KUUDESKYMMENES LUKU.

Pelasta minut!

Holvissa, missä avonainen kirstu oli, vallitsi kaamea hämärä.

Kuorissa ei löytynyt ketään, ei ainoatakaan ihmistä sen läheisyydessä.

Nyt näyttivät Irmgardin silmäluomet liikkuvan. Hitaasti ojensi hän
käsivartensa. Koneellisesti tarttui hän molemmin käsin kirstun
laitoihin, koettaen löytää tukea ylöspääsemiselleen.

Heikossa hämärässä, joka vallitsi suuressa, korkeassa huoneessa, tuntui
Irmgardista sanomattoman kauhealta, kun hän hitaasti nousi ylös.

Hänen avonaiset silmänsä, jotka tavallisesti säteilivät sydämellisyyttä
ja lempeyttä, ikäänkuin taivaan loistoa heijastaen, olivat nyt kauhusta
saaneet kamalan, tuijottavan ilmeen.

Heräten syvästä unestaan eli pitkästä unennäöstään, katsoi Irmgard
äkkiä tupertuneena ympäristöönsä, joka pysähdytti hänen sydämensä
kauhusta ja pelosta. Kirstut ympäri seiniä, salaperäinen ympäristö,
kirstu, missä hän itse makasi, kaikki tämä teki häneen sellaisen
vaikutuksen, ettei hän voinut pidättäytyä päästämästä ilmoille kaikuvan
kiljahduksen.

Se oli kamalaa — sanomattoman kamalaa. — —

Irmgard vaipui patjoja vastaan — vapisevat kätensä hän painoi
tulisesti rintaansa vastaan. —

Niin hän makasi hyvän aikaa liikkumattomana — ainoastaan hiljainen
ähkyntä kuului hautakuorissa.

Äkkiä nousi Irmgard ylös.

Kuolemantuskassa nousi hän kauhistuttavalta vuoteeltaan, jossa hän niin
kauvan oli maannut.

Hän riensi ovelle.

Se oli sulettu.

Tämä oli uusi kamala huomio.

Irmgard tarttui kädellä otsaansa.

Oliko hän unohdettu? Eikö kukaan voisi kuulla häntä? Eikö kukaan tulisi
vapauttamaan häntä?

Nyt tuli hän ajatelleeksi maanomistajaa — Nordheimia! Äkkiä kuului
hänen huuliltaan — Arthur!

Hän ei voinut käsittää, kuinka hän oli joutunut tänne ja missä hän oli.

Hän nykäsi ovea —

Ulkopuolelta kuului askeleita.

Eräs ovi avattiin —

Arthur!

Irmgardin täytyi piiloutua häneltä. Kiireesti poistui hän ovesta.

Eräässä nurkassa kirstujen takana löytyi vapaa paikka.

Silmänräpäyksessä oli Irmgard piiloutunut. Kappelissa tuntui joku
olevan.

Nyt — —

Irmgard uskalsi tuskin hengittää.

Nyt pistettiin avain lukkoon. —

Ovi avautui hitaasti.

Roihuva valo tunkeutui kuoriin.

Irmgard ei voinut nähdä, kuka tulija oli.

Se oli Jeffy, joka tuli sisään lyhtyineen ja öljykannuineen.

Hän meni kirstun luo.

Kauhukseen huomasi hän sen olevan tyhjän.

”Mylady”, huusi hän.

Kun Irmgard kuuli huudon ja nousi hiukan ylemmäs, tunsi hän mustan
palvelijattaren.

”Jeffy”, huudahti Irmgard, ”Jumalan tähden — auta minua.”

Hän riensi heti neekerin luokse.

”Elääkö mylady”, sanoi tämä, samalla kun hän valaisi Irmgardin kalpeita
kasvoja.

”Pelasta minut! Salli minun tulla pois täältä!”

”Jos herra tulisi.” — — Jeffy kauhistui.

”Armahda — minä kuolen täällä.”

”Mutta tilanomistaja tulee tänne ja kun hän saa nähdä, että kirstu
on tyhjä, tietää hän, että minulla yksistään on ollut mahdollisuus
pelastaa mylady, sillä minulla ainoastaan on avain tänne.”

”Sitte avaamme akkunan, niin hän uskoo, että minä olen paennut akkunan
kautta.”

Tämä näkyi tyydyttävän mustaa naista, sillä hän juoksi täysin
tyytyväisenä akkunan luo, avasi sen ja laittoi kiireesti kuntoon
lampun, jonka hän sitte sytytti.

Kappelin kautta riensi Irmgard vapauteen. —

Sillä aikaa oli Rogers kulkenut puiden suojassa pitkin maantietä. Hän
etsi nyt Samuelia, kun hän oli nähnyt siniseen huntuun puetun naisen
menevän sisälle kartanoon.

Kun Rogers oli kulkenut kappaleen matkaa, kiintyi hänen huomionsa
johonkin mustaan joka ohjasi kulkunsa talliin päin.

Hän seurasi sitä ja huusi Samuelia.

