KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Vapaana

Nordheim oli yhä vielä kirstussa. Äkkiä kuuli hän nimeään mainittavan.
Kirstua avattiin. John Penn seisoi Nordheimin edessä joka
pelästyksissään tempasi revolverinsa.

”Oletteko suunniltanne”, sanoi Penn. ”Tuolla seisoo Macknell joka on
saanut käskyn viedä kirstun Columbiaan. Kiiruhda!”

Näin odottamatta vapautettu vanki huokasi syvään. Hänen silmänsäkin
olivat käyneet himmeiksi pimeässä kirstussa.

Penn asetti kirstuun paljon tavaroita, muun muassa naisen vaatteita.
Sitten hän heitti Nordheimille koneenkäyttäjän likaisen takin ja housut.

”Tuolla on nokea jotta voitte mustata kasvonne. Kiiruhda, Gould,
kiiruhda, jos Macknell sattuu tulemaan sisään olemme hukassa.”

Nordheim nousi ylös.

”Nyt olen valmis sanoi hän.”

Nordheim oli kiitollinen.

Pennille joka oli pelastanut hänen varmasta kuolemasta. Irmgard oli
kohta tuleva ja hän tahtoi viedä hänet pois niinkuin oli puhunut.

Nordheim antoi Pennille kaksituhatta dollaria.

”Nyt ryömimme lattialuukun kautta alustaan”, sanoi Penn. ”Sieltä menemme
lautalle.”

Hetken kuluttua oli Nordheim jo peräsimessä ja varmassa pelastuksessa.

Oli ihmeen kaunis syyspäivä. Columbiaan vievällä tiellä näkyi tulevan
vaunut. Siinä tuli Milly Penn ja hänen kanssaan oli Liddy. Takapenkillä
istui Irmgard ja Fritz Schöller kiivaasti keskustellen.

”Älä kadota kärsivällisyyttäsi, rakas, kovin koeteltu kreivitär”,
sanoi Schöller ”Te olette syyllinen ja lapsenne on syyllinen. Ei ole
valitsemista, te, taikka lapsi. Se on minun mielipiteeni. Me emme saa
laiminlyödä tätä tilaisuutta ottaa Nordheim vangiksi.”

Samassa kääntyi Milly heihin päin sanoen; ”tuolla on talo. Jos herra
nyt tahtoisi mennä lapsen kanssa tuota kiertotietä pitkin taloon, olisi
se hyvä, sillä muuten isä suuttuu minulle.”

Irmgard tunsi itsensä liikutetuksi. ”Minä en tiedä”, sanoi hän, ”minä
olen niin onnetoin Liddyn suhteen. Tuntuu kuin joku sisäinen ääni
kieltäisi minua laskemasta Liddyä luotani.”

”Mutta, hyvä rouva”, sanoi Schöller, ”Liddyn jätätte minulle. Tietäkää
että minä kyllä huolehdin hänestä.”

Oli jo ilta. Aurinko loi viimeisiä säteitään. Syvä hiljaisuus vallitsi.
Liddy hyppäsi alas vaunuista, ja Irmgard pyyhki kyyneleensä joita oli
vierinyt hänen poskilleen.

Liddy ja Schöller menivät edellä taloon katsomaan.

Irmgard alkoi itkeä.

”Älkää itkekö, hyvä rouva”, lohdutti Milly. ”Teille ei tapahdu mitään
pahaa. Älkää itkekö!”

”Minua aavistuttaa kuin tulisi tapahtumaan joku onnettomuus”, sanoi
Irmgard nyyhkyttäen.

”Mutta mitä te pelkäätte”, kysyi Milly.

Irmgard ei vastannut mitään, pudisti vaan päätään.

”Niin, sinä ennustuksilla täytetty äidin sydän tiedät, ettemme tule
tapaamaan toisiamme moniin vuosiin”, puhui hän itsekseen. Tällaista
auringon paistetta viattomista lapsen silmistä, ja tällaista
sydämmellistä lapsen naurua en enää tule näkemään, en kuulemaan. Se oli
viimeinen katse Liddyyn.