SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Pako hulluinhuoneesta.

Vartija Fritz Schöller, kunnon saksalainen, joka aina oli hyvällä
tuulella, läksi tarkastamaan sitä osastoa, missä rauhotussellit
olivat. Sattumalta tuli hän avanneeksi luukun ja katsoneeksi siihenkin
huoneeseen, jossa Irmgard oli.

Schöller vavahti aika lailla ja kummastuksen huuto pääsi hänen
huuliltaan.

”Mitä tämä on”, tuumi Fritz Schöller, ”kreivitär Irmgard Hohenstein
ilmielävänä! Kuinka hän saattaisi olla täällä — mutta tuo
yhdennäköisyys! Siitä on nyt monta vuotta sitten: kun hänet näin isänsä
linnassa, Saksassa, silloin kun vielä olin vanhan kreivin parturi ja
joka päivä kävin linnassa — —”

Schöller katseli vielä kerran selliin, Irmgardin sitä huomaamatta.

”Kreivitär Irmgard”, huudahti Schöller.

Irmgard vavahti — hän nousi ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, kun
ei voinut saada selkoa siitä mistä ääni oli tullut.

”Kuka minua huutaa, kuka täällä tietää nimeni?” hän kysyi.

Schöller ei ollut uskoa silmiään.

”Herra jumala, tekö se todellakin olette? Kreivitär Hohenstein?”
huudahti Schöller ja avasi sellin oven.

Nyt katseli Irmgard tulijaa.

”Herra Schöller”, sanoi Irmgard.

Viimeinen arvelu oli nyt Schölleriltä hälvennyt. Se oli kreivitär!
Mutta kuinka hän oli tullut Ameriikkaan? Kuinka hän oli tänne joutunut.

”Armias luoja — kuinka olette tänne joutunut — kertokaa!”

Irmgard kertoi historiansa, kuinka oli joutunut naimisiin Nordheimin
kanssa, tulleensa hyljätyksi ja vihdoin tulostaan uuteen maahan, lapsen
ryöstöstä ja joutumisestaan hulluinhuoneeseen.

Kunnon Schöller päätti pelastaa Irmgardin.

”Minä autan teidät pois täältä”, sanoi Schöller, — ”mutta nyt minun
täytyy mennä, hoitajatar tulee pian. Minä vapautan teidät ensi yönä —
hyvästi siksi!”

                                                  ⸻

Yön pimeys vallitsi tohtori Jeffersonin hulluinhuoneessa. Ainoastaan
harvoista akkunoista loisti valoa. Kartanolla hiljaisuus vallitsi.

Tumma olento liukui pihan yli.

Hän astui sitä rakennusta kohti, jossa rouva Nordheim asui. Hiljainen
kolina kuului, kun tuo tumma varjo avasi rakennuksen oven.

”Rouva”, kuului ääni erään sellin oven takana, — ”se olen
minä, Schöller, minä tulen!”

”Tuletteko minut pelastamaan, herra Schöller?” kysyi Irmgard tulijalta.

Vartija sytytti lyhdyn. Nyt hän avasi sellin oven.

”Olen tullut teitä auttamaan pakoon, armollinen rouva!”

”Jumala teitä siunatkoon.”

”Tulkaa pian. Tämä on edullisin, koska ei satu olemaan ketään
vartijaa pesutuvassakaan, jonka läpi meidän on mentävä. Ja minulla on
takaportin avain.”

Irmgard hengitti vapaammin.

Schöller sammutti lyhdyn ja tarttui Irmgardin käteen. Kello löi kahta yöllä
.

Kun Irmgard Schöllerin taluttamana astuivat pihalle, sanoi Schöller
hiljaa:

”Kukapa ennen maailmassa olisi voinut uneksiakaan, että minä, parturi,
tulisin taluttamaan kreivitär Hohensteinia kädestä!”

”Te voitte laskea leikkiä tällaisellakin hetkellä”, sanoi Irmgard.

”Ei koskaan saa menettää hyvää tuultaan, armollinen rouva.”

Äkkiä Schöller seisattui.

”Mikä siellä on?” kysyi Irmgard vavisten.

”Se on vartija, joka tekee kiertokulkuaan.”

”Jos hän näkisi meidät — —.”

”Ei hän meitä voi nähdä, sillä hän kulkee tuolla kauempana.” Puiden
varjossa he odottivat, kunnes vartija oli ehtinyt kauemmas.

Askeleet poistuen hiljenivät.

Nyt oli pääsy portille vapaa.

Portti aukeni.

Schöller neuvoi tietä.

”Tämä katu on autio. Oikealla on hautuumaa, mutta sinne älkää menkö,
vaan vasemmalle. Ja nyt toivon teille onnea matkalle. Älkää vain antako
vangita itseänne uudestaan!” —

”Kiitos, tuhannet kiitokset, herra Schöller, — avustanne onnetonta
kohtaan —.”

”Hyvää yötä. Siis vasemmalle”, kuiskasi Schöller ja sulki hiljaa portin.

Irmgard oli autiolla kadulla, harhaillen eteenpäin ilman tietoa
suunnasta.

Lopulta tuli hän virran rannalle, jossa hänen oli käyttäminen lauttaa
päästäkseen toiselle rannalle.

Lautturin majassa sai hän lämmitellä tulen ääressä.

Kun hän vihdoin tuli toiselle rannalle, oli työ hiilivarastoissa ja
tehtailla jo alkanut.

Irmgard kulki katua pitkin, jossa oli köyhiä työväen asuntoja. Hänellä
ei ollut kuin yksi ainoa ajatus: löytää lapsensa.