen.

”Anteeksi”, nyyhkytti tämä kyyneleiden joukosta.

”Jumalani, näenkö oikein”, huusi Irmgard, ”ei, minä en erehdy,
olette...”

”Mary Gould, onneton, joka olen paljon rikkonut teitä vastaan”,
nyyhkytti vieras.

”Voitteko antaa minulle anteeksi, rouva Nordheim?”

”Kyllä, kaikki — kaikki annan anteeksi”

Ei kestänyt kauvan ennenkuin molempien myrskyävät tunteet olivat
haihtuneet.

Maryn pyynnöstä kertoi Irmgard surullisen elämän tarinansa.

”Mutta ethän sinä voinut tietää, että se peto oli naimisissa”, valitti
Irmgard itkien. ”Kun hän sai tietää että isäni oli minut hyljännyt,
jätti hän minut mutta vei kaikki omaisuuteni mukanaan. Sitten etsi hän
onneaan Amerikassa ja sinä raukka jouduit hänen uhrikseen.”

                                                  ⸻

Nordheim ja Mercedes olivat tulleet Montgomeryn kaupunkiin jossa
viipyivät pitemmän aikaa. — — —

Mercedes istui tuolilla lukien ranskalaista romaania.

Silloin tuli Nordheim sisälle kalpeana.

Hän pyysi heti lainata 10,000 dollaria Mercedekseltä. Mutta tähän ei
hän suostunut koska hyvin tiesi sitä ikänä ei saavansa takaisin.

Mercedes meni kirjoituspöytänsä luo jossa hän säilytti rahojaan, joita
kaikkiaan oli 50,000 dollaria.

Kiireesti laski hän setelit.

Puuttuu 12,000 dollaria.

Hän laski uudelleen, aina vaan sama. Kuka oli vajauksen tehnyt? Sen
täytyi olla Nordheim. Mercedes oli aivan suunniltaan. ”Odota, roikale”,
lausui hän purren hampaitaan, ”vielä saat maksaa.” — — —

                                                  ⸻

Hitaasti kului aika. Mercedes tuskin voi hillitä itseään.

Viimein naputettiin hiljaa ovelle.

”Nukkuuko hän?” kysyi poliisi.

”Nukkuu”, oli vastaus, ”hän on ollut kotona kaksi tuntia. Tulkaa pian!”

Nyt seisoi neljä miestä Nordheimin oven takana.

”Turhaan”, mutisi Nordheim nähdessään univormut. Ja kiireesti sieppasi
hän revolverin pöydältä. Mutta ennenkuin hän ehti sillä mitään tarttui
poliisi kiinni, ojensi revolverin Nordheimia vasten ja lausui: ”Jos
liikahduskin, pois hengiltä.”

Nyt tuli vaunut.

Mercedes seisoi ovella kun Nordheim vietiin.

”Varo, Mercedes”, rätisi Nordheim, ”varo — tahi.”