Se musta pysähtyi odottamaan Rogersia.

”Oletteko Samuel”, kysyi eversti.

Neekeri nauroi tyytyväisenä.

”Minä olen jo täällä” sanoi hän. Sam on alkanut etsimisen.

”Mitä olet ajatellut Samuel.”

Neekeri viittasi Jeffyn kamariin ja sanoi ”tuolla ehkä voi nähdä heitä
tuolla.”

Eversti seurasi häntä.

Sillävälin kun Samuel kertoi everstille mitä hän oli kuullut Jeffystä,
tuli tilanomistaja hiljaa hiipien kotiin.

Jeffy saattoi Irmgardin ulos ja sulki oven hautakuoriin. Sitten
hän seurasi Irmgardia puutarhaan. Samassa kuului huolestunut ääni
puutarhasta. ”Jeffy Jeffy —.” Se oli Samin ääni.

Jeffy käski nyt Irmgardin seurata häntä.

Eversti astui mustan sivulle.

”Vai niin”, sanoi Jeffy, ”onko herra univormussaan täällä taas?”

”Hyvänen aika — sehän on minun pelastajani”, jatkoi Irmgard, ”sehän on
eversti!”

Jeffy tarttui Irmgardin käteen.

Sam! Tänne! ”Sinun täytyy pelastaa Lady, hän elää”, huusi hän
hätääntyneenä.

Nyt tuli Rogers Irmgardin ja Jeffyn luo.

”Irmgard! Voiko olla mahdollista, että elätte!” huudahti hän.

Se oli liikuttava hetki, kun Irmgard nyyhkyttäen vaipui Rogersin käsiä
vasten.

”Minun kallis, rakas lemmittyni”, sanoi eversti. Minun kovaa kokenut
rakastettuni!

Hauskaa! Olette voittanut kuoleman! Nyt ette saa viipyä täällä
kauvempaa.

Irmgard nousi ylös.

”Ei”, ei yhtään hetkeä enää, olette oikeassa herra eversti, vastasi
hän, ”pois täältä! Pelasta minut!”

”Samuel”, onko hevonen mukana.

— ”Se on salassa tuolla” sanoi hän.

”Meidän täytyy heti viedä Lady.”

Samuel raapaisi korvansa taustaa.

”Pois täältä”, kysyi hän.

Meidän täytyy ensin viedä Lady turvapaikkaan sitten palaamme.

Samuel ei ollut hyvillään.

Jeffy voi pitää vahtia.

Jeffy voi olla verannalla ja näkee jos joku tulee tahi menee, vastasi
musta. Kukaan ei voi välttää Jeffyä.

”Voitte luottaa tähän mustaan”, sanoi Irmgard, ”hän on luotettava
ihminen.”

”Niin, jos Jeffy on vahdissa, silloin on se toinen asia”, sanoi Samuel.

”Kuinka voisin olla teille kiitollinen kaikesta”, sanoi Irmgard
liikutuksella.

”Siten, että jätätte ylpeytenne ja epäilyksenne, ja annatte minulle
kätenne.”

”Jeffy voi valvoa”, vakuutti neekerinainen vieläkin kerran. Sitten hän
kuiskasi Samuelille ”Jeffy näkee kaikki.”

”Hyvä, uskon sinua. Tämän saat palkaksesi”, sanoi Rogers, ojentaen
hänelle pienen rahasumman.

”Mene nyt pitämään vaaria”, sanoi Samuel. Rogers toi hevosen tallista,
ja nosti Irmgardin sen selkään.

He menivät sille paikalle jossa Samuelin hevonen oli piilossa. Nyt
täytyi Rogersin astua sen selkään, ja Samuel kulki kävellen.

Aikaisin aamulla tulivat he eräälle lautalle jossa levähtivät.

Lauttamiehellä oli vaunut ja hän selitti tahtovansa kyyditä Irmgardin
kaupunkiin, Rogers ja Sam saisivat ratsastaa vaunujen vieressä.

Nyt kävi matka nopeammin, niin että Irmgard vielä sinä saapui
Columbiaan, siellä löysi hän pikku Liddynsä joka suuresti riemuissaan
riensi häntä vastaan.

Fritz Schöller oli myöskin iloinen nähdessään Irmgardin.

Everstille oli sillä välin tullut sähkösanoma New-Yorkista. Rogers luki
sen jännityksellä.

Komisarius Bernhard ilmoitti hänelle, että hän ei enää suureksi
surukseen voinut matkustaa, vaan että poliisi Macknell oli matkustanut.

Macknell matkustaa kuin Signora Astrella kuin nainen sinisessä
vaipassa, näin lopetti Bernhard ilmoituksensa. Hän toivoo sillä tavalla
helpommin löytävänsä sen jota etsii.

Heti oli Rogers lukenut nämät rivit ennenkuin hän katsoi Sammiin.

Hieno ilmoitus, sanoi hän.

”Tule Samuel, meidän täytyy lähteä”, sanoi Rogers.